keskiviikko 31. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa VIII (Hereditary, 2018)

Who's gonna take care of me?
Studio A24 on viime vuosina päässyt näkyvästi esille useiden valtavirrasta raikkaasti poikkeavien teosten myötä, joista nimekkäimpinä mainittakoon Moonlight (2016), Ex Machina (2015) ja The Lobster (2016). Myös kauhuelokuvien saralla studio on päässyt kunnostautumaan, sillä sen tuottamat filmit poikkeavat mielenkiintoisilla ideoillaan tavanomaisen puuduttavista genrensä edustajista. Päivän elokuvan lisäksi tästä joukosta nostettakoon esille erinomaiset The Vvitch (2015), It Comes at Night (2017) sekä jotakuinkin kauhuksikin laskettava The Killing of a Sacred Deer (2017).

Hereditary - Pahan perintö on ehditty jo julistaa moderniksi klassikoksi ja kauhun kentän uudistajaksi, mutta onko muutos alkanut jo aiemmin?


Hereditary - Pahan perintö
Ohjannut Ari Aster
USA 2018, 127 min.
Kauhu, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Milly Shapiro, Gabriel Byrne



Grahamin perheen isoäiti kuolee ja jättää jälkeensä nipun vaiettuja salaisuuksia. Muut perheenjäsenet jäävät tahoillaan yksin menneisyyden painolastin kanssa. Tiivistunnelmainen Hereditary hyödyntää kauhuleffojen tunnettuja tehosteita, kuten äänimaisemaa, valoja sekä kameran hyytävän hidasta liikettä tai äkkinäisiä hyppysäikäytyksiä. Tuttuja elementtejä käytetään kuitenkin hillitysti ja likipitäen tyylikkäästi, ja niinpä joitakin yllätyksiä ei osaa mitenkään odottaa: tunnelma on onnistuneen piinaava ja kieroutunut.

Hereditaryn koko idea perustuu täydelliseen epävarmuuteen. Perheyksikön ja yhteisön romahtaminen sekä mielenterveyden järkkyminen esitetään nokkelasti tarinana, jonka tyylistä ei ota selvää; näin häkellyttävä turvattomuus ja epätietoisuus luikertelee myös katsojan selkärankaan. Lopputekstien jälkeen olo on hämmentynyt. Oliko tämä karmivaa kauhua vai huvittavaa mustaa komediaa? Mitä tapahtui? Onko lopulta kyse spiritismin jälkiseuraamuksista vai ainoastaan liikaa pajautelleen pojan päiväunesta?

Kokonaisuus on sinällään nerokas, mutta yhä jäytävän epävarmuuden takia Hereditary vaatinee vielä vähän sulattelua ja kenties toisen katsomiskerran. Aika näyttää, muodostuuko teoksesta kuitenkaan jo luvattua klassikkoa ─ ehkäpä elokuva jää vain aikakautenaan keskivertoa paremmaksi (tai ainakin erilaiseksi) kauhuleffaksi. Omaperäisestä tyylistä huolimatta filmissä on myös selkeitä yhtymäkohtia kauhuklassikoihin, ennen kaikkea Rosemaryn painajaiseen (1968). Tähän hätään voidaan toki todeta Hereditaryn olevan varsin onnistunut kokopitkä esikoisohjaus. Kenties Ari Asterin seuraava teos on täysosuma jo ensikatselulla.

Pisteytys: 7/10

maanantai 29. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa VII (Dark Floors, 2008)

I want the red crayon!
Suomea ei juuri kauhuelokuvien maana tunneta, vaikka suomalaisia lajityypin teoksia onkin tehty koko joukko. Tunnettuna klassikkona mainittakoon fantasiaelementeillä ryyditetty Valkoinen peura (1952) ja tuoreempana, joskin ristiriitaisemman vastaanoton saaneena teoksena teinihassuttelu Bodom (2016). Tasan vuosikymmen sitten ensi-iltaan päätyi peräti kaksi jotakuinkin kauhuksi luokiteltavaa kotimaista teosta. Näistä toinen on Sauna (2008), jonka näin aikanaan melko tuoreeltaan, eikä kokemus varsinaisesti jättänyt mielitekoa uusintakatseluun. Niinpä kaksikosta jäljelle jää vain ennennäkemätön monsterikauhu Dark Floors.


Dark Floors
Ohjannut Pete Riski & Alan Smithee
Suomi & Islanti 2008, 85 min.
Kauhu, Fantasia
Pääosissa: Noah Huntley, Skye Bennett, Dominique McElligott



Sairaalassa tutkitaan autistista tyttöä Sarahia (Bennett). Kesken turhauttavien tutkimusten Sarah, hänen isänsä (Huntley) ja joukko heidän kanssaan hissiin osuneita ihmisiä joutuu outoon rinnakkaistodellisuuteen, jossa aika vaikuttaa kiertävän kehää. Pimeydestä ilmestyy kummia hirviöitä, joihin Sarah luo yhteyden.

Kuten arvata saattaa, Dark Floors ei ole onnistunut teos juuri millään mittarilla. Visuaalisuuteen on kyllä panostettu ihan tyydyttävästi, vaikka veren tahrima painajaissairaala ei loistakaan omaperäisyydellään. Dark Floors on ansiokas oikeastaan vain siksi, että se onnistuu hyödyntämään uskomattoman tehokkaasti lähes kaikkia 2000-luvun kauhukliseitä aina hahmojen repliikkejä myöten.

Ainoa elokuvan originelli piirre taitaa olla se, että harvemmin minkään kauhuelokuvan monsterit ovat tuttuja Euroviisuista! Tämä erikoisuus ei ainakaan pelkokerrointa lisää, huumoriarvoa ehkä hitusen. Mahtavaan camp-arvoon oltaisi jo ylletty, jos möröt olisivat saaneet elokuvaan oman laulunumeronsa. Sen sijaan vakavastiotettavana kauhuna Dark Floors voisi olla toimivampi kokonaisuus, jos efektibudjetista olisi sivallettu suuri siivu fyffeä käsikirjoituspuolelle. Kenties paras tulos oltaisi kuitenkin saavutettu leikkaamalla koko elokuvasta pois noin 80 minuuttia ja laatimalla materiaalista keskinkertainen tai peräti hyvä musiikkivideo.

