torstai 21. syyskuuta 2017

Les Diaboliques - Pirulliset (1955)

Ohjannut Henri-Georges Clouzot
Ranska 1955, 117 min.
Rikos, Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Simone Signoret, Véra Clouzot, Paul Meurisse, Charles Vanel

Watch out, ma'am.
Pariisin laitamilla sijaitsevassa poikakoulussa tyranni-rehtori Michel Delassalle (Meurisse) tekee vaimonsa Christinan (Clouzot) ja jalkavaimonsa Nicolen (Signoret) elämästä piinaa. Christina ja Nicole turvautuvat toisiinsa, ryhtyen suunnittelemaan Michelin murhaa ─ jossa onnistuvatkin. Mutta siitä todellinen jännitys vasta alkaa, eikä tulevia kieroja käänteitä parane paljastaa etukäteen.

Henri-Georges Clouzotin, "Ranskan Hitchcockin", omalaatuisessa murhamysteerissä hyytävintä eivät ole ruumiit, vaan ihmisten tunnekylmyys ja suoranainen sadistisuus. Jännitys puolestaan syntyy odottamattomista käänteistä ja hermojen totaalisesta pettämisestä. Pitäisihän tämä toki arvata, sillä täydellisen murhan käsikirjoitus ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Elokuvan loppuratkaisun on tarkoitus olla kaiken paljastava yllätys, mutta hätäisen oloista toimintaa on myös kritisoitu. Loppu ei ole aivan huono, mutta se voisi olla paremmassakin linjassa koko elokuvan kanssa.

Pirulliset oli ilmestyessään menestys, ja on myös uumoiltu, että se on inspiroinut Alfred Hitchcockin myöhempää menestyselokuvaa Psykoa (1960). Elokuva kieltämättä jo ennakoi Psykon tunnelmaa ja muutoinkin tuntuu hyvin hitchcockmaiselta elokuvalta, ainakin enemmän kuin Clouzotin edellinen jännäri Pelon palkka (1953). Psykon alkuperäisteoksen kirjoittanut Robert Bloch sitä paitsi piti Pirullisia lempielokuvanaan! Varsinkin Hitchcockin elokuvista ja ylipäätään jännityksestä nauttiville Clouzotin klassikot ovat katsomisen arvoisia.

Pisteytys:
9/10

tiistai 19. syyskuuta 2017

A Star is Born - Tähti on syntynyt (1954)

Ohjannut George Cukor
USA 1954, 176 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Judy Garland, James Mason

I'll be someone!
Norman Maine (Mason) on alkoholisoitunut filmitähti, jonka ura on jo hieman hiipunut aiemmasta loistostaan. Norman löytää elämäänsä uutta iloa tavatessaan valovoimaisen laulajan Esther Blodgettin (Garland), jolle hän näyttää tien tähtiin. Tuossa tuokiossa Estheristä tehdään Vicky Lester, Hollywoodin uusi ykkösnimi. Vicky ja Norman ovat nyt paitsi kollegoita, myös rakastavaisia, joiden yhteiselämää kuitenkin kolhii Normanin yhä paheneva alkoholismi.

Tähti on syntynyt perustuu elokuvaan Tapahtuipa Hollywoodissa (1937). Menestyselokuva sai uuden remaken vuonna 1976 ja jälleen yksi on tulossa ensi-iltaan vuonna 2018. Aiheen suosiota puoltaa erinomainen tarina, josta kieltämättä on moneksi. Unelmatehtaaseen sijoittuva filmi on kauniita, todeksi käyviä haaveita, mutta toteutuvien unien taustalla odottaa kuitenkin arki ja pakahduttava tragedia. Kiinnostavuutta kertomukseen lisää myös upean Judy Garlandin tunteikas roolityö, johon kenties löytyi pontta tähden itsensä kokemista vaikeuksista ja pettymyksistä niin rakkaudessa kuin urallaankin. Tähti on syntynyt oli Garlandin suuri comeback, joka palkittiin lämpimällä vastaanotolla ja palkintoehdokkuuksilla.

Liki kolmituntinen elokuva on pitkä, mutta sen kesto ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu puuduttavalta. Alunperin filmi oli itse asiassa vielä pidempikin, mutta studio epäili pitkän keston rajaavan elokuvan esitysmääriä ja näin tietenkin myös lipputuloja. Pitkin hampain George Cukor suostui leikkaamaan alkuperäisestä 182 minuutin kestosta puolituntisen, eikä itse nauttinut lopputuloksesta lainkaan. Ajan saatossa osa leikepöydälle päätyneistä kohtauksista tietenkin hävisi. 1980-luvulla puuttuvia kohtauksia liitettiin jälleen osaksi elokuvaa, korvaten osa materiaalista valokuvilla. Olisi mielenkiintoista katsoa myös saksittu versio, mutta ainakaan blu-ray ei sellaista tarjonnut. Karsittunakin Tähti on syntynyt nimittäin otettiin vastaan positiivisesti, ja saipa se muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuuttakin.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Rear Window - Takaikkuna (1954)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1954, 112 min.
Trilleri, Jännitys
Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey

What do you need as evidence?
L. B. "Jeff" Jefferies (Stewart) on matkustelevaan elämäntyyliin tottunut valokuvaaja tukalassa tilanteessa. Miehen jalka on tukevassa kipsissä, eikä hän ole päässyt liikkeelle asunnostaan viikkokausiin. Seuraa yksinäiselle pitävät pääasiassa sairaanhoitaja Stella (Ritter), Jeffin vaimoksi haikaileva Lisa (Kelly) ja tuntemattomat naapurit, joiden edesottamuksia Jeff tiirailee ikkunastaan aikansa kuluksi. Tylsyys muuttuu äkkiä piinaavaksi jännitykseksi, kun Jeff uskoo erään naapurin murhanneen vaimonsa.

Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ykkösteoksia, jossa jännitys on sakeaa ja elokuvakerronnan hallinta mestarillista. Huomio kiinnittyy erityisesti viehättävään äänimaailmaan ja taitaviin leikkauksiin, mutta myös kerronnan subjektiivisuuteen ─ kaikki Hitchcockille tavanomaisia elementtejä, mutta Takaikkunan tapauksessa timantiksi hiottuja. Keskeistä on Jeffin murhaepäilyn todenperäisyys: Jeffin etsivä-ystävä Doyle (Corey) pitää miestä mökkihöperönä, mutta ainakin Lisan mielestä tarinassa on perää. Myös katsoja on kahden vaiheilla: tapahtuiko murha todella vai lähtikö Jeffin mielikuvitus liian villiin laukkaan? Epäily mahdollistuu, koska kamera pysyttelee tiiviisti Jeffin tuntumassa ja tapahtumat kuvataan uskollisesti ainoastaan hänen kauttaan.

Elokuvan kenties analysoiduin teema lienee voyerismi, onhan Takaikkuna suoranainen tirkistelyklassikko. Päähenkilö tiirailee naapureitaan osin viihteen vuoksi, mutta ei vain siksi. Häntä nimittäin painaa horisontissa siintävän aviovelvollisuuden taakka. Jeff etsii lohtua ja apua ajatuksiinsa katselemalla naapureitaan, peilaten omia tuntojaan toisiin pariskuntiin tai aviomiehiin. Mutta näkeekö hän vain sen, mitä haluaa nähdä? Asetelma on nerokas ja puhutteleva, yhä yli puolen vuosisadan jälkeenkin.


Pisteytys:
10/10

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.
Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:
8/10

tiistai 5. syyskuuta 2017

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?
Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun elokuvat 2017

Sicario
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2015, 121 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio El Toro, Josh Brolin




FBI-agentti Kate Macer (Blunt) iskee joukkoineen huumekartellin taloon ja löytää läjäpäin ruumiita. Epämiellyttävät päivät huumesodan parissa ovat vasta alussa, sillä Maceria pyydetään mukaan salaiseen operaatioon. Työ käy alati tympeämmäksi, sillä uusien työtovereiden menetelmät ovat täysin moraalittomia. Denis Villeneuven eettinen trilleri on kova paketti toimintaa, mutta myös kommentaaria Yhdysvaltojen huumesodan hankalista puolista. Kaikkia taisteluita ei kenties tarvitsisi käydä väkivalloin. Erinomainen Emily Blunt nähtiin toimintaroolissa myös elokuvassa Edge of Tomorrow (2014), jossa hän haastoi alan konkarin Tom Cruisen. Lisääkin Bluntin tähdittämää toimintaa voisi kernaasti katsoa.

