lauantai 31. joulukuuta 2016

Marraskuun elokuvat 2016

Captain Phillips
Ohjannut Paul Greengrass
USA 2013, 134 min.
Trilleri, Toiminta
Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi





Nykypäivän merirosvoutta käsittelevä Captain Phillips perustuu tositapahtumiin. Somalialaiset merirosvot kaappaavat yhdysvaltalaisen rahtialuksen, jota kipparoiva kapteeni Richard Phillips (Hanks) on mies paikallaan. Elokuva on varma perustrilleri lajityypin hallitsevalta Paul Greengrassilta. Tom Hanks puolestaan esittää tavoilleen uskollisesti tavallista jannua, joka osaa toimia järkevästi kriisitilanteessa ja kohoaa sankariksi tekemällä duuninsa huolella. Kelpo viihdettä kertakatseluksi.

Pisteytys: 6/10

Lo imposible - Selviytyminen
Ohjannut J.A. Bayona
Espanja & USA 2012,  114 min.
Draama
Pääosissa: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland



Vuoden 2004 tsunamitragedian maisemiin sijoittuvassa elokuvassa seurataan viisihenkisen perheen selviytymistaistoa Khao Lakin tuhoutuneessa paratiisissa. Perheen tarina on kyllä kertakaikkiaan ihmeellinen, joskaan en tiedä (enkä viitsinyt selvittää), kuinka suuri osa elokuvan kerronnasta oli täysin tositapahtumia ja mikä taas puhdasta dramatisointia. Elokuvan toteutus ei nimittäin tee oikeutta kamalille tapahtumille ja saa epäilemään perheenkin tarinaa. Selviytyminen on ihan katsottava katastrofidraama, mutta piinalliseksi yltyvä melodramaattisuus on pilata hyvän kertomuksen ja yltyy lähinnä kyynelmässäilyksi. Mahtipontiset viulutkin vinkuvat väsymättä taustalla kuin viimeistä päivää.

Pisteytys: 5/10

The Thing from Another World -
Se toisesta maailmasta
Ohjannut Christian Nyby
USA 1951, 87 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Margaret Sheridan, Kenneth Tobey, Robert Cornthwaite



Scifiklassikossa seurataan tiederyhmän kauhunhetkiä Pohjoisnavalla. Jään sisältä löytyneestä avaruusaluksesta luikahtaa pakoon muukalainen, jota eivät liekit tai luodit tuhoa. Mikä avuksi? Hyytävä jännitystunnelma on kohdillaan ja kylmän sodan kalsea henki humahtaa luihin ja ytimiin. Sama tarina on filmatisoitu uudelleen vuonna 1982 nimellä The Thing - "se" jostakin ja tuohon elokuvaan on myös tehty esiosa The Thing vuonna 2011.

Pisteytys: 7/10

The Play House - Teatteri
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1921, 23 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Virginia Fox






Teatteri tai myös nimellä Buster varieteessa tunnettu Buster Keatonin lyhytelokuva enteilee jo elokuvaa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia (1924). Ensin unimaailmassa ja sitten teatterissa seikkaileva Keaton esittää lukuisia rooleja ja päätyy lopulta vikittelemään tyttöä (Fox) tai tämän kaksoissisarta. Varieteen hauskat temput huvittavat, mutta kiehtovinta on alun unijakso ja monistuviin henkilöihin liittyvät oivallukset.
Pisteytys: 8/10

One Week - Viikko rakennusmiehenä
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1920, 25 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Sybil Seely, Joe Roberts






Juuri avioituneen parin onnea ei haalista edes poikkeuksellisen vaivalloinen talonrakennusurakka. Oman aikansa Ikea-tunnelma naurattaa edelleen makeasti ja Keatonin stunttisuoritukset ovat vertaansa vailla. Mainio lyhytkomedia!

Pisteytys: 9/10

The Goat - Syntipukki
Ohjannut Buster Keaton & Malcolm St. Clair
USA 1921, 23 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Virginia Fox, Joe Roberts






Väärinkäsityksen vuoksi Keatonin toilailevaa hahmoa luullaan vankikarkuriksi. Syntipukki on päätähden erikoisalaa, eli nokkelaa fyysistä komediaa. Mukana vauhdikkaassa menossa nähdään myös Keatonin rakastamia vanhoja junia. Kivikasvo pakenee sinivuokkoja lähes yhtä riemukkaalla tavalla vuotta vanhemmassa lyhärissä Buster ja poliisiparaati (1922).

Pisteytys: 9/10

The Neighbors - Naapurit
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1920, 18 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Virginia Fox, Joe Roberts






Rakastuneen parin yhdessäoloa hankaloittavat riitelevät naapurit, mutta nuori lempi keksii kyllä keinot. Elokuvassa kohelletaan väärinkäsityksestä toiseen ja karmeaa kyllä, ainakin mustan miehen pidätyksen yhteydessä tapahtuva sekaannus on edelleen kiusallisen ajankohtainen aihe. Naapurit ei ole ihan nokkelinta Keatonia, mutta viihdyttää kyllä. Lopun akrobatiakohtaus (kuvassa) on varsinkin näkemisen arvoinen.

Pisteytys: 7/10

The Paleface - Kalpeanaama
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1922, 20 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Virginia Fox, Joe Roberts






Rikkaat valkoiset miehet ovat suututtaneet intiaaniheimon, ja tietenkin juuri silloin sankarimme (Keaton) tanssahtelee intiaanien leiriin keräilemään perhosia. Kivikasvo päätyy hurjasta tilanteesta toiseen ilmekään värähtämättä ja sehän toki aina naurattaa. Kelpo komedia, vaikka Kalpeanaama ei olekaan ihan täysosuma.

Pisteytys: 7/10

Film - Viimeinen rooli
Ohjannut Alan Schneider
USA 1965, 20 min.
Lyhytelokuva, Draama
Pääosissa: Buster Keaton




Samuel Beckettin käsikirjoittama Viimeinen rooli on suomenkielisen nimensä mukaisesti Buster Keatonin viimeinen päärooli. Surrealismia ja avantgardea henkivä elokuva tutkii elokuvan katseen kohteena olemista. Kamera nousee lähes yhdeksi elokuvan henkilöksi tai jopa antagonistiksi. Kiinnostava tutkielma,  hämmentävä ja mieleenpainuva elokuva.

Pisteytys: 8/10

The Wolfpack
Ohjannut Crystal Moselle
USA 2015, 90 min.
Dokumentti, Biografia
Pääosissa: Mukunda Angulo, Bhagavan Angulo, Govinda Angulo, Jagadisa Angulo, Krsna Angulo, Narayana Angulo




Angulon perhe on viettänyt tiivistä elämää newyorkilaisessa kerrostaloasunnossa. Perheen lapset elävät elokuvista ja elokuville, ja tuo intohimo on myös varsin samaistuttavaa. Elokuvat nimittäin näkyvät meissä nykypäivän kasvateissa tavalla tai toisella - vaikka eläisi yhtä eristyksissä kuin tämän dokumentin veljessarja. Mutta mitä tapahtuu, kun pojat päättävätkin lähteä tutkimaan ympärillä kuhisevaa kaupunkia? Dokumentin aihe on valtavan kiinnostava ja saa ajattelemaan jotakuinkin kaikkea mahdollista populaarikulttuurista ja elämästä.

Pisteytys: 8/10

Professione: Reporter - Ammatti: Reportteri
Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia, Espanja & Ranska 1975, 119 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Jack Nicholson, Maria Schneider, Ian Hendry




Michelangelo Antonionin omaperäinen elokuva yhdistää filosofiseen road-movieen trillerin aineksia. Pääroolissa nähdään kertakaikkiaan loistava Jack Nicholson, joka näyttelee Saharassa reportaasia laativaa toimittajaa David Lockea. Joko reissuun, työhönsä tai ylipäätään elämäänsä kyllästynyt Locke päättää pölliä kuolleen miehen henkilöllisyyden. Päähänpisto tuo mukanaan vieraan maailman epäilyttävine ja kiehtovine ihmisineen, mutta valeidentiteetti ei kuitenkaan vapauta vanhoista kahleista täysin. Kutkuttavan oivaltavaa ja mukaansatempaavaa kerrontaa.

Pisteytys: 8/10

A Most Wanted Man
Ohjannut Anton Corbijn
USA, Iso-Britannia & Saksa 2014, 122 min.
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Philip Seymour Hoffman, Rachel McAdams, Willem Dafoe, Daniel Brühl



A Most Wanted Man kertoo USA:n ja Saksan turvallisuuspalveluiden yrityksestä selvittää erään laittoman maahanmuuttajan henkilöllisyyttä. Elokuva on hieman puuduttava rikosraina, jota on kuitenkin ilo seurata erinomaisten näyttelijöiden vuoksi. Trillerissä nähdään esimerkiksi Philip Seymour Hoffman yhdessä viimeisistä rooleistaan. Ilman tätä lisäarvoa koko elokuva olisi vähemmän kiinnostava.

Pisteytys: 6/10

La jetée - Kiitorata
Ohjannut Chris Marker
Ranska 1962, 28 min.
Lyhytelokuva, Scifi
Pääosissa: Davos Hanich, Hélène Chatelain, Jacques Ledoux



Pariisi kolmannen maailmansodan jälkeen. Mies lähetetään matkalle menneisyyteen, aikaan ennen tuhoisaa sotaa. Chris Markerin lyhytelokuva ei ole elokuva, vaikka onkin. Kiitorata koostuu kertojaäänestä ja valokuvista, eikä elävää kuvaa varsinaisesti nähdä. Todella kiinnostava ja vaikuttava lyhäri. Katsotaan mitä olen tästä mieltä, jahka 1001-listalla etenen 1960-luvulle.

