lauantai 27. toukokuuta 2017

Beat the Devil - Afrikan aarre

Ohjannut John Huston
Iso-Britannia, Italia & USA 1953, 89 min.
Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gina Lollobrigida, Jennifer Jones, Robert Morley, Peter Lorre

They are desperate characters!
Humphrey Bogartin, Peter Lorren ynnä muiden tähdittämää elokuvaa voisi äkkiseltään luulla uudeksi Maltan haukaksi (1941), mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Sen sijaan John Hustonin kulttiklassikoksi kohonnut Afrikan aarre on film noir -parodia, jota on hieman vaikea lokeroida selkeästi mihinkään genreen kuuluvaksi. Komedian ja seikkailun osalta liippaa jo melko läheltä, mutta aivan täydellisesti elokuva ei istu kumpaankaan lokeroon: tämän vetelämpää seikkailua tuskin on tehty ja komediakin aiheuttaa päänvaivaa - nauroinko oikeissa kohdissa? Rehellisesti sanottuna en tajunnut elokuvasta puoliakaan, mutta ainakin Hustonin idea osoittaa loistavaa itseironian tajua!

Afrikan aarteen juonesta ei irtoa paljoa sanottavaa. Osittain syynä on se, ettei elokuvassa erityisesti tapahdu mitään. Tapahtumat antavat odottaa itseään loppuun asti, eikä sittenkään ole luvassa mitään järjellistä kaiken outouden selittävää juonenkäännettä. Kyseessä on joka tapauksessa pääasiassa Italiaan sijoittuva tapahtumattomuussarja, jossa joukko rikollisia kuluttaa aikaa odotellessaan matkaa Itä-Afrikkaan. Perillä on määrä rikastua uraniumilla, tai näön vuoksi imureita kaupitellen. Elokuvan pääparina nähdään Billy (Bogart) ja Maria (Lollobrigida) Dannreuther, jotka rahoittavat elämäänsä mainitun rikollisjoukon avustuksella.
 
John Huston laati käsikirjoituksen yhdessä Truman Capoten kanssa Claud Cockburnin samannimisen romaaniin (1951) löyhästi pohjautuen. Tarina kertoo, että juonta kehiteltiin täydessä seilissä vasta kuvausten aikana. Tätä väitettä puoltaa ainakin se, että juonen etenemistä on paikoin hankalaa seurata eritoten älyttömän dialogin vuoksi. Olipa totuus filmin luomisprosessista mikä tahansa, lopputulos on joka tapauksessa vaikeaselkoisuudesta huolimatta hilpeä. Ilmestymisvuonnaan elokuvaa ei arvatenkaan ymmärretty, mutta mainetta on myöhemmin kertynyt runsaasti. Koska Afrikan aarre on tietoisen huono outolintu, sitä ollaan sittemmin nimitetty jopa ensimmäiseksi camp-elokuvaksi kautta aikain.

Pisteytys:
5/10

torstai 25. toukokuuta 2017

Pickup on South Street - Taskuvaras

Ohjannut Samuel Fuller
USA 1953, 80 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Richard Widmark, Jean Peters, Thelma Ritter

I'm just a guy keeping my hands in my own pockets...
Taskuvaras Skip McCoy (Widmark) näpistää ruuhkabussissa lompakon nuorelta naiselta, Candylta (Peters). Candy ei voi ilmiantaa harmillista rikosta poliisille, sillä on itsekin sekaantunut laittomuuksiin. Mystisen salaviestin sisältänyt lompakko kuului ex-poikaystävälle, jonka puuhista kommunistien vakoojana Candy tosin ei ole tietoinen. Kytät ovat silti Candyn jäljillä ja Candy puolestaan etsii kuumeisesti lompakkonsa pihistäjää. Kuka löytää ja kenet?

Samuel Fullerin Taskuvarkaassa parasta ovat hyvin hiotut hahmot ja sen polveileva juoni, joka tarjoaa päähenkilöilleen paljon pohdiskeltavaa. Esimerkiksi pikkurikollinen Skip joutuu pähkäilemään, valitako isänmaan asia vai olisiko sittenkin parasta luikerrella oikotietä onneen ja hyötyä yllättävästä saaliistaan rahallisesti. Oscar-ehdokkuuden roolityöstään saanut Thelma Ritter luo hahmoista ikimuistoisimman, näennäisesti kravatteja kaupittelevan kaikkitietävän naisen, joka kuitenkin elättää itsensä ilmiantamalla poliiseille pikkukonnia ja isompiakin ketkuja.

Kylmän sodan film noir on mainio rikosleffa ja genrelleen ominaisen tapaan kyyninen kuvaus kovaksikeitetystä alamaailmasta. Sodanjälkeisessä ajassa epäilyksen ilmapiiri on vahvasti läsnä ja se on myös tämän filmin kantava teema. Elokuva sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, joskin ajan saatossa siitä on muodostunut yksi film noir -genren merkkipaaluista. Vahva teos ei kuitenkaan tähän katsojaan tehnyt lähtemätöntä vaikutusta, vaikka sen jännitys pitääkin otteessaan varsin kelvollisesti.

Pisteytys:
7/10

maanantai 22. toukokuuta 2017

The Wages of Fear - Pelon palkka

Ohjannut Henri-Georges Clouzot
Ranska & Italia 1953, 131 min.
Seikkailu, Draama, Trilleri
Pääosissa: Yves Montand, Charles Vanel, Peter van Eyck, Folco Lulli

I'm scared!
Etelä-Amerikkaan sijoittuva Pelon palkka ei tarjoa yltäkylläistä kaukomaiden romantiikkaa, vaan malariaa levittäviä moskiittoja, pikkuhiluilla hankittuja viinapaukkuja ja loputtomasti hikeä. Elokuva kertoo neljästä miehestä, jotka ottavat vastaan pestin vaarallisten räjähdelastien kuljettajina. Ensimmäisen puolituntisen hidastempoiset tapahtumat kuvaavat joutilaisuutta, joka luo kiinnostavan kontrastin edessä olevalle hengenvaaralliselle rekkamatkalle. Jännitys on luotu hemmetin taitavasti, sillä reissun aikana alkavat omatkin kädet hieman tutista.

Oman osansa jännitysnäytelmään antavat erinomaisesti käsikirjoitetut päähenkilöt. He kaikki ovat kaikki rahan tarpeessa, mutta kunkin motiivit pestin vastaanottamiseksi ovat erilaisia. Erot ilmenevät myös matkalla: kun yksi osoittaa nokkeluutensa tiukassa tilanteessa, toinen keksii verukkeita matkan katkaisemiseksi ja yrittää jopa pötkiä pakoon.

Ilmestyessään Pelon palkka oli menestys varsinkin Euroopassa, ja se palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Yhdysvalloissa elokuva herätti myös kritiikkiä, sillä tarinassa jenkkiläisen öljy-yhtiön toiminta vaikutti hyvin kyseenalaiselta. Varsinkin näin nykypäivän turvallisesta maailmasta katsoen meno on aika hurjaa: mitä tekee öljyssä uinut mies saapuessaan roihuavalle öljykentälle? Sytyttää savukkeen!

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Roman Holiday - Loma Roomassa

Ohjannut William Wyler
USA 1953, 118 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck

 I'll turn into a pumpkin and drive away in my glass slipper!
Prinsessa Ann (Hepburn) on lopen kyllästynyt kuninkaalliseen pönöttämiseen, joten ollessaan jälleen yhdellä edustusmatkalla Roomassa, hän päättää paeta suurkaupungin yöhön. Unilääkkeistä tokkurainen Ann päätyy varsin pian lehtimies Joe Bradleyn (Peck) pelastettavaksi. Ann ei tahdo paljastaa Joelle todellista henkilöllisyyttään, vaikka nokkela toimittaja on jo salaa tunnistanut prinsessan kasvot. Toive mehevästä lehtijutusta kuitenkin unohtuu, kun kaksikko ryhtyy tutustumaan ikuiseen kaupunkiin yhdessä.

Hymyilyttävän hyväntuulinen elokuva päättyy lähes sydäntäriipaisevan haikeasti, mikä lisää kepeän hupsuun tunnelmaan ainutlaatuisen vivahteensa. Toki kunnon rakkauskertomuksissa täytyykin olla hieman surumielistä haikeutta! William Wylerin romanttinen komedia on genrensä merkkipaaluja, ja se oli jo ilmestyessään suurmenestys. Loma Roomassa oli Audrey Hepburnin läpimurtorooli, josta nuori näyttelijä voitti myös parhaan naispääosan Oscarin. Palkintoja elokuvalle tuli niin ikään puvustuksesta ja käsikirjoituksesta. Käsikirjoitus-Oscar jaettiin nimellisesti verrattain tuntemattomalle Ian McLellan Hunterille, vaikka todellisuudessa elokuvan oli käsikirjoittanut mustalle listalle joutunut Dalton Trumbo.

Loma Roomassa on myös yksi hurmaavimpia matkailumainoksia, mitä on kuunaan tehty. Kauniissa kaupungissa kuvattu elokuva sysäsi aikanaan vauhtiin matkailuelokuvien buumin ja vauhditti taatusti ainakin Vespojen myyntiä. Sen suosio tuottanee edelleen pennosia paikallisille turismiyrittäjille: olen itsekin jollain Rooman lomalla innostunut ostamaan elokuvajulistetta esittävän magneetin.