Pisteytys: 8/10

Prisoners - Vangitut
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2013, 153 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Hugh Jackman, Viola Davis



Kaksi tyttöä katoaa kiitospäivän iltana samasta naapurustosta. Etsivä Loki (Gyllenhaal) tarttuu hankalaan tapaukseen, mutta johtolangat vievät vain outoihin umpikujiin. Toisen tyttären isä Keller (Jackman) ottaa turhautuneena oikeuden omiin käsiinsä. Vangitut ei ole Denis Villeneuven paras teos, mutta oikein hyvä trilleri silti ─ ehkä vain hieman liian pitkä. Sicarion (2015) tapaan tässäkin filmissä piisaa aihetta moraalisille pohdinnoille: on esimerkiksi kiinnostavaa, kuinka hermostunut isä Keller ei ehdi herättää katsojassa sympatiaa, vaan pikemminkin ellottaa tarinan edetessä.

Pisteytys: 7/10

Doctor Strange
Ohjannut Scott Derrickson
USA 2016,  117 min.
Toiminta, Fantasia
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Tilda Swinton, Chiwetel Ejiofor



Nerokas mutta ylpeä neurokirurgi Stephen Strange (Cumberbatch) menettää työkykynsä onnettomuuden seurauksena. Apu löytyy Nepalista, Kamar-Tajn mystisestä maailmasta. Kirurgin työt saavat jäädä, kun astraaliulottuvuuksiin perehtynyt Dr. Strange ryhtyy pelastamaan maailmaa pahalta Dormammulta. Doctor Strange on tuttua ja turvallista Marvelia, eli huumorilla höystettyä toimintaa. Tohtori Oudon tarinassa tosin olisi ollut aineksia vielä parempaankin käsikirjoitukseen. Eritoten efektiensä puolesta elokuva on katsomisen arvoinen.

Pisteytys: 6/10

Lobster
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Kreikka, Irlanti, Alankomaat, Iso-Britannia & Ranska 2015, 119 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly



Dystopia-komedia Lobster maalailee valkokankaalle koomisen ja kamalan tulevaisuuskuvan: sinkkuus on rikos, joten yksinäiset etsivät kumppania pariutumiseen tarkoitetusta hotellista. Mikäli sopivaa partneria ei löydy, on kohtalona muuttua eläimeksi. Parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokas on kiistämättä tarinansa puolesta verraton, vaikka elokuvan loppupuolella homma hieman lipeää käsistä. Erikoislaatuinen kertomus naurattaa ja vähän ahdistaa ─ ja sitten taas naurattaa. Tietenkin tarinassa on myös hilpeän karmivia yhtymäkohtia nykypäivän pariutumisriitteihin.

Pisteytys: 7/10

Rock-a-Bye Baby - Jerry sai kolmoset
Ohjannut Frank Tashlin
USA 1958, 103 min.
Komedia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Jerry Lewis, Connie Stevens, Marilyn Maxwell




Koomikko Jerry Lewis (1926─2017) teki pitkän uran viihteen parissa ja toilaili tiensä elokuvahistoriaan. Uran huippu oli 1950─1960-luvuilla, ja niinpä myös Jerry sai kolmoset osuu Lewisin suosion kultaisiin aikoihin. Elokuva kertoo pikkukaupungin miehestä Claytonista (Lewis), joka ottaa hoidettavakseen nuoruudenrakkautensa Carlan (Maxwell) kolmoset. Lewisin slapstick-vaikutteisella komiikalla ryyditetty yllättävä perheonni on hassua seurattavaa, vaikka filmi nyt ei olekaan ihan Lewisin ykkösteoksia. Elokuvasta The Miracle of Morgan's Creek (1944) mukautettu tarina on vähän turhan pöhkö, ja aikansa sukupuoliroolit ovat silmiinpistävän voimakkaita, mutta ainakin niitä jo hieman kyseenalaistetaan!

Pisteytys: 6/10

The Imaginarium of Doctor Parnassus
Ohjannut Terry Gilliam
USA 2009, 123 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Heath Ledger, Christopher Plummer, Andrew Garfield


The Imaginarium of Doctor Parnassus kertoo oudosta teatteriseurueesta, joka vie ihmisiä vielä oudompaan mielikuvitusmaailmaan. Visuaalisesti elokuvan maailma on kiva, mutta tarina on liian arvoituksellinen ollakseen kiinnostava ─ vaikka pohjimmiltaan elokuvassa on kyse kaiketi vain hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Lähinnä elokuva muistettaneen siksi, että Heath Ledger menehtyi kesken kuvausten. Hänen puuttuvia roolisuorituksiaan riensivät täydentämään Johnny Depp, Jude Law sekä Colin Farrell. Katsottavaa hc-tason Heath Ledger -faneille, muut voinevat jättää väliin.

Pisteytys: 3/10

Ratatouille - Rottatouille
Ohjannut Brad Bird & Jan Pinkava
USA 2007, 111 min.
Animaatio, Komedia
Pääosissa: Patton Oswalt, Lou Romano, Ian Holm




Pixarin animaatiossa ranskalainen Remy-rotta (Oswalt) toteuttaa haaveensa ja ryhtyy kokiksi. Animaatio on hauskannäköistä ja eläväistä, rohkeudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä kertova tarina puolestaan on peruskivaa Pixar-laatua. Ei liene yllätys, että elokuva voitti parhaan animaation Oscarin.

Pisteytys: 7/10

Mary Shelley's Frankenstein
Ohjannut Kenneth Branagh
USA 1994, 123 min.
Kauhu, Romantiikka
Pääosissa: Kenneth Branagh, Helena Bonham Carter, Robert De Niro


Mary Shelleyn Frankensteiniin (1818) perustuva elokuva on kauhuklassikon haaleaksi jäävä uudelleenlämmitys. Vaivaannuttavasta ylidramaattisesta pullistelusta outoon sekoluun poukkoileva elokuva ei yllä alkeellisimmallakaan tavalla samaan, mihin Universalin klassikko (1931) pystyi. Jopa vuoden 1910 versio on parempi. Leffa jää myös toisen kauhuklassikon uusintafilmatisoinnin, kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen Bram Stoker's Draculan (1992) varjoon. Moitittakoon vielä hieman huolimatonta aikakauden kuvausta liian silmiinpistävistä anakronismeista.

Pisteytys: 2/10

maanantai 21. elokuuta 2017

On the Waterfront - Alaston satama (1954)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1954, 108 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Lee J. Cobb, Eve Marie Saint

Conscience... that stuff can drive you nuts.
New Jerseyn satamassa häikäilemättömät rikolliset elävät kulta-aikaansa. Satamatyöläiset ovat korruptoituneiden pomojen armoilla, sillä työoloihin parannusta vaativa voidaan tarvittaessa vaikka murhata. Nuorukainen Terry Malley (Brando) on rikollisten leivissä, mutta ystävän murha ja rakastuminen tämän siskoon (Saint) vavahduttavat Terryn maailmankuvaa. Sataman pappi (Malden) jaksaa myös väsymättä ohjata Terryn ristiriitaisia tuntemuksia kohti oikeuden toteutumista.

Alaston satama kulkee samoja polkuja Elia Kazanin edellisen menestysteoksen Viettelyksen vaunun (1951) kanssa. Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä ja saivat peräti kaksitoista Oscar-ehdokkuutta. Tämä elokuva voitti niistä enemmän, jopa kahdeksan palkintoa ja mukana voittopotissa oli toki parhaan elokuvan pysti. Menestys ei missään nimessä tullut aivan suotta. Realistinen ote yhdistettynä voimakkaaseen moraaliteemaan on taattua Kazania, mutta tässä elokuvassa tuo pettämätön yhdistelmä on hiottu  huippuunsa valtavan taitavasti. Elokuva on myös kuvattu häkellyttävän kauniisti! Jälki on Boris Kaufmanin käsialaa, mies toimi kuvaajana muun muassa visuaalisesti upeassa, realismia huokuvassa mestariteoksessa L'atalante (1934).

Muiden ylistysten ohella ei tietenkään sovi jättää mainitsematta Alastoman sataman timanttisia roolisuorituksia. Eve Marie Saintin elokuvadebyytti on kehujen arvoinen, samoin Karl Maldenin roolityö elämää nähneenä, mutta silti arvojensa puolesta sinnikkäästi taistelevana pappina on erinomainen. Ykköstähti on tietenkin Marlon Brando, jonka ura oli 1950-luvun alkupuolella mainiossa nousukiidossa. Brandon tulkinta herkkiä tuntoja kokevasta kovanaamaisesta satamajätkästä on ihailtavan hienovarainen. Uskomatonta, että Terryn rooli oli mennä Frank Sinatralle! Ei hänkään varmasti huono olisi ollut, mutta olisipa elokuva ainakin ollut melko erilainen.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Salt of the Earth - Maan suola (1954)

Ohjannut Herbert J. Biberman
USA 1954, 94 min.
Draama
Pääosissa: Rosaura Revueltas, Juan Chacón, Will Geer, Clinton Jencks

We want equality!
Pienessä kaupunkipahasessa New Mexicossa rodullistetut kaivostyöläiset ryhtyvät vaatimaan oikeutta, sillä heidän kohdallaan työturvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei piitata tarpeeksi. Myös naisten kehno kohtelu aiheuttaa närää. Elokuvan päähenkilöksi nousee raskaana oleva perheenäiti Esperanza (Revueltas), jonka mies Ramon (Chacón) toimii keskeisenä hahmona työläisten lakossa. Esperanzan kautta havainnollistuu yhteisön kurja asema, mutta toisaalta myös toivo paremmista ajoista.

Vähemmistöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolesta taisteleva Maan suola on ikään kuin neorealismia yhdysvaltalaisittain: se on sorrettujen tekemä elokuva sorretuista. Kertomus perustuu tositapahtumiin vuodelta 1951 ja rooleissa nähdään amatöörinäyttelijöitä, jotka todella ovat kokeneet nuo oikeat lakkotapahtumat. On suorastaan puistattavaa, miten tärkeältä elokuva vieläkin tuntuu. Tällä uudella sapelinkalistelujen aikakaudella moni Maan suolan repliikki tuntuu pelottavan tutulta, eivätkä ne ole vain muistutuksia menneestä, vaan toimivat aivan suorina lainauksina tämän päivän arkitodellisuudesta. Esimerkiksi erityisen koskettavalta tuntui kohta, jossa Yhdysvalloissa syntyneitä, mutta rodullistettuja lakkolaisia käskettiin painumaan sinne, mistä he ovat tulleet. Kuulostaako tutulta?

Ei liene vaikeaa arvata, ettei Maan suola ole mikään Hollywood-tuotos saati akatemiaehdokas. Elokuvan tekoa yritettiin häiritä kaikin mahdollisin tavoin, se julistettiin kommunistipropagandaksi ja tietenkin se myös joutui viihdeteollisuuden pahamaineiselle mustalle listalle, ainoana kokonaisena elokuvana koskaan. Arvostusta Maan suola sai laajamittaisemmin vasta vainojen ajan päätyttyä. Mustan listan tarkoitus oli vaientaa ja häivyttää, mutta kiintoisasti näkymättömyyteen tähtäävä lista ilmenee nykypäivästä käsin katsottuna sangen pistävästi 1950-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Kommunistivainoja kritisoitiin filmeissä sekä hienovaraisesti että suoraan, toisinaan listan armoille myönnyttiin tai joskus sääntöjä kierrettiin kaikessa hiljaisuudessa, esimerkiksi salanimien avulla. Hollywoodin kyräilevän vihan ajasta on sittemminkin tehty elokuvia, muun muassa tositapahtumiin perustuva Trumbo (2015) ja hieman koomisempaa sävyä mukaan tuova Hail, Caesar! (2016). Kumpikaan noista esimerkeistä ei tosin vedä vertoja Maan suolalle, joka puhuu yhä tärkeitä sanoja sananvapauden ja tasa-arvon puolesta.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Voyage in Italy - Matka Italiaan (1954)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia & Ranska 1954, 97 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, George Sanders

Are you sure you know when I'm happy?
Eron partaalla häilyvä aviopari (Bergman & Sanders) matkustaa Italiaan setvimään edesmenneen sukulaisen perintöasioita. Vaimo kuluttaa aikaa kiertäen nähtävyyksiä, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla. Tarinan pääparille tämä matka on elämän käännekohta, ja samaten koko filmi on tietyllä tapaa merkittävä teos elokuvahistoriassa. Se on nimittäin antanut yhden varhaisen sysäyksen ranskalaiselle uudelle aallolle, jonka taustavaikuttajina toimivat muun muassa italialaiset neorealistit. Uuden aallon tosin katsotaan "virallisesti" alkaneeksi vasta vuonna 1959, kun François Truffaut'n mestariteos 400 kepposta tuli ensi-iltaan.

Tätä Roberto Rossellinin elokuvaa ei voida sanoa neorealistiseksi, mutta tuttu realismin ote on läsnä hieman uusin vivahtein. Näkökulma tuntuu kääntyneen sisäänpäin: yhtäältä fokus suuntautuu yhteisöstä kohti yksilöä, toisaalta se kaivautuu syvemmälle ohjaajan omaan mielenmaisemaan. Kuolevaa rakkautta käsittelevä, lähes melodraamaan vivahtava elokuva on kylmä ja kolkko, mutta taustalta löytyy myös helliä tunteita, ainakin kulisseista. Rossellini ja päätähti Ingrid Bergman olivat elokuvan teon aikaan naimisissa, vaikka erosivatkin muutamaa vuotta myöhemmin. Matka Italiaan oli pariskunnan kolmas yhteinen elokuva ja kaksi muuta teosta syntyi vielä myöhemmin.

Vaikka Matka Italiaan (Viaggio in Italia) on hieno teos, merkittäväkin, mestariohjaaja Rossellinin tuotannossa se tuntuu keskinkertaiselta. Tarinassa on jokusia hieman kankeita ratkaisuja ja lisäksi koko elokuva kärsii muutamista teknisistä heikkouksista, eritoten tönkkö, hetkittäin suorastaan naurettava dubbaus häiritsee katselukokemusta. Ongelmista huolimatta elokuvassa on paljon kauneutta ja syvyyttä. Matka Italiaan herättää myös piinallista Italia-kuumetta ja toimii oikein hyvänä sekä vetovoimaisena nojatuolimatkana.

Pisteytys: 8/10

perjantai 11. elokuuta 2017

Sansho the Bailiff - Lääninherra Sansho (1954)

Ohjannut Kenji Mizoguchi
Japani 1954, 124 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Yoshiaki Hanayagi, Kyôko Kagawa, Kinuyo Tanaka

Isn't life a torture?
Feodaaliajan Japaniin sijoittuva Lääninherra Sansho (Sanshô dayû) kertoo ylhäistä syntyperää olevista sisaruksista, Zushiôsta (Hanayagi) ja Anjusta (Kagawa), jotka ryöstetään orjiksi. Sisarukset joutuvat varttumaan erossa vanhemmistaan, kunnes vuosien kuluttua heidän korviinsa kantautuu muuan sävelmä. Toivonkipinä herää vielä kerran ─ kenties vanhemmat yhä odottavat jossain. Lääninherra Sansho on yhtäältä taianomaiselta tuntuva, kaunis historiadraama, mutta toisaalta sen raakuus lähes ahdistaa. Pahuuden keskellä on kuitenkin aina myös hyvyyttä ja avuliaita ihmisiä. Parhaimmillaan sydäntä riipii sekä herkkä kauneus että raaka julmuus; miten molemmat voivatkaan olla olemassa yhtä aikaa niin voimakkaina?

Kenji Mizoguchi on Akira Kurosawan ja Yasujirô Ozun ohella Japanin tunnetuimpia ohjaajia. 1920-luvulla uransa aloittanut Mizoguchi oli erittäin tuottelias mykkäfilmien ohjaaja, mutta maailmanlaajuisesti hänet tunnetaan lähinnä uran loppupuolen teosten perusteella. Ylipäätään Japanin elokuvateollisuus tuli maailmalla tunnetummaksi juuri 1950-luvulla myös Kurosawan ja Ozun myötä. Lisääntyvät ja tunnetummiksi muodostuvat elokuvajuhlat toivat oman panoksensa myös muiden kuin Hollywood-filmien menestykseen: Mizoguchi lähes keräili Venetsian elokuvajuhlien arvokkaimpia palkintoja, tämänkin elokuvan ansiosta hänet palkittiin Hopeisella leijonalla. Sääli, että ohjaajan ura oli tuolloin jo ehtoopuolella: Mizoguchi menehtyi leukemiaan vuonna 1956 vain 58-vuotiaana. Sen sijaan Anjua näytelleen Kyôko Kagawan ura jatkuu yhä! Hän oli sivuosassa myös Ozun elokuvassa Ensimmäinen matka (1953).

Lääninherra Sanshon viehätysvoima perustuu mestarilliseen tarinankerrontaan, jossa osansa on niin kauniilla kuvilla, lahjakkailla näyttelijöillä kuin myös mieleenpainuvalla tarinalla. Hyvän ja pahan välinen taistelu on asetelmana lähes klisee, mutta toisinaan tuo ikuisuuskamppailu kerrotaan poikkeuksellisen sykähdyttävästi ja lähes raikkaasti. Sisarusten traaginen kohtalo ja äidinrakkaus nostavat väkisinkin tunteet pintaan, eikä katsojan juuri auta muuta kuin ajautua tunteiden virran vietäväksi. Ajatonta kauneutta!

