Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjannut George Miller

Australia 2015, 120 min.

Toiminta, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult

 

Oh, what a day... what a lovely day!

George Millerin post-apokalyptinen Mad Max -saaga on moottorien murinaa, loputonta aavikkoa ja lyömätöntä viihdettä. Tarina alkoi Mad Maxilla (1979), jatkui dystopiaa taitavasti syventävällä Mad Max 2: asfalttisoturilla (1981) ja lopulta trilogia pääteltiin viihteellisellä Mad Max Beyond Thunderdomella (1985). Dyynit ja hiekkavirrat velloivat kolme vuosikymmentä, ennen kuin sarja sai uuden vaihteen: päätähdeksi nousi Mel Gibsonin sijaan Tom Hardy, jonka tulkitsema Max Rockatansky on uudenlaisten haasteiden edessä innokkaan sotapoika Nuxin (Hoult) veripussina.

Mad Max: Fury Road tarjoaa riemastuttavaa hiekkapölyä vinksahtaneessa maailmassa sekä takaa-ajon ja toiminnan päihdyttävää huumaa. Tarina on yhtä suurta kaasuttelua aavikolla, mutta on siinä sisältöäkin: johtajansa pettävä Furiosa (Theron) salakuljettaa lähes orjina pidettyjä naisia entiselle kotiseudulleen, ja autonnokassa vankina retkottava Max päätyy pakenevan rekan reitille. Muuta ei tarvita, vain ripaus kostonjanoa riittää! Vauhdikkaaksi leikattu kokonaisuus paljastaa silti pieniä väläyksiä tarinasta, joka on vielä kasvamassa. Sarjan seuraava osa, tällä kertaa Furiosa-prequel, on saamassa ensi-iltansa keväällä 2024 ja toinenkin filmi on paraikaa työn alla.

Jatko-osia on osannut odottaa, sillä Fury Road oli erinomainen menestys. Koviin lipputuloihin noussut elokuva ei aivan hätyytellyt vuotensa kovimpia hittejä (esim. megaluokan Star Wars: The Force Awakens, 2015), mutta kehuja sille kyllä riitti. Fury Road arvioitiin jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista, eikä arvio nyt aivan vinksallaan ole, sillä niin moni iso asia ja pieni yksityiskohta filmissä kuitenkin on kohdallaan. Kymmenestä Oscar-ehdokkuudesta Fury Road nappasi kuusi, puvustuksesta maskeerauksiin ja leikkauksesta ääniefekteihin. Seuraavaksi jännitetään, nähdäänkö vastaava Mad Max -ilmiö taas tulevissa Oscareissa.

Pisteytys: 8/10

Rabbit-Proof Fence ─ Varastetut lapset (2002)

Ohjannut Philip Noyce

Australia 2002, 94 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Everlyn Sampi, Tianna Sansbury, Laura Monaghan, Kenneth Branagh

This girl is clever. She wants to go home.

Eletään 1930-luvun alkua Australian erämailla, joihin valkoinen virkavalta on suunnannut tiukan katseensa. Aboriginaali-yhteisöjen kontrolli on säntillistä, ja vuosisadan alusta asti noudatettu sulauttamispolitiikka oikeuttaa valtion viemään lapsia vanhemmiltaan ja sijoittamaan heidät valkoiseen perheeseen. Varastetut lapset kertoo kolmen tällaisen lapsen vaiheista: ällistyttävän tositarinasta tekee se, että kolmikko onnistui pakenemaan ja vaeltamaan takaisin kotiinsa yli 2000 kilometriä.

Varastetut lapset perustuu Doris Pilkington Garimaran samannimiseen romaaniin (1996), joka puolestaan kertoo kirjailijan äidin todellisista koettelemuksista. Elokuvan loppu korostaa, että tällaiset tapahtumat olivat aivan todellisia ja oikeutettuja peräti 1970-luvulle asti, eivätkä aborginaalien ylisukupolviset kärsimykset ole vieläkään ohi. On pöyristyttävää, että elokuvan ilmestyminen herätti tietyissä konservatiivipiireissä pahennusta siksi, että se kuvasi maan hallinnon niin julmana.

Maailmanlaajuisesti menestynyt selviytymiselokuva on taitava draama vaietusta aiheesta. Maapallon toisella puolella aboriginaalien kärsimykset eivät ole läpikotaisin tuttuja, mutta alkuperäisväestön kaltoinkohtelu on tuttua meilläkin. Tällaisia kertomuksia tarvitaan, etteivät kolkot kohtalot unohtuisi ja toistuisi. Mutta minne tarina on toistaiseksi johtanut? Australia on pyytänyt harjoittamaansa rotuerottelupolitiikkaa anteeksi vasta 2000-luvulla ja viime vuosina entisille lapsille on maksettu korvauksia elinikäisistä traumoista. Rasismin vaurioita paikataan vielä pitkään.

Pisteytys: 8/10

Moulin Rouge! (2001)

Ohjannut Baz Luhrmann

Australia & USA 2001, 127 min.

