maanantai 20. marraskuuta 2017

Written on the Wind - Tuuleen kirjoitettu (1956)

Ohjannut Douglas Sirk
USA 1956, 99 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Rock Hudson, Lauren Bacall, Robert Stack, Dorothy Malone

Still the idiot boy.
Lucy Moore (Bacall) on Hadleyn öljy-yhtiön uusi sihteeri, johon firman miehet iskevät silmänsä alta aikayksikön. Yhtiön omistajan upporikas playboy-poika Kyle Hadley (Stack) viettelee Lucyn ja pian soivat hääkellot. Kylen rehti ystävä Mitch Wayne (Hudson) ehti myös langeta Lucyn pauloihin, mutta hänen kohtalonaan on seurata lemmenleikkejä sivummalta. Suurempaakin draamaa on edessä, kun Kyle saa kuulla, ettei hän voi koskaan saada lapsia. Aiemmassa elämässään alkoholilla itseään marinoinut Kyle ratkeaa jälleen rapajuopoksi. Kun Lucy yllättäen odottaakin lasta, epäilee Kyle Mitchin ja Lucyn olevan keskenään suhteessa. Suhdesoppaa hämmentää Kylen hepsankeikka-sisar Marylee Hadley (Malone), joka tietenkin on epätoivoisesti rakastunut Mitchiin.

Tuuleen kirjoitettu on juonensa puolesta ehtaa saippuaoopperaa, joka tuo väistämättä mieleen Dynastian (1981─1989) ja Dallasin (1978─1991) kaltaiset genren klassikot. Mikäli miljöön vaihtaa öljykentiltä muodin maailmaan, kaukana ei ole myöskään Kauniit ja rohkeat (1987─). Elokuvan suhdesotkut eivät tosin ole täyttä fantasiaa, vaan niihin on ammennettu inspiraatiota todellisista ökyrikkaiden rakkausskandaaleista. Melodraaman kuvaama rikkaiden rappiotila on kaukana tavallisten pulliaisten arjesta, mutta elokuvan skandaalinkäryinen viihde ja pintakimallus kätkee alleen syvää, osin samaistuttavaakin draamaa kaiken katoavaisuudesta ja hauraudesta. Lapsuuden viattomuus jää taakse joskus, eikä sitä saa takaisin ainakaan rahalla.

Niin paljon kuin Tuuleen kirjoitettu muistuttaakin tusinatuotteiksi muuttuneita saippuaoopperoita, se on hemmetin paljon syvällisempi ja kauniimpi teos. Douglas Sirkin vastaavat huikeat melodraamat kokivat huippuhetkensä 1950─1960-luvuilla, kunnes television ontommat versiot raivasivat tieltään Sirkin visiot. Mainittakoon vielä, että yltäkylläisissä väreissä kylpevä elokuva on kuvattu ja leikattu kauniin rytmikkäästi. Näyttelijät ovat niin ikään kauttaaltaan hyviä, eritoten aina karismaattinen Lauren Bacall tekee vaikutuksen. Akatemiakilvoitteluissa pystin kuitenkin sai Dorothy Malone, ja myös Robert Starck oli ehdolla.

Pisteytys:
8/10

torstai 16. marraskuuta 2017

Invasion of the Body Snatchers - Ruumiinryöstäjät (1956)

Ohjannut Don Siegel
USA 1956, 80 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Kevin McCarthy, Dana Wynter, Larry Gates

I didn't know the real meaning of fear until...
Tieteiskauhun klassikko Ruumiinryöstäjät (tai Varastetut ihmiset) kertoo pikkukaupungin oudoista tapahtumista, jotka saavat kenet tahansa menettämään järkensä. Kaikki alkaa pienistä eriskummallisuuksista, jotka lopulta paisuvat massahysterian mittoihin: aluksi kaupunkilaiset ihmettelevät tuttaviensa yllättävää kylmyyttä, mutta pian yhä useammat jo uskovat, että heidän läheisensä on korvattu jonkinlaisilla karmeilla kopioilla. Juuri sinä voit olla seuraava!

Palkoihmisistään ja ikonisista repliikeistään muistettu Ruumiinryöstäjät vakuuttaa myös musiikkinsa ja kuvakulmiensa ansiosta. Jännitys on luotu kerta kaikkiaan taitavasti! Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin sen herkullinen teema. Ruumiinryöstäjien jännitys perustuu tutun ja turvallisen romahtamiseen sekä katoavaan inhimillisyyteen. Onko kyse sitten ihmisten vieraantumisesta vai ulkopuolisesta, yhteisön myrkyttävästä valloittajasta, lienee täysin tulkintakysymys.

Aikansa kontekstissa elokuva on helppo tulkita heijastelemaan kylmän sodan aikaisia pelkotiloja. Vainoharhan ja epäinhimillisyyden teemassa on kuitenkin oivaa ajattomuutta, joten elokuvasta on helppo löytää monia muitakin tulkintoja. Niinpä Ruumiinryöstäjien aihetta on myöhemmin filmattu peräti kolme kertaa uudelleen (1978, 1993, 2007) ja aina hieman eri näkökulmasta. Tämä ensimmäinen filmatisointi taitaa kuitenkin olla se legendaarisin ja yleisesti ottaen myös kehutuin, joskin myös Philip Kaufmanin ohjaama Ihmispaholaiset (1978) on menestynyt hyvin. Mikäli näissä neljässä elokuvassa ei vielä piisaa katsottavaa, on viideskin jo tekeillä!

Pisteytys:
8/10

maanantai 13. marraskuuta 2017

The Wrong Man - Väärä mies (1956)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1956, 105 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Vera Miles, Anthony Quayle

An innocent man has nothing to fear, remember that.
Väärän miehen teema on yksi Alfred Hitchcockin lempiaiheista, joka kääntyy jännityksen mestarin käsissä moneksi erilaiseksi tarinaksi tai sivujuonteeksi. Pienessä roolissa teema oli esimerkiksi elokuvassa Epäilyksen varjo (1943) ja keskeisenä osana juonta taas varhaisemmassa brittifilmissä 39 askelta (1935) sekä takaa-ajojännärissä Vaarallinen romanssi (1959). Väärä mies kertoo nimensä mukaisesti rikoksesta syytetystä miehestä (Fonda), joka kuitenkin todellisuudessa on syytön.