Pisteytys: 10/10

tiistai 8. elokuuta 2017

Silver Lode - Ratsastavat hurjat (1954)

Ohjannut Allan Dwan
USA 1954, 81 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Payne, Lizbeth Scott, Dan Duryea

In the name of decent humanity...
Seriffi McCarty (Durywa) saapuu pieneen kaupunkiin keskeyttämään hääjuhlat ja syyttää sulhasta Dan Ballardia (Payne) ryöstömurhasta. Pöyristynyt hääväki puolustaa kunnon mieheksi osoittautunutta sulhoa, mutta vähitellen epäilykset heräävät. Lopulta mielipiteissään jakaantuneet yhteisön jäsenet kääntyvät toisiaan vastaan. Kyräilevä kerronta toimii, sillä katsojakin saadaan epäilemään Ballardin syyttömyyttä.

B-elokuvaksi laskettavan länkkärin kerrontakeinot ovat suoraviivaisuudessaan hieman luonnottomia, mutta teemasta löytyy aitoutta ja suoranaista rohkeutta. Vaikka Ratsastavat hurjat käsittelee näennäisesti 1800-lukulaisen pikkukaupungin rikosselkkausta, sen sisällöt osuivat purevasti 1950-luvun Yhdysvaltoihin. Kylmän sodan kommunistipelko ja elokuvamaailmassakin vellovat syytökset nivoutuvat elokuvan epäluulon ilmapiiriin. Erityisen selkeä on kytkös mccarthyismiin eli senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainoihin. Yhteyttä vihapuhepoliitikkoon ei olla viitsitty juuri häivyttää edes nimellisesti. Elokuva tietenkin koitui joidenkin tekijöidensä kohtaloksi, ja ainakin käsikirjoittaja Karen DeWolf päätyi pelätylle mustalle listalle.

Ratsastavat hurjat on kiinnostava raina juuri aikalaiskontekstinsa vuoksi, mutta ei välttämättä mikään kaikkien aikojen klassikko. Tarinasta ja tematiikasta tulee sitä paitsi väistämättä mieleen huomattavasti parempi saman aikakauden western Seriffi (1952). Kyllä tämänkin elokuvan silti katselee kernaasti. Ratsastavat hurjat menettelee myös pelkkänä viihteenä, vaikkei edes pohtisi kytköksiä 1950-luvun politiikkaan ja Hollywoodin kulisseihin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Seven Samurai - Seitsemän samuraita (1954)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1954, 207 min.
Seikkailu, Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Isao Kimura, Katamari Fujiwara

Danger always strikes when everything seems fine.
Ahne rosvojoukko terrorisoi kyläyhteisöä, mutta lopulta satonsa menettäneet maanviljelijät saavat armottomista vihulaisista tarpeekseen. Kyläläiset hankkivat turvakseen kokeneen samurain Tambei Shimadan (Shimura) ja neljä muuta hyväntahtoista soturia, jotka suostuvat työskentelemään ruokapalkalla. Joukko täydentyy vielä nuorella, kokemattomalla samurailla Katsushirōlla (Kimura) sekä railakkaalla, joskin hyväsydämisellä ja katanaa taitavasti heiluttelevalla maanviljelijällä Kikuchiyolla (Mifune). Seitsemän taistelijan joukko ryhtyy kouluttamaan pelokkaita kyläläisiä, sillä edessä on suuri taistelu.

Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai) on kiistatta yksi elokuvahistorian suurimpia ja samalla tunnetuimpia merkkiteoksia. Näiden vaatimattomien meriittien ohella se lienee myös Akira Kurosawan muutoinkin huikean uran kohokohta. Kosolti rakastetusta elokuvasta on kirjoitettu valtava määrä ylistyslauluja sekä analyyseja, ja se on tehnyt lähtemättömän vaikutuksensa lukemattomiin katsojiin. Klassikko tästä taisi tulla jo ilmestyessään, tai ainakin se oli kriitikoidenkin kiittelemä kassamenestys.

Nykypäivään mennessä Seitsemän samurain maine on kasvanut lähes jumalaisiin mittoihin, vaikka se kuvaakin ennen kaikkea ihmisyyden eri puolia aina jaloudesta raukkamaisuuteen tai karkeudesta helliin tunteisiin. Elokuvan ajaton tenho perustuu täydelliseen kerronnan hallintaan, esteettiseen viehätysvoimaan ja syvästi koskettavaan inhimillisyyteen. Tarina on yksinkertainen, mutta teemoiltaan rikas. Kertomuksen tärkein sanoma riippunee katsojasta ja kenties katsomisajastakin. Nostettakoon tässä yhteydessä esille oikeudenmukaisuus ja lähimmäisten auttaminen, jotka sykähdyttävät allekirjoittaneen sydäntä jokaisella katselukerralla. Erityisesti Toshirô Mifunen hahmo on lumoava kaikessa moniulotteisuudessaan, ja millä herkkyyden sekä rujon voiman yhdistelmällä Mifune roolihahmoaan kuvaakaan! Puhdasta kauneutta ja ehdoton mestariteos.

Pisteytys:
10/10

perjantai 4. elokuuta 2017

Animal Farm - Eläinten kapina (1954)

Ohjannut Joy Batchelor & Jon Halas
Iso-Britannia 1954, 72 min.
Animaatio, Draama
Pääosissa: Gordon Heath, Maurice Denham

Four legs good, two legs bad.
George Orwellin klassikkoon Eläinten vallankumous (1945) perustuvassa animaatiossa eläimet nousevat kapinaan juopottelevan maanviljelijän tilalla. Vallankumouksen tehneiden eläinten farmilla possut nousevat johtajiksi ja ryhtyvät vähitellen haalimaan itselleen yhä enemmän etuoikeuksia. Pian toiset eläimet ovat etuoikeutetumpia kuin toiset, kuten kirjan tunnetuin lausahdus kuuluu. Moderni faabeli on kärkästä Neuvostoliitto-kritiikkiä, jonka hahmoista Stalin, Trotski ja tavalliset kurjat työläiset ovat selkeästi tunnistettavissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin Disney oli kokopitkien animaatioiden yksinvaltias. Siksi Eläinten kapina on lajissaan harvinainen tapaus, ja onpa se myös Iso-Britannian ensimmäisiä kokopitkiä animaatioita. Ero Disneyn piirrettyihin on selkeä, eikä kyseessä tosiaankaan ole mikään söpö eläintarina. Hetkittäin kuvaus on niin raakaa, että esimerkiksi Bambin (1942) "julmuudet" vaikuttavat suorastaan hempeiltä. Animaatio kuitenkin hieman pehmentää pahimpia verenvuodatuksia ja toki myös etäännyttää aiheesta, joka 1950-luvulla oli vielä varsin ajankohtainen.
 
Orwellin kertomus on loistava merkkiteos, mutta elokuva ei varsinaisesti tuo siihen suurtakaan lisäarvoa (marxist pun not intended). Ilmankos filmi on sittemmin tippunut pois myös 1001-listalta. Elokuva toki sopii katsottavaksi heille, jotka haluavat tutustua Orwellin klassikkoon kernaimmin visuaalisessa muodossa. Huomautettakoon tosin, ettei elokuva pureudu kaikkiin kirjan teemoihin ja loppuratkaisukin on erilainen. Orwellin teos on filmatisoitu myös live-actionina vuonna 1999, joskin ainakin trailerin perusteella tuo versio vaikuttaa lähinnä vaivaannuttavalta.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Seven Brides for Seven Brothers - Seitsemän veljeksen morsiamet (1954)

Ohjannut Stanley Donen
USA 1954, 103 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Howard Keel, Jane Powell, Russ Tamblyn

Well, it wouldn't hurt you to learn some manners, too!
Tapahtuipa Oregonissa 1850-luvulla sellainen tapaus, että salskea miekkonen nimeltään Adam (Keel) löysi itselleen niin mieluisan vaimon (Powell), notta johan myös hänen kuusi veljeään päättävät hankkia itselleen samanlaiset. Koska porsasteleville urhoille ei meinannut muuten löytyä morsmaikkuja, turvautui joukko kuulemaansa legendaan: elleivät naikkoset tule miekkosten luo, täytyy miekkosten turvautua naisenryöstöön! Adamin vaimo Milly tosin olisi suosinut pikemminkin tapakasvatusta...

Katsoin elokuvan neljä vuotta sitten, jolloin katselun jälkitunnelmat olivat yhtä ristiriitaiset kuin nytkin. Linkki aiempaan arvioon on tässä. Värikäs musikaali on tunnelmaltaan niin hilpeä ja kornin rajamailla uskaliaasti tasapainotteleva, että jopa tarinan seksismi on kuin hupsua hattaraa. Erikoinen tunnelma syntynee juuri tämän kaltaisista ristiriidoista. Elokuvassa roomalaisen mytologian kertomus sabiinitarten ryöstöstä kohtaa Lumikin (1937) viattoman tunnelman. Kaiken lisäksi raittiiseen ulkoilmaan ja jylhiin metsiin sijoittuva elokuva on kuvattu lähes kauttaaltaan studiossa muovikukkien keskellä. Mikäli hassuja kombinaatioita ryhtyy etsimään, saattaa karskien metsämiesten sekä solakan voimistelun ja tanssin yhdistelmä tuntua yllättävältä. Tämän vuoksi myös koreografi Michael Kidd oli alkuun elokuvan suhteen epäileväinen, mutta toteutti lopulta mitä mainioimmat tanssinumerot. Ja miksipä uroot eivät voisi olla myös siroja ja kevyitä!