Pisteytys:
8/10

lauantai 20. toukokuuta 2017

The Big Sky - Korkean taivaan alla

Ohjannut Howard Hawks
USA 1952, 140 min.
Lännenelokuva, Draama, Seikkailu
Pääosissa: Kirk Douglas, Dewey Martin

How much you're gonna pay for his daughter?
1830-luvun Amerikassa ystävykset Jim (Douglas) ja Boone (Martin) viettävät vapaata elämää erämaassa. Miehet liittyvät turkiskauppiaiden iloiseen joukkoon ja matkaavat Missouri-jokea pitkin kohti intiaanien asuttamia seutuja. Reissulla taistellaan omien oikeuksien puolesta suuryhtiötä vastaan, vikitellään intiaanityttöä, hoilotetaan kaihoisia veisuja iltanuotiolla ja tietenkin annetaan nyrkkien ja pyssyjen laulaa.

Vaikka elokuva sijoittuu menneeseen, sen lähes patrioottisen tunnelman tarkoituksena lienee puhutella aikalaiskatsojaa. Miehisellä pullistelulla pyritään osoittamaan, että tällaista se oli elämä, kun miehet olivat rautaa. Eipä ihme, että Howard Hawks karsasti niin paljon samana vuonna ilmestynyttä Seriffiä, joka on tunnelmaltaan täysin erilainen. Tämän elokuvan teemana on nimittäin myös luja yhteishenki. Intiaaneihin kurjasti suhtautuva Boonekin oppii työntämään ennakkoluulonsa syrjään nuorta intiaanineitoa lempiessään. Lisäksi päähenkilöiden seurueeseen liittyy toinenkin mukava intiaani, joskin tietenkin tämä on typerien stereotypioiden mukaisesti viinaanmenevä hölmö. Argh.

Korkean taivaan alla heijastaa kiintoisasti yhtä puolta aikakautensa ajatusmaailmasta, mutta elokuvana se on jokseenkin keskinkertainen eikä ainakaan kovin ajaton. Filmi ei tunnu istuvan 1001-listalle, eikä ole ihme, että se poistettiin vuonna 2013. Eipä Hawksin länkkäriä olla juuri muillekaan top-listoille nostettu. Kuten elokuvan nimikin jo lupaa, kuvatut maisemat toki ovat upeita. Sääli tosin, että dvd-version kuva on hieman epätarkka ja suttuinen.

Pisteytys:
6/10

tiistai 16. toukokuuta 2017

Singin' in the Rain - Laulavat sadepisarat

Ohjannut Stanley Donen & Gene Kelly
USA 1952, 103 min.
Musikaali, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Gene Kelly, Donald O'Connor, Debbie Reynolds, Jean Hagen

What a glorious feeling, I'm happy again!
On vuosi 1927 ja äänielokuvan läpimurto yllättää monet mykkäelokuvatähdet, mukaanlukien Don Lockwoodin (Kelly) ja Lina Lamontin (Hagen). Näyttelijät ryhtyvät työstämään ensimmäistä äänielokuvaansa, mutta Lamontin kimeä ääni on filmeihin täysin sopimaton. Onneksi Lockwoodin tapaama nuori lupaava lahjakkuus Kathy (Reynolds) saadaan ujutettua ääninäyttelijäksi tiimiin. Kathyn ja Donin orastava romanssi tosin ei Lina-diivaa miellytä.

Herkullisen värikylläinen musikaali jatkaa samaa ihanaa fantasiaa, josta saatiin nauttia jo Gene Kellyn edellisessä hittimusikaalissa Pariisin lumoissa (1951). Nyt lopputulos on vielä hiotumpi, ja pitkään loppunumeroonkin on saatu yhä enemmän tunneskaalaa ja räiskyviä värejä. Sanomattakin on selvää, että tanssinumerot ovat upeita ja vertaansa vailla. Tarinakin toimii ja huumori on osuvaa, vaikka välillä vitsit jäävät hieman keskinkertaiselle tasolle. Huumorista vastaa erityisesti Donin pianistiystävä Cosmoa esittävä Donald O'Connor, joka hoitaa filmin hupsuimmat steppinumerot verrattoman vauhdikkaasti.

Huumorin, romantiikan ja häikäisevien tanssinumeroiden ohella elokuva pureutuu ohimennen elokuvahistoriaan. Ensimmäinen äänielokuva Jazzlaulaja (1927) toki mainitaan ja näemme myös pieniä viittauksia muihin aikakauden ilmiöihin. Donin ja Linan teatraalisista mykkäfilmeistä esitetään myös sangen koomisia pätkiä. Kiintoisaa on myös se, että elokuvan kuuluisaakin kuuluisampi nimikkosävelmä on itse asiassa sävelletty 1920-luvun jälkipuolella, mutta tunnetuksi se tuli vasta tämän elokuvan myötä. Laulavat sadepisarat tosin ei heti alkuun ollut aivan saman mittakaavan yleisömenestys kuin esimerkiksi Pariisin lumoissa. Pari Oscar-ehdokkuutta elokuvalle kyllä tuli, mutta suosio jäi verrattain laimeaksi ─ varsinkin, kun tiedämme, millainen maine elokuvalla on nykypäivänä!

Pisteytys:
9/10

lauantai 13. toukokuuta 2017

Ikiru - tuomittu

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1952, 143 min.
Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Shin'ichi Himori, Minoku Chiaki

Life is brief / Fall in love, maidens...
Kanji Watanabe (Shimura) sairastaa parantumatonta vatsasyöpää. Pojastaan etääntynyt leskimies havahtuu huomaamaan, ettei ole vuosikymmeniin todella elänyt. Virastotyö saa jäädä, kun mies yrittää ottaa kaiken irti jäljellä olevasta ajastaan. Löytyykö onni kaupungin villistä yöstä vai nuoren naisen seurasta? Lopulta Watanabe muistaa eräiden naisten toiveen lasten leikkipuistosta ja tekee kaikkensa saadakseen heidän haaveensa toteutettua.

Akira Kurosawan kertomusta on inspiroinut Leo Tolstoin teos Ivan Iljitšin kuolema (1886), jossa yllättävästi lähenevä kuolema myös muuttaa päähenkilönsä elämän täysin ja lähipiirillä on vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen. Perhe-elämästä vieraantuminen voidaan lukea myös yhdeksi Ikirun aihepiireistä, mutta pääasiallisena teemana on kuitenkin elämä ja sen merkitys. Teemat myös yhdistyvät: kun Watanabe on kuollut, istuvat elävät miehen muistotilaisuudessa epätietoisina juoruineen ja omine kunnianhimoisine pyrkimyksineen.

Ikiru komentaa tarttumaan hetkeen ja nauttimaan elämästä, joka tiettävästi on kuitenkin ainutkertainen ja siksi arvokas. Watanabe löytää nautinnon ja mielenrauhan tekemällä jotain hyvää - näin hänen elämällään on myös kauaskantoinen merkitys. Tärkeintä ovat ihmiset ympärillämme. Kauniin sanoman ohessa myös piikitellään osuvasti tehokkuudessaan toimimatonta byrokratiakoneistoa! Kurosawan tarkkanäköinen draama oli arvostelumenestys ja edelleen lukeutuu ohjaajan merkittävimpien teosten joukkoon.

Pisteytys:
9/10

torstai 4. toukokuuta 2017

High Noon - Seriffi

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1952, 85 min.
Lännenelokuva, Trilleri, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Lloyd Bridges, Grace Kelly

I think I ought to stay.
Vastavihitty seriffi Will Kane (Cooper) on juuri ripustamassa tähtensä narikkaan, kun kaupunkiin saapuu vanha tuttu rikollisjoukko kostoretki mielessään. Kanea kehoitetaan pakenemaan, mutta siihen miehen moraali ja ylpeys eivät taivu. Yksi kerrallaan niin vaimo, virkaveljet kuin ystävätkin jättävät seriffin omilleen odottamaan lopullista taistelua ja vääjäämätöntä kohtaloaan. Kello käy, eikä apua näy...

Seriffi nähtiin heti ilmestymisaikanaan monin tavoin allegorisena elokuvana. Yhtäältä tarina tuntui olevan kommentaari Korean sotaan ja Yhdysvaltain rooliin maailmanpoliisina, tai vieläkin enemmän piikittelevä vertaus Hollywoodin kommunistivainoista. Syynä oli ensinnäkin yhteisön hajoamista kuvaava juoni, mutta myös mustalle listalle päätyneiden näyttelijöiden (esim. Lloyd Bridges) palkkaaminen vieläpä varsin isoihin sivurooleihin. John Wayne parjasi elokuvaa epäamerikkalaisimmaksi filmiksi mitä oli kuunaan nähnyt. Myöskään ohjaaja Howard Hawks ei lämmennyt Seriffille. Tuohtumus konkretisoitui joitakin vuosia myöhemmin elokuvassa Rio Bravo (1959), joka sanomaltaan asettuu lähes Seriffin vastakohdaksi.

Saamistaan haukuista huolimatta Seriffi oli suurmenestys ja lukeutuu nykyisin suurimpien lännenklassikoiden kunniakkaaseen joukkoon. Monitulkintaisuus lisää elokuvaan oman kiinnostavan aspektinsa, mutta elokuva toimii myös ajattomana tarinana oikeudentunnosta ja siitä, kun ystävät kääntävät selkänsä. Myös teknisesti Seriffi on loistavasti kerrottu ja tunnelmaltaan täydellisen intensiivinen draama. Elokuvan menestyksestä kertoo sekin, että se oli peräti seitsemän Oscarin ehdokas ja neljän voittaja (mm. erinomaisesta musiikistaan). Elokuvan päätähti Gary Cooper palkittiin myös miespääosasta aivan ansaitusti. Lännenfilmien sankarina tunnetuksi tullut Cooper muistetaan muuten myös siitä, että hän kieltäytyi Rhett Butlerin roolista elokuvassa Tuulen viemää (1939), koska ei uskonut elokuvan menestyvän. Onneksi hän pääsi kuitenkin tekemään oman klassikkoroolinsa Seriffin myötä!