Tavallisen tallaajan osalleen saama kohtuuton syytös herättää tietenkin kysymyksen siitä, voisiko näin sattua ─ ja mikä pahinta, entä jos näin kävisi minulle! Erityisen piinaavan tarinasta tekee tietenkin se, että elokuva perustuu hyvin tarkasti tositapahtumaan. Tosielämän väärän miehen eli Manny Balestreron oikeudenkäynti käytiin vain jokunen vuosi ennen kuin tapaus pääsi valkokankaalle. Väärä mies on oikeastaan hienoisella fiktiivisellä eläytymisellä väritetty tositapahtumien rekonstruktio. Elokuvassa nähdään sivurooleissa näyttelijäamatöörejä, jotka sattuivat todistamaan oikean tapahtumasarjan, ja kohtauksia on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.

Hitchcock kertoo tarinaa tapansa mukaan miellyttävän tarkasti, jokaisen pienen yksityiskohdan huomioiden. Jännitys on intensiivistä ja se herättää myös ajatuksia oikeusjärjestelmän toimivuudesta. Yhteiskuntakriittinen rikoselokuva on sikäli Hitchcockin filmeistä poikkeuksellinen, ettei ahdistavaa tunnelmaa missään vaiheessa kevennetä hienoisellakaan huumorilla. Juonen mahdollisuuksillakaan ei ole tarpeen leikitellä, koska hemmetti, tämä todella tapahtui! Liekö Väärä mies Hitchcockin hymyttömin elokuva?

Pisteytys:
8/10

perjantai 10. marraskuuta 2017

The Ten Commandments - Kymmenen käskyä (1956)

Ohjannut Cecil B. DeMille
USA 1956, 220 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Yul Brynner, Anne Baxter, Edward G. Robinson

Hear his word!
Kristittyjen pyhään kirjaan Raamattuun pohjautuva Kymmenen käskyä kertoo Mooseksen elämästä ja teoista. Tarina alkaa Niilin varrelta, jossa myöhemmin Moosekseksi nimetty vauva lipuu korissa Egyptin prinsessan kaipaaville käsivarsille. Jaloksi prinssiksi varttunut Mooses (Heston) päätyy vapauttamaan juutalaiset Egyptin orjuudesta. Urotekonsa jälkeen Mooses vastaanottaa Jumalalta kymmenen käskyä kivitauluihin kaiverrettuna.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että harva elokuva on ennakkoon kirvoittanut allekirjoittaneesta yhtä raskaita huokauksia kuin tämä. Raamatun tarinoiden ja ylipäätään kristinuskon tuntemus on tärkeää, onhan niillä melkoinen vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin. Tästä huolimatta koko teos on minulle etäinen eikä sen sisältö ole jostain syystä koskaan kiinnostanut hölkäsen pöläystä. Liki nelituntinen Raamattuun pohjautuva spektaakkeli tuntui siis jotakuinkin via dolorosalta. 1001-listaan on silti tässä vaiheessa projektia jo sen verran luottaminen, että kaikki elokuvat ovat kuitenkin lopulta näkemisen arvoisia ja lähes poikkeuksetta myös hyviä. Koettelemus Kymmenen käskyn parissa oli kieltämättä hivenen raskas, mutta lopputulemana kokemus oli kuitenkin hyvä. Kertakatselu kuitenkin piisannee.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on sen osuvuus 1950-luvun Hollywoodiin, eikä niinkään itse tarina. Hurjan pitkä ja tyyliltään teatraalinen Kymmenen käskyä edustaa erinomaisesti aikakautensa massiivisia elokuvatuotantoja, joista tunnetuin esimerkki lienee Ben Hur (1959). Paatoksellisesta kerronnasta tulee mieleen esimerkiksi Griffithin Suvaitsemattomuus (1916) ja se onkin ollut esimerkkinä De Millelle jo vuonna 1923, kun hän teki ensimmäisen elokuvaversionsa tästä tismalleen samasta aiheesta. Vuoden 1923 Kymmenen käskyä saavutti suuren suosion, mutta se ei kunnianhimoista ohjaajaa tyydyttänyt! Myös tämä modernimpi Kymmenen käskyä oli niin ikään aikanaan menestys ja ansioitui kuudella akatemiaehdokkuudella. Elokuva voitti lopulta Oscarin vain parhaista erikoistehosteista, ja aikaansa nähden tehosteet ovat totta vie huikeita. Sivumennen sanoen elokuva tarjoaa myös varteenotettavia näköaloja heille, jotka haluavat katsella öljyttyjä miesvartaloita, niitä nimittäin piisaa.

Pisteytys:
6/10

torstai 9. marraskuuta 2017

Artists and Models - Vaarattomia vakoilijoita (1955)

Ohjannut Frank Tashlin
USA 1955, 109 min.
Komedia, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Dean Martin, Jerry Lewis, Dorothy Malone, Shirley MacLaine

Those lovely lips, those red inviting, lucious lips!
Rick (Martin) ja Eugene (Lewis) ovat ystävykset, jotka yrittävät elättää itsensä taiteilijoina New Yorkissa. Rick on taidemaalari ja Eugene puolestaan haaveilee tekevänsä lastenkirjoja, mutta käyttää todellisuudessa kaiken aikansa sarjakuvien lukemiseen. Rickin ura lähtee nousuun, kun hän keksii ryhtyä piirtämään sarjakuvia Eugenen villeistä supersankariunista. Tarinat äityvät niin mielikuvituksellisiksi, että lopulta jopa joukko agentteja kiinnostuu sarjakuvien sisällöstä.

Dean Martin (1917─1995) ja Jerry Lewis (1926─2017) muodostivat menestyksekkään koomikkoparin, jonka suosio perustuu Martinin charmikkaan laulun ja Lewisin ilmeikkään slapstickin lyömättömään yhdistelmään. Kaksikko aloitti yhteistyönsä yökerhoissa ja radiolähetyksissä 1940-luvulla ja vuosikymmenen lopulla show siirtyi luontevasti televisioon. Vuosina 1949─1956 parivaljakko ehti tähdittää yhdessä kuuttatoista elokuvaa, joista Vaarattomia vakoilijoita on jo kolmanneksi viimeinen. Elokuvan ohjannut Frank Tashlin jatkoi sittemmin yhteistyötä Lewisin soolokomedioiden ohjaajana (mm. Jerry sai kolmoset, 1958).

Lapsena suorastaan rakastin Jerry Lewisin energistä ilveilyä, mutta varttuneemmalla iällä toilailu paikoin jopa ärsyttää ─ vaikka onhan koomikon vauhdissa toki hetkittäin oma viehätyksensä. Dean Martinin italoromanttisiin lauluihin ei sentään voi kyllästyä. Kaksikon erikoinen balanssi kuljettaa monisäikeistä tarinaa sujuvasti eteenpäin, vaikka toisinaan juoni on jo vaarassa ajautua tuuliajolle. Loppun kuitenkin selvitään jotakuinkin kunnialla. Villi ja värikäs Vaarattomia vakoilijoita osuu mainiosti aikakautensa ytimeen kaikkine sarjakuvatouhuineen, agentteineen ja tanssinumeroineen. Erityisen ajattomalta elokuva ei kuitenkaan tunnu, mutta tuskinpa kaikkien viihdetuotosten tarvitseekaan aina puhutella inhimillisyyden syvimpiä tuntoja. Kelpo viihdettä kuitenkin.