Romantiikka, Musikaali, Draama

Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman

Come what may, I will love you until my dying day!

 

Nuori ja kirkasotsainen Christian (McGregor) saapuu boheemiin Pariisiin ja lyöttäytyy osaksi näyttelijärenttujen kokoonpanoa. Tuoretta näytelmää kaupitellessaan Christian rakastuu ensisilmäyksellä Moulin Rougen kirkkaimpaan tähteen Satineen (Kidman) ─ joka on jo kohtalokkaasti luvattu toiselle miehelle. Kabareen kulisseissa leiskuu lempi ja luovuus!

Moulin Rouge! on taattua Baz Luhrmannin postmodernia tyyliä. Elokuvan perustarina on klassisen traaginen romanssi, mutta energiset hypervärit ja kiihkeä vauhti turvottavat visuaalisen ähkyn äärimmäisyyksiin. Tarina sijoittuu vuoteen 1899 ja lavalle on tuotu koko tuleva vuosisata: musat, popkulttuurin viittaukset ja elokuvat Hollywoodista Bollywoodiin... mikä karnevaali! Kokonaisuus ei kuitenkaan missään vaiheessa ole vaarassa romahtaa, vaan osaset sointuvat toisiinsa.

Cannesissa ensi-iltansa saanut show otettiin vastaan pääasiassa myönteisesti ja lippuluukuilla satoi menestystä. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta käteen tosin jäivät vain voitot lavasteista ja puvustuksesta, sinänsä aivan ansaitusti. Suuren spektaakkelin jälkeen Baz Luhrmann siirtyi työstämään toisenlaisia tarinoita: Moulin Rouge! sinetöi teatteriteeman yhdistämän trilogian, jonka avaa camp-henkinen Stricktly Ballroom (1992) ja keskelle asettuu erikoinen Romeo + Juliet (1996). Moulin Rouge! on melkoinen päätösilotulitus omaperäiselle elokuvakolmikolle. Pirskahtelevan sekamelskan hallintaa täytyy arvostaa, vaikka filmin faniksi ei tunnustautuisikaan.

Pisteytys: 6/10

The Matrix (1999)

Ohjannut Lana Wachowski & Lilly Wachowski

USA & Australia 1999, 136 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving

It is not the spoon that bends, it is only yourself.

Totuus koodin takana odottaa löytäjäänsä, ohjelmoija Thomas "Neo" Andersonia (Reeves). Hakkeriryhmän yhteydenotto esittelee Neolle salaperäisen Morpheuksen (Fishburne), joka avaa Neon silmät todelliseen maailmaan: koneiden orjuuttamat ihmiset toimivat energianlähteinä ja tuntemamme maailma on pelkkä virtuaalitodellisuus. Ihmiset täytyy herättää ja juuri Neo on tietoisuudessa elävien ihmisten valittu, ainoa, joka voi lopettaa kaksi vuosisataa kestäneen painajaisen.

Millenniumin ikonisin elokuva on ajankuvaa herkullisimmillaan. Uhkaava virtuaalitodellisuus on heilauttanut ihmiskunnan jo kauas uuden vuosituhannen puolelle, mutta vanha maailma on vielä tallessa Matrixissa. Viittauksia 1900-luvun populaarikulttuuriin ja elokuvatyyleihin vilisee runsaasti, aivan kuin synteesinä kuluneesta vuosisadasta. Estetiikka tuo mieleen aikakauden musavideot ja 00-luvun alun, jolloin The Matrix näkyi näytönsäästäjissä, puhelimissa ja vaatetuksessa.

Miltei turha enää sanoakaan, että The Matrix oli jymymenestys. Elokuvan saamat kolme jatko-osaa (2003, 2003, 2021) ovat niin ikään keränneet hyviä lipputuloja, mutta eivät ole aivan nousseet esiosansa veroiseksi. The Matrix palkittiin aikanaan neljällä tekniikka-Oscarilla, joista varsinkin erikoisefektien pysti tuskin olisi voinut mennä millekään toiselle elokuvalle. Varsinkin elokuvan tekninen puoli on kestänyt aikaa erinomaisesti. The Matrix kärsii hitusen tarpeettomasta romanssista ja filosofoinnissa on huvittavat hetkensä, mutta tarinan kärki on kuitenkin toiminnassa. Sen tontin elokuva hoitaa yhä täysin moitteetta, eikä pienestä nostalgiaripauksestakaan ole haittaa.

Pisteytys: 8/10

The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert ─ Priscilla, aavikon kuningatar (1994)

Ohjannut Stephan Elliott

Australia 1994, 104 min.

Komedia, Musikaali

Pääosissa: Hugo Weaving, Guy Pearce, Terence Stamp, Bill Hunter

 

Ladies, start your engines!