Pisteytys:
10/10

tiistai 2. toukokuuta 2017

Huhtikuun elokuvat 2017

Carol
Ohjannut Todd Haynes
Iso-Britannia, USA & Australia 2015, 118 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Cate Blanchett, Rooney Mara, Kyle Chandler




Carolin (Blanchett) ja Theresen (Mara) rakkaustarina sijoittuu 1950-luvun ahdasmieliseen salailun ilmapiiriin. Elokuvan näkökulma on kuitenkin sikäli valtavirrasta poikkeava ja ehkä juuri siksi realistiselta tuntuva, ettei se keskity homouden kauhistukseen. Fokus on yksinkertaisesti päähenkilöiden romanssissa, jota käsitellään valtavan kauniisti. Pienet eleet, katseet ja kosketukset kuvaavat aikansa sosiaalista järjestystä, joka on nykypäivänäkin tunnistettavissa. Kriitikoiden ylistämä Carol oli muun muassa Kultainen palmu -ehdokas ja vuotensa Oscar-ehdokkuusmagneetti. Isoja pystejä ei tullut, mutta siitä viis, sillä elokuva on loistava. Kevyesti vuoden 2015 parhaita Hollywood-tuotoksia.

Pisteytys: 9/10

Steve Jobs
Ohjannut Danny Boyle
USA 2015, 122 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Michael Fassbender, Kate Winslet, Seth Rogen




Apple-mies Steve Jobs (Fassbender) nähdään jo toisessa nimeään kantavassa fiktiivisessä elokuvassa. Pääasiassa Walter Isaacsonin samannimiseen kirjaan pohjautuvan elokuvan mukaan Jobs on kusipää-nero, jolla kuitenkin lopulta on myös tunteet. Jobsin elämäntarina on tiivistetty kolmen lanseeraustilaisuuden ympärille ja punaisena lankana on yhtäältä Apple-yhtiön nousu ja toisaalta myös Jobsin suhde tyttäreensä. Juonellinen ratkaisu toimii, vaikka paljon jää tietenkin poiskin. Hyviä roolitöitä, joiden vuoksi elokuvan katsoo kyllä kertaalleen.

Pisteytys: 6/10

Mission: Impossible - Rogue Nation
Ohjannut Christopher McQuarrie
USA 2016, 131 min.
Toiminta,Trilleri
Pääosissa: Tom Cruise, Jeremy Renner, Simon Pegg




Ethan Huntilta (Cruise) eivät duunit lopu kesken, vaikka IMF lakkautetaan ja pahisorganisaatio Syndicate pakottaa huippuagentit maan alle. Rogue Nation jatkaa edeltäjänsä Ghost Protocolin (2011) hyväksi havaitulla linjalla, ja tarjoaa viihdettä tiukkojen tilanteiden ja takaa-ajojen muodossa. Kelvollisen tyhjänpäiväistä viihdettä! Kunnollisella hionnalla M:I -leffoista voisi olla vaikka mihin, mutta se ei ole oikeastaan edes tarpeen. Mikä ettei tätä sarjaa vielä kuudennenkin osan katsoisi, sellainen onkin näillä näkymin tulossa ensi-iltaan kesällä 2018.

Pisteytys: 7/10

The Lion King - Leijonakuningas
Ohjannut Roger Allens & Rob Minkoff
USA 1994, 88 min.
Animaatio, Draama, Seikkailu
Pääosissa: Matthew Broderick, Nathan Lane, Ernie Sabella




Simba-leijona (Broderick) menettää isänsä ja ajautuu viettämään huoletonta Hakuna Matata -elämää. Koskettava ja hauska animaatioklassikko on sukupolvikokemus 90-luvulla lapsuuttaan viettäneille, ja siksikin se on myös omia Disney-lemppareitani. Jylhäkalliolle on aina mukavaa palata. Leijonakuningas on viehättävästi animoitu, hyvin käsikirjoitettu ja menevät laulutkin toimivat. Suomenkielisissä äänissä katsojat vakuuttavat muun muassa Pirkka-Pekka Petelius Timonina ja aikansa tenavatähti Christoper Romberg nuorena Simbana.

Pisteytys: 9/10

Five Came Back: Toinen maailmansota ja Hollywood
Ohjannut Laurent Bouzereau
USA 2017, 59 + 67 + 69 min.
Dokumentti, Historia, Sota, Biografia
Pääosissa: Meryl Streep (kertojaääni)




Kolmiosainen dokkarisarja kertoo Hollywoodin ohjaajalegendoista toisen maailmansodan pyörteissä. Frank Capran, George Stevensin, John Fordin, John Hustonin ja William Wylerin sotaponnistukset tuottivat kasan propagandistisia dokumentteja, joista tunnetuin on Hustonin ohjaama San Pietron taistelu (1945). Sarjan ensimmäinen osa valottaa ohjaajien uraa ennen sotaa ja päätöstä astua palvelukseen, toinen osa taas käsittelee itse dokumenttien syntyä (ks. kaksi esimerkkiä alla). Päätösjaksossa tehdään tilinpäätös ja selvitetään, miten rankat kokemukset vaikuttivat mestareiden myöhempään uraan. Sodan jälkivaikutuksessa syntyivät esimerkiksi Capran Ihmeellinen on elämä (1946), Wylerin Parhaat vuodet (1946) ja Hustonin Sierra Madren aarre (1948). Erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus antaa näkökulmaa ohjaajasuuruuksien uraan, mutta se myös valaisee ylipäätään toisen maailmansodan perintöä Yhdysvalloissa. Aihepiiriä on pohtimassa nimekäs joukko "nuoremman" polven ohjaajia, mukana muun muassa Steven Spielberg ja Francis Ford Coppola.

Pisteytys: 8/10


The Battle of Midway
Ohjannut John Ford
USA 1942, 18 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva, Sota
Pääosissa: Donald Crisp (kertojaääni)





John Fordin lyhytdokumentti seuraa Tyynenmeren taisteluita ja miestappioista huolimatta ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Propaganda tuntuu elokuvassa vahvasti: kepeän iloista vaikutelmaa luodaan musiikin, kertojaäänten ja sanavalintojen avulla. Sota saadaan vaikuttamaan suorastaan helpolta ja hauskalta! Loppukohtauksessa sentään vietetään harras hetki arkkujen äärellä. Nykypäivästä käsin elokuva hieman puistattaa. Ensin taivaalla lentävät levottomat linnut, kunnes maiseman valtaavat ihmisten tappokoneet ja loputtomat savupilvet.

Pisteytys: 6/10

The Memphis Belle: A Story of a Flying Fortress
Ohjannut William Wyler
USA 1944, 45 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva, Sota
Pääosissa: Eugene Kern (kertojaääni)





Memphis Belle on yhdysvaltalainen pommikone, jonka miehistö valmistautuu lähtemään pommituslennolle Saksaan. Dokumentissa seurataan toimia ennen lentoa, liidetään korkealle stratosfääriin koneiden mukana ja henki kurkussa jännitetään, että päästäänkö vielä takaisin turvalliseen tukikohtaan. Propaganda on toki itse tarkoitus, mutta sävyltään se on melko hienovaraista ja taitavasti suunniteltua. The Memphis Belle luo mielenkiintoisen näkökulman toisen maailmansodan taisteluihin, niin liittoutuneiden propagandan kuin myös todellisten sotatapahtumien puolesta. Aiheesta on myös löytynyt aineksia fiktiiviseen elokuvaan Memphis Belle (1990).

Pisteytys: 8/10

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Limite

Ohjannut Mário Peixoto
Brasilia 1931, 120 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Olga Breno, Tatiana Rey, Raul Schnoor

Limite = Border. Maailman rajalla.
Limiten tarina alkaa avomereltä. Yksinäisessä paatissa lojuu kolme epätoivoista matkustajaa, mies ja kaksi naista, joilla ei tunnu olevan juuri sanottava toisilleen. Muistot täyttävät veneen ja lopulta upottavat sen. Kuinka tähän päädyttiin ja minne kohtalo heidät vie? Vaikka kertomus varsinaisesti käynnistyy venekohtauksesta, elokuvan alkukuva on kuitenkin kuva naisesta ja käsiraudoista. Samaan kuvaan palataan vielä lopuksi. Kuvan luoma intensiivinen vaikutelma imaisee heti mukaansa.

Limite on varsinainen elokuvaharvinaisuus: se on brasilialaisen ohjaajan Mário Peixoton ainoa teos ja avantgardistinen kuvaelma ihmissuhteista. Elokuva on toteutukseltaan rohkean kokeellinen ja ehkäpä juuri siksi se tuntuu ihmeen modernilta ja paljon nuoremmalta kuin onkaan! Limite on saanut vaikutteita aikansa elokuvista, mutta se myös toimi innoittajana muille elokuvantekijöille. Kokeellista elokuvaa ihailivat muun muassa Sergei Eisenstein sekä Orson Welles. Vuonna 2015 brasilialaiset elokuvakriitikot asettivat Limiten ykköspaikalle sadan parhaan brasilialaiselokuvan listalla.