Pisteytys:
7/10

tiistai 7. marraskuuta 2017

The Ladykillers - Naisentappajat (1955)

Ohjannut Alexander Mackendrick
Iso-Britannia 1955, 91 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Alec Guinness, Peter Sellers, Cecil Parker, Katie Johnson

I wonder if perhaps you'd like some tea?
Professori Marcus (Guinness) on suunnitellut ryöstävänsä rahalastin apunaan neljä ammattikorstoa. Juonien punomista varten joukko vuokraa asunnon herttaisen rouva Wilberforcen (Johnson) yläkerrasta, ja häntä hämätäkseen rikolliset esiintyvät uutterasti harjoittelevina muusikoina. Tietenkin vanha rouva sattuu olemaan hyvin suuri musiikinystävä sekä oikeudentuntoinen ja lainkuuliainen kansalainen, joten rikoksen suunnittelu ja peittely osoittautuu työlääksi puuhaksi. "Rouva Kääkän" murhaaminen välähtää tietenkin miekkosten mieleen, mutta onko sekään lopulta niin helppoa...

Ealing-studion ylistetty komedia on kuvattu värillisenä, mutta sisällöltään se on pikimustaa brittihuumoria. Mehevä asetelma tarjoaa monet naurut roistojen moraalin ja hellyyttävien mummolaumojen kustannuksella! Varsinkin Katie Johnsonin tulkitsema rouva Wilberforce on mitä hurmaavin old lady, jonka kanssa joisin kupposen teetä milloin tahansa. Alec Guinness rosvojen pääjehuna on niin ikään mainio ja tuntuu suorastaan revittelevän oudon professorin roolissaan. Kiinnostavaa on myös nähdä Peter Sellers elokuvauransa alkutaipaleella vielä verrattain tuntemattomana nimenä, kahdeksan vuotta ennen Vaaleanpunaisen pantterin suursuosiota.

Kaikin puolin charmantti Naisentappajat oli BAFTA-palkittu menestys ja myös parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokas. Elokuvaa pidetään edelleen brittifilmien parhaimmistona, eikä missään määrin suotta. Suosittu elokuva taipui myöhemmin muun muassa oopperaksi ja toki siitä on tehty myös uusintafilmatisointi. Coenin veljesten laatima ja Tom Hanksin tähdittämä Ladykillers (2004) sijoittuu 1950-luvun Lontoon sijaan 1800-luvun etelävaltoihin. Uusintakaan ei välttämättä ole täysin huono, mutta tuskinpa se vetää vertoja nerokkaalle alkuperäisteokselle.

Pisteytys:
9/10

lauantai 4. marraskuuta 2017

Smiles of a Summer Night - Kesäyön hymyilyä (1955)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1955, 108 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Eva Dahlbeck, Gunnar Björnstrand, Ulla Jacobsson, Harriet Andersson

Skönare liv än det här livet finns inte!
Entinen naistenmies Fredrik Egerman (Björnstrand) on viimein asettunut aloilleen ja elää ehkä liiankin siveää avioelämää nuoren vaimonsa Annen (Jacobsson) kanssa. Kun Fredrikin entinen rakastaja, näyttelijä Desiree Armfelt (Dahlbeck) saapuu kaupunkiin, useiden rakastavaisten ristiriidat vyöryvät näyttämölle äkillisesti nousseen rajuilman tavoin.

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende) oli aikanaan Ingmar Bergmanin kansainvälinen läpimurto, joka palkittiin Cannesissa saakka poeettisen huumorin palkinnolla. Menestystä piisasi myöhemminkin, sillä 1970-luvulla elokuva adaptoitiin Broadway-lavalle ja sittemmin myös Woody Allen inspiroitui Bergmanin romanttisen komedian tajusta: A Midsummer Night's Sex Comedy (1982) pohjautuu löyhästi juuri tähän Bergmanin elokuvaan. Ylipäätään Allenin komedioista nautiskelevat arvostavat taatusti myös Kesäyön hymyilyä.

Elokuva tuntui käynnistyvän hivenen hitaasti, tai todennäköisesti vain omat aivoni olivat alkuun tavallista enemmän jumissa. Kuitenkin hilpeät tapahtumat pääsevät vauhtiin heti, kun keskeiset hahmot tulevat esiteltyä ─ ja nyt koko filmi tekisi mieli katsella välittömästi uudelleen. Kesäyön hymyilystä kehkeytyy herttaisen räävitön kesäyön uni, teatraalinen tosielämän kuva. Elokuvan muuatta repliikkiä mukaillen, ihmiset ovat niin pitkästyttäviä ja rakastettavia; siroja ja kömpelöitä kaikissa toimissaan!

Pisteytys:
10/10

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Lokakuun elokuvat 2017

Blade Runner
Ohjannut Ridley Scott
USA 1982, 117 min.
Scifi, Trilleri
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young




Film noirien tunnelmaa henkivä scifiklassikko Blade Runner sijoittuu dystooppiselle 2010-luvulle. Poliisivoimista irtisanoutunut Rick Deckard (Ford) joutuu jäljittämään maahan tunkeutuneita replikantteja eli ihmisen näköisiä, mutta voimakkaampia androideja. Monitulkintaisesta elokuvasta on jokusia eri tavoin leikattuja versioita, joista nyt katsoin parhaaksi kehutun final cutin. Leffa löytyy 1001-listalta, joten analysoitakoon sisältöä tarkemmin sitten tulevaisuudessa ─ toistaiseksi tyydyn vain myhäilemään tyytyväisenä Blade Runnerin mahtavuuden äärellä. Loistavan tarinan ohella myös audiovisuaalinen maailma on huikea elämys.