Pisteytys: 10/10

Kaze tachinu - Tuuli nousee
Ohjannut Hayao Miyazaki
Japani 2013, 126 min.
Animaatio, Draama, Biografia
Pääosissa: Hideaki Anno, Hidetoshi Nishijima, Miori Takimoto



Lentokoneinsinööri Jirô Horikoshi (Anno) suunnittelee huimia sotakoneita ja rakastuu vakavasti sairaaseen naiseen. Tuhoisa sota langettaa varjonsa onnellisten kesäpäivien ylle; kaikki kaunis on katoavaista. Realistinen animaatio pohjautuu todellisiin henkilöihin, mutta fantasiaakin nähdään Horikoshin unissa. Tuuli nousee on elokuva, jonka piti olla Miyazakin viimeinen. Elokuva on kaunis jäähyväinen, mutta ilmeisesti animaatiomestarilta on kuitenkin vielä tulossa ainakin lyhytelokuva.

Pisteytys: 8/10


Lisäksi vielä joulukalenteria varten katsottu:

Scrooged - Haamujen kosto (1988)

lauantai 24. joulukuuta 2016

LUUKKU 24: Elokuvien 2010-luku

Riemukasta joulunaikaa jokaiselle! Tämän joulukalenterin päätteeksi jaan muutaman aatoksen 2010-luvun elokuvista ja ruodin lopulta yhden vastikään ensi-iltaan tulleen elokuvauutuuden. Vuosi sitten kirjoitin aatoksiani kaikista Harry Potter -elokuvista, ja samoissa tunnelmissa olemme tänäkin vuonna!

Happy Christmas!
Pohdin päivänä eräänä, että mitä lie ovat ne aikamme elokuvien ilmiöt, jotka kertovat parhaiten ajastaan. Arviota on jossain määrin vaikea esittää tästä päivästä käsin, mutta ensimmäisenä mieleeni nousi suuresti masinoitujen kassamagneettielokuvien paisuminen jättimäisiksi elokuvauniversumeiksi. Onko suurempi parempaa? Elokuvasarjat tai vanhatkin tutut tarinat saavat spinoffeja, uudelleenkäynnistyksiä, taustatarinoita ja oikeastaan kaikkia mahdollisia aiheen vierestä liippaavaia kuvaelmia. Marvelin Avengers-sarja on paras esimerkki ilmiöstä, mutta vastaava laajentaminen (rahastaminen?) näkyy myös muissa aiheissa. Tänä vuonna Potter-saaga aloitti kasvunsa ja Rogue One eli ns. Tähtien Sota 3½ syventää kaukaisen galaksin tarinaa.

Ilmiö on havaittavissa myös vuoden 2017 ensi-illoissa, joissa on rutkasti jatko-osia (esimerkiksi Star Wars VIII) ja esiosien jatko-osia (War for the Planet of the Apes jatkona elokuvalle Apinoiden planeetan synty, 2011). Uudelleenkäynnistyksiäkin piisaa: Disneyn klassikkoanimaatioiden live-action-versiot jatkuvat Kaunottaren ja hirviön (1991) uudelleenfilmatisoinnin myötä. Myös Universalin kauhuklassikkouusinnat alkavat Muumion (1932) uuden version saattelemana. Niin ikään King Kong (1933) kerrotaan jälleen kerran uudelleen, edellisestä King Kongista (2005) tosin ei ole vierähtänyt kuin vuosikymmen. Eipä tämä kuitenkaan vielä mitään, nimittäin uusi Spider-Man -kokonaisuus alkaa jo kolmatta kertaa - edellinen Hämis tuli 2014 ja sitä edellinen trilogia päättyi 2007. Myös Pirates of the Carribbean saa jonkinlaisen remake-henkisen jatko-osansa. Miksi sitä nyt sitten ikinä kutsutaankaan, reboot-sequeliksi? Sequel tai prequel on tulossa myös Alien-sarjaan, tai ainakin se on jatko-osa elokuvalle Prometheus (2012). Huh!

Mistä ilmiö johtunee? Loppuvatko suurten elokuvaproduktioiden tekijöiltä ideat vai halutaanko katsojille vain tarjota kaikki mahdollinen? Tuotannossa haisee hieman raha, sillä miksipä jättää suosituksi havaittua universumia koluamatta äärilaitojaan myöten. Kuluttajat äänestävät lompakollaan myönteisesti, ainakin vielä. Entä mahtavatko elokuvauniversumit vielä kokea jonkinlaisen romahduksen? Marvelin touhu on ainakin nyt jo päässyt niin pitkälle, että perässä on vaikea pysyä, vaikka kuinka katsoisi jokaisen elokuvan kahteen kertaan, lukisi sarjakuvia ja vilkaisisi oheistuotteeksi tehtyjä sarjojakin. Toistaiseksi elokuvasarjojen vyörytyksessä kuitenkin pysyy vielä mukana. Tässäpä siis jo luvattu katsaus erään universumin spinoff-laajennuksen avajaisosaan:


Fantastic Beasts and Where to Find Them - 
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2016, 133 min
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler


Potter-maailmalla on valtava potentiaali tuottaa ties millaisia elokuvia myös ilman Harrya ystävineen. Tämä filmi on nyt ensimmäinen tuota laatua, ja neljä jatko-osaa on jo luvattu tulevaksi. 1920-luvun New Yorkiin sijoittuvassa elokuvassa seurataan taikaoliomestari Newt Scamanderin (Redmayne) seikkailuja. Olisin todella halunnut pitää elokuvasta enemmän, mutta valitettavasti se ei kuitenkaan ole erityisen super. Vika on jossain määrin tarinassa, joka on kyllä ihan hyvä, mutta ei tarpeeksi. Tyypitellyt ennalta-arvattavuudet latistavat kertomusta turhan paljon, eivätkä loppupuolen twistit ole tarpeeksi henkeäsalpaavia.

Yhtenä haittana on myös elokuvan roolitus. En lämpeä Eddie Redmaynelle sitten millään, vaikka Les Misérablesissa (2012) hän olikin hyvä. Kaiken teoria (2014) taas oli laimea imitointi, ja Tanskalainen tyttö (2015) raivostuttaa niin paljon, että en ainakaan suostu maksamaan sen katsomisesta mitään. Ehkäpä Redmayne on parhaimmillaan roolissa, jossa imitointi tai tietyt maneerit eivät nouse roolia määrittäviksi tekijöiksi - siksi Les Misérablesissa osa oli hyvä ja tunteikas.

Palatakseni elokuvaan, on toki kehuttavakin jotain. Ensinnäkin 1920-luvun New York on luotu upeasti ja toisekseen ihmeotukset ja taikamaailma viehättävät suuresti, vaikka niitä ei esitelläkään lähellekään riittävästi. Se itse asiassa harmittaa elokuvassa eniten! Haluan nähdä lisää jenkkilän taikamaailman menoa, ihmetellä maagisia yksityiskohtia, nähdä unohtumatonta sauvatyöskentelyä ja hemmetti sentään tutustua uusiin ihmeolioihin ja niiden olinpaikkoihin. Parituntisena seikkailuna Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vaikuttaa olevan tunnustelua taikamaailman elokuvallisista mahdollisuuksista, mutta ratkaisut eivät ole riittävän rohkeita ja omaperäisiä. Elokuvan parissa kuitenkin viihtyy ainakin yhden kerran ihan kohtalaisesti, kunhan odotukset eivät ole liian korkealla. Ainakaan tämä Potterhead ei tästä elokuvasta vakuuttunut. Toisaalta en odottanutkaan suuria, sillä elokuvat ovat Pottereiden tapauksessa aina vain kirjaa laimeampi sivutuote, vaikka nauttiihan niistäkin.

Pisteytys:
6/10

perjantai 23. joulukuuta 2016

LUUKKU 23: And the Oscar goes to...

Pian koittaa taas se jännittävä aika vuodesta, kun seuraavat akatemiapalkinnot ovat jaossa. 10 vuotta sitten palkintorohmuja olivat Brokeback Mountain (2005), Crash (2005), King Kong (2005) ja Geishan muistelmat (2005), jotka nappasivat kolme pystiä jokainen. Palkinnonsaajiin lukeutuivat myös muun muassa Capote (2005) ja Walk the Line (2005). Jälkimmäisestä Reese Witherspoon sai parhaan naisnäyttelijän Oscarin, mutta myös pääroolissa ollut Joaquin Phoenix oli ehdolla mieskategoriassa. Phoenix olisi kyllä pystin ansainnut, samaten kuin kilpakumppani Heath Ledger (Brokeback Mountain), mutta tiukasta kisasta huolimatta se meni kuitenkin oikeaan osoitteeseen, Philip Seymour Hoffmanille. Upean näyttelijän kunniaksi vielä kerran tämä hetki:



torstai 22. joulukuuta 2016

LUUKKU 22: Kassamagneetti vuosikymmenen takaa

Kymmenen vuotta sitten uusi Bond-aika alkoi ja ensi-iltansa saivat muun muassa kolmas X-Men sekä Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. 1001-listalla ainoa viidestätoista vuoden 2006 elokuvasta, jota ei (ainakaan vielä) ole poistettu, on Pan's Labyrinth. Synkkä kauhufantasia pääsi valkokankaille 29.12., joten tasan 10 vuotta sitten ensi-iltaa on varmaan jo odoteltu innolla. Katsoin 2006-fiilistelynä erään vuoden suurimmista hittileffoista, jota ei 1001-listalta löydy. Tässäpä siis paluu kymmenen vuoden takaisen yleisömenestyksen pariin, kirjan mukaan lukien voitaneen varmaan puhua jopa ilmiöstä:

The Da Vinci Code - Da Vinci -koodi
Ohjannut Ron Howard
USA 2006, 149 min.
Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Jean Reno, Ian McKellen



Symbologian professori  Robert Langdon (Hanks) tempaistaan mukaan salaperäiseen Louvressa tapahtuneeseen murhamysteeriin. Murhatun miehen jättämät viestit johdattavat Langdonin ja avuksi rientäneen poliisin Sophie Neveun (Tautou) suuren arvoituksen äärelle, jonka paljastumisen katolinen kirkko pyrkii kuitenkin kaikin tavoin estämään.