Värikäs Priscilla-bussi kiitää halki Australian aavikon. Kyydissä remuavat ystävykset ja työtoverit Bernandette (Stamp), Anthony/Mitzi (Weaving) ja Adam/Felicia (Pearce), joiden dragshow vyöryy pyörremyrskyn lailla australialaisille peräkylille. Vastaanotto on häkeltynyttä ja vihamielistä, mutta toisinaan myös iloisen vastaanottavaista. Mutta mistä maailmankolkasta Priscillan matkalaiset löytäisivät rakkautta, läheisyyttä ja yhteisöllisyyttä?

Priscilla, aavikon kuningatar tuo sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen riemun suuren yleisön eteen positiivisessa hengessä. Queer-klassikko on suurelta osin kestänyt aikaa, vaikka nykypäivänä olemme monen asian suhteen jo viisaampia: esimerkiksi deadnamella vitsailu ei tässä ajassa enää naurata tippaakaan. Vähemmistöjä representoidaan roisilla tavalla, mutta kokonaisuutena elokuva ei ole stereotypisoivaa pilkantekoa. Tarina pysyy kautta linjan päähenkilöidensä puolella. Aikansa erheitä täytyy painaa villaisella; onneksi Priscilla jättää edelleen valtaosin hyvälle mielelle.

Yllättävän suureksi hitiksi kohonnut Priscilla keräsi aimo annoksen mainetta räiskyvän upeiden asujensa ansiosta. Mielikuvituksellisesta puvustuksesta filmille tärähti ansaitusti Oscar ja Bafta. Aavikon paahteessa rohkean värikkäinä hohtavat asut ovat kiistämättä niin hulppeita, että niitä katsellessa oma vaatekaappi alkaa tuntua masentavalta. Priscillan vauhti ei ole hyytynyt, sillä 2000-luvulla elokuva on kääntynyt kehutuksi näytelmäsovitukseksi. Syksyllä 2022 bussi saapuu viimeinkin Suomeen ja parkkeeraa Helsingin kaupunginteatterin lavalle.

Pisteytys: 8/10

Shine ─ Loisto (1996)

Ohjannut Scott Hicks

Australia 1996, 105 min.

Draama, Biografia

Pääosissa: Geoffrey Rush, Noah Taylor, Armin Mueller-Stahl

 

You must play as if there's no tomorrow.

 

Pianisti David Helfgottin (1947─) elämään perustuva biografia on dramaattinen kertomus suuresta lahjakkuudesta ja romahduksesta. Nuori David (Taylor/Rush) on lahjakas pianisti, jonka tyrannimainen isä (Mueller-Stahl) haluaa yksin vastata poikansa koulutuksesta. Isä on arkkityyppi vanhemmasta, joka elää unelmiaan todeksi lapsensa kautta. David nousee isäänsä vastaan ja kiipeää uransa huipulle, mutta lopulta hänen piinattu mielensä romahtaa ja soitto vaikenee.

Tositapahtumiin perustuva Loisto on vahvasti dramatisoitu, sillä oikeasti Helfgottin isä ei ollut mikään diktaattori. Elokuvakerronnan vuoksi tarinallinen ratkaisu toimii, sillä sen myötä voidaan taustoittaa vääjäämätöntä käännettä Davidin nousujohteisella uralla. Mielenterveysongelmien kuvaus ei kyllä ole ihan tätä päivää, vaikka Geoffrey Rush sinänsä tekeekin antaumuksellisen roolityön omalaatuisena aikuis-Davidina. Kerronnassa on on onneksi monia toimivia elementtejä, joiden vuoksi Loisto on yhä näkemisen arvoinen. Sentimentaalisuuteen ei onneksi sorruta!

 

Hienoisen hollywoodmainen suurten tunteiden tarina menestyi Yhdysvalloissa. Loisto oli ehdolla seitsemän Oscarin saajaksi (mm. paras elokuva), mutta ainoastaan Geoffrey Rush voitti palkinnon roolityöstään. Loppuknoppina on syytä mainita, että David Helfgott vastasi itse elokuvan musiikeista ja soitannosta, ja muusikko esiintyi vuoden 1997 Oscar-gaalassa persoonallisella tyylillään.

 

Pisteytys: 6/10

Babe ─ urhea possu (1995)

Ohjannut Chris Noonan

Australia & USA 1995, 91 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell

That'll do, pig.

 

Pieni possu nimeltä Babe (Cavanaugh) päätyy asumaan Hoggetin farmille. Koiraemo Flyn (Margolyes) huomassa Babe opettelee paikkaansa maailmassa, mutta älykkyydellään possu onnistuu horjuttamaan ikiaikaista järjestelmää. Perinteisellä farmilla ankasta ei voi tulla kukkoa, mutta joulukinkuksi tarkoitettu possu pääseekin näyttämään taitojaan lammaskoirana.