Vuosi 1954 toi mukanaan Elviksen, Rock Around the Clockin sekä jälleen jokusen sienipilven Tyynellämerellä. Seitsemän veljeksen morsiamet ei voisi olla kauempana vallinneesta todellisuudesta, mutta kuitenkin se on kiinni ajassaan; ehkä osin todellisuuspakona, mutta myös räikeän muovisena ajankuvana. Elokuva menestyi ilmestyessään hyvin ja se kilpaili peräti parhaan Oscarin palkinnosta. Voiton kisassa tosin vei Elia Kazanin Alaston satama (1954). Musiikki-Oscarin elokuva kuitenkin sai, ja sen kyllä aivan ansaitusti. Sittemmin Seitsemän veljeksen morsiamet on päässyt peräti AFI:n 25 parhaan musikaalin listalle, mutta taas 1001-listalta elokuva on tätä nykyä poistettu. Vaikka filmi onkin täysin omaa luokkaansa, se ei aivan yllä Stanley Donenin suurimpien musikaalien tasolle (esim. Laulavat sadepisarat, 1952). Seitsemän veljeksen morsiamet kalauttaa paksulla plastiikkahalolla päähän ja jättää (nyky)katsojan hieman äimistyneeseen tunnelmaan, mutta siinä samassa myös viihdyttää ylitsetursuavalla naiiviudellaan. Aikamoinen elämys!

Pisteytys:
7/10

tiistai 1. elokuuta 2017

Heinäkuun elokuvat 2017

Kakushi toride no san akunin - Kätketty linnake
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1958, 126 min.
Seikkailu, Draama, Komedia
Pääosissa: Toshirô Mifune, Minoru Chiaki, Katamari Fujiwara, Misa Uehara



Kenraali Makabe (Mifune) pyrkii viemään prinsessa Yukin (Uehara) turvaan vainoajiltaan, ja saa avukseen tai haitakseen kaksi ahnetta talonpoikaa, Tahein (Chiaki) ja Matashichin (Fujiwara). Kurosawa-klassikko on merkittävä paristakin syystä. Ensinnäkin se on ohjaajansa ensimmäinen pitkä laajakangasfilmi ja visuaalisesti varsin hieno. Toisekseen hilpeällä seikkailukertomuksella on ollut vaikutuksensa ainakin George Lucasiin: Kätketty linnake on nimittäin pitkälti Star Warsin (1977) tiennäyttäjä. Yhtäläisyydet elokuvien välillä ovat siinä määrin ilmeisiä, että historialliseen Japaniin sijoittuvaa elokuvaa voi lämpöisesti suositella myös kaukaisista galakseista viehättyneille.

Pisteytys: 9/10

Yojimbo - onnensoturi
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1961, 110 min.
Toiminta, Draama
Pääosissa: Toshirô Mifune, Tatsuya Nakadai, Yôko Tsukasa




Muuan tuntematon samurai (Mifune) saapuu kylään, jota terrorisoi kaksi keskenään kilpailevaa rikollisjoukkoa. Taitavasti katanaa ja älyään käyttävä vieras yllyttää ryhmittymien jännitteet äärimmilleen, jotta räjähdysherkkä tilanne lopulta ratkeaisi. Aina huikea Toshirô Mifune loistaa roolissaan siinä määrin, että jättää varjoonsa muut varsin erinomaiset näyttelijät. Akira Kurosawan samuraiklassikko on saanut innoitusta esimerkiksi John Fordin westerneistä. Tämän elokuvan pohjalta on sittemmin syntynyt yhä uusia elokuvahelmiä, tunnetuimpana Sergio Leonen spagettiwestern Kourallinen dollareita (1964).

Pisteytys: 8/10

Sanjuro - Samuraimiekka
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1962, 96 min.
Toiminta, Draama
Pääosissa: Toshirô Mifune, Tatsuya Nakadai, Takashi Shimura



Yojimbon (1961) itsenäinen jatko-osa Samuraimiekka marssittaa Toshiro Mifunen jälleen salaperäisen samurain roolissa uusien haasteiden eteen. Tällä kertaa olemukseltaan hieman repsahtanut katanasankari auttaa yhdeksää nuorta samuraita, jotka vastustavat korruptoitunutta klaanijohtajaa. Elokuva on tunnelmaltaan edeltäjäänsä hollywoodmaisempi ja kevyempi, eikä se ole väreiltäänkään yhtä mustanpuhuva. Samuraimiekka on kyllä kelpo kokonaisuus, mutta tuntuu hieman lattealta ainakin Yojimboon verrattuna.

Pisteytys: 7/10

Hardcore Henry
Ohjannut Ilya Naishuller
Venäjä, USA & Kiina 2015, 96 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Sharlto Copley, Danila Kozlovsky, Haley Bennett




Hardcore Henryn tarina alkaa heräämisestä. Silmänsä avannut päähenkilö on menettänyt muistinsa, mutta joutuu tuossa tuokiossa keskelle räjähtävää toimintaa. Erikoisesta kulmasta GoPro-kameroilla kuvattu leffa on alusta loppuun kuin first person shooteria pelaisi, joskin sillä erotuksella, ettei tapahtumiin voi itse vaikuttaa. Tämän vuoksi poukkoilevaa kuvaa on hieman rasittavaa seurata, vaikka muutoin näkökulma onkin hauska. Toiminnantäyteisen elokuvan roiskuva ja läiskyvä splatteri on niin ylitsevuotavaista, että sen tarkoitus on tietenkin vain naurattaa. Hauska erikoisuus, jonka parissa viihtyy kyllä yhden kerran.

Pisteytys: 6/10

The Conjuring 2 - Kirottu 2
Ohjannut James Wan
Kanada & USA 2016, 134 min.
Kauhu, Mysteeri
Pääosissa: Patrick Wilson, Vera Farmiga, Madison Wolfe




Kauhukliseillä hauskasti leikittelevän Kirotun (2013) kakkososa jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin viimeksi jäätiin. Pääosassa ovat paranormaaleita ilmiöitä tutkivat Ed (Wilson) ja Lorraine (Farmiga) Warren, joita vainoaa nunnalta näyttävä demoni. Elokuvan visvaisin kirous on tietenkin se, että jatko-osa ei yllä ekan osan tasolle. Tusinakauhusta pöö-hetkiä etsiville elokuva kyllä tarjoaa hieman keskivertoa parempaa säikyttelyä.

Pisteytys: 5/10

Bodom
Ohjannut Taneli Mustonen
Suomi & Viro 2016, 85 min.
Kauhu
Pääosissa: Nelly Hirst-Gee, Mimosa Willamo, Mikael Gabriel, Santeri Helinheimo Mäntylä



Kotimainen kauhuleffa ammentaa aineksensa slasherklassikoista. Bodomin murhamysteeri puolestaan toimii tarinan löyhänä innoittajana. Elokuvassa seurataan telttailevia nuoria, joiden retkellä teini-iän ongelmat räjähtävät yli äyräidensä ja pian ollaan puukkohippasilla. Kovin pelottavaksi elokuvaa ei voi sanoa, mutta toisin kuin moni kriitikko tylsästi olettaa, väitän että kauhugenrellä voi olla muitakin ansioita. Varsinkin ennakko-odotuksiin nähden Bodom on positiivinen yllätys: odotin Salkkari-kauhua, mutta yllättäen leffa onkin kiva genrensä edustaja. Nuorisonelikko vetää osansa kohtuullisesti, lisäksi filmissä on hienoja visuaalisia ideoita ja äänimaailma toimii. Kasarisyntikat tykittelevät paikoin kuin loistavassa Stranger Things -sarjassa. Ja se leffan pointti: tahallisen överiä ja ylikorostettua teinidraamaa puukotuskauhun klassikkoefekteillä ryyditettynä. Toimii.