Pisteytys: 2/10

lauantai 27. lokakuuta 2018

Tini zabutykh predkiv - Menneitten sukupolvien varjot (1964)

Ohjannut Sergei Paradžanov
Neuvostoliitto 1964, 97 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ivan Mykolaichuk, Larisa Kadochnikova, Tatyana Bestayeva

You have already gone to the other world.
Nuorukainen Ivanko (Mykolaichuk) rakastuu Marichkaan (Kadochnikova), jonka on tuntenut lapsesta saakka. Isien tekojen varjo kuitenkin laskeutuu nuoren lemmen ylle kylmänä ja pakahduttavana onnettomuutena, sillä heidän isänsä ovat aikanaan kohottaneet kirveet toisiaan vastaan. Lopulta rakastavaisten onni katkeaa Marichkan kuolemaan ja Ivanko kadottaa kaiken elämänilonsa.

Menneitten sukupolvien varjot (engl. The Shadows of Forgotten Ancestors) on folkloristinen draama, joka valloittaa henkeäsalpaavalla kauneudellaan ja omintakeisella tunnelmallaan. Nopearytminen tarina ja kiehtova kansanperinteiden kuvasto vievät silmänräpäyksessä ukrainalaisen hutsuli-heimon maailmaan, jossa tarut ovat vielä totta ja mystisyyden perintö elää voimakkaana. Lähes runollista kuvaustyötä ja kameran kaikkivoipaisuutta ei voi kuin ihailla. Symbolistinen elokuva perustuu ukrainalaisen Mykhailo Kotsiubynskyn samannimiseen romaaniin (1911).

Ukrainan, Armenian ja Georgian elokuvakulttuuriin suuresti vaikuttanut ohjaaja Sergei Paradžanov (1924─1990) tallasi omia polkujaan ankarasti kontrolloidussa ja valvotussa Neuvostoliitossa. Valtiojohto edellytti taiteilijoilta kommunismin päämääriä edistävää sosialistista realismia, johon Parjanov ei suostunut taipumaan ja joutui lopulta maksamaan mielipiteistään vankeudessa. Maailmalla Parjanovin näkemys sai osakseen kiitosta ja myös Menneitten sukupolvien varjot otettiin vastaan ylistyssanoin.

Pisteytys:
9/10

torstai 25. lokakuuta 2018

The Masque of the Red Death - Punaisen surman naamio (1964)

Ohjannut Roger Corman
Iso-Britannia & USA 1964, 89 min.
Kauhu, Historia
Pääosissa: Vincent Price, Jane Asher, Hazel Court

Why should you be afraid to die?
Punaiseksi surmaksi nimetty rutto raivoaa valtoimenaan 1100-luvun Italiassa. Rikas ruhtinas Prospero (Price) pelkää karmeaa kuolemantautia, mutta onneksi hänellä on varaa ja valtaa tapattaa taudinsiemenet tieltään. Sydämetön Prospero sulkeutuu hulppeaan taloonsa pitämään ylellisiä kestejä, joihin vieraaksi joutuu myös Prosperon kaappaama neito Francesca (Asher). Prosperon sieluttomuuden salaisuus paljastuu Francescalle julmien juhlien jatkuessa.

Punaisen surman naamio perustuu Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin, eritoten nimikkoteokseen Punaisen kuoleman naamio (1842). B-tuotannoista ja muutamista kulttimainetta nauttivista elokuvista tunnettu Roger Corman (1926─) ohjasi liudan Poen klassikkokertomuksiin pohjautuvia elokuvia 1960-luvun alussa. Tästä teossarjasta Punaisen surman naamio on varsinkin edeltäjiään vakavastiotettavampi. Eroa ja toisaalta yhtäläisyyksiäkin havainnollistaa vertaus vuotta aiemmin ilmestyneeseen hilpeään fantasiakomedia Korppiin (1963), jossa Vincent Price niin ikään näytteli pääroolia. Visuaalinen ilme tuo myös mieleen sävyiltään samankaltaisen Draculan (1958).

Goottikauhuksi luettavaa Punaisen surman naamiota ei pidetty erityisen pelottavana edes sen ilmestyessä, mutta toki tarinan julma teema on hyytävä. Suomessa elokuvaan tosin lyötiin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä K-18-leima. Kertoneeko se sitten siitä, ettei satanistisen kultin esittäminen valkokankaalla ollut aivan ongelmatonta vai liekö korkean ikärajan syynä sadistisen Prosperon moraalittomuus. En ole aivan varma, mitä mieltä olisin Vincent Pricen soveltuvuudesta Prosperon rooliin: hetkittäin Pricen karisma natsaa osaan mainiosti, mutta paikoitellen kulmakarvojen ja viiksien aristokraattiset värähtelyt tekevät hahmosta tahattoman koomisen. Sama kaksijakoisuus kuvaa muutoinkin tunnelmiani elokuvan suhteen; Punaisen surman naamio on näyttävää ja omalaatuista teatteria, mutta ei kuitenkaan herätä erityisen suuria tunteita.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa VI (Se, 2017)

Time to float.
Klassikoiden uusintaversiot ovat tämän tästä muodissa. Tänä vuonna ensi-iltansa on juuri saanut Halloweenin (1978) remake, kun taas viime vuoden näkyvin uusinta oli Stephen Kingin romaaniin Se (1986) perustuva samanniminen elokuva. Stranger Thingsin (2016─) ynnä muun kasariromantiikan kaudelle Se osuu kuin pellennenä naamaan, mutta onko uusintafilmatisointi kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen?