 

Babe on sympaattinen perhe-elokuva, jonka puhuvat eläimet on toteutettu aikansa teknologialla taitavasti. Farmin isäntäväki jää sivurooliin, kun persoonalliset eläimet pääsevät vauhtiin. Elokuva osoittaa pätevästi, miten hullunkurisesti suhtaudumme eri eläimiin. Eläinten inhimillistäminen esimerkiksi puheen avulla tosin ei ole paras keino ymmärtää eri lajien todellista sielunmaisemaa, mutta se ei liene tämän elokuvan ensisijainen tarkoitus. Baben jatkoksi sopiikin mainiosti dokumentti Gunda (2020), joka pyrkii ymmärtämään eläinten todellista ääntä.

Merkittäväksi yleisömenestykseksi kohonnut Babe kahmi peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mutta voitti lopulta ainoastaan efektipalkinnon. Myös jatko-osa Babe suurkaupungissa (1998) nousi kassamagneetiksi, vaikka aivan samanlaista arvostelumenestystä jatkiksesta ei tullutkaan. Kiistämättä Babe hupaisine eläinystävineen teki minuun suuremman vaikutuksen ensi-iltavuonnaan, mutta filmi viihdyttää kelvollisesti aikuiskatsojaakin.

Pisteytys: 6/10

Muriel's Wedding ─ Tahdon naimisiin (1994)

Ohjannut P.J. Hogan

Australia & Ranska 1994, 106 min.

Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Toni Collette, Rachel Griffiths, Bill Hunter

I've always wanted to get married.

Muriel Heslop (Collette) rakastaa häitä, mutta saako hän koskaan sulhoa? Suurimmaksi esteeksi onnen tielle asettuvat Murielin pinnalliset kaverit, joiden joukkoon omalaatuinen Abba-fani Muriel ei tunne mahtuvansa. Niinpä nuori nainen jättää ahdasmielisen kotikaupunkinsa taakseen ja kokeilee siipiään suurkaupungin sykkeessä. Lopulta sulho löytyy, mutta enää puuttuu vain rakkaus.

Tahdon naimisiin on australialainen hittielokuva, joka nousi kansainväliseen menestyksekseen. Elokuva toi läpimurron nuorelle päätähdelleen Toni Collettelle, jonka räväkkä roolisuoritus on mainion antaumuksellinen. Elokuva muistetaan runsaista Abba-musiikeistaan ja niiden ansiosta filmistä on sittemmin tehty musikaaliversio teatterilavalle. Jos sattuu olemaan Mamma Mia! (2008) -elokuvan fani, Tahdon naimisiin lienee näkemisen arvoinen.

Kevyillä sävelmillä ryyditetty romanttinen komedia on tunnelmaltaan hullunkurinen, mutta elokuva käsittelee silti vakavia teemoja: erilaisuutta, porukkaan kuulumisen tarvetta, oman äänen löytämistä ja rakkaudenkaipuuta. Pikkukaupungeissa varttuneille Tahdon naimisiin saattaa tarjota samaistumispintaa! Vaikka elokuva yhdistää onnistuneesti draamaa ja komediaa, juoni poukkoilee makuuni turhan epärytmikkäästi. Kumma tunnelma ei aivan valloittanut minua puolelleen, mutta ainakin elokuva jää mieleen. Tahdon naimisiin pitää sisällään ripauksen samaa tunnelmaa kuin Baz Luhrmannin räiskyvä tanssiparodia Strictly Ballroom - kielletyt askeleet (1992). 1001-listalta löytyvien erikoisten aussielokuvien ysäriputken täydentää vielä Priscilla - aavikon kuningatar (1994).

Pisteytys: 6/10

Romper Stomper (1992)

Ohjannut Geoffrey Wright

Australia 1992, 94 min.

Draama, Rikos
Pääosissa: Russell Crowe, Daniel Pollock, Jacqueline McKenzie

The only thing for you here is pain.

Melbournen laitamilla rellestävä uusnatsijengi vandalisoi kaupunkia, hakeutuu jengisotiin ja ryyppää raivokkaasti. Jengipomo Hando (Crowe) siteeraa Hitleriä, eikä nuoren miehen sisällä kytevää raivoa liennytä mikään. Handon tyttöystävä Gabrielle (McKenzie) ja paras kaveri Davey (Pollock) saavat lopulta riehumisesta tarpeekseen, mutta Handon vaikutuspiiristä häipyminen ei ole helppoa.

Romper Stomper kuvaa hyytävästi rikkinäisten ihmisten vihaa ja pyrkii kuvastamaan uusnatsien toiminnan järjettömyyttä. Siirtolaisten luvattu maa Australia tuntuu suorastaan ironiselta paikalta "herrarodun" öyhötykselle, mutta elokuva pohjautuu löyhästi tositapahtumiin. Väkivaltainen elokuva pyrkii seuraamaan tapahtumia sivusta ja osoittamaan siten uusnatsien ideologian tyhjyyden. Estoton riehuminen on ahdistavaa katsottavaa, mutta silti sanoma välittyy. Romper Stomperin jatkoksi sopii katsottavaksi American History X (1998), jossa keskitytään vihan kierteen katkaisemiseen.