Luin Dan Brownin samannimisen kirjan (2003) suurin epäilyksin muutama vuosi sitten. Trilleri etenee kyllä hengästyttävää tahtia, mutta tarina on kirjoitettu kaikin puolin aivan surkeasti. Jos Brownin tekstin tökeryyksiä alkaisi eritellä punakynän kanssa, valmista ei tulisi pitkään aikaan. Erityisen typerää on, että Dan Brown pyrkii nojaamaan höpöhöpöfantasiansa tietynlaiselle todenperäisyydelle tarkistamatta kuitenkaan faktoja ja sortuen näin yksinkertaistuksiin ja naurettavan suuriin asiavirheisiin. On toki taito sekin, että onnistuu kertomaan fiktiota epäuskottavasti. Vain jotain mainitakseni, Robert Langdonin "asiantuntemus" on niin hataralla pohjalla, että yliopiston olisi kyllä jo syytä huolestua.

Alkuperäisteokselleen uskollinen elokuva on aivan yhtä huono kuin itse kirjakin. Parhammillaankin vain tusinatrilleriltä tuntuva Da Vinci -koodi on kuin Kansallisaarre (2004) ilman huumoria. Elokuvan vahvuudeksi on kuitenkin luettava sen erinomaiset näyttelijät: varsinkin Ian McKellen ja Jean Reno ovat rooleissaan oikein hyviä ja yrittävät pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Nimekäs tekijätiimi ei silti paljoa auta, lähinnä vain harmittaa, että hyvät näyttelijät ovat joutuneet mukaan tämmöiseen lähes kolmetuntiseen löysään pieruun. Elokuvan viat eivät rajoitu pelkkään huonoon pohjatekstiin, vaan monet ohjaukselliset ratkaisutkin ovat suunnilleen yhtä kökköjä kuin Brownin taidot kuvailla henkilöitään. Niinpä elokuvan katsominen on vain vaivaannuttavaa ja herättää ainoastaan ajatuksen siitä, miten tämä on voinut olla yksi ilmestymisvuotensa katsotuimpia elokuvia. Dan Brownin suursuosiota on kyllä vaikea ymmärtää. Kaikesta huolimatta tänäkin vuonna tuli jälleen ensi-iltaan Robert Langdonin uusin seikkailu Inferno. Nimi kertonee sisällöstä; ken elokuvaa katsomaan käy, saa kaiken toivon heittää.

Pisteytys:
3/10

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

LUUKKU 21: Ysäritoimintaa ja -teknologiaa

Joulurauha on jo liki julistettu, mutta vielä ehtii hieman melskata elokuvien parissa. Uskomatonta, mutta en ole koskaan aiemmin katsonut tätä kahden vuosikymmenen takaista toimintaklassikkoa. Jälleen on yksi aukko sivistyksessä paikattu!
 

Mission: Impossible - Vaarallinen tehtävä
Ohjannut Brian De Palma
USA 1996, 110 min.
Toiminta, Trilleri
Pääosissa: Tom Cruise, Emmanuelle Béart, Jon Voight, Henry Czerny, Jean Reno



Tom Cruise on Ethan Hunt, tuhatkasvoinen agentti vaarallisen tehtävän edessä. Hunt menettää läheisen työtiiminsä väijytyksessä ja hänen oma järjestönsä syyttää häntä vakoilusta. Ethanin on todistettava väitteet vääriksi ja etsittävä oikea vakooja käsiinsä.

1960-1970-luvuilla esitettyyn samannimiseen tv-sarjaan perustuva Mission: Impossible on poikinut kokonaisen sarjan elokuvia. Uusin niistä tuli ensi-iltaan vasta viime vuonna ja jatkoakin lienee edelleen luvassa. Sähäkkä agenttitoiminta on kyllä sen verran tenhoavaa aivojennollausviihdettä, että pitipä lisätä saman tien loputkin sarjan leffat katselulistalle. Erikoista kyllä, että moni jatko-osista on pärjännyt kriitikoiden kynsissä avausosaa paremmin.

1990-luvun huipputeknologialla ryyditetty toimintasarjan avausosa on ihan sujuva kokonaisuus, vaikka ei olekaan millään muotoa oivaltava tai tuo genreensä mitään uutta. Aikakautensa näköinen tuotos tuntuu hetkittäin jopa koomiselta matkalta kahden vuosikymmenen taakse, mutta se ei silti tarkoita, että elokuva olisi vanhentunutta kamaa. Positiivista on ainakin se, että megaräjähdyksiä ei tässä ysärituotannossa ole vielä niin paljoa, että tarina hukkuisi pelkän efektirymistelyn alle. Eipä tuo kässärikään mikään huikea ole, mutta aivan kelvollinen tällaiseen elokuvaan. Samaten myös Tom Cruise on roolissaan oikein hyvä, mutta ei hänestä silti Bondiksi ole.

Pisteytys:
6/10

tiistai 20. joulukuuta 2016

LUUKKU 20: Katse avaruuteen!

Vuonna 1996 Star Trekistä tuttu Khan lähetettiin avaruuteen syväjäädytettynä, ja reaalimaailmassa tiirattiin tähtiin Independence Dayn myötä. Star Trek -sarja on tänä vuonna jälleen kasvanut yhdellä uudella elokuvalla, Star Trek Beyondilla, ja myös Independence Day on saanut jatko-osansa. Jälkimmäistä ei liioin olla suitsutettu, mutta Star Trek sai komeat arviot.

Vuonna 1996 ensi-iltaan tuli valtava määrä elokuvia, joita tuon vuosikymmenen loppuun asti tuli nähtyä kerran jos toisenkin. Omaan ikäpolveeni vetosivat ainakin Mars hyökkää! ja Notre Damen kellonsoittaja. Mainioita filmejä edelleen molemmat, mutta tänä päivänä nostan kuitenkin vuoden elokuva-annista ennemmin esille vaikkapa Aki Kaurismäen Suomi-trilogian avausosan Kauas pilvet karkaavat tai Danny Boylen Trainspottingin, joka on myös pian saamassa jatko-osansa. Pitäytykäämme tänään kuitenkin lapsuusnostalgiassa! Moni kakara-ajan lemppari on harmillisesti menettänyt valta-osan viehättävyydestään vuosien varrella, mutta uskaltauduin silti katsomaan erään kahdenkymmenen vuoden takaisen suosikkileffan.

Space Jam
Ohjannut Joe Pytka
USA 1996, 88 min.
Komedia, Animaatio
Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight





Looney Tunes -animaatiohahmot kohtaavat 90-luvun kovimmat koripallotähdet animaatiota ja live-actionia yhdistelevässä komediassa. Sekopäinen pallonheittely saa alkunsa piirrettyjen maailmassa, jossa avaruusolennot yrittävät kaapata Väiskin (West). Avaruusoliot ja Väiski kumppaneineen ottavat mittaa toisistaan koripallo-ottelussa, johon tarvitaan muun muassa Michael Jordanin apua.

Space Jamin juoni on typerä, eikä sen hahmoissakaan ole kehumista. Supertähti Jordan ei vakuuta auttavilla näyttelijänlahjoillaan, enkä ole myöskään ikinä hirveästi välittänyt näistä Looney Tunesin hahmoista. Ehkä siksikään leffa ei kauheasti innosta. Sivurooleissa nähdään nimekkäitä komediatähtiä kuten Bill Murray ja Danny DeVito, mutta eivätpä hekään juuri nosta kohelluksen tasoa. Toisin sanoen: rahaa on käytetty, mutta lopputulos on silti vain keskinkertaista kökkeröä.

Täytyy kuitenkin todeta, ettei Space Jam lopulta ole aivan surkea tekele. Ainakin nostalgisena ysärimuistelona sen jaksaa katsoa kertaalleen. Omalla ala-asteen luokallani leffa oli suosittu ja innosti meidät kakarat käyttämään kaikki välitunnit koripallon pelaamiseen - melkein kuin oman aikansa Pokemon Go. Parasta elokuvassa on kuitenkin sen virallinen nettisivu, joka ei ole päivittynyt sitten elokuvan ilmestymisvuoden. Mahtava aikakone! Vielä kun selain olisi Netscape Navigator ja netti olisi tuhat kertaa hitaampi, elämys olisi täydellinen.