Pisteytys: 10/10

Blade Runner 2049
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2017, 164 min.
Scifi, Trilleri
Pääosissa: Ryan Gosling, Harrison Ford, Ana de Armas




Blade Runnerin (1982) jatko-osassa etsitään replikantti-vauvaa. Blade Runner 2049 on ihan hemmetin onnistunut jatko-osa. Se tavoittaa esiosansa tunnelman ja sävyn, mutta on kuitenkin selkeästi oma tarinansa. Nykypäivä näkyy elokuvan teemoissa: jo tutun ihmisyyden tarkastelun lisäksi tässä elokuvassa tuodaan tapetille myös esimerkiksi ilmastonmuutos. Visuaalinen maailma toimii jälleen upeasti. Veteraanikuvaaja Roger Deakinsille sietäisi jo antaa viimein se Oscar tästä(kin) hyvästä! Aivan kuten alkuperäinenkin elokuva, myös 2049 vaatii aika tavalla sulattelua, eikä kaikkea ole tarkoituskaan ymmärtää ensimmäisellä katselukerralla. Mutta jaksaako tätä katsoa montaa kertaa? Kokonaisuus ei kuitenkaan ole niin omaperäisen ihmeellinen. Moitittavaakin nimittäin löytyy. Jotain mainitakseni, Jared Leton pahishahmo on lattea; oltaisipa rooliin saatu David Bowie! Myöskään Hans Zimmerin pauhu ei täysin vakuuta, vaikka keskimääräistä zimmeröintiä enemmän tästä soundtrackista pidänkin.

Pisteytys: 7/10

Menschen am Sonntag - Ihmisiä sunnuntaina
Ohjannut Robert Siodmak & Edgar G. Ulmer
Saksa 1930, 73 min.
Mykkäelokuva, Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Erwin Splettstösser, Annie Shreyer, Wolfgang von Waltershausen, Brigitte Borchert



Dokumentaarista kaupunkisinfonian tyyliä ja fiktiota yhdistävä Ihmisiä sunnuntaina katselee Berliinin nuorison elämänmenoa kesällä 1929. Filmillä nähdään toki myös muita kaupunkilaisia arkisten askareidensa parissa. Tarina on käsikirjoitettu, mutta kaupunkikuvan arki on aitoa ja samoin näyttelijätkin esiintyvät omilla nimillään. Elokuvaan on löydetty monia kauniita kuvakulmia ja viehättävän elinvoimaista nuoruuden kuvausta! Päähenkilöinä nähdään neljä nuorta, jotka viettävät leppoisaa sunnuntaipäivää rannalla. Nuorison arki on kiehtovalla tavalla vierasta ja suorastaan eksoottista, mutta kuitenkin monella tapaa tuttua.

Pisteytys: 8/10

On demande une brute - Etsitään kovanaamaa
Ohjannut Charles Barrois
Ranska 1934, 23 min.
Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Hélène Pépéé, Rhum




Jacques Tatin varhaisessa lyhärissä koomikkoystävämme on näyttelijä, joka vahingossa päätyy tähdeksi painiotteluun. Sutjakkaasti ottelu kääntyy suoranaiseksi sirkukseksi ja arvattavastikin uuden nyrkkeilijätulokkaan erikoinen tyyli tuottaa tulosta. Kiva pieni ilottelu.

Pisteytys: 7/10

Gai dimanche! - Rattoisa sunnuntai
Ohjannut Jacques Berr
Ranska 1935, 22 min.
Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Rhum




Kepulikonsteilla itsensä elättävä kaksikko (Tati & Rhum) kehittelee turistibussitoiminnasta tuottoisan bisneksen. Tietenkään matka ei ole aivan niin rattoisa, kuin voisi odottaa! Katsojalla kuitenkin on hauskaa, ja ranskalaisia maisemiakin nähdään.

Pisteytys: 7/10

Soigne ton gauche - Varo vasentasi
Ohjannut René Clément
Ranska 1936, 13 min.
Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Max Martel, Louis Robur




Roger (Tati) on vetelä maalaispoika, jota nyrkkeily kiinnostaa maatilan töitä enemmän. Tatin miimistä ilmaisua on hauska seurata, vaikkei elokuva muidenkaan varhaisten Tati-lyhäreiden tapaan ole verrattoman ikimuistoinen. Elokuvan ohjasi toisena ohjaustyönään René Clément, jonka tunnetuin työ on 1001-listaltakin löytyvä Kielletyt leikit (1952).

Pisteytys: 7/10

The Reflecting Skin - Lapsuuden loppu
Ohjannut Philip Ridley
Iso-Britannia & Kanada 1990, 96 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Jeremy Cooper, Viggo Mortensen, Lindsay Duncan



Seitsenvuotias Seth Dove (Cooper) käsittelee aikuisten maailman kauhuja leikin kautta 1950-luvun Yhdysvaltain viljapelloilla. Draamassa seurataan suomenkielisen nimensä mukaisesti liian varhain koittavaa lapsuuden loppua. Kerronta johdattelee oivasti lapsenomaisen mielikuvituksen äärelle, mutta rikkoo illuusion armottomasti kuoleman raadollisuudella. Surumielinen tunnelma on jopa hivenen painajaismainen. Kauniit sävelmät ja maisemat luovat kiinnostavan kontrastin ahdistavalle kerronnalle.

Pisteytys: 8/10

Hunt for the Wilderpeople
Ohjannut Taika Watiti
Uusi-Seelanti 2016, 101 min.
Draama, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Sam Neill, Julian Dennison, Rachel House




Sympaattinen draamakomedia kertoo orvosta Rickystä (Dennison) ja tämän vastahakoisesta ottoisästä Hecistä (Neill). Väärinkäsityksen vuoksi kaksikko pakenee virkavaltaa ja todellisuutta Uuden-Seelannin metsissä. Seikkailun edetessä parivaljakon eroavaisuudet tietenkin muuttuvat vihasta rakkaudeksi. Idea ei ole uusi, mutta toteutus on freesi ja hauska. Myös soundtrack on kiva.

Pisteytys: 8/10

I, Daniel Blake
Ohjannut Ken Loach
Iso-Britannia, Ranska & Belgia 2016, 100 min.
Draama
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires




Kehuttu ja palkittu I, Daniel Blake kertoo työtapaturmaan joutuneesta Daniel Blakesta (Johns), joka seikkailee perkeleellisessä byrokratiaviidakossa. Aihe saattaa kuulostaa kuivalta, mutta juuri siinä elokuvan nerokkuus piilee, arjen draaman löytämisessä. Ken Loach kertoo tavallisten tallaajien tarinoita koskettavalla otteella.

Pisteytys: 8/10

Bridge of Spies - Vakoojien silta
Ohjannut Steven Spielberg
USA, Saksa & Intia 2015, 142 min.
Draama, Historia, Trilleri
Pääosissa: Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan




Steven Spielbergin agenttijännärissä kylmän sodan kahtiajakautunutta maailmaa tarkastellaan mielenkiintoisesti puoluettomalta maaperältä käsin. Tositapahtumiin perustuvassa draamassa seurataan kiinnijääneiden agenttien vaihto-operaatiota, jossa päätekijänä häärii tehtävään määrätty asianajaja Donovan (Hanks). Käsikirjoitus on kaikin puolin onnistunut ja elokuva tempaa mukaansa epäluulon, pelon ja vihamielisen ilmapiirin maailmaan. Puolen vuosisadan takaiset tapahtumat toimivat hyvänä muistutuksena siitä, ettei raja-aitojen rakentaminen suinkaan ratkaise konflikteja, päinvastoin.