 

Intensiivisen punkin tahdissa jytisevä rikosdraama loikkasi vauhdilla katsojatilastojen kärkeen Australiassa. Lippuluukkujen ohella menestys näkyi kotimaisissa palkintogaaloissa. Roolistaan palkittu Russell Crowe sai uralleen hyvää vauhtia ja parin vuoden kuluttua hän oli jo Hollywoodin leivissä. Romper Stomperin verinen luonne sai kehujen ohella vastaansa myös voimakasta kritiikkiä. Kenen puolella elokuva on? Lietsooko väkivalta väkivaltaa? Ehkäpä tässä tapauksessa ei olisi ollut pahitteeksi, jos elokuvan rasisminvastainen positio olisi väännetty hieman selkeämmin rautalangasta.

 

Pisteytys: 7/10

The Piano ─ Piano (1993)

Ohjannut Jane Campion

Australia & Ranska 1993, 121 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Holly Hunter, Harvey Keitel, Sam Neill, Anna Paquin

There is a silence where hath been no sound.

Mykkä pianisti Ada McGrath (Hunter) ja hänen nuori tyttärensä Flora (Paquin) jättävät taakseen kotiseutunsa Skotlannin. Adan isä on naittanut hänet uusiseelantilaiselle miehelle (Neill), jonka kanssa Ada ei onnistu muodostamaan yhteyttä. Jurottavan aviomiehen ystävä Baines (Keitel) ihastuu tuoreen rouvan maagiseen pianonsoittoon ja tavoittaa lopulta Adan sydämen ja sielun.

Adan ja Floran osa maailman laidalla ei käy kateeksi, sillä altavastaajan asema on monella tapaa karu. Naiskaksikko ottaa kuitenkin onnen omiin käsiinsä, vaikka mutavellin keskellä vellova kolmiodraama on ahdistava ja tummasävyinen. Jane Campionin (1954─) käsikirjoittama ja ohjaama draama käsittelee taitavasti naisen asemaa miesten hallitsemassa maailmassa. Erityisesti Adan mykkyys on kiinnostava ratkaisu ─ vaiteliaisuus ei tarkoita, etteikö hänellä olisi jotain sanottavaa.

 

Piano on synkkyydestään huolimatta kaunis elokuva, jota ei suotta olla kehuttu kuvauksestaan. Pukudraamojen ystävillekin elokuva tarjoaa kauniisti hulmuavia kolttuja. Elokuva liihotteli komeasti palkintogaalasta toiseen: Campion palkittiin käsikirjoituksestaan Oscarilla ja samaten pystit saivat Holly Hunter ja Anna Paquin herkistä roolisuorituksistaan. Erityisen merkittävä on Campionin saama Kultainen palmu, jota kukaan naisohjaaja ei ollut saanut aiemmin. Seuraavan kerran sama tapahtuikin heti 2021, kun Julia Ducornau elokuvallaan Titane (2021).

Pisteytys: 8/10

Strictly Ballroom ─ kielletyt askeleet (1992)

Ohjannut Baz Luhrmann

Australia & Iso-Britannia 1992, 94 min.

Komedia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Paul Mercurio, Tara Morice, Bill Hunter

A life lived in fear is a life half lived.

Baz Luhrmannin (1962─) debyyttielokuva sijoittuu kilpatanssin maailmaan. Nuori tanssitaituri Scott (Mercurio) saa kanssatanssijat järkyttymään, kun hän ryhtyy improvisoimaan uusia askelkuvioita. Moinen sooloilu ei kilpatanssiin sovellu, joten Scottin tanssipari lähtee lätkimään. Uusi pari on kokematon tanssija Fran (Morice), jonka kanssa villit askeleet vievät täysin uusille poluille.

 

Strictly Ballroomin räväkkä camp-tyyli on jo ehtaa Luhrmannia: jotain vanhaa ja lainattua, joista syntyy jotain uutta. Elokuva parodisoi kepeästi tanssifilmejä (esim. Dirty Dancing, 1987) ja tarinan elementit ovat ennalta-arvattavan tuttuja, mutta esitystapa on kuitenkin omanlaisensa. Mieleen häivähtää jo Luhrmannin myöhempi menestysfilmi Moulin Rouge! (2001), jossa hyödynnetään vastaavia visuaalisia ja kerronnallisia ideoita, sekä tietysti musiikin voimaa.

Erityisen kekseliästä on kuvata julkisuuden ja kilpatanssin säännönmukaista maailmaa ahdistavilla lähikuvilla, jotka ovat kuin Citizen Kanea (1941) hyperväreissä. Hahmotkin ovat liioitellusti maskeerattuja solarium-maskotteja. Franin kotipihalla lavasteiden ja maskien teennäisyys hellittää ja avautuu oikea, avara maailma huumaavine rytmeineen. Vaikka tarina on melko yhdentekevä, aidon ja teennäisen välistä rajaa tutkitaan elokuvassa mielenkiintoisesti. Energinen esikoiselokuva menestyi kotimaassaan erinomaisesti ja kohosi myös maailmalla mukavaan suosioon.