Pisteytys:
4/10

maanantai 19. joulukuuta 2016

LUUKKU 19: Edesmenneet artistit osa 2 - Prince

Tänään edesmenneiden artistien kasarikatsauksessa vuorossa on the one and only Prince (1958-2016), jonka esikoisohjaus Under the Cherry Moon tuli ensi-iltaan 30 vuotta sitten. David Bowien tapaan Prince on tunnetumpi muusikkona, kuin elokuvatähtenä. Eroavaisuutena tähtien välillä on kuitenkin se, että Princen elokuvaura ei ole yhtä runsas saati menestyksekäs kuin Bowien.

Purple Rain (1984)
Prince debytoi elokuvamaailmassa vuonna 1984 elokuvassa Purple Rain, jonka nimikkosävelmä myös lukeutuu tähden tunnetuimpiin hitteihin. Sittemmin Prince esiintyi vielä kolmessa itse ohjaamassaan elokuvassa. Elokuvat tosin eivät olleet avain Princen menestykseen, mutta ne tarjoavat kyllä herkkuja tosifaneille tai kuriositeetteja heille, jotka haluavat tutustua ainutlaatuisen artistin visioihin. Esikoisohjaus Under the Cherry Moon floppasi ja kahmi Razzie-palkintoja, mutta Prince ei tuosta lannistunut. Vuonna 1987 hän ohjasi konserttitaltiointinsa Sign o' the Times (1987) ja yritti myös uudelleen fiktion parissa musikaalidraama Graffiti Bridgen (1990) myötä. Viimeksimainittu elokuva oli kuitenkin jälleen samanlainen Razzie-magneetti kuin Under the Cherry Moon, josta arvio tässä:

Under the Cherry Moon
Ohjannut Prince
USA 1986, 98 min.
Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Prince, Jerome Benton, Kristin Scott Thomas





Under the Cherry Moon kertoo gigoloystävyksistä, jotka iskevät varakkaita naisia Rivieralla. Tarina saa kuitenkin odottamattoman käänteen, kun *gasp* toinen kaksikosta (se Princen esittämä tietenkin) menee ja rakastuu. Garderoobit valloittavine sisältöineen ja Princen nerokkaat sävelet luovat tarinaan täysin omanlaisensa tunnelman, joka on ainakin, noh, mieleenpainuva.

Tämä musikaalidraama ei kieltämättä lukeudu monin tavoin upean uran luoneen Princen varsinaisiin tähtihetkiin. Hetkittäin Under the Cherry Moon on niin huono, että herää epäilys sen olevan suorastaan tarkoituksenmukaista. Onko sittenkin kyse vain Princen nerokkuudesta? Ehkä en vain ymmärrä sitä romantillista eskapismia, jonka Prince on valkokankaille saattanut. Elokuvan katsominen on kuitenkin vain todella raskasta, vaikka välillä se naurattaakin tahattomasti.

Arvata saattaa, että Under the Cherry Moon oli ilmestyessään totaalinen floppi. Tämä Rasberry-palkittu katastrofi ei ole saanut osakseen edes erityistä kulttimainetta. Princen uraa elokuva ei onneksi hetkauttanut raiteiltaan. Vain kolme vuotta myöhemmin Prince teki loistavan soundtrackin Batmaniin (1989) ja kuten jo edellä todettua, elokuviakin uralle vielä mahtui. Tämän elokuvan positiiviseksi puoleksi on sentään luettava sen kelpo soundtrack, joka rytmittää mukavasti piinallista romanssitarinaa.

Pisteytys:
4/10

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

LUUKKU 18: Edesmenneet artistit osa 1 - David Bowie

Vuosi 2016 on ollut verrattain surullinen, sillä keskuudestamme on poistunut monia lahjakkaita ja rakastettuja taiteilijoita. Tänään ja huomenna joulukalenterissa matkataan tarkastelemaan kahden tänä vuonna menehtyneen tähden elokuvauraa 30 vuotta sitten. Vuonna 1986 kauhisteltiin Tsernobylin tuhoa ja Olof Palmen murhaa, mutta synkkiä tunnelmia kevensi hilpeä kulutusoptimismi ja solariuminsävyinen juppikulttuuri. Elokuviakin saattoi jo katsella milloin tahansa kotisohvalta, kun videonauhurit yleistyivät. Paluun tähän kasaritunnelman aloittaa David Bowie, tuo maailmankaikkeuden lahja kutkuttaville taide-elämyksille!

David Bowie (1947-2016) on tullut tunnetuksi ensisijaisesti muusikkona, vaikka hän on myös luonut runsaasti kuvataidetta ja esiintynyt useissa elokuvissa. Minulle Bowien ainutlaatuinen nerokkuus kiteytyy eritoten Ziggy Stardustin aikoihin, vaikka erinäisiä timantteja löytyy hieman joka kohdasta Davidin uraa. The Rise and the Fall of the Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972) on eittämättä yksi kaikkien aikojen valloittavimmista albumeista.

David Bowie elokuvassa Muukalaisen kasvot (1976)

Bowien elokuvaura alkoi kolmen hyvin vähäpätöisen roolin myötä jo 1960-luvulla. Varsinaisia nimekkäitä rooleja Bowie sai vasta seuraavalla vuosikymmenellä; 1970-luku oli toki muutoinkin Bowien läpimurron vuosikymmen. Vuosikymmenen tuotannosta Muukalaisen kasvot (1976) on myös 1001-listalla ja elokuvajuliste on eräässä kirjan painoksessa peräti koristanut teoksen kantta. 1980-luvun Bowien tähdittämistä filmeistä mainittakoon ainakin Merry Christmas Mr. Lawrence (1983) sekä  Kristuksen viimeinen kiusaus (1988). Bowie esiintyi lukuisissa elokuvissa myös 1990-luvulla, mutta 2000-luvulla esiintymiset olivat lähinnä cameoita. Joukkoon mahtui myös yksi varsinainen rooli Nikola Teslana elokuvassa The Prestige (2006). Palatkaamme nyt kuitenkin vuoteen 1986, jolloin Bowie nähtiin peräti kahdessa eri elokuvassa. Toinen oli rock-musikaali Absolute Beginners ja toinen taas omalaatuinen fantasiaelokuva Labyrintti, josta arvio alla.


The Labyrinth - Labyrintti
Ohjannut Jim Henson
Iso-Britannia & USA 1986, 101 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: David Bowie, Jennifer Connelly, Toby Froyd




Peikkokuningas (Bowie) päättää houkutella viehättävän Sarah-tytön (Connelly) valtakuntaansa, joten hän kaappaa Sarahin pikkuveljen viehkon neidon houkuttimeksi. Sarahilla on 13 tuntia aikaa seikkailla peikkomaailman kummassa labyrintissa ja yrittää pelastaa veljensä. Matkalla tulee tietenkin vastaan kaikenlaisia kummia olentoja ja kuinka ollakaan, suuri seikkailu myös kasvattaa naiivia Sarahia ihmisenä.

Olen katsonut Labyrintin kerran aiemminkin, mutta hassua kyllä, en muistanut sen tapahtumista juuri mitään. Elokuva on todella omalaatuinen, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi mieleenpainuva. Labyrintti tuntuu hetkittäin oudolta b-elokuvalta, vaikka se itse asiassa on aika ison budjetin tuotanto. Taustajoukoista löytyy monia valtavirtaleffojen isoja nimiä: elokuvan esimerkiksi tuotti George Lucas ja ohjaaja Jim Henson on tunnettu Muppettien luojana.

Labyrinttia ei voi kehua erityiseksi täysosumaksi, mutta se on kulttimaineensa ansainnut. On myös aika viehättävää katsoa fantasiaelokuvaa, josta huokuu luovuuden riemu. Elokuvan kerronnassa on mainioita oivalluksia, erityisesti Hensonin nuket ovat melko hauskoja. Tarina on toki hieman pöhkö, mutta sekään ei lopulta tunnu kovin vakavalta ongelmalta. Bowien laulut ovat myös kivoja, vaikka kasarituotanto ei olekaan sitä aivan timanttisinta Davidia. Tutustumisen arvoinen kasarifantasia toimii ainakin todellisuuspakona nykypäivän surkean sieluttomista ja muovisista fantasiaelokuvista, kuten Hobiteista.

Pisteytys:
7/10

lauantai 17. joulukuuta 2016

LUUKKU 17: Komediahelmi 1970-luvulta

40 vuotta sitten Suomessa vuoden katsotuimpiin elokuviin lukeutuivat kotimaiset komediat Loma ja Lottovoittaja UKK Turhapuro. Myös Mel Brooksin Pähkähullujen paratiisi veti runsaasti yleisöä teattereihin meillä ja muuallakin, vaikkei siitä tullutkaan samanlaista hittiä kuin Brooksin aiemmista ohjaustöistä. Mutta mikä unohdettu helmi tämä onkaan!


Silent Movie - Pähkähullujen paratiisi
Ohjannut Mel Brooks
USA 1976, 87 min.
Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Mel Brooks, Marty Feldman, Dom DeLuise



Entinen ohjaajasuuruus Mel Funn (Brooks) yrittää tehdä paluun ja ehdottaa studiolle mykkäelokuvan tekoa. Tolloine ystävineen Funn kamppailee saadakseen ideansa toteutettua. Elokuvaan värvätään joukko tunnettuja viihdetaiteilijoita, kuten miimikko Marcel Marceau ja Liza Minnelli. Tähdet nähdään elokuvassa tietenkin cameo-rooleissa. Erityisesti Marceaun lyhyt kohtaus on loistava! (Tähdennettäköön vielä, että rakastan mimiikkaa.)
 