It - Se
Ohjannut Andy Muschietti
USA & Kanada 2017, 135 min.
Kauhu, Trilleri, Draama
Pääosissa: Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard



Yhdysvaltain Mainessa on pieni Derryn kaupunki, joka pintapuolisesta tavallisuudestaan huolimatta poikkeaa monesta muusta samanlaisesta tuppukylästä. Tämän tästä Derryn lapsia katoaa jäljettömiin, mutta katoamiset unohtuvat nopeasti. Kun Bill Denbroughin (Lieberher) pikkuveli katoaa mystisesti ja julistetaan kuolleeksi, Bill ja hänen koulukiusattujen tovereidensa joukko ryhtyy selvittämään Derryn mysteeriä. Nokkelat lapset pääsevät painajaismaisten kokemustensa avulla kotikaupunkiaan piinaavan kirouksen jäljille ja päättävät tehdä tapahtumista lopun.

Se on tarinansa puolesta melko uskollinen mukaelma Stephen Kingin alkuperäiskertomuksesta, mutta elokuva sijoittaa lapset 1950-luvun sijaan 1980-luvulle. Vuonna 2019 ilmestyvässä jatko-osassa tapahtumat on määrä tuoda nykyaikaan, kun taas Kingin romaanissa aikuistuneet päähenkilöt palasivat lapsuutensa kaupunkiin 1980-luvulla. Aikaratkaisu toimii ja muutenkin tarinalinja pysyy hetkittäin jopa paremmin kasassa kuin Kingin aivan liikaa paisuneessa järkäleessä. Myös elokuvan visuaalinen maailma on onnistunut.

Vaikka hyviäkin puolia löytyy, kokonaisuutena Se on yllätyksetön turhake. Erinomaisten nuorten päätähtiensä ansiosta elokuva olisi parhaimmillaan Stand By Me (1986) -henkisenä lapsuus- ja nuoruuskuvauksena, mutta orastava draama hukkuu turhaan sähellykseen. Kauhuelementit ovat täysin kulunutta tusinatavaraa ja rasittavaa shitfuck-rääkymistä. Pelle Pennywise (Skarsgård) ei vedä vertoja hyytävälle Tim Currylle vuoden 1990 Se-versiosta, vaikka aivan samaa hahmoa tuskin olisi kannattanutkaan yrittää luoda. Kunnon idea ja ainutlaatuisuus tästä uudesta hahmosta kuitenkin puuttuu. Tämä Se jää edeltäjänsä tapaan kerran katsottavaksi puolivillaiseksi viihdykkeeksi.

Pisteytys: 6/10

maanantai 22. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa V (Paholaisen morsian, 1968)

The bride of chaos... The rider upon the beast...
Viisikymmentä vuotta sitten elokuvasalien hämärissä nautittiin ensimmäistä kertaa lukuisista kauhuklassikoista, joista mainittakoon ainakin Elävien kuolleiden yö ja Rosemaryn painajainen. Olisin kernaasti nostanut teosten rinnalle listalta uupuvan japanilaiskauhun Kuronekon (1968), mutta harmillisesti en saanut elokuvaa mistään käsiini. Aivan luokattomaan korvikkeeseen ei sentään ole tyytyminen, nimittäin päivän leffa on Draculasta (1958) tunnetun ohjaaja Terence Fisherin Paholaisen morsian.

The Devil Rides Out - Paholaisen morsian
Ohjannut Terence Fisher
Iso-Britannia 1968, 95 min.
Kauhu
Pääosissa: Christopher Lee, Charles Gray, Patrick Mower, Nike Arrighi



Okkultismiin erikoistunut herttua Nicholas de Richelau (Lee) epäilee ystävänsä Simonin (Mower) sekaantuneen mustaan magiaan. Simonin kotoa löytyvä pentagrammi ja muut oudot merkit paljastavat de Richelaun arvion oikeaksi ja hän pääsee mystisen saatananpalvontakultin jäljille. Nyt tehtävänä on pelastaa viattomat sielut ennen kuin on liian myöhäistä.

Paholaisen morsian perustuu Dennis Wheatleyn romaaniin The Devil Rides Out (1934), jonka päähenkilö Nicholas de Richelau seikkaili aikanaan myös kymmenessä muussa kirjassa. Pimeyden voimia tutkiva aristokraatti on päässyt valkokankaalle kahdesti. Paholaisen morsiamen lisäksi kirjoista ensimmäinen The Forbidden Territory (1933) filmatisoitiin samannimisenä vuonna 1934, joskin päähenkilön nimi vaihdettiin elokuvaversiota varten.

Kauhuohjaajana profiloituneen Terence Fisherin (1904─1980) Paholaisen morsian syntyi uran loppupuolella pitkän kokemuksen siivittämänä.  Vaikka elokuva sijoittuukin modernille 1920-luvulle, sen tunnelma huokuu Fisherin tavaramerkiksi muodostunutta goottikauhua. Elokuvassa on hyvät hetkensä, mutta vastapainoksi myös hieman kömpelöä kerrontaa eikä tarina nappaa täysillä mukaansa. Okkultismikauhujen genressä Paholaisen morsian on syytä noteerata, joskaan kovin suureksi klassikoksi elokuvasta ei ole.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Shock Corridor - Shokkikäytävä (1963)

Ohjannut Samuel Fuller
USA 1963, 101 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Peter Breck, Constance Towers, Gene Evans, James Best

Nobody can tell a sane man from an insane man.
Toimittaja Johnny Barrett (Breck) on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen arvosteun Pulizer-palkinnon. Ystäviensä avulla Barrett soluttautuu mielisairaalaan, jossa tapahtuneen murhamysteerin hän aikoo selvittää. Aluksi ystävystyminen potilaiden kanssa sujuu helposti ja murhasta tihkuu tiedonmurusia, mutta päivä päivältä ympäristön raskas paino vaikuttaa Barrettiin yhä enemmän.

Shokkikäytävän keskeisenä teemana on yhteiskunnan ja yksilön suhde, amerikkalaista unelmaakin sivutaan. Barrett kohtaa mielisairaalassa eräänlaisen pienoisyhteiskunnan, jonka asukkaat ovat uupuneet liian suurten odotusten edessä tai toistuvien kaltoinkohteluiden lannistamana. Potilaista eräs on Ku Klux Klania kannattava musta mies, toinen pikkulapsen tasolle taantunut Nobel-voittaja; yhteiskunta on kääntynyt päälaelleen. Keskeisenä aiheena on lisäksi seksuaalisuus, jonka vääristymän varjolla myös Barrett soluttautuu pakkopaitaan.