 

Pisteytys: 7/10

Gallipoli (1981)

Ohjannut Peter Weir

Australia 1981, 110 min.

Sota, Seikkailu, Draama, Historia

Pääosissa: Mark Lee, Mel Gibson

You're always so bloody cheerful.

Yksi ensimmäisen maailmansodan pahimmista verilöylyistä koettiin Gallipolin niemimaalla nykyisen Turkin alueella. Satojatuhansia kuolonuhreja vaatineessa taistelussa menehtyi poikkeuksellisen suuri määrä australialaisia ja uusiseelantilaisia sotilaita, jotka olivat liittyneet suursotaan vapaaehtoisina brittijoukkojen tueksi. Gallipolin merkityksestä kertoo se, että taistelun alkamispäivä on edelleen kansallinen muistopäivä sekä Australiassa että Uudessa-Seelannissa. Tietenkin Gallipolin painajaisesta on tehty liuta elokuvia, joista kansainvälisestikin tunnetuin lienee Peter Weirin Gallipoli.

Kahden nuorukaisen kasvutarina seuraa Archyn (Lee) ja Frankin (Gibson) ystävystymistä ja yhteisiä seikkailuja. Juoksukisoissa kilpakumppaneina tavanneet velikullat hitsautuvat nopeasti yhteen, ja kirkasotsaisen innokas Archy saa houkuteltua Frankin matkaansa kohti kaukomailla riehuvaa suursotaa. Miekkoset värväytyvät armeijaan vapaaehtoisina, ja suuri seikkailu odottaa! Varsinaisiin sotatapahtumiin päästään vasta aivan kertomuksen loppupuolella. Symboliseksi kasvava ratkaisu on toimiva: sota oli lopulta nuoruuden ja viattomuuden loppu.

Gallipoli oli arvattaenkin suuri menestys kotimaassaan Australiassa. Maailmalla filmi ei lipputuloissa mitaten ole menestynyt järin näyttävästi, vaikka kriitikot teosta ovatkin kehuneet. Oikeisiin sotatapahtumiin ja Gallipolista kerrottuihin tarinoihin pohjautuva elokuva on rehellinen kuvaus sodan raadollisuudesta. Nuoruuden elämänjanoa, kunnianhimoa ja seikkailullisuutta vasten katsottuna sodan järkyttävyys nimittäin tuntuu vielä musertavammalta, ja loppu on väistämättä sydäntäsärkevä. En keksi, mitä elokuvassa olisi voitu tehdä toisin, mutta kunnon intensiivisyys saavutetaan vasta filmin loppupuolella ─ syy voi tietenkin aina olla katsojassakin. Mikäli uudempi sotadraama 1917 (2019) kolahti, myös Gallipoli on varmasti näkemisen arvoinen.

 

Pisteytys:

7/10

Mad Max (1979)

Ohjannut George Miller
Australia 1979, 88 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne

How fast you wanna go?

Max Rockatansky (Gibson) on takaa-ajoihin erikoistunut huimapäinen poliisi. Asfalttiteiden elämä on raaistavaa ja vaarallista, eikä se ainakaan sovi yhteen perhe-elämän kanssa. Kun läheinen kollega kuolee rikollisten kynsissä, Max tekee päätöksen jättää kyttähommat sikseen. Kostoa hautovat rikolliset eivät kuitenkaan ole valmiita jättämään entistä lain kouraa rauhaan.

Apokalypsin partaalle sijoittuvaa Mad Maxia on osuvasti kuvattu lähitulevaisuuden westerniksi. Villi elämä rehottaa Australian valtateillä, pikkukylissä ja rannoilla, kun polttoainevarkaat raiskaavat ja rötöstelevät minkä kerkeävät. Väkivaltaan vastataan ainoastaan väkivallalla, ja siksi myös Maxin omatunto kolkuttaa. Mikä hänet enää erottaa teiden muista murhamiehistä? Mad Maxin yhteiskunnallinen pohdinta yhdistyy sulavasti menevään toimintaan, ja näillä kaduilla vauhtia sekä vaaroja kyllä riittää!

George Millerin (1945─) kostotarina syntyi pienellä budjetilla ja vaatimattomista lähtökohdista käsin. Lopputulos on tätä nykyä ikoninen, vaikka elokuva onkin jakanut mielipiteitä puolin ja toisin. Joka tapauksessa Mad Max on pienen tuotannon elokuvaksi poikkeuksellisen menestynyt ja taatusti myös nimekkäin australialaisen uuden aallon tai ozploitaation edustaja (ks. esim. Kova loma, 1971). Sittemmin Miller on vienyt kostotarinansa ydinsodan jälkeiseen miljööseen, jossa seurataan Maxin myöhempiä vaiheita. Toistaiseksi jatko-osia on kolme (1981, 1985 ja 2015), mutta tiettävästi jatkoakin on vielä luvassa.