Pisteytys: 7/10

Moana - Vaiana
Ohjannut Ron Clements & John Musker
USA 2016, 107 min.
Animaatio, Seikkailu
Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rachel House




Vaiana (Cravalho) on heimopäällikön tytär, joka päättää pelastaa kotisaarensa palauttamalla jumalattarelta varastetun sydänkiven oikealle omistajalleen. Tätä tehtävää varten Vaiana noukkii matkaansa pöyhkeän puolijumalan Mauin (Johnson). Muun muassa Aladdinista (1992) tutuilta ohjaaja-veteraaneilta kehtaa odottaa laatua ja sitä myös saadaan pitkästä aikaa. Modernit Disney-prinsessat sen kun paranevat! Muutenkin stereotyyppien kanssa on kerrankin maltettu hieman jarrutella. Animaatiossa on teknisesti häikäisevät hetkensä, vaikka persoonattoman muovinen tietokoneanimointi ei tyylillisesti kuulukaan omiin suosikkeihini.

Pisteytys: 7/10

tiistai 31. lokakuuta 2017

Rebel Without a Cause - Nuori kapinallinen (1955)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1955, 111 min.
Draama
Pääosissa: James Dean, Natalie Wood, Sal Mineo, Jim Backus

Stand up!
Legendaarinen nuorisoelokuva kertoo nimensä mukaisesti lakia ja auktoriteetteja vastaan kapinoivista nuorista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Päähenkilö Jim Stark (Dean) on juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu heti vastakkain paikallisen jengin kanssa. Yhden päivän aikana koetaan välinpitämättömyyden verhoon kietoutuvia suuria tunnemyrskyjä ja äärilaitoja aina tylsyydestä kiihkeään jännitykseen ja suurista menetyksistä rakkaudentunnustusten herkkiin hetkiin.

Kapinoivan nuorison käsittely ja ylipäätään nuorisokulttuurin vyöry tuli elokuvissakin ajankohtaiseksi 1950-luvulla. Nuori kapinallinen on aikakauden nuorisoelokuvista ikonisin, mutta ei ensimmäinen. Samannimisestä kirjasta (1944) innoituksensa saanut elokuva oli itse asiassa määrä filmatisoida jo 1940-luvun puolella ja pääosaan kaavailtiin Marlon Brandoa. Valinta ei varmastikaan olisi ollut huono, mutta James Deanista (1931─1955) tuli suorastaan nuorisokapinan symboli. Sekä elokuvan että Deanin ikonisuuden sinetöi nuoren näyttelijätähden tragedia: kaahailua harrastanut Dean menehtyi auto-onnettomuudessa ennen Nuoren kapinallisen ensi-iltaa. Dean oli juuri tehnyt läpimurtonsa niin ikään nuoruuden epävarmuutta kuvaavassa elokuvassa Edenistä itään (1955). Nuoren kapinallisen jälkeen ensi-iltansa sai vielä Jättiläinen (1956), joka jäi Deanin viimeiseksi elokuvaksi.

Itse nuoruuden kuvaamisen lisäksi Nuori kapinallinen käsittelee tietenkin myös sukupolvien välistä kuilua, vaikka näkökulma jääkin hieman itse nuorisokuvauksen varjoon. Uuden nuorison eriskummallisuus tulee ilmi jo elokuvajulisteessa, jossa todetaan: "And they both came from good families!" Elokuvan nimikin kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää teinien mielenmaisemaa; kaikenhan pitäisi olla hyvin! Päähenkilöillä on katto päänsä päällä, vaurautta ja elämä edessä. Silti he tekevät älyttömyyksiä ilman "järkevää" syytä. Nuori kapinallinen ei kuitenkaan asetu äimistelemään nuorison törttöilyä, vaan pyrkii ymmärtämään uuden sukupolven levottomuutta. Kuvaus osuu ytimekkäästi aikakauteensa, mutta se on tehnyt vaikutuksen myöhempiinkin nuorisosukupolviin ─ niihinkin, joiden vanhempina Nuoren kapinallisen kuvaamat teini-ikäiset ovat sittemmin saaneet harmaita hiuksia.

Pisteytys:
9/10

lauantai 28. lokakuuta 2017

The Barefoot Contessa - Paljasjalkakreivitär (1954)

Ohjannut Joseph L. Mankiewicz
USA & Italia 1954, 128 min.
Draama
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ava Gardner, Edmond O'Brien, Rossano Brazzi

If you can act, I can help you. If you can't, nobody can teach you.
Parhaat päivänsä nähnyt elokuvaohjaaja Harry Dawes (Bogart) on joutunut mukaan tympeään työprojektiin, jossa hänen on määrä ohjata elokuva itserakkaalle teollisuuspampulle. Juuri kun kyllästynyt ohjaaja on aikeissa hiippailla takavasemmalle, hän tapaa espanjalaisen tanssijan Maria Vargasin (Gardner). Dawes ja Vargas ystävystyvät ja luovat yhdessä mahdottomasta elokuvasta upean menestystarinan. Dawes on jälleen uransa huipulla ja myös Vargas kohoaa tähdeksi. Mutta kuten jo elokuvan alkukohtauksesta voi päätellä, elämä ei silti kohtele häntä silkkihansikkain.

Paljasjalkakreivitär kurkistaa Hollywoodin takahuoneisiin ja ylellisiin juhliin, joissa samppanja virtaa ja uhkapelit viihdyttävät timantteihin pukeutunutta eliittiä. Tarina tosin alkaa synkistä merkeistä sateiselta hautausmaalta, jossa Harry Dawes muistelee edesmennyttä Maria Vargasia. Elokuva päättyy siihen mistä se alkoikin, mutta väliin mahtuu muitakin kertojaääniä ja muistelmia. Eri osista koottu kerrontamuoto ei ole tyyten ennennäkemätön, mutta tuntuu toki persoonalliselta. Rakenne on selkeästi saanut vaikutteita Citizen Kanesta (1941).