Elokuvan tekemisestä kertova elokuva on elokuvassa tehtävän elokuvan (hehheh) tapaan toteutettu mykkäelokuvana ja vauhdikkaana slapstickina. Näyttelijät heittäytyvät kohellukseen antaumuksella ja Mel Brooksin Hollywood-satiiri on purevaa. Lopputulos on hulvaton! Viihdearvostaan huolimatta Pähkähullujen paratiisi ei ole saavuttanut yhtä suurta suosiota, kuin Brooksin aiemmat komediat. Elokuvassa on toki muutama vähän kehnokin vitsi, mutta mitäpä pienistä hudeista, kun kokonaisuus kuitenkin naurattaa makeasti.

Pisteytys:
8/10

perjantai 16. joulukuuta 2016

LUUKKU 16: Kierrätettyjä tarinoita

Maailma vuonna 1976... Lasse Viren voitti kaksi olympiakultaa Montrealissa, Freemanin Ajetaan tandemilla raikasi radioissa ja vuoden elokuvatapauksia olivat muun muassa Rocky sekä Taksikuski. Kauhuelokuvista suosiota lippuluukuilla niitti The Omen ja kriitikot ylistivät myös nerokasta Carrieta. Mikäli matkaamme ajassa taaksepäin aivan tarkalleen joulukuun puoliväliin neljä vuosikymmentä sitten, elokuvateattereissa yleisöitä puoleensa vetivät parhaillaan Freaky Friday ja Vaaleanpunainen pantteri iskee jälleen.

Neljänkymmenen vuoden takaisista elokuvista ainakin edellämainitut kauhuelokuvat ja Freaky Friday ovat saaneet myöhemmin uudelleenfilmatisointinsa. Tässäpä kuitenkin arvio eräästä vuoden 1976 elokuvasta, joka on jo remaken remake. Eikä siinä suinkaan kaikki! Tästä samasta tarinasta on nimittäin parhaillaan tekeillä jälleen yksi elokuva, jossa päätähtenä nähdään Lady Gaga. Bradley Cooperin ohjaus tulee ensi-iltaan näillä näkymin noin kahden vuoden päästä.


A Star is Born - Tähti on syttynyt
Ohjannut Frank Pierson
USA 1976, 139 min.
Romantiikka, Draama, Musikaali
Pääosissa: Barbra Streisand, Kris Kristofferson





John Norman Howard (Kristofferson) on suosittu rock-artisti, joka tuhoaa uraansa viinalla ja huumeilla. John rakastuu uraansa aloittelevaan lahjakkaaseen laulajaan Esther Hoffmaniin (Streisand) ja auttaa tätä nousemaan huipulle. Johnin oma ura on kuitenkin mennyttä ja hän pelkää vetävänsä Estherin mukaansa pohjalle.

Kuten todettua, Tähti on syttynyt on uusintafilmatisoinnin uusintafilmatisointi. Ensimmäinen tähti syttyi jo vuonna 1937 ja seuraava vuonna 1954. Jälkimmäinen, kovin ylistetty versio on 1001-listalla tulossa jo melko pian katsottavaksi. Tarina on aiemmissakin elokuvissa perusidealtaan sama, mutta tapahtumat sijoittuvat elokuvamaailmaan. Tässä versiossa uutta on siis lähes kliseisen 1970-lukulaisuuden lisäksi musiikkibisnes, jonka myötä valjuun romanssitarinaan on ujutettu runsaasti musikaalimeininkiä.

Siinä missä aiemmat saman aiheen elokuvat ovat klassikoita, tästä versiosta ei voi sanoa samaa. Elokuva ei kuitenkaan ollut ilmestyessään täydellinen floppi. Teemasävelmä Evergreen palkittiin Oscarilla ja koko soundtrack menestyi erinomaisesti, se on itse asiassa yksi Barbra Streisandin myydyimpiä albumeita. Musiikkikohtauksia kuunteleekin mielellään ja onhan karismaattinen Streisand tietenkin mahtava. Myös Kris Kristofferson tekee ihan hyvää työtä toikkaroivana rokkitähtenä. Kokonaisuutena elokuva tuntuu kuitenkin kummalta ajelehtimiselta laimeaksi typistyvän tarinan ja musiikkikohtausten välillä, kelvot päänäyttelijät pitävät settiä jotenkuten koossa. Väkisin venytetystä klassikon uudelleenlämmittelystä voisi leikata pois miltei kaiken muun paitsi Streisandin lauluosuudet.

Pisteytys:
4/10

torstai 15. joulukuuta 2016

LUUKKU 15: Walt-sedän muistolle

Tänään tulee kuluneeksi 50 vuotta Walt Disneyn kuolemasta. Nimeään kantavan viihdeyhtiön perustajalla on vakaa asemansa elokuvien historiassa ja hän myös pitää hallussaan erästä ennätystä: Walt Disney on voittanut 22 Oscaria ja ehdokkuuksiakin on ollut 59. Suurin osa pysteistä tuli lyhytanimaatioista, mutta joukkoon lukeutuu myös kolme Oscar-kunniapalkintoa. Ensimmäinen jaettiin Mikki Hiiren keksimisen johdosta vuonna 1939, toinen ja kolmas Lumikin (1937) ja Fantasian (1940) ansiosta vuosina 1939 ja 1942.

That sure is swell!
Koska joulukalenterissani olen edennyt aina 1960-luvulle saakka, tässä pieni katsaus siihen, millaisia elokuvia Disney-yhtiö tuona vuosikymmenenä valmisti. Vuosikymmenen aikana syntyi viitisenkymmentä elokuvaa, joista animaatioita oli vain kolme. 1960-lukua ei siis ainakaan määrällisesti voida pitää Disneyn piirrosklassikoiden huippuaikana, mutta ajan muutamat helmet ovat kuitenkin viehättäviä.

One Hundred and One Dalmatians - 101 dalmatialaista (1961)

Television ääressä viihtyvät hauvat joutuvat seikkailuun jazz-sävelten tahdissa. Pitkä aika on vierähtänyt tämän klassikon katselusta, mutta jospa tuon vajeen saisi vaikka joululomalla paikattua. Elokuva jatko-osineen ja uusintaversioineen on taatusti tuonut Disneylle hyvän tilin.



A Sword in the Stone - Miekka kivessä (1963)

Kuningas Arthurin legendaan pohjautuva seikkailu on täynnä taikaa. Tämänkin elokuvan olen tainnut katsoa vain kerran ja siitäkin on vuosikausia. Miekka kivessä ei liene Disneyn animaatioklassikoista tunnetuimpia, mutta niinpä vain sillekin on tulossa live-action-uusintaversio joskus tulevaisuudessa.




The Jungle Book - Viidakkokirja (1967)

Katsoin svengaavan ja lempeän Viidakkokirjan reilu vuosi sitten. Tulen vielä palaamaan sen pariin, sillä elokuva löytyy myös 1001-listalta. Viidakkokirjasta ilmestyi tänä vuonna varsin toiminnantäyteiseltä vaikuttava remake, joka pitänee tsekata joskus.




Lopuksi vielä pirtsakka korvamato vuonna 1964 valmistuneesta Disney-elokuvasta Maija Poppanen, joka niin ikään löytyy 1001-listalta. Elokuvassa nähdään myös hieman animaatiota, joka ainakin tämän videon perusteella on tyylillisesti aikakautensa näköistä. Enpä ole tainnut itse katsoa tätä elokuvaa sitten lapsuusaikojen! Jos meno muuttuu joulun alla liian hilpeäksi, niin tässä myös linkki alternative-tulkintaan, Scary Mary -traileriin.


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LUUKKU 14: Back to the swinging 16th century!

50 vuotta sitten maailma kuulosti Yellow Submarinelta, Bonanza-tunnarilta ja Vietnamin sotaa vastustavilta iskulauseilta. Tänään tarkastelussa on yksi vuoden 1966 suurista elokuvatapauksista ja brittielokuvien klassikoista, joka kuitenkaan ei ole päätynyt ainakaan 1001-listalle. Elokuva rohmusi hieman yllättäenkin kasan akatemiapalkintoja vuoden 1967 gaalassa: kahdeksasta ehdokkuudesta pystejä tuli kuusi ja joukkoon lukeutui myös parhaan elokuvan palkinto.

A Man for All Seasons - Kunnian mies
Ohjannut Fred Zinnemann
Iso-Britannia 1966, 120 min.
Draama, Historia, Biografia
Pääosissa: Paul Scofield, Robert Shaw, Wendy Hiller, Leo McKern, Orson Welles



1500-luvun Englannin kuningashuoneessa tapahtuu kummia. Kuningas Henrik VIII (Shaw) haluaa uusiin naimisiin, mutta katolilaisessa maassa avioeroa ei noin vaan myönnetä kuninkaallekaan. Niinpä Henry perustaa oman kirkkonsa, mutta ratkaisu ei miellytä kaikkia. Merkittävässä asemassa toimiva, kuninkaan ystävä filosofi Thomas More (Scofield) vastustaa kuninkaan naimapyrkimyksiä ja kirkkohullutusta viimeiseen asti. Moren vankkumaton omatunto ja moraali eivät vavahda edes kuolemantuomion uhatessa.