B-elokuvia ohjannut Samuel Fuller (1912─1997) löysi halpatuotantojen maailmasta taiteellisen vapautensa, jonka kautta hän kuvasi yhteiskunnan julmimpia puolia. Vuosikymmentä varhaisemmassa Fullerin film noirissa Taskuvaras (1953) kyynisyys ja oikeudentunto ajautuvat rajuun kamppailuun, mutta onnellisesta lopusta ei jätetä takeita.  Shokkikäytävässä elämän armottomuuden tarkastelu on viety vielä pidemmälle, ja mielisairaalan kuvaus taipuu voimakkaasti eksploitaation suuntaan. Teräväkatseinen Shokkikäytävä menestyi hyvin erityisesti Euroopassa ja pahimman shokeeraavuuden hälvennyttyä elokuvan arvo huomattiin myös Yhdysvalloissa.

Pisteytys:
8/10

lauantai 20. lokakuuta 2018

Scorpio Rising (1963)

Ohjannut Kenneth Anger
USA 1964, 28 min.
Lyhytelokuva, Underground
Pääosissa: Bruce Byron

What fools these Mortals be!
Kenneth Anger (1927─) ei ole Hollywoodin valtavirran suuria nimiä, mutta underground-lyhytelokuvien saralla hän on todellinen konkari. Jo lapsena ohjausuransa aloittaneen Angerin tunnetuin työ Scorpio Rising tuo valkokankaalle nahkaan ja niitteihin pukeutuneita moottoripyöräjengiläisiä. Homoeroottinen lataus on ilmeinen ja muutamassa nopeassa leikkauksessa vilahtaa tarkoin varjeltua paljasta pintaa.

Scorpio Rising rakentuu pääasiassa 1950-luvun popkuvaston vankalle perustalle, mutta elokuvassa hyödynnetään myös kristinuskon ja natsien symboliikkaa. Scorpio Rising antaa tutuille merkeille jälleen uuden elämän: nahka-asuisten motoristien kohtaamisissa kipu ja sadismi kietoutuvat nautintoon ja vapauteen. Elokuva puhuttelee samalla seksuaalisuuden esteettisyyden tematiikalla, jota ilmennetään 1970-luvulla suosioon nousevissa Robert Mapplethorpen valokuvissa ja Tom of Finlandin piirroksissa.

Rock'n'rollin ikonisilla sävelillä täydellisesti rytmitetty Scorpio Rising kaahaa vauhdikkaalla tempolla valtavirran ja alakulttuurin risteyskohtaan. Rasvaleteistä, sarjakuvista ja James Deanin kasvoista on kasvanut kapina, joka on jo muuttunut säännöistä piittaamattomaksi vapaudeksi. Ei liene vaikea arvata, että elokuva aiheutti ylimääräistä työpainetta sensuurinvartijoille, mutta siveyden aika oli jo vähitelleen ohitse. Scorpio Rising sai positiivisen vastaanoton ja yhdessä muiden aikansa underground-elokuvien tapaan tasoitti tietä taiteellisen ilmaisun vapaudelle.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa IV (Koston paholainen, 1988)

Nothing can call it off...
Vuonna 1988 moni kuuluisa kauhusarja kasvoi uudella jatko-osalla (Nightmare on Elm Street 4, Hellraiser II, Halloween 4, Friday the 13th VII...) ja alkunsa sai sittemmin elokuvasarjaksi paisunut Child's Play. Tänään estradille nousee pientä kulttimainettakin nauttiva Koston paholainen, jolla on kaikessa typeryydessään aivan hillittömän lupaava nimisuomennos. Alkuperäisnimi Pumpkinhead sen sijaan kuulostaa mitä parhaimmin sadonkorjuun juhlaan sopivalta meiningiltä. On aika päästää irti Pumpkinhead, tuo gremlinin ja alienin epäpyhä sekoitus.


Pumpkinhead - Koston paholainen
Ohjannut Stan Winston
USA 1988, 86 min.
Kauhu, Fantasia
Pääosissa: Lance Henriksen, Jeff East, John D'Aquino




Joukko riehakkaita nuoria saapuu crossipyörineen Nevadan karuille hiekkamontuille. Retkue pysähtyy pikkukaupungin kaupalle, jota pyörittää seudun kova kasvatti Ed Harley (Henriksen). Pahaksi onneksi nuorisojoukon pahimman hurjapään kaahailu koituu Lancen pienen lapsen kohtaloksi. Tapahtumasta järkyttynyt Lance manaa esiin suohirviö Pumpkinheadin, mutta saa pian huomata kostonhimon kovan hinnan.

Ohjaaja Stan Winston (1946─2008) on tunnettu taitavista erikoisefekteistään ja maskeerauksistaan, joista mainittakoon esimerkiksi Winstonille Oscar-pystin tuottaneet Jurassic Park (1993) ja Terminator 2 (1991). Koston paholainen on Winstonin esikoisohjaus, joka on pienen budjetin B-elokuvaksi ihmeen onnistunut.  Tarinassa on tyhjäkäyntiä, mutta myös potentiaalia. Eritoten Lance Henriksen suoriutuu roolistaan hyvin. Taidolla, joskin pienellä rahalla, tehtyjen efektien lisäksi mukana on jokusia hienoja visuaalisia hetkiä teatraalisissa suomaisemissa. Kokonaisuus on toki hieman kökkö, mutta myös sympaattinen.

Kulttimaineeseen kohonnut Koston paholainen on saanut peräti 3 jatko-osaa, oman sarjakuvansa ja onpa Pumpkinhead-hirviön edesottamuksille suunniteltu uusintaakin. Muodikkaan 1980-luvun tunnelmia henkivän Koston paholaisen uudelleenkäynnistys ymmärrettävästi kutkuttaa: kertomuksessa on paljon käyttökelpoista ainesta, jonka tosin voi väärissä käsissä muuttaa silmänräpäyksessä kasaksi sitä itseään. Ehkäpä Koston paholaisen ideat lopulta toimivatkin parhaiten tällaisessa yksinkertaisessa tuotannossa, ilman liian suuria suorituspaineita. CGI-hirviönä myös Pumpkinheadin vähäinenkin karisma katoaisi taatusti nopeasti.