Ohjaaja Joseph L. Mankiewiczin elokuvista mieleen tulee niin ikään näyttelijöiden maailmaan sijoittuva Kaikki Eevasta (1950). Paljasjalkakreivitär henkii samaa melodramaattista tunnelmaa ja aihepiirissäkin on paljon yhtäläisyyksiä, mutta tämä elokuva on aavistuksen edeltäjäänsä mollivoittoisempi. Kaikki Eevasta oli Oscar-magneetti, mutta Paljasjalkakreivitär ei aivan yltänyt samaan saavutukseen. Kehuttu elokuva huomioitiin kuitenkin kahdella ehdokkuudella ja Edmond O'Brien sai pystin sivuroolistaan, se jäikin näyttelijän ainoaksi akatemiapalkinnoksi. Karismaattinen pääpari ei edes päässyt ehdolle, vaikka aina varma Humphrey Bogart on tapansa mukaan loistava ja Ava Gardner suorastaan huikea.

Pisteytys:
8/10

perjantai 27. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa VIII (Get Out, 2017)

Now you're in the sunken place.
Kauhujen kuukauden huipentuma on kuluneen vuoden ehdoton kauhuhitti, satiiriin vivahtava Get Out (2017). Vuoden aikana näkyvästi esillä on ollut myös Stephen Kingin romaaniin Se (1986) perustuva samanniminen filmatisointi, joka tosin ei ole saanut osakseen aivan ennakkomarkkinointinsa veroisia arvioita. Jatko-osia on tehtailtu muun muassa riivattujen nukkejen Chuckyn (1988) ja Annabellen (2014) tarinoihin, samaten Saw- ja Ring-sarjat ovat saaneet jatkoa. Yksi odotetuimmista kauhun ensi-illoista lienee kuitenkin juuri tänään julkaistu Stranger Things tv-sarjan toinen kausi, jonka katselu kuuluu ehdottomasti omiin viikonloppusuunnitelmiini.


Get Out
Ohjannut Jordan Peele
USA 2017, 104 min.
Kauhu, Trilleri, Komedia
Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Bradley Whitford



Chris Washington (Kaluuya) ja Rose Armitage (Williams) ovat nuoripari, joiden raskaana tehtävänä on vierailla ensimmäistä kertaa Rosen vanhempien luona. Chris jännittää appivanhempiensa suhtautumista omaan ihonväriinsä, mutta Rose vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. Armitagen perhe osoittautuu kuitenkin erikoislaatuiseksi ja visiitti muuttuu yhä oudommaksi, painostavammaksi ja pelottavammaksi.

1960-luvulla tunteikkaassa draamassa Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967) käsiteltiin vanhempien vaikeutta kohdata lapsensa puoliso, jonka ihonväri ei vastaa ennakko-odotuksia. Arvaa kuka tulee päivälliselle päättyi vielä toiveikkaan onnellisesti ja pyrki sanomaan, että maailma muuttuu kyllä. Ehkäpä muuttuukin, mutta muutos ei aina tapahdu itsestään. Rasistinen paska se vaan jatkuu yhä, puoli vuosisataa myöhemmin. Siksipä Get Outin ironisen äimistyttävä sävy todella onnistunut.

Nerokkaassa kauhutrillerissä on myös aimo ripaus komediaa. Jo pelkän juonikuvauksen lukemalla voi päätellä, että tarina on aivan täydellisen järjetön ja absurdi. Kertomus osuu silti tosielämän ytimeen. Sitähän se rasismikin on: täysin absurdia, mutta sitä tapahtuu. Tämän vuoksi elokuva myös vetää väkisinkin vakavaksi, vaikka se naurattaakin. Get Out ei ole tosiaan suotta saanut ylistäviä arvioita. Ehdottomasti vuoden 2017 kiinnostavimpia ensi-iltoja.

Pisteytys: 9/10

tiistai 24. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa VII (Mustan laguunin hirviö, 1954)

There are many strange legends in the Amazon.
Kauhukahdeksikko-sarjan toiseksi viimeisessä osassa sukelletaan Amazonin syvyyksiin. Paikallisesta lätäköstä löytyy eräs Universalin klassikkomonstereista, jonka pulikointia esitettiin alun perin 3D-elokuvana. 3D-teknologia on toki palannut takaisin elokuvateattereihin ja jopa löytänyt tiensä olohuoneisiin, mutta 3D-klassikoiden osalta on vielä tyytyminen on tavalliseen 2D-formaattiin.


Creature from Black Lagoon - Mustan laguunin hirviö
Ohjannut Jack Arnold
USA 1954, 79 min.
Kauhu
Pääosissa: Richard Carlson, Julie Adams, Ricou Browning




Tutkijaryhmä etsii Amazonin kätköistä tuntematonta oliota, muinaisjäännettä ajalta, jolloin eliöt löysivät tiensä vedestä maalle. Käy tosin niin, että tutkijat tulevat löydetyksi ensin: eräässä laguunissa elävä kalaihminen (Browning) osoittautuu voimakkaaksi vastukseksi, jolla on pahat mielessään. Uhkaavassa tilanteessa tutkijoiden kesken syntyy kiistaa siitä, pitäisikö olento tappaa vai viedä ihmisten ilmoille tutkittavaksi.

Mustan laguunin hirviö mukailee King Kongin (1933) hengessä kaunotar ja hirviö -tarinaa, mutta aika laimeasti. Alle puolentoista tunnin mittaisenakin elokuva tuntuu hieman pitkältä ja huonosti rytmitetyltä. Hienojakin hetkiä löytyy, parhaimpana varmastikin kohtaus, jossa hirviö kohtaa ensimmäistä kertaa naisen vedenalaisessa maailmassa. Kohtaus on yhtäältä jännittävä, mutta myös paljastaa pelottavasta olennosta herkän puolen!

Alkukantaisten pariutumisriittien lisäksi elokuva heijastelee aikalaisarvojaan kuvaamalla Kayn (Adams) tutkijana nais-etuliitteellä. Kayn osana on lähinnä tulla sysityksi syrjään tai kaapatuksi, mitä nyt välillä voi hieman poseerata uimapuvussa tai pussailla. Arvojensa puolesta vanhentunut leffa on toki muutenkin hieman elähtänyt, mutta sillä on vakaa paikkansa elokuvahistoriassa. Ilmestyessään Mustan laguunin hirviö oli niin suosittu, että se poiki kaksi jatko-osaa (1955, 1956). Universalin nykyisen Dark Universe -projektin myötä tällekin elokuvalle on reboot tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pisteytys:  6/10

lauantai 21. lokakuuta 2017

Guys and Dolls - Enkeleitä Broadwaylla (1955)

Ohjannut Joseph L. Mankiewicz
USA 1955, 150 min.
Musikaali, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Frank Sinatra, Jean Simmons, Vivian Blaine

Roll 'em, roll 'em, roll 'em, snake eyes!
Uhkapeluri Nathan Detroit (Sinatra) haastaa vanhan tuttavansa Sky Mastersonin (Brando) vedonlyöntiin suuresta summasta ja kuvittelee tienaavansa helppoa rahaa noppapelin järjestämistä varten. Skyn täytyy viedä pelastusarmeijan neito Sarah Brown (Simmons) päivälliselle Kuubaan tai maksaa Nathanille tonni puhtaana käteen. Veto vaikuttaa mahdottomalta, mutta pelimies Sky ei luovuta helpolla. Myös Nathan potee naishuolia, sillä hänen pitkäaikainen heilansa Adelaide (Blaine) tahtoisi väkisin astella alttarille.