Niin huikean ainutlaatuiselta kuin koko filmi tuntuukin, sen kahden tunnin kesto on turruttava. Jokainen kohtaus on viipyilevä ja kamera tuntuu etsivän jatkuvasti uusia näkökulmia tarkastella ja pohdiskella tapahtumahetkiä. Elokuvaan keskittyminen on lajityypin omalaatuisuuden vuoksi hieman haasteellista ─ mitään kun ei oikein osaa ennakoida ja katsoessa on väkisinkin tavallistakin skarpimpana. Lievästä uuvuttavuudestaan huolimatta Limite on kokemisen arvoinen elokuva. Se on myös kiehtova oppitunti elokuvakerronnan keinoista: kuvan ansiosta asioita voi sanoa valtavan upein keinoin, toisinaan jopa paremmin kuin dialogin avulla. Myös tämän vuoksi oli virkistävää palata listalla pitkästä aikaa mykkäelokuvien pariin, kirjoitushetkellä kun 1001-projekti on edennyt jo 1950-luvun alkuun.

Pisteytys:
8/10

torstai 20. huhtikuuta 2017

The Quiet Man - Vaitelias mies

Ohjannut John Ford
USA 1952, 129 min.
Romantiikka, Komedia, Draama
Pääosissa: John Wayne, Maureen O'Hara, Victor McLaglen

There'll be no locks or bolts between us, Mary Kate...
John Fordin 1920-luvulle sijoittuvan romanttisen komedian päähenkilö on Yhdysvalloissa varttunut nyrkkeilijä Sean (Wayne), joka saapuu synnyinseuduilleen Irlantiin. Nostalgiapuuskassa Sean rakastuu oitis saaren vehreisiin maisemiin ja sen valloittavaan yhteisöön. Seanin suurin rakkaus on kuitenkin räiskyvä Mary Kate (O'Hara), jonka kanssa syttyvää romanssia tosin jarruttelee Maryn kiukkuinen veli "Red" (McLaglen) ─ sekä Seanin synkkä menneisyys.

Vaitelias mies on kuvattu suurelta osin Irlannissa komeissa puitteissa. Värikylläisyyttä huokuva Technicolor-elokuva sytyttää välittömän mielihalun päästä kirmailemaan vihreän saaren kumpuileville nummille! Leppoisien irkkusävelmien ryydittämä elokuva on toki aika tavalla romantisoitu, ja se tuo väistämättä mieleen Fordin toisen nostalgiadraaman Vihreä oli laaksoni (1941). Irlantilaisen kyläyhteisön ja tapakulttuurin tutkielmana Vaitelias mies on kiinnostavimmillaan. Yhteisökuvaus on esitys entisaikain kyläelämästä, jossa jokaisella stereotyyppisellä hahmolla on oma melko staattinen sijansa. Kuten jo todettua, vaikutelma on varsin romantisoitu, mutta sellaistahan nostalgia on. Tapoja puolestaan tarkastellaan erityisesti Seanin kautta, joka jenkkinä ei ymmärrä esimerkiksi Mary Katen tuohtumusta myötäjäisten menetyksestä. Amerikan mailla deittailukin oli yksinkertaisempaa!

Kiivaat päähenkilöt Mary ja Sean ovat upea pari, ja räiskyvän Maryn osa oli Maureen O'Haran henkilökohtaisia lempirooleja. Näyttelijät ja ystävykset John Wayne ja Maureen O'Hara nähtiin yhdessä myös neljässä muussa elokuvassa, joista tämän elokuvan lisäksi tunnetuin lienee romanttinen western Rio Grande (1950). Hyvään yhteispeliin yltäneet näyttelijät eivät päässeet kisaamaan akatemiapalkinnoista, mutta Vaitelias mies huomioitiin kyllä viidellä muulla Oscar-ehdokkuudella. Elokuva voitti palkinnot kuvauksen ja parhaan elokuvan kategorioissa. En tohtisi nimetä Vaiteliasta miestä vuoden 1952 parhaaksi elokuvaksi, vaikka kokonaisuus onkin mainio. Romanttisena komediana filmi tosin lyö laudalta lukuisat modernimmat genrensä edustajat.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

The Golden Coach - Kultaiset vaunut

Ohjannut Jean Renoir
Ranska & Italia 1952, 103 min.
Draama, Komedia, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Anna Magnani, Duncan Lamont, Paul Campbell, Riccardo Rioli

Commedia dell'arte.
Italialainen commedia dell'arte -teatteriryhmä saapuu Peruun ja kohoaa nopeasti yleisön suosioon. Pian myös teatteriseurueen tähteä Camillaa (Magnani) liehitellään kolmelta taholta: varakuningas Ferdinand (Lamont) tarjoaa hänelle kultaisia vaunuja, suosittu matadori Ramon (Rioli) kuuluisuutta ja sotilas Felipe (Campbell) lupaa hänelle yksinkertaisen, rauhallisen elämän tavallisen kansan parissa. 1700-luvulle sijoittuva kertomus perustuu Prosper Merimèen näytelmään (1829), josta Luchino Visconti sovitti elokuvakäsikirjoituksen.

Technicolorin väreissä hehkuvassa elokuvassa soivat viehättävät Vivaldin sävelmät, ja kiehtova maailma tempaa nopeasti mukaansa. Kokonaisuus on erikoislaatuinen, enkä olisi mitenkään osannut arvata sen sisältöä saati tunnelmaa etukäteen. Ensinnäkin ranskalaisen ohjaajan Jean Renoirin ranskalais-italialainen elokuva on, hieman yllättäen, puhuttu pääasiassa englanniksi. Toinen elokuvan yllätys on sen kepeä ja hyväntuulinen tunnelma, vaikka onhan Renoir osoittanut taitavansa komedian keinot esimerkiksi mestariteoksessaan Pelin säännöt (1939). Kultaisten vaunujen hupaisaksi äityvä kolmiodraama tarkastelee myös kiehtovasti sitä, miten elämä on draamaa ja toisinaan täyttä teatteria.

Kultaiset vaunut on kaikkinensa viehättävä elokuva, mutta eräs asia nousee ylitse muiden ─ nimittäin pääosassa loistava Anna Magnani. Italialainen tähti oli Renoirin sanojen mukaan paras näyttelijä, jonka kanssa hän kuunaan oli työskennellyt. Eikä ihme, sillä Magnanin tunnelataus on mahtava. Valloittava elokuva ei kaikesta hyvästä huolimatta aivan nouse Jean Renoirin töiden parhaimmistoon ja 1001-listaltakin se on saanut kyytiä vuoden 2013 painoksessa. Siltikin katsomisen arvoinen klassikko!

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Maaliskuun elokuvat 2017

Moonlight
Ohjannut Barry Jenkins
USA 2016, 111 min.
Draama
Pääosissa: Alex Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes




Oscar-palkittu ja kaikin puolin ylistetty Moonlight kertoo erään nuorukaisen kasvutarinan. Päähenkilö Chironin (Hibbert/Sanders/Rhodes) varttumista seurataan kolmena eri aikana, kolmen eri näyttelijän tulkitsemana. Elokuva kertoo minuutemme muodostumisesta elämän varrella. Kuka meidät määrittää; kuka minä olin, olen ja mistä tähän saavuin? Moonlight on herkkä, intiimi ja vavahduttava kertomus. Sitä tekisi toisaalta mieli analysoida loputtomiin, mutta toisinaan suuren vaikutuksen tehneestä kokonaisuudesta on lopulta miltei vaikea sanoa mitään. Loistava teos.

Pisteytys: 10/10

Indiana Jones and the Kingdom of Crystal Skull
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta
Ohjannut Steven Spielberg
USA 2008, 122 min.
Seikkailu, Toiminta, Fantasia
Pääosissa: Harrison Ford, Shia LaBeouf, Cate Blanchett



Aikaa edellisestä Indystä on kulunut noin kaksi vuosikymmentä, ja niinpä myös sarjan uusimmassa osassa arkeologisankarimme (Ford) on hivenen harmaantunut. Eletään kylmän sodan 1950-lukua ja natsien sijasta viholliset ovat tietenkin kommunisteja. Ajankuvana leffassa nähdään niin nuorisokapinaa kuin ydinpommejakin, avaruusolentoteema toki myös sopii aikakauteen. Elokuva tuntuu paljolti Indiana Jones -leffalta, mutta se ei silti vedä vertoja alkuperäistrilogialle. Ylipitkiä takaa-ajokohtauksia, vaaran paikasta toiseen ajautumisia ynnä muuta turhaa karsimalla elokuva olisi parempi.

Pisteytys: 6/10

Elämän vonkamies
Ohjannut Mikko Niskanen
Suomi 1986, 142 min.
Draama
Pääosissa: Teuvo Remes, Tapio Remes, Pirjo Leppänen, Martti Kainulainen



Kalle Päätalon Juuret Iijoen törmässä -sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen perustuva Elämän vonkamies kertoo Kallen lapsuusvuosista Taivalkosken Jokijärvellä 1920-luvulla. Menneen ajan elämänmenoa on kiehtovaa seurata, vaikka tunnelmaa synkentävätkin isä-Herkon (Kainulainen) mielisairauden vuodet. Laajat kirjajärkäleet on tiivistetty onnistuneesti kahteen ja puoleen tuntiin. Kirjojen veroinen elokuva ei tokikaan ole, mutta niiden lukemisen oheen filmi on mukava katsoa. Pirjo Leppänen sähäkkänä Riituna ja Martti Kainulainen hermoheikkona Hemmana ovat elokuvan parasta antia.