Pisteytys: 6/10

maanantai 15. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa III (Abbott and Costello Meet Frankenstein, 1948)

I know there's no such person as Dracula.
Nykypäivän supersankaribuumissa kärsitään jo suoranaisesta sankariähkystä, sillä loputtomasti laajenevat universumit tuottavat yhä uusia esiosia, jatko-osia, hahmojen esittelyosia ja erilaisten kokoonpanojen yhteisleffoja. Osattiinpa samanlaisia paisuvia pullataikinoita tehdä toki ennenkin, vaikka vielä hieman pienemmässä mittakaavassa. Universalin hirviöt muodostavat tässä sarjassa klassisen kavalkadin, jonka päähenkilöt seikkailivat omissa elokuvissaan, niiden lukuisissa jatko-osissa ja lisäksi muutamissa elokuvissa eri hirviöt pääsivät kauhistuttamaan katsojia yhteisvoimin.

Universalin klassikkomonstereista yhäkin tunnetuimmat ovat Frankensteinin hirviö, Dracula ja Ihmissusi. Seitsemän vuosikymmentä sitten nämä suositut hahmot kokoontuivat yhteen koomikkopari Bud Abbottin ja Louis Costellon luotsaamaan kauhukomediaan, joka tosin jostain syystä kantaa vain ensiksi mainitun hirviön nimeä.


Abbott and Costello Meet Frankenstein
Ohjannut Charles Barton
USA 1948, 83 min.
Komedia, Kauhu
Pääosissa: Bud Abbott, Louis Costello, Bela Lugosi, Lon Chaney Jr., Glenn Strange



Bud Abbott (1895─1974) ja Louis Costello (1906─1959) muodostivat 1940─1950-luvuilla suositun koomikkoparin, joka tuli yleisölle tutuksi pääasiassa lukuisten elokuvien ja tv-esiintymisten myötä. Burleskiteatterissa tavannut kaksikko aloitti yhteistyönsä radiossa ja onnistuneiden kuunnelmien myötä parivaljakolle urkeni ura elokuvateollisuudessa Universalin leivissä. Abbott and Costello Meet Frankenstein on yksi kaksikon menestyneimmistä elokuvista, ja niinpä sitä seurasi liuta vastaavia kauhukomedioita. Myöhemmin mukana seikkaili seuraava erä Universalin monstereita aina muumiosta näkymättömään mieheen.

Tässä elokuvassa tapaamme Chickin (Abbott) ja Wilburin (Costello), jotka kuljettavat työkseen matkatavaraa. Eräs paikalliseen vahakabinettiin matkaava suurikokoinen kuljetus aiheuttaa kaksikolle päänvaivaa, sillä kyydissä vaikuttaisi olevan hieman tavallista vahanukkea eläväisempi lasti. Muuan Lawrence Talbot (Chaney) yrittää varoittaa vaarallisesta kuljetuksesta, mutta pahaksi onneksi täysikuu muuttaa Talbotin ihmissudeksi. Kauhun hetket eivät kuitenkaan jää vahakabinettiin, sillä karanneet hirviöt odottavat Chickiä ja Wilburia eräissä hienoissa juhlissa. 

Abbott and Costello Meet Frankenstein on yllättävän toimiva yhdistelmä kauhua ja komediaa, vaikka juoni hetkittäin tuntuukin vähän löperöltä. Tarinan heikkous ei silti liikoja pääse vaivaamaan, koska parivaljakon toilailuita on joka tapauksessa hauska katsoa. Huumori perustuu erityisesti Costellon liikekieleen ja kiistämättä klassikkomonstereiden olemuksestakin on helppo repiä hupia. Itse asiassa tämä elokuva on jopa keskinkertaista Draculaa viihdyttävämpi. Kelpoa katsottavaa Halloween-sesonkiin!

Pisteytys: 7/10

lauantai 13. lokakuuta 2018

Les parapluies de Cherbourg - Cherbourgin sateenvarjot (1964)

Ohjannut Jacques Demy
Ranska 1964, 91 min.
Musikaali, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Nino Castelnuovo, Anne Vernon

Mon amour, je t'attendrai toute ma vie!
Cherbourgin pikkukaupungissa nuoret rakastavaiset Geneviève (Deneuve) ja Guy (Castelnuovo) haaveilevat avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Algerian sota rikkoo parin pilvilinnan: Guy lähetetään kahden vuoden komennukselle armeijaan ja raskaaksi tullut Geneviève joutuu turvattomaan asemaan. Pitäisikö hänen odottaa Guyta palaavaksi vai suostuako rikkaan kilpakosijan morsiameksi?

Karsastan läpilaulettuja musikaaleja, mutta lajityypin kenties suurimman klassikon ollessa kyseessä tyyliä ei voi kuin kehua. Kaunis musiikki tekee arkisesta tarinasta hieman sadunomaisen, ja juuri siitä maagisesta kosketuksesta elokuvissa usein on kyse. Arjen ja sadun yhdistäminen ei toki ole aivan helppoa ja varsinkin Cherbourgin sateenvarjojen näyttelijät saivat tehdä kovasti töitä. Lauluja nimittäin laulavat eri ihmiset, joten niin Catherine Deneuve kuin Nino Castelnuovokin joutuivat harjoittelemaan rooliaan varten millintarkan huulisynkkauksen.