Aikakautensa musikaalien tapaan Enkeleitä Broadwaylla sijoittuu räiskyvän värikkääseen lavastemaailmaan, eskapismin iloiseen ulottuvuuteen. Kivat laulunumerot saavat katsojan hieman hyräilemään mukana ja tarinassakin piisaa sopivasti mielenkiintoista sisältöä. On aina hauska ajatus laittaa suuri syntinen kimppaan maanpäällisen enkelin kanssa! Idea toki on toki sen verran tuttu, että romanssin syttymistä tuskin on vaikeaa ennustaa. Laulavien gangstereiden edesottamuksia katselee silti mielellään, vaikka loppuratkaisun jo arvaakin. Nykypäivästä katsellen Skyn iskuyritykset ─ onnellisesta lopputulemasta huolimatta ─ vaikuttavat tosin ahdistavan tunkkaisilta. Parisuhde- tai pariutumisneuvoja elokuvasta ei parane poimia.

Broadway-musikaaliin perustuva elokuva muistetaan toki musiikistaan ja siitä, että vakavien draamaelokuvien tähti Marlon Brando tekee elokuvassa ainoan musikaaliroolinsa. Roolitus tuntuu erikoiselta ja vähän huonosti istuvalta, mutta Brando pärjää olosuhteisiin nähden hyvin. Osa ei silti mitenkään ole näyttelijän parhaimmistoa. Sen sijaan Brandon vastanäyttelijä Jean Simmons on aivan loistava! Niin ikään Frank Sinatra sopii rooliinsa kuin valettu. Vaikka Sinatra jäi elokuvassa jopa hieman sivurooliin, teki hän myöhemmin Brandon esittämästä Luck Be a Lady -kappaleesta oman ikimuistoisen tulkintansa.

Pisteytys:
7/10

perjantai 20. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa VI (Krampus: The Christmas Devil, 2013)

You have been naughty!
Kauhupaska on oma kiehtova genrensä, eikä sitä sovi Halloween-haasteessa sivuuttaa.  Katsottavaksi valikoitui tekele Netflixin surkean valikoiman surkeimmasta päästä. Luvassa on joulukauhua, sillä johan se pukki pian ovelle kolkuttaa, tiesivät muutamienkin naapureiden jouluvalot kertoa jo syyskuun puolella. Mikäli Halloween-tunnelmaan haluaa virittäytyä juurikin paskan kauhun merkeissä, suosittelen vuodenaikaan sopivaa Pirun pikku apuria (2004) tai ihan mihin tahansa tilanteeseen sopivaa klassikkoa Troll 2 (1990).


Krampus: The Christmas Devil
Ohjannut Jason Hull
USA 2013, 82 min.
Kauhu, Toiminta
Pääosissa: A. J: Leslie, Paul Ferm, Jay Dobyns




Tarinamme alkaa kaukaiselta 1980-luvulta, jolloin paha pukki lahtaa lapsia. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin murha-aalto jatkuu. Tapausta ryhtyy tutkimaan poliisi Jeremy (Leslie), joka mukulana onnistui karkaamaan Krampuksen kynsistä. Kaiken lisäksi Jeremyn vaimo joutuu vankilasta vapautuneen pedofiilin piinaamaksi. Arvata saattaa, että tarinan edetessä herää useita kysymyksiä. Elokuvan joulupukkia (Ferm) lainatakseni: What the fuck, brother?

Keskieurooppalaisessa kansanperinteessä tunnettu Krampus on pyhän Nikolaoksen vastakohta, sarvipäinen otus, joka on keksitty tuhmien lasten pelotteluksi. Lähimpänä kotimaista vastinetta taitaa olla kekripukki, vaikkei samasta asiasta olekaan kyse. Suomalainen Rare Exports (2010) tosin sukeltaa aika mainiosti pahojen pukkien mielikuvitusmaailmaan. Itse Krampus-hahmo sen sijaan on saanut tämän vuoden 2013 version ohella myös muutaman muunkin oman elokuvansa, joista tunnetuin on hieman ammattimaisemmin tuotettu Krampus (2015).

Krampus on ennakko-odotusten mukaisesti erittäin surkea tekele, jolle b-luokituskin on jo hieman turhan ylistävä arvio. Mikään elokuvan osa-alueista ei ole vähääkään onnistunut, ja sekös vasta tietää montaa nauruntyrskähdystä! Krampus on kuitenkin enemmän pitkäveteinen kuin hauska. Ellei elokuvasta kuitenkaan saa tarpeekseen, ei lähes kymmenminuuttisia lopputekstejäkään parane skipata. Luvassa on nimittäin behind the scenes -kokoelma, joka vetää vaivaannuttavassa tunnelmassaan vertoja itse elokuvalle. Cliffhangeriin (vai kenties ideoiden tai motivaation loppumiseen?) päättyvälle Krampukselle on myös tehty jatko-osa vuonna 2016. Uhka vai mahdollisuus?

Pisteytys: 2/10

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

The Man from Laramie - Muukalainen Laramiesta (1955)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1955, 103 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, Donald Crisp, Arthur Kennedy

You scum!
Will Lockhart (Stewart) on muukalainen Laramiesta, joka saapuu Coronadoon selvittääkseen mystisiä kiväärikauppoja. Lockhart saa kuitenkin huomata, ettei häntä kaivata kaupunkiin nuuskimaan: ensin miehen vankkurit poltetaan ja pian hän istuu itse tulisilla hiilillä kaupunkipahasen tyrmässä, murhasyyte niskassaan.