Pisteytys:

8/10

Picnic at Hanging Rock - Huviretki hirttopaikalle (1975)

Ohjannut Peter Weir
Australia 1975, 115 min.
Mysteeri, Draama
Pääosissa: Rachel Roberts, Helen Morse, Dominic Guard

All that we see or seem is but a dream within a dream.

Valentinuksen päivä koittaa vuonna 1900. Erään tyttökoulun nuoret neidot lähtevät viettämään iloista juhlapäivää luonnon helmaan ja idyllisessä retkipaikassa aika tuntuu pysähtyvän aloilleen. Lopulta auvoisinkin päivä hämärtyy ja iloinen huviretki päättyy järkytykseen: kolme oppilasta ja yksi opettaja ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lähikylän asukkaat ja poliisivoimat etsivät kadonneita kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Ainoat johtolangat syventävät mysteeriä entisestään.

Huviretki hirttopaikalle perustuu Joan Lindsayn suosittuun samannimiseen romaaniin (1967). Mystisessä kertomuksessa britti-imperiumin lapset kohtaavat alkuperäiskansojen pyhät paikat. Unenomainen tunnelma nyrjäyttää viktoriaanisen ajan kurin ja järjestyksen sijoiltaan, ja säädynmukaisuus murenee epävarmuuden kasvaessa. Sama tunne valtaa katsojankin: katoaminen jää todelliseksi mysteeriksi, eikä edes elokuvan loppu paljasta mitään. Avoimet loput voivat toisinaan olla ärsyttäviä, mutta tässä tapauksessa selittely pilaisi koko elokuvan idean.

Peter Weirin (1944─) läpimurtoteos Huviretki hirttopaikalle edustaa Australian uutta aaltoa ja oli aikanaan myös maan ensimmäisiä kansainvälisiä hittielokuvia. Kiintoisa vertailukohta elokuvalle on Weirin myöhempi menestysfilmi Kuolleiden runoilijoiden seura (1989), joka sekin sijoittuu sisäoppilaitokseen ─ tosin 1950-luvulle ja tällä kertaa poikakouluun. Molemmat elokuvat käsittelevät nuoruutta, tukahdutettua seksuaalisuutta sekä luonnon ja tapakulttuurin suhdetta. Huviretki hirttopaikalle tosin on ainutlaatuisen tunnelmansa ansiosta kaksikosta onnistuneempi.

Pisteytys:

10/10

Walkabout - Erämaan vangit (1971)

Ohjannut Nicolas Roeg
Iso-Britannia & Australia 1971, 100 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Jenny Agutter, Luc Roeg, David Gulpilil

Well, where are we now?

Teinityttö (Agutter) ja hänen pikkuveljensä (Roeg) jäävät yksin Australian karulle aavikolle. Päiväkausia harhailtuaan kaksikko törmää onnekseen aboriginaalinuorukaiseen (Gulpilil), joka on suorittamassa "walkaboutiaan", nuoruuden riittiä, jonka aikana miehenalun on määrä vaeltaa yksin luonnon armoilla kuukausikaupalla. Satunnainen kohtaaminen johtaa idylliseen yhteiseloon, joka ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti.

Erämaan vangit on Nicolas Roegin (1928─2018) kulttiteos, joka muistetaan ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Unenomainen seikkailu on samanaikaisesti sekä symbolinen kertomus että arkinen tapahtumasarja, joskaan ei tavanomainen arkipäivän kuvaus. Käsitteleekö elokuva nuorta lempeä ja aikuistumista, vaiko sittenkin villin ja sivistyksen kohtaamista, yhteyden löytymistä ilman yhteistä kieltä? Perimmäinen sanoma jää mysteeriksi, eikä sitä välttämättä tarvitse tällä matkalla löytääkään. Juuri tämän onnistuneen epävarmuuden vuoksi teos kuitenkin on kiehtova.

Upeasti kuvattu ja kauniilla soundtrackilla viimeistelty Erämaan vangit on tietynlaista eskapismia, jota harjoitettiin myös Roegin elokuvassa Performance (1970). Kummassakin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat fyysisestikin kauas arkitodellisuudesta, mutta matkan päämäärä ei välttämättä tuo autuutta. Kummankin elokuvan matka sitä paitsi tehdään pakon edessä: kyse on kaiketi lopulta siitä, että virran vietävänä räpiköidessään saisi pidettyä päänsä pinnalla. Filosofinen Erämaan vangit ei ilmestyttyään juuri menestynyt Australiassa, mutta vastaanotto oli parempi Euroopassa, uuden aallon juurilla. Roegin visiot noteerattiin Cannesissa ja elokuva pääsi jopa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
8/10

Wake in Fright - Kova loma (1971)

Ohjannut Ted Kotcheff
Iso-Britannia, Australia & USA 1971, 109 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Gary Bond, Donald Pleasence, Chips Rafferty

Have a drink, mate?