Viehättävän värikäs Cherbourgin sateenvarjot menestyi lippuluukuilla ja kriitikoiden kynsissä erinomaisesti. Musikaali oli näkyvästi esillä niin Cannesissa kuin peräti kahdessa eri Oscar-gaalassakin, tosin vain Cannesista tuli palkintoja ja niiden joukossa Kultainen palmu. Elokuvan menestys on hieno saavutus, sillä ohjaaja Jacques Demy (1931─1990) oli ohjannut ensimmäisen kokopitkän teoksensa Lolan (1961) vain muutamaa vuotta aiemmin. Lola, Cherbourgin sateenvarjot sekä Demyn seuraava elokuva Rochefortin tytöt (1967) muodostavat temaattisen trilogian ─ koko kolmikko löytyy vieläpä 1001-listalta.

Pisteytys:
8/10

torstai 11. lokakuuta 2018

The Servant - Palvelija (1963)

Ohjannut Joshep Losey
Iso-Britannia 1963, 116 min.
Draama
Pääosissa: Dirk Bogarde, James Fox, Sarah Miles, Wendy Craig

Servant? I'm nobody's servant..
Epäjärjestyksen keskellä elävä rikas poikamies Tony (Fox) palkkaa taloudenhoitajakseen herra Barrettin (Bograde), joka taitaa gentlemannien tapakulttuurin ja on lisäksi erinomainen kokki. Herrasväen yhteiselo muodostuu nopeasti toimivaksi yhteispeliksi, mutta miekkosten naisystävät sekoittavat pakan täysin. Vähitellen kaikki ihmissuhteet ovat kiemuralla ja lopulta isännän ja palvelijan suhde muuttaa muotoaan mitä eriskummallisimmalla tavalla.

Robin Maughamin samannimiseen romaaniin (1948) perustuva Palvelija on psykologinen draama, jossa on jopa hienoisia trillerin aineksia. Elokuvan teemoista näkyvin on luokkasuhteiden kuvaus ja analysointi: on valtavan kiehtovaa seurata, kuinka henkilöiden statukset sekoittuvat elokuvan edetessä. Luokka-asemia vastaavat rakennelmat järjestyvät uuteen uskoon lähes absurdilla tavalla. Palvelijan on katsottu käsittelevän myös homoseksuaalisuutta, vaikka asiaa ei tietenkään ilmaista suoraan. Sensuurin ja ahdasmielisyyden vuosikymmeninä homoutta ei arvatenkaan elokuvissa nähty, mutta Palvelija viestii jo hienoisesta asenneilmapiirin muutoksesta.

Yhdysvalloissa syntynyt ohjaaja Joseph Losey (1909─1984) muutti 1950-luvulla Englantiin jouduttuaan Hollywoodissa maanisena vellovien kommunistivainojen kohteeksi. Epätasaisen ohjausuran kohokohdaksi jäi brittikaudella syntynyt Palvelija, joka keräsi menestystä BAFTA-kisassa. Elokuvaa on kiitelty erityisesti sen omaperäisestä tavasta käsitellä luokkayhteiskuntaa- Ehkäpä Loseyn yhdysvaltalaistausta antoi juuri sopivasti ulkopuolisen näkökulmaa brittien luokkajärjestelmän pitkiin traditioihin. Myös tyyliseikat ovat kohdillaan: intuitiivisella asenteella luotu Palvelija on tunnelmaltaan hieman rosoinen, mutta siksikin kiehtovan kaunis teos. Erityismaininnat myös upealle musiikille ja kuvaukselle!

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa II (Lyhärikooste)

Mum is back!
I begin tucking him into bed and he tells me, “Daddy check for monsters under my bed.” I look underneath for his amusement and see him, another him, under the bed, staring back at me quivering and whispering, “Daddy there’s somebody on my bed".

Toisinaan pelko värähtää selkärangassa jo pienestä impulssista. Tiivistäminen on taitolaji ja lyhytelokuvissa pelon herättäminen muutamassa hetkessä on varsin hieno saavutus. Tässä tekstissä esitellään kauhulyhäreitä tasan viidenkymmenen, kymmenen ja viiden vuoden takaa.


The Alphabet
Ohjannut David Lynch
USA 1968, 4 min.
Lyhytelokuva, Kauhu, Surrealismi, Animaatio
Pääosissa: Peggy Lynch




David Lynchin uran alkuvaiheiden kauhulyhäri The Alphabet tuo ruudulle painajaisia näkevän naisen (Lynch). Saakeli, että voi aakkosistakin saada puistattavaa settiä aikaiseksi! Surrealistisessa kuvaelmassa on jo aimo annos niitä samoja aineksia, jotka Lynchin myöhemmässä tuotannossa tulevat tutuksi.

Pisteytys: 7/10

Mamá
Ohjannut Andy Muschietti
Espanja 2008, 3 min.
Lyhytelokuva, Kauhu
Pääosissa: Victoria Harris, Berta Ros, Irma Monroig




Mamá on Andy Muschiettin esikoiskauhu, jota seurasi samanniminen kokopitkä filmi vuonna 2013. Lyhytversiossa on runsaasti mahdollisuuksia tarinan laajentamiseen, joskaan sille ei välttämättä ole tarvetta. Ytimekäs idea starttaa mainiosti ja karmiva tunnelma rakentuu nopeasti, mutta loppu hieman lässähtää. Koominen mörkö saa liikaa ruutuaikaa, eikä loppuratkaisu onnistu yllättämään.

Pisteytys: 6/10

Lights Out
Ohjannut David F. Sandberg
Ruotsi 2013, 3 min.
Lyhytelokuva, Kauhu
Pääosissa: Lotta Losten




Jos valojen sammuttaminen pimeällä on joskus jännittänyt, tietää tämän elokuvan juonesta kaiken tarpeellisen. Varsinainen pimeänpelko-klassikko! Olemattomalla budjetilla tehty pätkä julkaistiin alun perin Youtubessa ja Vimeossa, joissa se nousi vähitellen suureen suosioon. Miljoonien katselukertojen ansiosta David F. Sandberg pääsi tekemään ideastaan samannimisen kokopitkän elokuvan vuonna 2016.