Pisteytys: 6/10

Land of the Dead - Kuolleiden valtakunta
Ohjannut George A. Romero
Kanada, Ranska & USA 2005, 93 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Simon Baker, John Leguizamo, Dennis Hopper




Zombikauhun mestarin George A. Romeron (1940─2017) muistoa kunnioittaen päätin sivistää itseäni Romeron leffalla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Kuolleiden valtakunnan myötä Romero palasi pitkästä aikaa zombien pariin, ja elokuva myös jatkaa Romeron vuonna 1968 alkanutta Living Dead -sarjaa. Sarja jatkui sittemmin vielä kahdella osalla (2007, 2009) ja kaksi osaa on parhaillaan vielä työn alla. Tässä elokuvassa zombi-invaasiosta on jo kulunut hyvän aikaa ja eläville kuolleille on jopa kehkeytynyt pieniä älynlahjoja. Ihmiset joutuvat zombien kanssa sotasille ja samaan aikaan myös selviytyneiden kaupungissa käydään valtataisteluita. Elokuva ei vedä vertoja Romeron ekoille klassikoille, mutta on kuitenkin hauska!

Pisteytys: 6/10

Pride and Prejudice - Ylpeys ja ennakkoluulo
Ohjannut Joe Wright
Ranska, Iso-Britannia & USA 2005, 129 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Keira Knightley, Matthew McFadye



Kaksisataa vuotta sitten kuolleen Jane Austenin (1775─1817) kuuluisin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on taltioitu lukuisat kerrat valkokankaalle ja televisioon. 1700-luvun luokkayhteiskuntaa tarkasteleva romaani kertoo Bennetien perheestä, jossa tyttärien naittaminen miehille aiheuttaa tunnemyrskyjä. Kertomukselle uskollisia adaptaatioita löytyy useita, mutta myös löyhiä mukaelmia on runsaasti (esim. Bridget Jones, 2001). Joe Wrightin viehättävästi rytmitetyssä versiossa noudatetaan klassista linjaa: teos on tiivistetty oivasti ja varsin uskollisesti. Pääpari ei ole paras mahdollinen, jos nyt toki oikein kelvollinen. Keira Knightley ei kuulu suosikkeihini, mutta hän on silti yllättävän hyvä Elizabeth. Sen sijaan herra Darcyn roolissa jurottavaa Matthew MacFadyeta vertaa väkisinkin toiseen viettelevään mörökölliin eli Colin Firthiin, joka sopii rooliin paremmin.

Pisteytys: 8/10

maanantai 31. heinäkuuta 2017

The Band Wagon - Iskelmäkaruselli (1953)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1953, 102 min.
Musikaali, Komedia
Pääosissa: Fred Astaire, Cyd Charisse, Oscar Levant, Nanette Fabray

We hate each other very much!
Vincente Minnellin värikäs backstage-musikaali kertoo showtähdistä, jotka tekevät uutta musikaalia  Broadwaylle. Päähenkilö Tony Hunter (Astaire) on kuuluisa tanssija, jonka ura on jo kääntynyt laskusuuntaan. Ystäviensä kera hän ryhtyy työstämään uudenlaista musikaalia, joka kuitenkin osoittautuu mahtipontisuudessaan melkoiseksi haasteeksi: vastanäyttelijän Gabriellen (Charisse) kanssa tulee kränää, tanssijoiden askeleet eivät meinaa osua yhteen ja koko käsikirjoitus tuntuu kummalta sekasotkulta.

Iskelmäkaruselli todistelee osaltaan amerikkalaisen steppiviihteen elinvoimaisuutta, mutta huomioi myös muutoksen tuulet. Tuloksena on tarinaltaan ja rakenteeltaan klassinen musikaali, joka kuitenkin onnistuu poikkeamaan valtavirrasta. Tutut ja turvalliset musikaalielementit solahtavat kauniisti uuden vuosikymmenen vauhtiin ja räikeisiin värisävyihin. Fred Astairen charmi liitetään usein tanssitaiturin tyylikkäisiin 1930-luvun musikaaleihin (esim. Top Hat, 1935), mutta aivan yhtä sutjakkaalta meno vaikuttaa vielä viisikymppisenäkin! Erityisen loistava on elokuvan alkupuolella nähtävä "Shine On Your Shoes" -tanssinumero.

Koska elokuvan tarina on suorastaan ennalta-arvattava (näytös tietenkin floppaa aluksi ja toraisa pääpari muuttuu ajan kanssa sydänkäpysiksi), musikaalikohtaukset nousevat tärkeään osaan. Tanssinumerot ovatkin varsin oivaltavia. Mukana menossa nähdään niin riitaisa vauvakolmikko kuin myös yksityisetsivän blues, vitsikäs ja jazzahtava film noir -tanssinumero. Vaikka vuotta aiemmin ilmestynyt tanssi-ilottelu Laulavat sadepisarat (1952) onkin rutkasti tunnetumpi ja ehkä myös aavistuksen omaperäisempi, sukkelasti pyörivä Iskelmäkaruselli vetää sille vertoja. Elokuvan loppulaulua mukaillen, it's en-ter-tain-ment!

Pisteytys:
8/10

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Shane - Etäisten laaksojen mies (1953)

Ohjannut George Stevens
USA 1953, 118 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Alan Ladd, Van Heflin, Jean Arthur, Brandon De Wilde

A man has to be what he is.
Eräässä syrjäisessä laaksossa rikkaat maanomistajat kyykyttävät tilallisia. Muutoksen tuuli puhaltaa preerialta ja tuo mukanaan vaatimattoman, mutta salaperäisen yksinäisen ratsastajan, Shanen (Ladd). Rauhanomaisten keinojen puolesta puhuva mies paljastuu taitavaksi aseenkäyttäjäksi ja lopulta hän päätyy auttamaan paikallisia asukkaita.

Etäisten laaksojen mies on yksi suurista lännenelokuvista ja se tuntuu juurikin sellaiselta genrensä kivijalalta, josta kumpuavat lukuisat kliseet. Jo tarinan perusasetelma on varsinaista klassikkokamaa ja sen yksittäiset kohtaukset täyttäisivät mainiosti länkkäriaiheisen bingoruudukon (ja suora tulisi taatusti!). Erityisesti pyssysankari Shanen merkitys genrelle on kiinnostava, sillä jotain tuon rauhallisen miehen hahmosta on tuntunut siirtyneen ainakin Clint Eastwoodin tiettyihin länkkärirooleihin.

Vaikka lännenelokuvat kertovat pitkälti kuvitteellisesta maailmasta, on niissä usein mukana myös ripaus tositapahtumia tai vähintäänkin kommentaaria aikalaismaailman ajankohtaisista tapahtumista. Tätä elokuvaa on tulkittu viittauksena Yhdysvaltain asuttamisen alkuaikoihin, jolloin lain koura ei ole ulottunut jokaiseen niemeen ja notkelmaan, vaan onni on ollut ihmisten omissa käsissä. Teema on verrattoman perusamerikkalainen näkemys individualismista ja myös Shanen hahmo tuntuu edustavan samaa itsenäisyyttä. Amerikkalaisen unelman teemaan pureutuvat myös muut George Stevensin Amerikka-trilogian osat, joista edellinen Paikka auringossa (1951) käsitteli teemaansa ryysyistä rikkauksiin -tarinana. Etäisten laaksojen miehestä täytyy vielä mainita sen komeat maisemat! Visuaalisesti onnistunut elokuva palkittiin myös parhaan kuvauksen Oscarilla ja huomioitiin lisäksi viidellä muulla ehdokkuudella.

Pisteytys:
8/10

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Mr. Deeds Goes to Town - Mr. Deeds tulee kaupunkiin (1936)

Ohjannut Frank Capra
USA 1936, 115 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Gary Cooper, Jean Arthur, George Bancroft

People here are funny!
Maailma kärvistelee laman kourissa, mutta herra Longfellow Deedsiä (Cooper) potkaisee onni. Deeds perii yllättäen valtavan omaisuuden ja lähtee selvittelemään perintöasioitaan New Yorkiin, jossa juoruja janoava lehdistö nappaa Deedsin hampaisiinsa. Tähtireportteri Louise "Babe" Bennett (Arthur) soluttautuu Deedsin läheisyyteen kirjoittaakseen tästä mehukkaita paljastuksia, mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa aitoon ja maanläheiseen mieheen. Lehdistön lisäksi Deedsin kimpussa ovat tämän omat asianajajat, jotka tietenkin himoitsevat osuuttaan muhkeasta perinnöstä. Kun Deeds yrittää lahjoittaa ylimääräiset rahansa hyväntekeväisyyteen, pidetään häntä tietenkin aivan tärähtäneenä.

Frank Capran kepeätunnelmainen klassikkodraama haluaa sanoa, ettei vauraus ole tie onneen. Lisäksi elokuva kritisoi juorulehdistöä ja oikeuslaitosta sekä toisaalta taas ylistää yksinkertaisuutta ja "tervettä järkeä". Teema on ajattomuudessaan iskevä! Oikeudentunnosta ja omatunnosta muistutteleva elokuva vetosi sekä kriitikoihin että yleisöön, ja Capra voitti ohjauksestaan Oscarin. Myös herra Deedsiä vakaasti tulkitseva Gary Cooper oli ehdolla, mutta palkinto jäi saamatta.