Erään australialaisen pikkukylän opettaja John Grant (Bond) päästää luokkansa joululomalle ja vaihtaa itsekin vapaalle. Lomaa on odotettu, mutta vähitellen käy selväksi, ettei opettajan työ ole miehelle varsinainen unelma-ammatti. Vapaa-ajan vietto yltyy älyttömäksi ryyppäysreissuksi uusien tuttavien kesken, jotka tapaavat viettää lomiaan rankasti rellestäen.

Kova loma sopisi katsottavaksi loman alkuun, mutta tämän katselussa on toki puolensa ensimmäisellä työviikollakin. Tosin vaikka elokuvan alussa varsin viattomasti nautitaan pari rentouttavaa olutta, pian arjen inho syvenee ällistyttäviin mittasuhteisiin. Mieleen tulee nopeasti, minkä vuoksi eurooppalaisia taannoin Australiaan rahdattiin: hiekan keskellä sinnittelevät pikkukaupungit ovat vankiloita, joissa selviää vain raskain ja osin laittomin huvein. Juopottelijat eivät ole mitään laitapuolen kulkijoita, vaan samassa ryyppyremmissä hulluttelevat opettajan lisäksi poliisi ja lääkäri.

Vastenmieliseksi kasvava rellestyselokuva on puistattavuudessaan onnistunut kuvaus siitä, kuinka painajaismaista arkea paetaan vielä ahdistavampaan lomatodellisuuteen. Kova loma onnistuu kuvaamaan alkoholismia, krapulamorkkista ja myös uhkapelien tuomaa hetken huumaa raa'an rehellisesti, eikä hoopoilijoiden törttöilyn seuraamisessa ole mitään hauskaa. Elokuvan rankka tyyli edustaa niin kutsuttua ozploitaatiota eli australialaista eksploitaatiota, tunnetuin tyylin edustaja lienee Mad Max (1979) jatko-osineen. Uuden aallon vanavedessä syntynyt filmi kuvasi todellisuutta niin villistä perspektiivistä, etteivät australialaisyleisöt heti ottaneet elokuvaa omakseen. Cannesissa Kova loma kuitenkin menestyi ja parin vuosikymmenen päästä filmi nousi kulttimaineeseen Australiassakin.

Pisteytys:
7/10

LUUKKU #14 - 40 vuotta sitten (ABBA: The Movie, 1977)

Thank you for the music!

Vuonna 1977 jytisi disko: Baccara osasi boogien, Donna Summer tunsi rakkautta ja kaiken kruunasi Saturday Night Fever - Lauantai-illan huuma, jonka ensi-ilta vieläpä oli juuri joulukuussa. Päivän luukusta paljastuu neljä aikansa kuuluisinta ruotsalaista, joiden merkitystä populaarimusiikin historiassa ei parane vähätellä.

ABBA: The Movie - Abba - elokuva
Ohjannut Lasse Hallström
Australia & Ruotsi 1977, 95 min.
Musikaali, Dokumentti, Komedia
Pääosissa: Anni-Frid Lyngstad, Benny Andersson, Björn Ulvaeus, Agnetha Fältskog, Robert Hughes

Abban fanihysterian huippuaikana tehty Abba - elokuva seuraa popyhtyeen Australian kiertuetta. Elokuva yhdistelee oikeita keikkapätkiä, pressitilaisuuksia ja näyttää myös (osin dramatisoituja) kohtauksia backstagelta ja hotellihuoneista. Mukana on myös pieni taustatarina: yhtyettä tuntematon kantritoimittaja (Hughes) yrittää nyhtää haastattelua suosikkibändiltä, mutta epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.

Luin alkuvuodesta Tommi Liimatan maanmainiot Jeppis-kirjat (2014, 2016), joita sivumennen huomauttaen suosittelen jokaiselle, joka on joskus ollut lapsi. Ekan Jeppiksen päähenkilön malliin koin lapsena vanhempien c-kasettihyllyltä alkaneen lyhyen, mutta intensiivisen Abba-faniuden kauden. Myöhemmin löysin "parempaa musiikkia" ja sitten koko Abba-juttu tietenkin nolotti! Abba-fanius ei ole palannut, mutta nyt yhtyeen laulut jo sentään ilahduttavat nostalgisesti, jos niitä jossain sattuu kuulemaan. Näinpä myös elokuva hymyilytti kaikessa tönkköydessäänkin.

Vaikka nostalgia-arvoa piisaa, elokuvana Abba - elokuva ei tosiaan ole järin onnistunut. Dramatisointi on vaivaannuttavan tökeröä, mutta onneksi suurin painoarvo on keikkataltioinneissa. Fanituotteena elokuva toki on mainio, ja se sopinee myös aikamatkaksi muuten vain 1970-luvusta innostuneille tai aikaa kaipaaville. Missäköhän kaikki elokuvan lukemattomat Abba-fanit ovat tänään, ja vieläkö heidän levylautasillaan soi Dancing Queen?

Pisteytys: 6/10