Pisteytys: 7/10

Zootropolis - Zootopia
Ohjannut Byron Howard, Rich Moore & Jared Bush
USA 2016, 108 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Idris Elba, Jenny Slate



Animaatio-Oscarilla palkittu Zootopia sijoittuu eläinten kaupunkiin, jossa eri lajien edustajat elävät sulassa sovussa. Päähenkilö on maalta kaupunkiin muuttanut Judy-pupu (Goodwin), joka kaikkia ennakko-odotuksia rikkoen ryhtyy poliisiksi ja päätyy ratkomaan kadonneen saukon tapausta. Stereotypioita ja ennakkoluuloja käsittelevä elokuva on ajankohtaisuudessaan osuva. Paras Disney-animaatio hetkeen!

Pisteytys: 7/10

The Good Dinosaur - Kunnon dinosaurus
Ohjannut Peter Sohn
USA 2015, 93 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Raymond Ochoa, Jack Bright, Jeffrey Wright



Pelkuri-dinosaurus Arlo (Ochoa) tapaa villin ihmislapsen (Bright) ja voittaa tämän kanssa seikkaillessaan pelkonsa. Juonessa on Leijonakuninkaan (1994) tunnelmaa, mutta ei mitään omaperäistä. Maisema-animoinnin puolesta elokuva on hieno, mutta muutoin Pixarilta täysi huti. Idea on jo itsessään vähän ontuva, eikä toteutus ole sen parempi. Hahmotkin näyttävät pöljiltä. Suurstudion epäonnistumisetkin ovat kuitenkin nähtävästi vähintään kohtalaisia, sillä elokuvan viitsii kyllä katsoa kokonaan. Sopivaa nähtävää lapsille tai vaikka lapsenmielisille sairaslomalaisille (kuten kävi allekirjoittaneen tapauksessa).

Pisteytys: 5/10

The Jungle Book - Viidakkokirja
Ohjannut Jon Favreau
USA & Iso-Britannia 2016, 106 min.
Seikkailu, Draama
Pääosissa: Neel Sethi, Bill Murray, Ben Kingsley, Idris Elba




Visuaalisesti näyttävä uudelleenversiointi Rudyard Kiplingin klassikosta (1894) noudattelee tarinan puolesta aiemman Disney-esikuvansa linjaa. Tosin siinä missä vuoden 1966 Viidakkokirja on pääasiassa hyväntuulinen musikaali, tämä uusi versio on turhankin synkkä. Elokuva voitti ansaitusti Oscarin erikoistehosteistaan, mutta muutoin leffassa ei ole hurraamista. Jälleen kerran tarina jää efektien jalkoihin. Lopputulos masentaa ja herättää epäilyksiä tulevan Leijonakuninkaan (1994) live action -version laadusta, siihenkin kun on Jon Favreau kiinnitetty ohjaajaksi.

Pisteytys: 4/10

The Walk
Ohjannut Robert Zemeckis
USA 2015, 123 min.
Draama, Biografia, Rikos
Pääosissa: Joshep Gordon Lewitt, Charlotte Le Bon, Ben Kingsley



Nuorallakävelijä Philippe Petit (Lewitt) haaveilee tasapainoilevansa New Yorkin kaksoistornien välissä. Huimapäistä temppua pohjustetaan kertomalla, kuinka Petit innostui nuorallakävelystä ja miten hän lopulta sai laittoman temppunsa toteutettua. Kaikki tämä on toki tapahtunut oikeasti ja aiheesta on dokumenttikin, Man on Wire (2008). Lopun huikea nuorallakävelykohtaus on hyvä ja henkeäsalpaava. Pelkän loppuhuipennuksen perusteella ei kuitenkaan tehdä hyvää elokuvaa, varsinkin kun sitä edeltävä pohjustustarina on lähinnä tylsä ja sisällötön. Lisämiinusta vielä rasittavasta kielisekoilusta.

Pisteytys: 4/10

Anomalisa
Ohjannut Duke Johnson & Charlie Kaufman
USA 2015, 90 min.
Animaatio, Draama, Romantiikka
Pääosissa: David Thewlis, Jennifer Jason Leigh




Anomalisa on kekseliäästi ja ihailtavan realistisesti toteutettu elokuva yksinäisyydestä ja vaivaannuttavista ihmiskohtaamisista. Animaatio tyylilajina syventää kerrontaa kiehtovalla tavalla: kaikki sivuhenkilöt näyttävät ja kuulostavat päähenkilö Michael Stonen (Thewlis) aistein koettuna tismalleen samalta. Eräänä iltana hän kuitenkin kohtaa Lisan (Leigh), jonka ääni ja kasvot poikkeavat massasta. Ohjaajaparista Charlie Kaufman muistetaan eritoten nokkelista käsikirjoituksistaan, esimerkkinä mainittakoon myös Kaufmanin ohjaama Synecdoche, New York (2008). Kaufmanin töistä nauttineille myös Anomalisa on taatusti miellyttävä kokemus.

Pisteytys: 8/10

Spotlight
Ohjannut Tom McCarthy
USA & Kanada 2015, 128 min.
Draama, Rikos, Historia
Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, John Slattery




Tositapahtumiin pohjautuva Spotlight kertoo sanomalehti Boston Globen toimittajista, jotka paljastavat katolisen kirkon pedofiilisalailuiden laajuuden. Erinomaisesti käsikirjoitettu elokuva voitti kässäri-Oscarin lisäksi parhaan elokuvan pystin. Spotlight kuvaa toimittajat arjen työteliäinä sankareina - teema, joka akatemiaakin on kieltämättä viehättänyt. Erinomainen filmi valaisee journalismin ja luotettavan tiedon tärkeyttä, mutta on myös hieno taidonnäyte siitä, miten varsin yksinkertaisesta aiheesta ja toimistotyöstä saadaan mukaansatempaava elokuva.

Pisteytys: 8/10

Trumbo
Ohjannut Jay Roach
USA 2015, 124 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Bryan Cranston, Diane Lane, Helen Mirren




Yhdysvalloissa elettiin 1950-luvulla ahdasmielisyyden kulta-aikaa. Kommunistipelko kukoisti ja Hollywoodissa epäilyttävät tähdet päätyivät tuota pikaa mustalle listalle. Trumbo kertoo nimihenkilöstään, käsikirjoittaja Dalton Trumbosta (Cranston), joka päätyi tuolle kuuluisalle listalle ja istui vankilassakin - kirjoitustyö ei silti loppunut. Trumbon menestystöihin lukeutuvat muun muassa alun perin salanimillä tehdyt Loma Roomassa (1953) ja Spartacus (1960), joiden molempien syntyvaiheita tässäkin elokuvassa valaistaan. Trumbo ei ole noiden klassikoiden veroinen, mutta eritoten Bryan Cranstonin ansiosta sen katsoo varsin mielellään. Myös sivuroolissa paistatteleva Helen Mirrel on hupaisa ilkeänä juorutoimittaja Hedda Hopperina.

Pisteytys: 7/10

Isäni tähtien takaa
Ohjannut Einari Paakkanen
Suomi 2016, 80 min.
Dokumentti





Einari Paakkanen tarkastelee dokumentissaan lapsuuttaan, jolloin hänen isänsä Veikko ryhtyi viestimään ulkoavaruuden valo-olentojen kanssa. Lämminhenkinen dokumentti ei sorru ufohörhöilyyn tai sen kauhisteluun, vaan on hyvin sydämellinen kuvaus isän ja pojan suhteesta. Vaikka konteksti on hieman erikoinen, ylipäätään aihepiiri on samaistuttava. Useimmilla tulee elämässään vastaan hetki tai useampi, jolloin huomaa, etteivät omat vanhemmat olekaan kaikkitietäviä sankareita. Kuinka epäillä tai valita oma polkunsa loukkaamatta toista?

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Umberto D. - elämän vanki

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1952, 89 min.
Draama
Pääosissa: Carlo Battisti, Maria Pia Casilio

Sono stanco, stanco di tutto. ─ Tired of everything.
Umberto Dominico Ferrari (Battisti) on pienituloinen ja eläköitynyt valtion virkamies. Perheettömän miehen ainoa todellinen ystävä on uskollinen lemmikkikoira, jonka vuoksi Umberto jaksaa vielä sinnitellä maailman asettamien vastusten keskellä. Toisinaan yksinäinen vanhus saa myös juttuseuraa palvelustyttö Mariasta (Casilio), jonka tulevaisuus ei vaikuta hiventäkään Umberton elämää valoisammalta. Nyt Umbertoa uhkaa kaiken kurjuuden lisäksi häätö kodistaan, sillä hänen vuokraemäntänsä on sydämetön kitupiikki. Joko elämä kaikkine murheineen pian päättyisi?