Näistä saarivaltion uskonpuhdistuksen varhaisvaiheista on kerrottu aikojen saatossa monen monta tarinaa, enemmän tai vähemmän väritettyinä versioina. Tämän elokuvan kertomus perustuu tositapahtumien ohella Robert Boltin samannimiseen näytelmätekstiin, jota oli jo hyödynnetty niin radiokuunnelmassa kuin teatterilavallakin. Kaksituntinen elokuva pureutuu aihepiiriin vakavalla otteella ja ilahduttaa visuaalisilla detaljeilla.

Kokonaisuudessaan Kunnian mies on aidolta tuntuva historiakuvaus, joka vie katsojan keskelle 1500-luvun hovielämää ja poliittis-uskonnollista draamaa. Onnistumisistaan huolimatta elokuva ei silti tunnu erityisen ikimuistoiselta elämykseltä. Täytyy myöntää, että kahden tunnin aikana ehdin pitkästyä kerran jos toisenkin, vaikka pääasiassa elokuva pitääkin otteessaan. Mikäli kaipaa matkaa 1500-luvun Englantiin, Kunnian mies toimii kyllä oivana matkalippuna.

Pisteytys:
6/10

Loppuhupina vielä viihdyttävä kuningastulkinta vuodelta 1965:

tiistai 13. joulukuuta 2016

LUUKKU 13: Ikimuistoisia sävelmiä

Elokuvien tunnussävelmät muodostuvat toisinaan ikivihreiksi, ajattomiksi hiteiksi, joita tulkitaan yhä uudelleen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Joulun aikaan sopii muistaa esimerkiksi Bing Crosbyn esittämä White Christmas, joka kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa Ravintola Vapaa-aika (1942). Toinen elokuvan tunnetuksi tekemä jouluhitti on Have Yourself a Merry Little Christmas, jonka Judy Garland lauloi elokuvassa Tyttö ja kosija (1944). Talviset kelit muistuttavat myös Neptune's Daughter (1944) elokuvan tunnetuksi tekemästä sävelmästä Baby, It's Cold Outside!

Kuusikymmentä vuotta sitten ensiesityksensä sai eräs suuren maineen saanut kappale, nimittäin Doris Dayn Whatever Will Be, Will Be (Que Sera Sera). Laulu kuultiin Alfred Hitchcockin elokuvassa Mies joka tiesi liikaa (1956). Laulu palkittiin seuraavan vuoden Oscar-gaalassa ja se on myöhemmin muodostunut yhdeksi ikimuistoisimmista akatemiapalkituista sävelmistä. Suomeksi laulu kääntyi nimelle Kenpä tietäis sen ja kappaletta ovat tulkinneet ainakin Metro-Tytöt, Olavi Virta - ja myös minä lapsena omissa privaateissa pianokonserteissani.



maanantai 12. joulukuuta 2016

LUUKKU 12: Love Me Tender, Love Me Sweet...

Kuusi vuosikymmentä sitten uutisotsikoissa puhuttiin Unkarin kansannoususta sekä Suezin kriisistä, ja Urho Kekkonen sai aloittaa ensimmäisen presidenttikautensa yleislakon saattelemana. Samoihin aikoihin Thunderbirdit jylläsivät kaduilla, ensimmäisiä Euroviisuja kuunneltiin radiosta ja Elviksen elokuvadebyytti Love Me Tender aiheutti sydänten läpätystä.


Love Me Tender - Rakasta minua hellästi
Ohjannut Robert D. Webb
USA 1956, 89 min.
Draama, Romantiikka, Lännenelokuva
Pääosissa: Elvis Presley, Richard Egan, Debra Paget





Yhdysvaltain sisällissota on juuri päättynyt ja sotajoukot palaavat koteihinsa perheidensä pariin. Pieni joukko etelävaltojen sotilaita kuitenkin ryöstää vastapuolen junan, sillä tieto sodan päättymisestä ei ole vielä kantautunut heidän korviinsa. Pian sotapojille selviää asioiden laita, mutta he päättävät silti pitää varastamansa rahat ja palata koteihinsa. Ryhmää johtanut Vance Reno (Egan) saapuu kotiin varakkaana miehenä ja saa osakseen lämpimän vastaanoton. Ongelmia kuitenkin siintää horisontissa, sillä kotiväki ehti luulla Vancea kuolleeksi ja niinpä tämän pikkuveli Clint (Presley) on juuri nainut Vancen heilan Cathyn (Paget). Sotarikoksen selvittely ja kodin kolmiodraama himmentävät onnea, jonka sodan loppumisen piti tuoda.

Kriitikot eivät ole olleet elokuvalle suopeita, mutta se ei estänyt Elviksen debyytin suursuosiota. Lipputulot kattoivat elokuvan kustannukset jo muutamassa päivässä. Vain neljässä viikossa kuvattu elokuva on aika hatara kertomus, mutta sivuroolissa nähtävästä Elviksestähän tässä tietenkin on kysymys. Laulunumerot ovat mainioita hetkiä, vaikka alunperin niitä ei pitänyt koko elokuvassa olla laisinkaan. Ymmärrettävää, sillä 1950-luvun populaarimusiikki ei istu elokuvan aikakauteen - mutta hei, se on Elvis! Mitä taas tulee Elvikseen näyttelijänä, täytyy sanoa ettei kuningas aivan huono ole. Hienoista kokemattomuutta paikkaa myös se seikka, ettei elokuvan näyttelijäkaarti muutoinkaan ole ihan parhaasta päästä.

Kokonaisuutena Love Me Tender on kohtalainen elokuva, joskin ilman Elvis-erikoisuutta se olisi vain pelkkä mitättömyys. Huolimattomasti tehdyn filmin tarinan pieni potentiaali valuu pitkälti hukkaan. Mutta mitäpä pienistä, sillä kuten jo todettua, Elviksen karisma kantaa pahimpien kuoppien yli. Tähden ensimmäinen elokuvarooli johti mittavaan elokuvauraan, ja seuraavan kolmentoista vuoden aikana Elvis ehti näytellä vielä kolmessakymmenessä muussa elokuvassa.

Pisteytys:
6/10

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

LUUKKU 11: Tähtien tuiketta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta monien elokuvamaailman tähtien syntymästä. Steven Spielberg, David Lynch, Sylvester Stallone, Cher ja jo edesmennyt Alan Rickman syntyivät sodanjälkeiseen maailmaan, jolloin kaikkien huulilla olivat kuitenkin vielä aivan toiset nimet. Loistavia elokuvia voi tehdä ilman suuria staroja, mutta usein karismaattiset ammattilaiset ovat koko elämyksen suola. Toisinaan elokuva voi kuitenkin flopata nimekkäästä tähtikaartista huolimatta. Katsoin erään vuoden 1946 tähtientäytteisen kassamagneetin, joka ei kuitenkaan saanut kriitikkoja puolelleen.

Till the Clouds Roll By - Kunnes pilvet väistyvät
Ohjannut Richard Worf, Vincente Minnelli & George Sidney
USA 1946, 132 min.
Musikaali, Biografia
Pääosissa: Robert Walker, Judy Garland, Lucille Bremer, Van Heflin, June Allyson





Kunnes pilvet väistyvät perustuu yhdysvaltalaisen säveltäjän Jerome Kermin musiikkiin ja elämään. Kern oli ehtinyt antaa elokuvalle siunauksensa, vaikka menehtyikin ennen sen ensi-iltaa. Ylitsevuotava musikaali-ilotulitus on lajityypiltään backstage-musikaali, jossa musiikkinumerot nähdään teatterilavalla. Kernin elämää tarkastelevat osiot ovat pitkälti fiktiivisiä ja toimivat lähinnä löyhänä nivontana musiikkiosioiden välillä.

Elokuva kertoo tarinansa mahtipontisuutta säästelemättä: on ykkösrivin musikaalitähtiä Hollywoodista ja Broadwaylta, Technicolorin värit, komeita pukuja ja näyttäviä musikaalinumeroita isoilla lavoilla. Mutta onko sitä kaikkea hieman liikaa? Ensiluokkaista musikaalia tavoitelleesta tuotannosta puuttuu vain omaperäisyys.

Kriitikot eivät olleet elokuvalle suopeita, mutta se oli silti yleisömenestys. Kokonaisuutena Kunnes pilvet väistyvät on kepeätunnelmainen tusinamusikaali, jonka juonessa ei nähdä kovin suuria jännitteitä. Nimekkäiden tähtien laulunumeroita katsoo kyllä mielellään. Erityisesti Judy Garland ilahduttaa aina, ja Frank Sinatran pieni esiintyminen loppufinaalissa on toki karismaa täynnä. Yksi apuohjaajista oli Garlandin tuolloinen aviomies Vincente Minnelli, jonka musikaaliohjauksia on pian tulossa 1001-listalla vastaan. Näinpä Kunnes pilvet väistyvät toimii mukavana pohjustuksena Minnellin elokuville Pariisin lumoissa (1951) ja Särkyneiden haaveiden kaupunki (1952).

Pisteytys:
6/10

lauantai 10. joulukuuta 2016

LUUKKU 10: Mustaa elokuvaa

70 vuotta sitten toisen suursodan jälkipyykki oli täydessä touhussa ja kylmä sota kolkutteli ovella. Sodanjälkeinen katkeruus ja poliittisen ilmapiirin kireys näkyi myös ajan elokuvissa. Yhdysvalloissa kyynisen film noirin aikakausi oli kukkeimmillaan ja Italiassa yhteiskuntakriittisen neorealismin koulukunta oli syntynyt. Tapahtuipa elokuvamaailmassa tuolloin muutakin merkittävää: vuonna 1946 Cannesin elokuvajuhlat järjestettiin ensimmäistä kertaa ja pääpalkinto jaettiin hövelisti peräti yhdelletoista elokuvalle.