Pisteytys: 7/10

maanantai 8. lokakuuta 2018

8 x Halloween: osa I (Nauruihminen, 1928)

What a lucky clown you are.
Viime vuonna alkanut eli täten jo perinteeksi muodostunut 8 x Halloween -sarja palaa jälleen. Vuodenajan teemaan sopivia elokuvia esitellään kahdeksana päivänä ja elokuvat on valittu 1001-listan ulkopuolelta, siis ainakin tämänhetkisen listatiedon mukaisesti. Tekstit ilmestyvät jäljellä olevan lokakuun ajan aina maanantaisin ja keskiviikkoisin.

Ensimmäinen All Hallows' Even tunnelmiin vievä elokuva on Universalin kauhuklassikko 90 vuoden takaa. Nauruihminen ei ehkä ole mykkäkauhujen ikimuistoisin teos, mutta ainakin sen päähenkilö Gwynplaine on sittemmin inspiroinut Batmanin Jokeria!


The Man Who Laughs - Nauruihminen
Ohjannut Paul Leni
USA 1928, 110 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Conrad Veidt, Mary Philbin, Olga Baclanova, Cesare Gravina



Viktor Hugon samannimiseen romaaniin (1869) perustuva Nauruihminen sijoittuu 1600—1700-lukujen taitteen Englantiin. Kuningas James II on mestannut vastustajansa ja rangaissut myös tämän poikaa Gwynplainea (Veidt) antamalla kaiverruttaa hänen kasvoillensa ikuisen virneen. Vääristyneen hymyn takana piilee kuitenkin syvä murheellisuus ja pian myös pelko, sillä vuosia myöhemmin jalosukuiset ovat jälleen Gwynplainen perässä.

Saksalaissyntyisen ohjaajan Paul Lenin (1885─1929) lyhyeksi jääneet Hollywood-vuodet ehtivät tuottaa neljä elokuvaa, joista ensimmäinen oli kauhukomedia Kissa ja kanarialintu (1927). Hyvin alkanutta menestystarinaa täydensi ison budjetin Universal-kauhu Nauruihminen, vaikka siitä ei tullutkaan mittavien panostensa mukaista suurta hittiä. Yli puoli vuosisataa sai kulua, ennen kuin elokuva sai kriitikot puolelleen: Nauruihminen tunnetaan tätä nykyä yhtenä viimeisistä saksalaista ekspressionismia henkivistä elokuvista.

Nauruihminen asettuu temaattisesti samaan kategoriaan Oopperan kummituksen (1925), Frankensteinin (1931) ja The Freaksin (1932) kanssa ─ kaikki kertovat rakkautta ja hyväksyntää kaipaavista hylkiöistä, joista muut tekevät hirviöitä. Mainittujen elokuvien tapaan myös Nauruihminen on visuaalisesti vaikuttavan synkkä kuvaelma ja sen tunnelma sopii mainiosti syksyn tummuuteen. Harmi, että siihen isot onnistumiset oikeastaan jäävätkin: lupaavasti alkava tarina ei kanna loppuun asti ja Gwynplainen hahmossakin olisi hiomisen varaa.

Pisteytys: 7/10

lauantai 6. lokakuuta 2018

Il vangelo secondo Matteo - Matteuksen evankeliumi (1964)

Ohjannut Pier Paolo Pasolini
Italia & Ranska 1964, 137 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Enrique Izaroqui, Margherita Caruso, Ferruccio Nuzzo

Many are called, but few are chosen.
Matteuksen evankeliumi (engl. The Gospel According to St. Matthew) perustuu nimensä mukaiseen Raamatun osioon: kertomus esittelee Jeesuksen (Izaroqui) elämänvaiheet syntymästä aina ristiinnaulitsemiseen ja kuolemaan saakka. Neorealismin perinteestä voimaa ammentava elokuva on toteutettu pitkälti amatöörinäyttelijöiden avulla karuissa Etelä-Italian maisemissa.

Matteuksen evankeliumi kuvaa Jeesuksen opetuslapsineen ja vanhempineen tavallisina ihmisinä ilman ylenpalttista gloriaa. Jeesus itse esitetään hymyttömänä ja tulenpalavana agitaattorina. Anakronistisesti Jeesusta on toisinaan luonnehdittu oman aikansa kommunistihipiksi, ja tämän elokuvan Jeesus-hahmossa toki on aimo tuulahdus punaväriä. Ohjaaja Pier Paolo Pasolini (1922—1975) oli tunnettu kommunisti, jonka ajatusmaailma heijastunee hienoisesti Jeesuksen voimakkaassa hahmossa. Pasolini oli myös ateisti, ja ehkäpä juuri uskonnonharjoittamisen painolastista vapaana hän saattoi tuoda tuhannesti kerrottuun aiheeseen realistisen näkökulman.

Elokuvan poliittisesta tai uskonnollisesta sanomasta ei välttämättä saa täydellistä selvyyttä, mutta ainakin esteettisistä ansioistaan elokuvaa voinee vain kiitellä. Matteuksen evankeliumi tarjoaa kauniin runollisen elämyksen, jonka mystiikka syntyy karusta maanläheisyydestä ja kiehtovasta musiikista. Matteuksen evankeliumi ei oikeastaan yritä niinkään luoda jälleen yhtä kuvaelmaa Jeesuksen tarinasta, vaan pikemminkin se pyrkii tarkastelemaan sitä, miten tavalliset ihmiset tuota tarinaa esittävät, kokevat ja tulkitsevat. Onnistunut elokuva sai ilmestyessään positiivisia arvioita ja ohjaajan maineesta huolimatta filmi keräsi peräti kolme Oscar-ehdokkuutta.

Pisteytys:
8/10

maanantai 1. lokakuuta 2018

Syyskuun elokuvat 2018

The Queen
Ohjannut Stephen Frears
Iso-Britannia, USA, Ranska & Italia 2006, 103 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Helen Mirren, James Cromwell, Alex Jennings, Michael Sheen



The Queen kuvaa kuningatar Elisabeth II:n (Mirren) edesottamuksia mediamylläkän myrskynsilmässä Dianan kuoleman jälkeen. Mielenkiintoisesti rajattu kertomus tarkastelee monarkian muutosta ja pysyvyyttä modernissa maailmassa. Vankimpienkin instituutioiden täytyy vastata ajan henkeen, etteivät lakkaisi olemasta. Helen Mirren palkittiin roolistaan Oscarilla, mutta elokuvan muut ehdokkuudet (mm. paras elokuva) jäivät lunastamatta.