Vittorio De Sican isälleen omistamaa mestariteosta pidetään viimeisenä neorealistisena elokuvana. Genrelleen tyypillisesti elokuva on voimakkaan yhteiskuntakriittinen. Poikkeavaa sen sijaan on esimerkiksi se, että joitakin kohtauksia on kuvattu studiossa. Ikuisen Rooman kaduille ja kurjiin vuokra-asuntoihin sijoittuva kertomus tuntuu joka tapauksessa realistiselta ja inhimilliseltä kuvaukselta sodanjälkeisestä ajasta, eikä sentimentaaliselta vaikuttava tarina sorru melodramaattisuuteen. Umberto D menestyi maailmalla, mutta arvatenkaan elokuvan surkeus ei miellyttänyt kaikkia: Italiassa vallan kahvaan päässeet kristillisdemokraatit tuohtuivat kyynisestä kuvauksesta siinä määrin, ettei vastaavien elokuvien teko pyrittiin kieltämään. Siinäpä myös yksi syy neorealismin hiipumiselle.

Kuten on arvattavissa, Umberto D on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen myös Italiassa ajan kuluessa. Elokuva kuvaa aikaansa, mutta teemojensa puolesta se on ajaton. Jo mainittu realistisuus herättelee yhtäältä yhteiskunnallisten ongelmien äärelle, mutta tietyt kohtaukset ovat pikemminkin kiehtovia pyrkimyksiä tallentaa filmille jotain mahdollisimman pelkistettyä, mutta silti dramatisoitua. Tällainen on erityisesti pitkä kohtaus, jossa seurataan Marian arkiaskareita keittiössä. Mitä taas tulee yhteiskuntakritiikkiin, elokuvan lopullinen kannanotto ei ainakaan yhdellä katselukerralla täysin avaudu, mutta ainakin filmi herättää ajattelemaan. Kyyninen Umberto on olosuhteiden uhri, mutta hän ei juuri kamppaile sortoa vastaan. Umberton toiminta on sikäli mahtavasti käsikirjoitettu, että se vastaa jossain määrin todellisuutta ja puhuttelee katsojaa kiinnostavin tavoin. "Oikeat" ratkaisut ongelmiin on helppo nähdä ulkopuolelta tai varsinkin etuoikeutetusta asemasta käsin. Siksi tämä elokuva on tärkeä; se auttaa näkemään ja ymmärtämään.

Pisteytys:
10/10

torstai 16. maaliskuuta 2017

A Streetcar Named Desire - Viettelyksen vaunu

Ohjannut Elia Kazan
USA 1951, 122 min.
Draama
Pääosissa: Vivien Leigh, Marlon Brando, Kim Hunter, Karl Malden

Is there something wrong with me?
Opettaja Blanche DuBois (Leigh) saapuu New Orleansiin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä. Blanche asettautuu väliaikaisesti asumaan sisarensa Stellan (Hunter) ja tämän miehen Stanleyn (Brando) nuhjuiseen kotiin. Äkkipikainen moukka Stanley ei voi sietää vaimonsa sisarta, ja niinpä mieleltään hauras Blanche ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmäklassikkoon (1947) perustuva Viettelyksen vaunu on Elia Kazanin ylistetyimpiä teoksia. Jo ilmestyttyään elokuva nousi suureen suosioon ja se huomioitiin muun muassa kahdellatoista Oscar-ehdokkuudella ja neljällä pystillä. Elokuvan rajallisilta tuntuvat lavasteet ja rytmilliset ratkaisut muistuttavat siitä, että tarina on alunperin tehty teatterilavoille. Kerronta kuitenkin mukautuu elokuvan ehdoille täydellisesti ja New Orleansin syrjäisten katujen nuhjuiset miljööt on luotu upeasti. Elämänmenon voi lähes aistia tunkkaisina hajuina ja ilmassa raskaana hohkaavana lämpönä. Äänekkäiden naapureiden riitely puolestaan aiheuttaa mielihalun perääntyä tarkkailemaan riehumista turvalliselta etäisyydeltä.

Viettelyksen vaunu on merkittävä tunnelmansa, mutta myös ilmiömäisten näyttelijöidensä vuoksi. Elokuvan myötä syttyi Hollywoodissa uusi elokuvatähti: Broadwaylla Stanleyn roolia jo aiemmin näytellyt Marlon Brando tuli osansa myötä tunnetuksi ja tituleerattiin kaiken lisäksi seksisymboliksi. Elokuvan suurin tähti on kuitenkin ilmiömäinen Vivien Leigh, joka oli myös näytellyt Blanchen osan aiemmin teatterissa. Elia Kazan todella kunnostautui loistavissa roolituksissa; vain muutamaa vuotta myöhemmin Kazanin elokuvassa Eedenistä itään (1955) nähtiin James Dean ensimmäisessä isossa roolissaan.

Pisteytys:
9/10

maanantai 13. maaliskuuta 2017

The African Queen - Afrikan kuningatar

Ohjannut John Huston
USA & Iso-Britannia 1951, 105 min.
Seikkailu, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Humphrey Bogart, Katharine Hepburn

What a time we had, Rosie...
On vuosi 1914 ja ensimmäisen maailmansodan kuohut ulottuvat vähitellen maailman jokaiseen kolkkaan. Itä-Afrikassa Charlie Allnut (Bogart) viettää leppoisaa elämää toimien pienen jokilaivan kapteenina. Yhtäkkiä herra Allnutin rauhalliset, gininhuuruiset luppopäivät kuitenkin katkeavat ikävän tapahtuman seurauksena. Eräässä hänen laivansa asemapaikassa on tapahtunut saksalaisten hyökkäys, jossa yksi lähetyssaarnaaja on kuollut. Menehtyneen miehen sisar Rose Taylor (Hepburn) nousee mukaan Charlien purtiloon, joka kuljettaa keskenään torailevaa kaksikkoa läpi jokiseutujen vaarojen.

John Hustonin romanttisessa jokiseikkailussa piisaa jännitystä, mutta myös komediaa ja lempeitä tunteita. Afrikan mantereelle ulottuvat sotatapahtumat potkaisevat tapahtumat käyntiin, mutta tarina pysyy vauhdissa nimenomaan pääparin keskinäisen erilaisuuden vuoksi. Arvatenkin vastakohdat lopulta täydentävät toisiaan, kuten monissa klassisissa romansseissa tapaa usein käydä. Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn ovat tapansa mukaan erinomaisia. Bogart myös voitti roolistaan ainoan Oscarinsa, ja Hepburnkin oli osastaan ehdolla.

Afrikan kuningatar oli ilmestymisvuotensa suurmenestyksiä, eikä suosio ole siitä laimentunut. Nimekkään tekijätiimin ja kriitikoiden ylistyslaulujen lisäksi monia katsojia varmasti kiinnosti Afrikassa kuvattu värielokuva. Kaunis kuvaus ja aito miljöö tuovat kieltämättä mukavaa Avara luonto -henkistä tunnelmaa muutoinkin erinomaiseen elokuvaan. Itse tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas: idea kahdesta erilaisesta hahmosta yhteisen ongelman äärellä on vanha tuttu, mutta toteutus tuntuu vielä näin reilut kuusikymmentä vuotta myöhemminkin tuoreelta ja ainutlaatuiselta. Ilahduttava seikkailu!

Pisteytys:
9/10

torstai 2. maaliskuuta 2017

Helmikuun elokuvat 2017

Arrival
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2016, 116 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker



Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) pääsee ratkomaan planeetallemme laskeutuneiden muukalaisten kieltä. Valtaosan kestostaan elokuva on loistava: äänimaisema on hyvä ja siitä tuli ansaittu Oscar, tarina on kiehtova ja visuaalisestikin homma toimii upeasti. Avaruusolentojen kanssa kommunikointi jännittää ja muukalaisten kohtaaminen on huima, lähes todentuntuinen hetki. Erityisesti Arrivalissa viehättää sen tärkeä sanoma siitä, että kieli on avain kulttuuriin ja ymmärrykseen. (Klassikkovihje samankaltaisista aiheista: Uhkavaatimus maalle, 1951.) Loistava ja tosielämässäkin relevantti idea kuitenkin harmillisesti lässähtää loppumetreillä. Siinä missä aluksi pohditaan vieraan ymmärtämisen tärkeyttä, yhtäkkiä elokuva muuttuu kummaksi ennustusfantasiaksi. Hienovaraisen tarinan päätösratkaisut ovat liian helppoja, Interstellarin (2014) tyylisiä väkinäisen syvällisiä aivopieruja.

Pisteytys: 8/10

Hail, Caesar!
Ohjannut Ethan Coen & Joel Coen
USA & Iso-Britannia 2016, 106 min.
Komedia, Historia
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich




Suurella elokuvastudiolla työskentelevä Eddie Mannix (Brolin) on kiireinen mies, sillä hänen tehtävänään on pitää alituiseen ilmenevät leffastarojen kriisit kurissa ja juorutoimittajat kaukana. 1950-luvun Hollywoodiin sijoittuva elokuva vilisee nykypäivän näyttelijöitä isoissa ja pienissä rooleissa. Komedia rakentuu pienien vitsien varaan, jotka irvailevat niin politiikalle, uskonnolle kuin sille kaikkein pyhimmälle eli Hollywoodille itselleenkin. Naurattavathan nuo yksittäiset leffaviittaukset ynnä muut, mutta kokonaisvaltainen satiiri jää puolitiehen. Ei parasta, mitä Coen-kaksikko on saanut aikaiseksi, mutta kelpaa kertaviihteeksi. Elokuvan herkulliset lavasteet luovat illuusion kiehtovasta filmitähtien maailmasta, ja tuostapa hyvästä Hail, Caesar! sai myös Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 6/10

Joe's Violin
Ohjannut Kahane Cooperman
USA 2016, 24 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva





Holokaustista selviytynyt 91-vuotias Joe lahjoittaa rakkaan viulunsa, jotta se voisi tuoda iloa jonkun toisen elämään. Soitin päätyy 12-vuotiaalle koululaiselle Briannalle, joka saa musiikista lohtua ja toivoa samaan tapaan kuin Joekin. Liikuttava tarina meinaa väkisinkin kohottaa kyyneleet silmiin, teemakin on tärkeä. Useita palkintoja saanut lyhytdokumentti oli myös Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 8/10

Extremis
Ohjannut Dan Krauss
USA 2016, 24 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva





Oscar-ehdokas Extremis asettaa kameran ja katsojan tarkkailemaan sairaalan arkea. Lyhytdokumentti kuvaa kuvaa lääkäreitä, potilaita ja heidän omaisiaan kuoleman lähestyessä. Ihmiselämää koskevat päätökset ovat vaikeita, ehkä mahdottomiakin. Mikä on eettistä, mikä on todennäköistä ja mitä vastaa lääkäri jumalallista ihmettä odottavalle surun murtamalle omaiselle? 