Elokuvien 1940-luku on allekirjoittaneella tuoreessa muistissa, sillä sen parissa on juuri vietetty hieman reilu kaksi vuotta. 70 vuotta sitten valkokankailla näytettiin yksi jos toinenkin myöhemmin klassikoksi muodostunut helmi. Parhaiten tunnettu vuoden 1946 elokuvista lienee Ihmeellinen on elämä, jonka ensi-ilta oli hieman ennen joulunpyhiä.

Vuoden 1946 kassamagneettien TOP-5 sisälsi peräti neljä elokuvaa 1001-listalta. Jo mainittu Ihmeellinen on elämä nousi tilaston kärkeen, perässä tuli Hitchcockin Notorius ja kolmatta sijaa piti Humphrey Bogartin tähdittämä Syvä uni. Neljännellä sijalla oli film noir Jälki häviää tyhjään ja viidentenä amerikkalaisten sotilaiden kotiinpaluuta kuvaava Parhaat vuotemme. Neljättä sijaa pitänyt Jälki häviää tyhjään oli vielä minulla näkemättä, mutta nyt on sekin asia korjattu.

 
The Dark Corner - Jälki häviää tyhjään
Ohjannut Henry Hathaway
USA 1946, 99 min.
Rikos, Draama, Jännitys
Pääosissa: Mark Stevens, Lucille Ball, Clifton Webb, Kurt Krueger



Yksityisetsivä Bradford Galt (Stevens) on vasta vapautunut vankilasta ja kääntänyt elämässään uuden sivun. Hän on ryhtynyt yksityisetsiväksi ja palkannut kumppanikseen sanavalmiin sihteerin Kathleenin (Ball), joka osoittautuukin matkan varrella arvokkaaksi avuksi. Pian Galtista alkaa tuntua, että joku on hänen jäljillään pahat mielessään. Epäilykset kohdistuvat entiseen petolliseen tuttavaan Anthony Jardineen (Krueger). Jardinen naissotkujen vuoksi orastavaan rikoskuvioon astuu kuitenkin myös mustasukkainen mies Hardy Cathcart (Webb).

Elokuvan erikoisuus on se, että siinä nähdään kevyistä komedioista tuttu Lucille Ball vakavassa roolissa. Ball tekee kyllä hienon roolityön ja hänellä on osaansa juuri oikeanlaista särmää! Muutoinkin sihteerin ja etsivän orastava työpaikkaromanssi on tärkeä osa juonta. Elokuva perustuu itse asiassa naistenlehdessä julkaistuun kertomukseen - lieköhän kyseessä ollut alunperin nimenomaan sihteerin seikkailuihin painottunut tarina?

Rooleista on mainittava vielä Clifton Webbin Hardy Cathcart, joka tuo voimakkaasti mieleen Webbin hahmon eräässä toisessa film noirissa, nimittäin Laurassa (1944). Tämä tosin ei varsinaisesti haittaa mitään, sillä hahmo on mainio. Tarkemmin ajatellen elokuvan tarinassakin on hieman samoja elementtejä kuin Laurassa. Mutta ihmekös tuo, kun kummassakin elokuvassa yhtenä käsikirjoittajana on ollut Jay Drattler. Onnistuneesti punottu rikostarina tarjoaa jännitystä, mutta elokuva jää kuitenkin mieleen lähinnä loistavan Lucille Ballin ansiosta.

Pisteytys:
7/10

perjantai 9. joulukuuta 2016

LUUKKU 9: Hassunkuriset sinfoniat

Hassunkuriset sinfoniat eli Silly Symphonies -animaatiosarja enteili jo Disneyn ensimmäistä kokopitkää elokuvaa Lumikkia (1937). Vuosien 1929 ja 1939 välillä tehtiin 75 Silly Symphonies -animaatiota, joista kahdeksan palkittiin lyhytanimaatio-Oscareilla. Vuonna 1936 animaatiolyhäreitä syntyi seitsemän kappaletta. Tässä tiivis kooste kahdeksan vuosikymmenen takaisesta sinfoniahassuttelusta. Kaikki elokuvat ovat joko David Handin tai Wilfred Jacksonin ohjaamia.


Elmer Elephant (Wilfred Jackson)

Elmeri-elefantti joutuu kiusatuksi kärsänsä vuoksi, mutta kohoaa kuitenkin sankariksi tulipalon sammutustöissä. Tässä liikkiksessä pätkässä on havaittavissa jo hivenen Dumboa (1941). Ehkäpä suosikkini vuoden tarjonnasta.



Three Little Wolves (David Hand)

Jatko-osa vuoden 1933 pätkälle Three Little Pigs, joka voitti aikanaan Oscarin. Kolmen susihukan seikkailu on mainio, mutta myös melkoista väkivaltaviihdettä.


 

Toby Tortoise Returns (Wilfred Jackson)

The Tortoise and the Haren (1935) jatko-osassa Toby-kilppari voittaa ylimielisen jänön. Arvatenkin tarina perustuu klassiseen satuun, mutta tässä versiossa eläimet kisailevat nyrkkeilyn parissa. Hauskoja karikatyyrihahmoja!



Three Blind Mouseketeers (David Hand)

Muskettisoturien tarinassa seikkailevat sokeat hiiret ja pahiksena nähdään Musta Pekka. Täpäriä tilanteita piisaa, kun hiirulaiset metsästävät juustoa ansoitetussa maastossa. Hauska pätkä!




The Country Cousin (David Hand)

Oscar-palkittu filmi kertoo maalaishiirestä kaupungissa. Tohelo maalaisserkku ei osaa hienoja kaupunkilaistapoja, riipaisee kännin ja uhittelee kissalle. Animaatio on kivannäköistä ja vauhdikasta, mutta tarina itsessään on vähän pöhkö.


Mother Pluto (David Hand)

Tässä filmissä Pluto päätyy vahingossa hoivaamaan tipulaumaa. Loppuratkaisu jää vähän avoimeksi: mitä kävi kanamuorille? Tarina ei ole kovin kekseliäs, mutta tiput ovat hauskoja.



More Kittens (David Hand & Wilfred Jackson)

Edellisen Pluto-filmin kaltaisessa kissanpentuversiossa ei ole sen kummempaa juonta, kunhan seurataan kolmen mirrin seikkailua pihapiirissä. Rauhallisella berhandilaisella on villeissä sisaruksissa hieman kestämistä, mutta yhteiselo sujuu toki lopulta hyvin. Kissavideot toimivat aina.

torstai 8. joulukuuta 2016

LUUKKU 8: Pelkoa ja kauhua Euroopassa

80 vuotta sitten toisen suursodan uhka leijui Euroopan yllä pahantahtoisina enteinä: Espanja suistui sisällissotaan, Italia ja Saksa solmivat ystävyyssopimuksia ja Berliinin kesäolympialaisissa korostettiin Saksan suuruutta. Berliinin olympialaisista myös kuvattiin propagandistinen, joskin visuaalisesti kaunis dokumentti Olympia (1938). Kauhun ilmapiirin hengessä tänään luukusta paljastuu arvio vuoden 1936 Sweeney Todd -filmatisoinnista.


Sweeney Todd: The Demon Barber of the Fleet Street
Ohjannut George King
Iso-Britannia 1936, 76 min.
Kauhu
Pääosissa: Tod Slaughter, Stella Rho, John Singer






Viktoriaanisen ajan Lontooseen sijoittuva Sweeney Todd perustuu vanhaan legendaan. Tarinan mukaan karmea lontoolainen parturi teurasti asiakkaitaan ja kippasi ruumiit lattialuukusta talonsa kellariin. Joissain versioissa naapurin leipurinainen vieläpä tehtaili ihmispoloista lihapiiraita. Tässä elokuvassa tuota brutaalia ruumiiden käyttöä ei suoranaisesti mainita, vaikka rouva (Rho) osallistuukin ruumiiden hävittämiseen rahan toivossa. Voipa kuitenkin olla, että tarinan tunteneet katsojat osasivat kyllä arvata, millä runsaasti esillä olevat lihapiiraat oli täytetty...

Sweeney Toddin tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joista tämä vuoden 1936 versio on kolmas. Kaksi varhaisempaa ovat 1920-luvun mykkäelokuvia, joskin ensimmäinen on kadonnut aikojen saatossa. Karmivasta tarinasta on myös tehty niin baletti kuin musikaalikin. Tässä versiossa kiinnostavaa on se, ettei Toddin tekoja erityisemmin taustoiteta tai selitetä - parturi nyt vain sattuu olemaan poikkeuksellisen murhanhimoinen ja ahne! Pidin tästä versiosta huomattavasti enemmän kuin suuresti karsastamastani Tim Burtonin pitkäveteisestä teurastusmusikaalista Sweeney Todd (2007). Burtonin versiota on tosin yleisesti ottaen enemmän kehuttu kuin parjattu, mutta mieltymyksensä kullakin.