Pisteytys: 7/10

Restless
Ohjannut Gus Van Sant
USA 2011, 91 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Henry Hopper, Mia Wasikowska, Ryo Kase




Gus van Santin synkkähuumorinen teiniromanssi Restless ei loista omaperäisyydellään, kiihkeästä erikoisuudentavoittelusta huolimatta. Elokuva kertoo kuolemaa harrastavasta Enochista (Hopper) ja tämän syöpää sairastavasta tyttöystävästä Annabelista (Wasikowska) eli filmi on masentava teiniversio klassikosta Harold ja Maude (1971). Käsikirjoitus on jäytävän huono, eikä ohjaustakaan parane kehua. Muutamista tyylikkäistä kuvista ja puvuista huolimatta koko elokuva on silkkaa turhanaikaista ja epäuskottavaa lässytystä.

Pisteytys: 2/10

Kimi no na wa. - Your Name.
Ohjannut Makoto Shinkai
Japani 2016, 106 min
Animaatio, Fantasia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ryûnosuke Kamiki, Mone Kamishiraishi




Valtavaan suosioon noussut japanilaisanimaatio Your Name kertoo kahden teinin erikoisesta yhteydestä. Maalaistyttö Mitsuha (Kamishiraishi) ja tokiolaispoika Taki (Kamiki) eivät tunne toisiaan, mutta vaihtavat tämän tästä kehoja. Oudon ilmiön takaa paljastuu vähitellen mystinen tapahtumasarja. Perusidealtaan juoni on mielenkiintoinen, mutta kerronta on ärsyttävää tyylillistä sekasotkua: mukana on kehnoa huumoria, oudon j-rockin rytmittämiä vauhdikkaita hetkiä, täyttä fantasiaa ja hieman liian lipevää sielujen harmoniaa. Animaatio on näyttävää eritoten maisemakuvauksissa. Jokusista onnistumisista huolimatta en pääse kiinni Your Namen osakseen saamaan hehkutukseen. Ehkäpä siksi, että animen maailma on itselleni niin vieras tyylilaji tai kenties olen köpötellyt liian kauaksi teini-iän ihmeellisestä kaikkivoipaisuudesta.

Pisteytys: 5/10

The Snowman - Lumiukko
Ohjannut Thomas Alfredson
Iso-Britannia, USA & Ruotsi 2017,  119 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg



Rikostutkija Harry Hole (Fassbender) tutkii Lumiukoksi tituleeratun sarjamurhaajan tapausta Norjassa. Jo Nesbøn Lumiukko (2007) on ehdottomasti lukemisen arvoinen dekkari, mutta menestysromaanin elokuvaversio on täysi pannukakku. Siedettävää kuvausta lukuunottamatta yhtikäs mikään ei toimi ja koko paketti sulaa käsiin. Mikäli kirja on vielä lukematta, elokuvaa on syytä välttää: koko juoni spoilataan jo ensimmäisessä kohtauksessa.

Pisteytys: 2/10

Life, Animated
Ohjannut Roger Ross Williams
USA 2016, 92 min.
Dokumentti, Animaatio
Pääosissa: Owen Suskind




Oscar-ehdokkaaksi yltänyt dokumentti Life, Animated kertoo autistisen Owen Suskindin suhteesta Disney-animaatioihin. Owen lakkasi puhumasta kolmevuotiaana, mutta rakkaiden Disney-klassikoiden ansiosta perhe oppi kommunikoimaan Owenin kanssa. Dokumentissa on mukana Owenin itsensä kirjoittama animaatiotarina, jossa Disney-animaatioista tuttu sidekick-joukko seikkailee Owenin kanssa. Dokumentti on sympaattinen tarina oman äänen löytämisestä, vaikka toki tuntuukin hieman Disney-mainokselta.

Pisteytys: 6/10

Coco
Ohjannut Lee Unkrich & Adrian Molina
USA 2017, 105 min.
Animaatio, Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Anthony Gonzales, Gael García Bernal, Benjamin Bratt



Musiikkia rakastava poika Miguel (Gonzalez) tempautuu vahingossa kuolleiden maailmaan etsimään juuriaan. Oscar-palkitussa (paras animaatio & laulu) Cocossa piisaa hauskoja yksityiskohtia ja upea animaatiojälki hivelee silmiä. Pixarin lempeä tarina toimii jälleen, vaikka pääpiirteissään juoni kulkeekin kaikkia koukkujaan myöten tuhanteen kertaan tallattuja polkuja. Lapsille suunnatussa elokuvassa hienoinen ennalta-arvattavuus ei haittaa eikä aikuiskatsojakaan turhaudu, vaikka loppuratkaisun arvaakin hyvissä ajoin.

Pisteytys: 8/10

La Vie de bohème - Boheemielämää
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi, Ranska, Italia & Ruotsi 1992, 103 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Matti Pellonpää, André Wilms, Kari Väänänen, Evelyne Didi



Henri Murgerin samannimiseen romaaniin (1851) perustuva Boheemielämää esittelee nimensä mukaisesti rosoisen romanttista taiteilijaelämää Pariisissa. Muusikko Schaunard (Väänänen), kirjailija Marcel Marx (Wilms) ja kuvataiteilija Rodolfo (Pellonpää) muodostavat tiiviin kumppanuuden, mutta taiteilijoiden vapaus katkeaa, kun albanialainen Rodolfo karkoitetaan Ranskasta. Myös jatkuva köyhyys asettaa elämäntyylille omat haasteensa. Aki Kaurismäen tulkinnassa sielukas mutta vaatimaton elämä saa lämpimän koomisen vivahteen eikä tragediaakaan unohdeta. Näyttelijäsuoritukset ovat priimaa: varsinkin ranskaa taitamattoman Matti Pellonpään roolityö on täyttä timanttia, kuten aina.

Pisteytys: 9/10