Pisteytys: 8/10

The White Helmets - Valkoiset kypärät
Ohjannut Orlando von Einsiedel
Iso-Britannia 2016, 41 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva, Sota





Oscar-palkittu lyhytdokumentti seuraa vapaaehtoisten pelastustyöntekijöiden hektistä arkea kaoottisessa Syyriassa. Tärkeä taitekohta nähdään, kun valkokypärät käyvät kouluttautumassa sodan rajan tuolla puolen - muutos sodan ja rauhan tiloissa fyysiesti niin lähellä toisiaan on silmiäavaava. Sodan todellisuutta kuvaava dokumentti on järkyttävä ja tärkeä. Orlando von Ensiedelille Oscar-ehdokkuus oli jo toinen. Edellisen kerran Ensiedel oli ehdolla kokopitkien dokumenttien sarjassa niin ikään tärkeää aihetta käsittelevällä teoksellaan Virunga (2014).

Pisteytys: 8/10

13th - 13. lisäys
Ohjannut Ava DuVernay
USA 2016, 100 min.
Dokumentti, Historia





Palkittu ja Oscar-ehdokkuudellakin huomioitu dokumentti valaisee syitä rasismiin liittyvien valtarakenteiden taustalla. Vuonna 1865 Yhdysvaltain perustuslain kolmastoista lisäys kielsi orjuuden, mutta säädös ei ratkaissut ei-valkoisten ongelmia. 13. lisäys tarjoaa tiiviin ja selkeän historiakatsauksen siihen, millaiset mekanismit ylläpitävät modernia orjuutta. Aihe on valtavan laaja ja siihen nähden dokumentti onnistuu erinomaisesti. Se toki jättää joitain kysymyksiä avoimeksi tai vastaa niihin vain epäsuorasti: miksi rikollisuutta on Yhdysvalloissa näin uskomattoman paljon, mitä on tehtävissä? Keskustelunavauksena ja pohjustuksena dokumentti on erinomainen.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Academy Awards 2017

89. Oscareiden ilta on koittanut ja pian kisastudioissa jo jännitetään! (Omalta osaltani koitan ensin selvitä päivän hiihtojännityksistä.) Kiinnostavinta illassa lienee, miten La La Land lopulta pärjääkään, missä määrin palkinnoissa kompensoidaan viime vuoden oscarssowhite-kohua (ainakin ehdokkuuksissa sitä on jo tehty) ja kuinka paljon Trump-kuittailua palkintopuheissa kuullaan. Illan todennäköisiin teemoihin pureutuu myös tämä osuva juomapeli:

Kuva täältä.

Vuoden ehdokaselokuvista olen ehtinyt katsoa yhdeksän kappaletta. Maskeerausehdokkaan Star Trek Beyond (2016) ja lavastus- ja puvustuskandidaatin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) katsoin jo viime vuoden puolella. Viime kuussa katsoin 14 ehdokkuutta kahmineen La La Landin (2016) sekä parhaan vieraskielisen elokuvan ennakkosuosikin Isäni Toni Erdmann (2016).

Loppujen kanssa olen ottanut kovaa kiriä kuluneen kuukauden aikana, joten ensi viikolla kirjoittelen lisää seuraavista: kahdeksan ehdokkuuden Arrival (2016), lavastuspystistä kisaava Hail, Caesar (2016) sekä lyhytdokumentit Joe's Violin (2016), Extremis (2016) sekä The White Helmets (2016). Lisää katsottavaa toki vielä piisaa! Oscar-iltani traditionaalisena gaalanpohjustusleffana on tänä vuonna dokumenttiehdokas 13. lisäys (2016). Myöhempiä must see -leffoja ovat ainakin Moonlight (2016), Manchester by the Sea (2016) sekä The Salesman (2016).

Kovin kattavia voittaja-arvauksia en ole tänä vuonna pohtinut. Kisa parhaan elokuvan pystistä käytäneen Moonlightin, Manchester by the Sean ja La La Landin välillä, joskin jo Moonlightia näkemättä toivoisin voiton menevän sille. Näkemistäni elokuvista ainakin Arrival ansaitsisi jonkun palkinnon (esim. kuvauksesta tai äänistä) ja tuskinpa La La Landilta voi kieltää ainakaan musiikkipalkintoja. Pian tiedämme kuinka käy!

lauantai 25. helmikuuta 2017

The Lavender Hill Mob - Varastin miljoonan

Ohjannut Charles Crichton
Iso-Britannia 1951, 78 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Alec Guinness, Stanley Holloway

I propagate British cultural depravity.
Pankin kultakuljetuksia valvova nuhteeton herra Holland (Guinness) saa tarpeekseen virastaan ja suunnittelee täydellisen ryöstön matkamuistoja tehtaileva herra Pendlebury (Holloway) kumppaninaan. Parivaljakon suunnitelmana on salakuljettaa kultaharkoista valettuja, mutta turistikrääsältä vaikuttavia Eiffel-patsaita Pariisiin ja sitten suunnata kohti leveää elämää miljonääreinä. Arvatekin salakuljetuspuuha on täynnä yllättäviä sattumuksia, vaikka muutama sopivaan kohtaan osunut onnenpotku siivittääkin kriminaalien touhuja aina aavistuksen eteenpäin.

Tarinan kaava on jotakuinkin sama, kuin Ealing-studion paria vuotta vanhemmassa klassikossa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949). Aluksi nähdään välähdys loppuratkaisusta, sitten seurataan kuinka tähän päädyttiin ja lopussa odottaa vielä hilpeä käänne! Huumorinsa puolesta filmi on melkoista herkkua kuivien brittikomedioiden ystäville. Satiirisen sanailun ohella elokuvassa on myös ripaus osuvaa hulluttelua, kuten nyt vaikka Hollandin ja Pendleburyn riehakas juoksu alas (siitä ihan oikeasta) Eiffel-tornista.

Varastin miljoonan on Ealing-studion tunnetuimpia komedioita. Elokuva voitti Oscarin nokkelasta käsikirjoituksestaan ja nyhveröltä vaikuttavan juonittelijan roolissa loistava Alec Guinness sai myös osastaan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Kuriositeettina mainittakoon Audrey Hepburn, joka vilahtaa pikkuroolissa filmin alussa. Tuolloin vielä tuntematon näyttelijä teki läpimurtonsa pari vuotta myöhemmin.

Pisteytys:
8/10

perjantai 24. helmikuuta 2017

Gilda

Ohjannut Charles Vidor
USA 1946, 110 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Rita Hayworth, Glenn Ford, George Macready

I can never get a zipper to close!
Silmänkääntötemput taitava Johnny Farrell (Ford) kiertää kasinoita Buenos Airesissa ja voittaa sopivan potin toisensa perään. Erään laittoman kasinon omistaja Ballin Mundson (Macready) palkkaa terävän Farrellin apulaisekseen. Pian Farrell tapaa myös uuden pomonsa vallattoman vaimon, Gilda Mundsonin (Hayworth). Kaksikko tosin on tavannut aiemminkin romantillisten yhteenottojen merkeissä, ja nyt menneisyyden kaunat ja sammumattomat intohimot roihahtavat jälleen täyteen liekkiinsä.

Valloittava film noir muistetaan eritoten Rita Hayworthin voimakkaan moniulotteisesta roolisuorituksesta ja sen jälkipyykistä. Räväkän Gildan kuumottavat tanssinumerot ovat tehneet hahmosta lähes ikonisen. Gilda tai Rita Hayworth mustassa mekossaan lienee jopa tunnetumpi kuin itse elokuva, ja tietenkin hahmosta muodostui nopeasti seksisymboli. Eritoten Gildan esittämä viekoitteleva veisu Put the Blame on Mame lukeutuu elokuvan ikimuistoisimpiin hetkiin. Mielenkiintoista tietenkin on se, missä määrin elokuva huokuu misogyniaa ja kuinka se kuvaa naistähteään. Gilda esitetään pitkälti itsenäisenä femme fatalena, joka kuitenkin lopulta vaikuttaa olevan riippuvainen ensirakkaudestaan. Sanoma jää ristiriitaiseksi.

Gildassa on toki muutakin muistettavaa kuin itse Gilda. Tarina ei ole täydellinen, mutta hyvä. Sensuurisäädökset pakottivat luovuuteen ja Gildan tapauksessa kaikki keinot ovat kyllä olleet käytössä. Repliikitkin ovat täynnä sekä hienovaraisia että suorasukaisia vihjeitä. Melkoisia harmaita haituvia on tämäkin filmi varmasti koodinvartijoille aiheuttanut!