On hulvaton sattuma, että Sweeney Toddin näyttelijä on nimeltään Tod Slaughter. Nimi oli enne ainakin siinä mielessä, että Slaughter loi uransa näyttelemällä antagonisteja vastaavanlaisissa brittikauhuissa. Slaughter on Sweeney Toddina mahtava, sillä hän saa karmealla käkätyksellään ja hyypiömäisellä hiipparoinnillaan ihon kananlihalle. Elokuvan loppukevennys rauhoittaa kuitenkin mukavasti muistuttamalla, että tarinaahan tämä vain oli - mutta hiustenleikkuupäivän koittaessa parturi on syytä valita huolella.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

LUUKKU 7: Let's Misbehave!

It's the Roaring Twenties!

90 vuotta sitten äänielokuvan aikakausi oli aivan nurkan takana, mutta mykkäelokuva kukoisti vielä hetken kauniina ja eläväisenä. Hollywoodin suosio jatkoi kasvuaan ja tähtikultti oli syttynyt. Aikansa kuumia nimiä olivat muun muassa Douglas Fairbanks, Mary Pickford, Charlie Chaplin, Buster Keaton, Harold Lloyd, Pola Negri ja Lon Chaney. Vuonna 1926 mediahuomio kiinnittyi eritoten Rudolph Valentinon traagiseen kuolemaan ja riutuvien fanien hautajaissaattoon. Samana vuonna myös syntyi tulevia tähtiä, kuten Leslie Nielsen ja Jerry Lewis. Näiden komediamestareiden kunniaksi esittelyvuoroon tänään pääsee vanhemman kollegan Harold Lloydin tähdittämä mykkäkomedia Seitsemännessä taivaassa.

Ps. Olen otsikossa hieman edellä aikaani, sillä Cole Porterin säveltämä upea ja kuolematon Let's Misbehave -sävelmä syntyi vasta vuonna 1927. Pienet anakronismit kuuluvat aikamatkailuun!


For Heaven's Sake - Seitsemännessä taivaassa
Ohjannut Sam Taylor
USA 1926, 58 min.
Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Harold Lloyd, Jobyna Ralston



Harold Lloyd esittää miljonääri Harold Mannersia, joka sattumalta päätyy köyhien asuttamaan kaupunginosaan. Väärinkäsityksen vuoksi Manners lahjoittaa suuren summan rahaa uskonnolliseen työhön. Erheen huomattuaan miljonääri yrittää saada rahansa takaisin, mutta rakastuukin lähetystyötä tekevään Hope-neitoon (Ralston).

Yksinkertaisella kaavalla toimiva elokuva on hauska, ja niinpä onkin helppoa ymmärtää sen aikanaan saama suuri suosio. Seitsemännessä taivaassa on yksi Lloydin kaikkien aikojen tuottoisimmista elokuvista ja myös koko mykkäkauden kahdenneksitoista tuottoisin elokuva Yhdysvalloissa. Hieno saavutus kieltämättä, mutta kovin suurta klassikkoa komediasta ei kuitenkaan ole muodostunut. Elokuva ei nimittäin ole erityisen kekseliäs tai omaperäinen, vaikka sen lukuisat vitsit naurattavatkin. Vain tunnin mittaisena komediana Seitsemännessä taivaassa kuitenkin viihdyttää kertaalleen katsottuna mainiosti.

Pisteytys: 7/10

tiistai 6. joulukuuta 2016

LUUKKU 6: Suomiviihdettä 90 vuotta sitten

90 vuotta sitten, eli vuonna 1926, ensimmäinen suursota oli ohitse ja elämä hymyili jälleen. Suomessa modernismin kaiut ja valtameren takaa vyöryvä populaarikulttuuri aiheuttivat kuhinaa kaduilla, tanssijalkojen vipatusta ja levotonta kiihkoa. Koko vuosikymmenen kestänyt kiusallinen kieltolaki ei onnistunut kuivattamaan elämänjanoisen kansan suita. Tulenkantajien sanoin oli elettävä raivokkaasti elämän korkea hetki,  nykyaikaa etsittiin ja ikkunat piti avata Eurooppaan. Presidentti kuitenkin nimettiin äimistellen Reissu-Lasseksi, kun tämä kiersi ulkomaita ennennäkemättömän ahkeraan tahtiin aina Pohjoismaita ja Baltiaa myöten.

Uudistuvan lyriikan ohella vuonna 1926 väkeä viihdytti samana vuonna perustettu Yleisradio ja tietenkin myös lukuisat elokuvat. Tuolloin vielä eläviksi kuviksi tai filminäytelmiksi kutsutut kansan viihdyttäjät olivat vakiinnuttaneet tukevasti asemansa täällä kaukaisessa Pohjolassakin. 1920-luvun aikana kotimaisia elokuvia valmistui reilut viisikymmentä ja elokuvateollisuutta hallitsi Suomi-Filmi Oy. Suuri osa elokuvateattereiden tarjonnasta oli kuitenkin ulkomaista perua ja arvatenkin Hollywoodista tulevia elokuvia esitettiin eniten.

"Autuus kun mehun rypälten, maljasta vastaan paistaa.."
Ylläoleva kuva on suomalaisesta elokuvasta Meren kasvojen edessä (1926), josta löytyy lyhyt ja iloinen esikatselupätkä Elonetin sivulta. Elonetistä löytyy muutoinkin hauska kattaus katkelmia kotimaisista elokuvista. 1920-luvun filmeistä joukossa ovat esimerkiksi lyhytkomediat Kun isällä on hammassärky (1922) sekä Kihlauskylpylä (1924). Elähdyttäviä hetkiä! Näitä katsellessa saatoin vain pohtia, ovatko jo edesmenneet isovanhempani nähneet näitä hupipätkiä aivan tuoreeltaan. Linkki elokuvakatkelmien äärelle löytyy tästä.

maanantai 5. joulukuuta 2016

LUUKKU 5: Romantiikkaa länsinaapuristamme

1910-luvulla Hollywood aloitti nousunsa elokuvamaailman kuumaksi keskipisteeksi. Eräs vuoden 1916 menestystarinoista oli D.W. Griffithin melodraama Intolerance, joka oli myös Yhdysvalloissa vuoden katsotuin elokuva. Tänään on kuitenkin esittelyssä eräs vähemmän tunnettu melodraama suoraan länsinaapuristamme Ruotsista. Elokuvan ohjaaja, Helsingissä syntynyt Mauritz Stiller siirtyi myöhemmin luomaan uraa Hollywoodissa. Lukuisista ja aivan kohtalaisen hyvin menestyneistä elokuvistaan huolimatta Stiller muistetaan parhaiten siitä, että hän "löysi" ikonisen Greta Garbon. Vuonna 1916 Garbo tosin oli vielä tuiki tavallinen tukholmalaisen työläisperheen tytär Greta Gustafsson!


Vingarne - Siivet
Ohjannut Mauritz Stiller
Ruotsi 1916, 69 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Egil Eide, Lars Hanson, Lili Beck





Siivet kertoo kuvanveistäjä Claude Zoretin (Eide) ja hänen nuoren suojattinsa taidemaalari Eugène Michaelin (Hanson) suhteesta. Miesten suhteen laatu on elokuvan kiinnostavin arvoitus: onko kyseessä mestarin ja suojatin läheinen, platoninen ystävyys vai onko kyse romanssista? Taiteilijaparin elämän tasapaino joka  tapauksessa järkkyy, kun Michael rakastuu turhamaiseen Lucia de Zamikowiin (Beck) ja hemmottelee tätä Zoretin kustannuksella. Zoret riutuu ja sairastuu kuolettavasti, jonka seurauksena Michael ajautuu kriisiin. Prinsessa Zamikow puolestaan vaikuttaa ajattelevan vain rahaa. Kolmiodraama on täydellinen.

Mauritz Stillerin draamaa on nimitetty erääksi ensimmäisistä homoelokuvista. Stiller oli toki itsekin homoseksuaali ja samaten myös tanskalainen Herman Bang, jonka novelliin Mikael (1902) elokuva perustuu. Samaisesta novellista on tehty toinenkin elokuva, Carl Theodor Dreyerin Mikael vuonna 1924. Kuriositeettina Siivet on ihan kiinnostava tapaus katsoa, mutta ilman tätä elokuvallista kokemustakin pärjää vallan mainiosti. Tarinasta kiinnostuneiden kannattanee siis suunnata Dreyerin version pariin, jota on yleisesti ottaen pidetty Stillerin versiota parempana.

Elokuvan idea on mielenkiintoinen, mutta kerronta ei oikein ota sujuakseen. Elämykseen vaikuttaa toki sekin, että osia elokuvista on kadonnut, mutta todennäköisesti kokonainen filmikin olisi aika keskinkertainen teos. Kadonneet kohdat on korvattu kuvamateriaalilla, ja puutteet kohdistuvat vain alussa ja lopussa nähtävään eriskummalliseen kehyskertomukseen. Nämä osiot esittelevät aluksi elokuvantekijät kuvauspaikoilla valmistautumassa elokuvaan, minkä jälkeen nähtiin itse näytelmä Siivet. Tarinan päätyttyä näyttelijät ravistivat roolit yltään ja ruotivat elokuvan tapahtumia. Kyseessä on siis elokuva elokuvassa! Päälleliimatulta tuntuvan tarinan tavoitteena oli mitä ilmeisimmin läpäistä tiukahkot sensuuriseulat ja korostaa kertomuksen fiktiivisyyttä, sillä Zoretin ja Michaelin romanssiin vivahtavaa suhdetta on varmastikin jossain määrin paheksuttu.

Pisteytys: 5/10