Mr. Deeds tulee kaupunkiin on todella ohjaajansa näköinen elokuva. Sen screwball-henkinen romanssi muistuttaa uran alkupuolen komedioista. Elokuva lähes toisintaa Capran edellisen suurmenestyksen Tapahtuipa eräänä yönä (1934) asetelmaa, jossa kauas kotoaan joutunut päähenkilö lyöttäytyy yhteen kieron toimittajan kanssa. Kuitenkin loppukohtauksen oikeussalidraama viittaa jo tuleviin, syvällisempiin elokuviin. Erityisesti mieleen tulee tietenkin Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939). Selkeistä yhtäläisyyksistä huolimatta Mr. Deeds on täysin omannäköisensä elokuva, ilahduttavan hyväntuulinen ja hauska seikkailu rikkaiden kummallisessa maailmassa. Pakahduttavat epäoikeudenmukaisuudet purkautuvat mahtavassa katharsiksessa ja hyvyys sekä inhimillisyys voittavat jälleen. Capran elokuvat ovat todella omiaan herättelemään joskus naiiviltakin tuntuvaa toiveikkuutta!

Pisteytys:
8/10

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Monsieur Hulot's Holiday - Riemuloma Rivieralla (1953)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska 1953, 83 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Nathalie Pascaud, Micheline Rolla

A marvelous view!
Ranskan tunnetuin koomikko Jacques Tati (1907─1982) aloitti elokuvauransa toisen maailmansodan jälkeen. Tatin tunnetuimmaksi hahmoksi muodostui herra Hulot, sydämellinen koheltaja, jonka ympärillä vaikuttaa leijuvan tahattoman kaaoksen aura. Tatin slapstickiin ja väärinkäsityksiin nojaava komiikka tuo hetkittäin mieleen vanhat mykkäelokuvaklassikot, varsinkin Buster Keatonin. Tunnelmansa ja miljöönsä vuoksi assosioin Tatin elokuvat aina myös ranskalaisiin, 1950-luvulle sijoittuviin Pikku Nikke -kirjoihin, joita luin innokkaasti lapsena ja vielä näin aikuisiälläkin olen tavaillut niitä alkuperäiskielellä.

Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de M. Hulot) ei ole Tatin ensimmäinen elokuva, mutta se on kuitenkin herra Hulotin ensimmäinen seikkailu. Myöhemmin Hulot-elokuvia tuli neljä lisää, joskin tämä esikoisteos lienee se arvostetuin. Komedia menestyi hyvin ilmestyessään ja sai osakseen arvostusta Cannesissa sekä Oscareissa, missä elokuva huomioitiin käsikirjoitusehdokkuudella. Käsikirjoitus on kieltämättä ilahduttava, sillä perinteisen draaman kaaren sijaan yksittäiset kohtaukset muodostavat onnistuneesti elokuvan selkärangan.

Elokuvassa pitkänhuiskea Hulot toilailee rantamaisemissa, joskaan ei kuitenkaan Rivieralla vaan Bretonissa. Jo elokuvan alkutekstit kehoittavat katsojaa heittäytymään lomatunnelmaan, jossa turhaa juonta ei tarvita. Ajatus on mainio, sillä vapaa-ajan suorittamispaineiden vuoksi pelkkä rento oleilu on suorastaan aliarvostettua. Riemuloma Rivieralla esittelee leppoisaan tahtiin sarjan hupaisia tilanteita, joihin lomakohteen asukkaat joutuvat osallisiksi ─ pitkälti päähenkilömme myötävaikutuksesta. Täydellinen kesäleffa!

Pisteytys:
9/10

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kesäkuun elokuvat 2017

Son of Saul
Ohjannut Lázló Nemes
Unkari 2015, 107 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Geza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn




Son of Saul sijoittuu toisen maailmansodan aikaiselle keskitysleirille. Kamera seuraa hellittämättömän tiiviisti päähenkilö Saulia (Röhrig), jonka tehtävänä on johdattaa muita vankeja kaasukammioon. Ruumiit ja raa'at teot näkyvät sumeina kuorensa kovettaneen Saulin näkökentän laitamilla. Epäinhimillisyyttä ja karmeutta syventää se, että Saul uskoo löytäneensä tuhottavien vankien joukosta oman poikansa. Son of Saul on ahdistavan lohduton elokuva, joskin erinomaisesti toteutettu ja tärkeä. Arvostettu draama on voittanut melkoisen kasan palkintoja, muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

Pisteytys: 8/10

Batman v Superman: Dawn of Justice
Ohjannut Zack Snyder
USA 2016, 151 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Jesse Eisenberg



Painajaisista kärsivä Batman (Affleck) uhittelee Supermiehelle (Cavill), joka taas paheksuu lepakkomiehen toimintatapoja. Elokuvassa häivähtää pieni, surullinen muisto Zack Snyderin loistavasta Watchmenista (2009), mutta kokonaisuus muistuttaa lähinnä elokuvan masentavaa esiosaa Man of Steeliä (2013). Visuaalisesti Batman v Superman on hivenen edeltäjäänsä hienompi, mutta sillä ei pitkälle pötkitä. Hahmojen moralisointi on ideana hyvä, mutta ei skulaa tällä toteutuksella. Niinpä elokuvan tuskallinen vakavuus tuntuu ainoastaan tyhmältä. Kaiken lisäksi keskinkertaisenkin elokuvan kohdalla kaksi ja puoli tuntia on pitkä aika, mutta tämän synkistelyn tapauksessa kesto on jo piinallinen.

Pisteytys: 3/10

Suicide Squad
Ohjannut David Ayer
USA 2016, 123 min.
Toiminta
Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Viola Davis, Jared Leto



Yllä arvioidun Batmanin ja Supermiehen keskinäisen moukaroinnin jälkeen maailma on entistäkin turvattomampi paikka. Niinpä vangitut superpahikset valjastetaan maailmanlopun kesyttäjiksi. Ennakko-odotukset eivät olleet kovin korkealla ja ehkä hyvä niin, sillä eipähän ainakaan tarvinnut pettyä kovin rajusti! Suicide Squad sai Oscarin puvustuksesta ja maskeerauksesta, ja sillä saralla se toki on omannäköisensä. Myös soundtrack on mainio. Sekava tarina ei kuitenkaan toimi oikein millään mittarilla, vaikka muutama yksittäinen kohtaus saattaakin hieman hymähdyttää. Yksiulotteisista hahmoistakaan ei saa mitään irti. Elokuvasta paistaa armottomasti tuotantovaiheen hätäisyys ja epätoivo. Sääli, sillä potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Pisteytys: 4/10

Sensuela
Ohjannut Teuvo Tulio
Suomi 1973, 109 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Marianne Mardi, Mauritz Åkerman, Ismo Saario, Ossi Elstelä




Suomalaisessa camp-klassikossa seurataan "saamelaista" Lailaa (Mardi), joka muuttaa Helsinkiin rakastuttuaan saksalaissotilas Hansiin (Åkerman). Sota-aikana alkaneet tapahtumat hyppäävät silmänräpäyksessä ainakin kaksi vuosikymmentä eteenpäin. Uusi synnin aika tuo mukanaan kolmiodraaman ja kaikenlaista turmellusta. Arvata saattaa, että saamelaiskuvaus on Pulttibois-tasoa. Räikeä muovikuvasto (ämpäripornoa suomalaisille?) ja Agapio-tasoa lähentelevä dubbaus sen sijaan naurattavat. Ja mikäpä tämän outouden kruunaisi paremmin kuin Tsaikovskin klassikkoteokset...

Pisteytys: 3/10

The Gift
Ohjannut Joel Edgerton
USA, Australia & Kiina 2015, 108 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Jason Bateman, Rebecca Hall, Joel Edgerton




Psykologisessa trillerissä vanha koulukaveri (Edgerton) ahdistelee pariskuntaa (Bateman & Hall). Elokuva on näyttelijänä paremmin tunnetun Joel Edgertonin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö, jonka hän on myös käsikirjoittanut ja näyttelee vieläpä yhdessä päärooleista. Hienoisesta kliseisyydestään huolimatta henkilöasetelmat eivät ole täysin ennalta-arvattavia. Rooleja rakennetaan varsin hienovaraisesti ja moni pieni, vähäpätöiseltä vaikuttanut ele muuttaa merkitystään jahka tarinan juju valkenee. Toinen katselukerta varmasti olisi uudella tavalla avartava. Kuitenkaan The Gift ei ole niin kiehtova kokonaisuus, että sen viitsisi katsoa uudelleen.