Pisteytys:
8/10

perjantai 17. helmikuuta 2017

Strangers on a Train - Muukalaisia junassa

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1951, 101 min.
Trilleri, Rikos
Pääosissa: Farley Granger, Robert Walker, Ruth Roman, Patricia Hitchcock

My theory is that everyone is a potential murderer.
Tennispelaaja Guy Heines (Granger) kohtaa junassa omalaatuisen ja hieman tunkeilevan miehen, Bruno Antonyn (Walker). Bruno esittää Guylle keksimänsä kaavan täydelliseen murhaan. Hän tarjoutuu murhaamaan Guyn vaimon, jos Guy vastineeksi murhaa Brunon isän - näin kumpikaan ei voi jäädä kiinni, mutta molemmat pääsevät eroon epämieluisasta läheisestään. Junamatkan päätyttyä Guy pyyhkii piinallisen kohtaamisen mielestään, mutta pian hän vastaanottaa karmivan uutisen vaimonsa murhasta.

Muukalaisia junassa on Alfred Hitchcockin kultakauden alkusysäys. Elokuva osoittaa, miten pelkoon ei tarvita säpsäyttelyä tai edes varjoja kummempia efektejä; hyvä tarina on tärkein. Hyytävää kertomusta oli käsikirjoittamassa itse jännityskirjailija Raymond Chandler, vaikka kemiat Hitchcockin kanssa eivät osuneetkaan yhteen aivan saumattomasti. Loistavaa tarinaa täydentävät oivat näyttelijät. Varsinkin Robert Walker on erinomainen kaikessa karmivuudessaan. Sääli, että hän kuoli melko pian elokuvan ensi-illan jälkeen. Hahmosta tuli jopa mieleen neljä vuosikymmentä tuoreempi Antony Hopkinsin rooli Hannibal Lecterinä.

On hykerryttävän miellyttävää löytää kustakin Hitchcockin elokuvasta viitteitä ohjaajan muuhun tuotantoon. Tarinassa on häivähdyksiä omalaatuisesta äiti-suhteesta ja elokuvan alussa nähdään ohjaajan lyhyt cameo. Myös elokuvassa Nainen katoaa (1938) oltiin junassa. Täydellistä murhaa on suunniteltu ainakin filmeissä Epäilyksen varjo (1943) ja Köysi (1948). Jälkimmäisessä myös oli havaittavissa viittauksia päähenkilöiden keskinäiseen romantilliseen kiinnostukseen - samoin kuin tässäkin elokuvassa. Alkuperäisessä Hollywood-versiossa tosin Hainesin ja Antonyn keskinäistä vetovoimaa ei erityisemmin korosteta. Sen sijaan elokuvan vaihtoehtoisessa, alunperin julkaisemattomassa versiossa päähenkilöiden suhde saa uusia sävyjä. Versio on nykyisellään saatavana dvd:nä ja oli jo omissa hyppysissäni solahtamassa soittimeen, mutta eipä pannahinen kirjaston lainatavara toiminut. Se on katsottava sitten joskus toiste, sillä tämän elokuvan pariin täytyy ehdottomasti palata.

Pisteytys:
9/10

lauantai 11. helmikuuta 2017

The Big Carnival - Tuhansien silmien edessä

Ohjannut Billy Wilder
USA 1951, 110 min.
Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Jan Sterling, Porter Hall

Bad news sells best.
Chuck Tatum (Douglas) on menestynyt toimittaja, jonka ura on kuitenkin hetkellisesti jumittunut tympeään Albuquerquen pikkukaupunkiin New Mexicossa. Yksi jymyjuttu voisi palauttaa Tatumin jälleen huipulle, mutta mitäpä aavikolla tapahtuisi. Reportterin tilaisuus koittaa, kun muuan mies jää loukkuun sortuneeseen luolaan. Tatum ryhtyy koordinoimaan pelastustoimia pitääkseen langat tiukasti käsissään. Lehtijutuista tulee menestys, ja pian näennäiset pelastustoimet muuttuvat suureksi karnevaaliksi.

Tuhansien silmien edessä tunnetaan englanniksi parhaiten nimellä Ace in the Hole, joka kuvaa melkoisen hyvin Chuck Tatumin motiiveja. Sortuneessa luolassa oleva mies on hänelle ässä hihassa, joka takaa hyvät tulot päiväkausiksi ja avaa oven takaisin uran huipulle. Kyyninen tarina saa hetkittäin jopa mustan komedian piirteitä - niin älyttömäksi luolan ympärillä tapahtuva hullunmylly äityy. Huvittavinta on, että se voisi tapahtua oikeastikin. Elokuva myös perustuu pariin tosielämän sattumukseen. Näin valemedioiden ja klikkiotsikoiden kultaisella aikakaudella myös tästä filmistä löytää ajankohtaisuutta.

Tuhansien silmien edessä on Billy Wilderin ensimmäinen auteur-elokuva. Sittemmin teosta on kehuttu, mutta aikalaisyleisöiden mielestä elokuva oli liian julma ja tunteeton. Hollywood-teokseksi filmi on kyllä harvinaisen kyyninen. Oscar-ehdokkuuksia tuli vain yksi, käsikirjoituksesta, mutta voitto meni musikaalille Pariisin lumoissa (1951). Valinta kuvannee aikaansa ja akatemian mieltymyksiä. Venetsian filmijuhlilla Wilder menestyi elokuvansa kanssa paremmin. Sanottakoon kuitenkin, ettei Tuhansien silmien edessä ole suinkaan paras näkemäni Wilderin elokuva, vaikka sen erinomainen tarina herättää tunnereaktioita aina kyynisyydestä hilpeyteen. Elokuva on myös ainoa Kirk Douglasin ja Billy Wilderin yhteistyö. Edelleen elävä legenda Douglas on roolissaan hyvässä vedossa.

Pisteytys:
8/10

perjantai 10. helmikuuta 2017

A Place in the Sun - Paikka auringossa

Ohjannut George Stevens
USA 1951, 122 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Montgomery Clift, Elizabeth Taylor, Shelley Winters

Did you promise to be a good boy?
Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1926) perustuva Paikka auringossa kertoo köyhistä oloista ponnistavasta nuorukaisesta George Eastmanista (Clift), joka saapuu kaupunkiin paremman elämän toivossa. George pääsee töihin rikkaan setänsä tehtaaseen ja piristää yksinäistä elämäänsä yhden illan kielletyllä työpaikkaromanssilla muuan Alicen (Winters) kanssa. Pian George kuitenkin tapaa elämänsä rakkauden, vauraan perheen tyttären Angelan (Taylor). Georgen pahaksi onneksi Alice on raskaana ja vaatii Georgea viemään hänet vihille. Alicesta on päästävä eroon, mutta miten? Vastaus kysymykseen valkenee Georgelle, kun hän kuulee radiosta eräästä hukkumistapauksesta.

Paikka auringossa on George Stevensin Amerikka-trilogian avausosa. Ajatuksia herättävän trilogian myöhemmät osat, jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta, ovat Etäisten laaksojen mies (1953) ja Jättiläinen (1956). Avausosassa nähdään amerikkalaista unelmaa tavoitteleva George, joka ei karta kovaa työtä. Hänellä kun on viimein mahdollisuus rikastua, rakastua ja ylipäätään pyrkiä elämässä eteenpäin - siihen elokuvan nimen mukaiseen paikkaan auringossa. Yhteisön paine ja toisaalta omat virhevalinnat johtavat hänet lopulta hirmutekoihin, eikä ryysyistä rikkauksiin -tarina tällä kertaa toteudu. Mutta toteutuuko oikeus? Onneksi nykypäivänä aviottomien lasten synnyttäminen tai lasten synnyttämättä jättäminen ei ole enää yhtä pöyristyttävää kuin tämän elokuvan ilmestyessä - vaikka kukapa tuota Yhdysvaltain politiikan takaperoisuutta osaisi tarkalleen ennustaa. Ehkä tästäkin elokuvasta tulee taas ajankohtainen. Puistatus. Dreiserin romaanikin muuten perustuu tositapahtumiin. Sen pohjalta on tehty muitakin tulkintoja, kuten Josef von Sternbergin ohjaama An American Tragedy (1931).

Elokuva voitti peräti kuusi Oscaria, ja kaikkinensa ehdokkuuksia oli yhdeksän. Paikka auringossa sai osakseen valtavasti kiitosta, ja esimerkiksi Charlie Chaplin ylisti elokuvaa heti sen nähtyään. Ei ihme, sillä tässä draamassa on myös niitä hyveitä, joita Chaplin viljeli omissa filmeissään. Paikka auringossa on kuvattu kauniisti, ja sen tarina on toki riipaiseva. Jokin elementti tai sellaisen puutos kuitenkin erottaa elokuvan loistavista mestariteoksista. Kiinnostavaa onkin, että elokuvan maine on sittemmin hiipunut, ja myöhempien aikojen kriitikot ovat nostaneet aikakaudelta mieluummin esiin tyyten muita elokuvia. Stevensin trilogiassa Paikka auringossa on myös tainnut hieman jäädä jälkimmäisten osien varjoon. Hyvä draama tämä silti on. Katsoohan elokuvan jo vain ikonisten Montgomery Cliftin ja Elizabeth Taylorin vuoksi, vaikkei elokuva oikeastaan kummankaan osalta ole se uran säkenöivin suoritus.

Pisteytys
7/10