Pisteytys: 6/10

perjantai 30. kesäkuuta 2017

The Bigamist - Kahden naisen rakkaus (1953)

Ohjannut Ida Lupino
USA 1953, 80 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Edmond O'Brien, Ida Lupino, Joan Fontaine, Edmund Gwenn

For the first time, I felt needed.
San Franciscossa asuva aviopari, Harry (O'Brien) ja Eve Graham (Fontaine), yrittävät adoptoida lapsen. Pariskunnan taustoja selvittävälle adoptiovirkailijalle (Gwenn) kuitenkin selviää, että Harry viettääkin jo osa-aikaista perhe-elämää Los Angelesissa toisen naisen, Phylliksen (Lupino) kanssa. Phyllis puolestaan ei tiedä mitään Evestä. Kaikkeen on kuitenkin syynsä.

Kahden naisen rakkaus on film noir, joskaan ei aivan tyypillinen sellainen. Rikos on kaksinnaiminen ja rikollinen on päällepäin tavalliselta vaikuttava mies, joka kärsii syvästä yksinäisyydestä. Myös Harryn molemmat kumppanit vellovat omassa surussaan. Eve suree isänsä heikentyvää terveyttä ja lapsettomuuttaan, eikä osaa käsitellä vaikeuksiaan muutoin kuin paneutumalla tarmokkaasti bisnesasioihin. Hylätyksi olonsa tunteva Harry löytää lohtua Phylliksestä, joka puolestaan ei tahdo paljastaa miehelle mitään menneisyydestään. Jännitys syntyy moraalittomasta salamyhkäisyydestä, jota tukevat film noireille tyypilliset raskassävyiset sävelmät. Kohtalon oikkujen vuoksi päähenkilöt saavat maistaa vain pienen palan onnea, vaikka kenties sisimmässään tietävät sen katoavaisuuden. Mikäli katsoja pääsisi omantunnon äänenä kuiskimaan oikeita ratkaisuja elokuvan henkilöiden korviin, voisi olla vaikeaa sanoa, mitä kenenkin lopulta pitäisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Mahdottomuus löytää oikeita ratkaisuja on vain inhimillistä.

Elokuvan ohjasi Phylliksen roolia näyttelevä Ida Lupino ja tiettävästi Kahden naisen rakkaus on ensimmäinen elokuva, jonka on ohjannut pääroolissa näyttelevä nainen. Eivätkä naisohjaajat olleet tuona aikana muutoinkaan itsestäänselvyys! Ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kummoistakaan suosiota, mutta sittemmin kriitikot ovat löytäneet tämän omalaatuisen helmen. Tunnelmaltaan surumieliseen draamaan on ujutettu myös jokunen vitsinpoikanen: Harry ja Phyllis tapaavat turistibussissa, joka kiertää elokuvatähtien kotikulmilla. Tietenkin bussi ajaa elokuvassa adoptiovirkailijaa näyttelevän Edmund Gwennin talon ohi ja kuski muistaa mainita Gwennin joulupukkiroolin kuuluisassa jouluelokuvassa Ihme 34. kadulla (1947).

Pisteytys:
7/10

tiistai 27. kesäkuuta 2017

From Here to Eternity - Täältä ikuisuuteen (1953)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1953, 118 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Kerr, Donna Reed, Frank Sinatra

Nobody ever kissed me the way you do!
On vuosi 1941 ja Havaijilla Pearl Harborin sotilastukikohdassa tunnelma on sähköinen. Tukikohtaan siirretty sotilas Prewitt (Clift) joutuu kestämään armotonta simputusta, koska ei suostu liittymään kapteenin luotsaamaan nyrkkeilyjoukkueeseen. Prewitt rakastaa armeijaa, mutta ei pysty vetämään nyrkkeilyhansikkaita käteensä erään traagisesti päättyneen ottelun vuoksi. Sentään heila Lorene (Reed) ja solttukaverit tukevat miestä mäessä. Eritoten apuna häärivät railakas sotamies Maggio (Sinatra) ja kersantti Warden (Lancaster), mutta molemmilla miehillä on omatkin ongelmansa. Varsinkin Warden on tiukassa tilanteessa, sillä hän lempii kapteenin vaimoa Karenia (Kerr).

Lukuisten ihmissuhdedraamojen lisäksi sodan uhka tuo elokuvaan oman jännitteensä. Kuten tiedämme, japanilaisten pommikoneet hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Yhdysvallat ajautui lopulta mukaan merien takana riehuvaan maailmansotaan. Hyökkäys nähdään myös tässä elokuvassa, vaikka sitä saadaankin odottaa lähes loppuun saakka. Tunnelmaltaan Täältä ikuisuuteen on kiihkeä, jännittynyt ja hieman epätoivoinen. Kyseessä on epävarma uhkapeli, johon kukin hahmo on itsensä kapinoiden kammennut. Vastapainoksi ryypätään ankarasti ja humalassa toikkaroivat sotilaat vievät muutamat kohtaukset jopa komedian puolelle.

Melodramaattisiin sfääreihin yltävässä tarinassa on ripaus todellisuuspohjaa. Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen esikoisromaaniin (1951), jonka Jones puolestaan kirjoitti löyhästi omien sotakokemuksiensa pohjalta. Teos on varsinainen järkäle, lähes 800 sivua, joten kirjaa lukemattakin täytyy kehaista tarinan oivaa tiivistämistä. Samojen, tosin toisin nimettyjen, sotilaiden tarina maailmansodan pyörteissä jatkuu Jonesin myöhemmässä tuotannossa. Näistä teos Ohut punainen viiva (1962) on filmatisoitu nimellä Veteen piirretty viiva (1998) ─ se löytyy niin ikään 1001-listalta. Vaikka niin kirjan kuin elokuvankin kerronnassa on mukana roima annos mielikuvitusta, teosten tunnelma koettiin osuvana. Yllätyksettömästi armeijan taholta kuultiin soraääniä, esitetäänhän elokuvassa melko brutaalia simputusta ja "tarpeettomia" kuolemia. Joka tapauksessa suurien jännitteiden Täältä ikuisuuteen oli 1950-luvun suurimpia kassamagneetteja ja peräti kahdeksan Oscarin voittaja, mukana muun muassa Frank Sinatran ja Donna Reedin ainoat pystit sekä palkinnot parhaasta käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja ylipäätään elokuvasta.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Tokyo Story - Ensimmäinen matka (1953)

Ohjannut Yasujirô Ozu
Japani 1953, 136 min.
Draama
Pääosissa: Chishû Ryû, Chieko Higashiyama, Setsuko Hara

None can serve his parents beyond the grave.
Vanha pariskunta Shukichi (Ryû) ja Tomi (Higashiyama) lähtevät Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Perillä he saavat kuitenkin huomata olevansa vain tiellä, sillä vanhemmistaan etääntyneet lapset elävät kukin omaa kiireistä elämäänsä. Ainoastaan leskeksi jäänyt miniä Noriko (Hara) tekee kaikkensa järjestääkseen aikaa appivanhemmilleen. Varsin pian vanhusten lähdettyä takaisin kotiinsa joutuvat lapset keskeyttämään kiireensä ja vuorostaan matkaamaan vanhempiensa luo. Matkan rasittama äiti Tomi on sairastunut äkillisesti ja menehtynyt.

Ylistetty Ensimmäinen matka (Tokio Monogatari) on nostettu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille, eikä ainoastaan tuhannen ja yhden joukossa. Yasujirô Ozun merkkiteos löytyy lähes taatusti useimmilta elokuvakriitikkojen laatimilta top-100-listoilta ja vieläpä varsin läheltä kärkisijoja. Syynä ylistyslauluun on elokuvan mestarillinen tapa käsitellä aihepiiriään ajatuksia herätellen, muttei kuitenkaan ketään syyttäen tai provosoiden. Tunnelma syntyy rauhallisesta kerronnasta, joka ilmenee niin dialogissa, näyttelijäsuorituksissa kuin myös kameran kuvakulmissa. Vanhenemisen, lapsista (sekä nykymaailmasta) vieraantumisen ja yksinjäämisen teemoja on käsitelty elokuvissa toki muulloinkin. 1950-luvulta mieleen nousee ainakin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (1957) ja hieman varhaisemmalta ajalta Leo McCareyn Make Way for Tomorrow (1937).

Tämän elokuvan erikoisuus on sen ajattomuus, jonka ansiosta tarina ei kerro vain 1950-luvun japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan mistä tahansa ihmisyhteisöstä, sukupolvien ketjusta ja ajan vääjäämättömästä kulusta. Täytyy myöntää, että katseluhetkellä olin parin todella hektisen viikon päätteeksi hieman väärässä mielentilassa rauhoittumaan näin hitaan ja yhtä aikaa sekä suuren että pienen elokuvan äärelle, vaikka toisaalta vaikutus oli myös mahtavan tyynnyttävä. Elokuvaa katsellessa tunnelma on lähes nöyrä, ja sen päätyttyä on erikoisella tavalla sopusoinnussa oman inhimillisyytensä kanssa.

Pisteytys:
10/10