Upeilla maisemilla ja länkkäreiden klassikkoelementeillä varustettu Muukalainen Laramiesta äityy parhaimmillaan kihelmöivän jännittäväksi ja kitkerän kaunaiseksi kerronnaksi. Kertomusta on jopa verrattu William Shakespearen katkeriin ja kostonhimoisiin draamoihin. Tiettävästi Anthony Mann suunnitteli joskus toteuttavansa Kuningas Learin (n. 1605) western-versiona, mutta ajatus jäi vain idean tasolle. Tässä elokuvassa päästään kuitenkin jo lähelle Learin teemoja. Erityisesti coronadolaisen Alec Waggomanin (Crisp) hahmoa draamaklassikko on taatusti inspiroinut: vanhenevassa miehessä ilmenee sokeuden tematiikka sekä konkreettisena huononäköisyytenä että kykenemättömyytenä ymmärtää jälkikasvuaan.

Muukalainen Laramiesta on hyvin hallittu kokonaisuus eikä siinä oikeastaan ole mitään moitittavaa, mitä nyt loppuratkaisu voisi olla leffan tyylille uskollisempi ja siten dramaattisempi. Lopputulemana on hyvä western, joka ei kuitenkaan säväytä tarpeeksi. Kertaalleen elokuvan kyllä katsoo oikein mielellään ja se houkuttaa myös tutustumaan muihinkin Anthony Mannin ja James Stewartin yhteisprojekteihin ─ niistä Muukalainen Laramiesta jäi viimeiseksi.

Pisteytys:
7/10

tiistai 17. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa V (Lyhäreitä 1921, 1929 & 1937)

BOO!
Lokakuussa on miltei pakko nautiskella edes yksi Halloween-teemainen lyhytanimaatioklassikko. Tällä kertaa katselin kaksi: ikimuistoisen luurankotanssin ja tasan 80 vuoden takaisen "haamujengin". Buster Keatonin 100 vuotta sitten tapahtuneen valkokangas-ensiesiintymisen kunniaksi valikoin Disney-pätkien seuraksi yhden kivikasvon toilailun kummitustalossa.


The Haunted House - Noiduttu talo
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1921, 21 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia, Rikos
Pääosissa: Buster Keaton, Virginia Fox, Joe Roberts




Buster Keaton koheltaa pankkivirkailijana ja saa niskoilleen syytteet pankin rahojen kavaltamisesta. Kivikasvo pakenee kummitustaloon, joka tosin myöhemmin paljastuu rikollisten piilopaikaksi. Elokuvassa on jokunen hauska vitsi ja aaveiden asut ovat mainioita, mutta kokonaisuus on hieman lattea. Vauhdikkaana kymmenminuuttisena elokuva voisi olla eheämpi kokonaisuus, sillä nyt mukana on liikaa tyhjäkäyntiä.

Pisteytys: 6/10

The Skeleton Dance - Luurankotanssi
Ohjannut Walt Disney
USA 1929, 6 min.
Animaatio, Lyhytelokuva





Illan hämärtyessä hautausmaalla kuuluu eläinten huhuilua, ulinaa ja sihinää... Mutta kun koittaa keskiyö ja kello lyö, alkavat hautausmaalla luita kalisuttavat tanssijuhlat. Elävät pitäkööt varansa, etteivät joudu tanssaajien soittopeleiksi! Luurankotanssi on Disneyn ensimmäinen Hassunkurinen sinfonia ja ylipäätään koko sarjan ikimuistoisinta antia. Hassunkurisissa sinfonioissa animaatiota kehiteltiin yhä kekseliäämpiin suuntiin, ja moinen luomisen ilo välittyy Luurankotanssin danse macabresta mainiosti.

Pisteytys: 8/10

Lonesome Ghosts - Pitkästyneet haamut
Ohjannut Burt Gillett
USA 1937, 9 min.
Animaatio, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Walt Disney, Pinto Colvig, Clarence Nash




Mikki (Disney), Hessu (Colvig) ja Aku (Nash) ovat perustaneet kummituksenkarkoittamispalvelun, mutta joutuvat kujeilevien kummitusten naruttamaksi. Voisi kuvitella, että lyhäri olisi ilmestynyt Halloween-sesongissa, mutta se itse asiassa sai ensi-iltansa jouluaattona! Sittemmin pätkä on löytänyt tiensä Disneyn Halloween-spessuihin. Pitkästyneet haamut (tai myös Yksinäinen aave) on toki aikansa lyhytanimaatioiden tapaan viehättävä, mutta ei parhaimmistoa.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Marty - Poikamiesilta (1955)

Ohjannut Delbert Mann
USA 1955, 90 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ernest Borgnine, Betsy Blair, Joe Mantell

We ain't such dogs as we think we are.
Poikamies Marty (Borgnine) asuu yhdessä äitinsä kanssa ja työskentelee lihakaupassa. Hyväsydäminen Marty tahtoisi avioitua, mutta hän ei aina osaa olla tarpeeksi tahdikas, eikä hänen ulkomuotonsa saati ammattinsa ole kaikkein pinnallisimpien naisten mieleen. Eräänä iltana Marty kuitenkin tapaa Claran (Blair), joka kenties voisi olla hänen suuri rakkautensa. Äitimuori järkyttyy mahdollisesta elämänmuutoksesta, eivätkä Martyn ystävätkään osaa iloita toverinsa puolesta.

Poikamiesilta on valtavan sympaattinen ja lämminhenkinen pieni draama, joka yrittää ymmärtää myös hankalia anoppeja. Elokuvan arkisen samaistuttavien henkilöiden tunneskaala vetää mukaansa: välillä katsoja saa velloa surumielisessä myötätunnossa, mutta vastapainoksi toisinaan tekisi mieli tirauttaa pari onnenkyyneltä ilahduttavien käänteiden ansiosta. Tapahtumat on rajattu noin parin vuorokauden sisälle, mutta jo tuossa ajassa kertomuksen henkilöt ehtivät tulla rakkaiksi.

Tunteikas romanssinkaipuu oli yksi vuoden 1955 menestystarinoita ja se myös palkittiin melko merkittävin palkinnoin. Parhaan elokuvan Oscarin ja kolmen muun akatemiapalkinnon ohella elokuva sai Cannesin Kultaisen palmun. Poikamiesilta on muuten yksi erinomainen esimerkki siitä, ettei onnistuneen elokuvan tekoon vaadita suurta budjettia. Parhaan elokuvan Oscarin voittaneista tämä filmi lienee pienibudjettisimpien kärkeä, ellei jopa ykkössijalla.

Pisteytys:
8/10

perjantai 13. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa IV (The VVitch, 2016)

Wouldst thou like to live deliciously?
On perjantai 13. päivä, joten taikauskoisia hirvityksiä kuvaava kauhuleffa sopii mainiosti päivän teemaan. Neljännessä osassa Halloween-haaste pysyttelee yhä 2010-luvulla, joskin tällä kertaa mukana on myös elementtejä vuosisatoja vanhoista kansantaruista. Kehuttu elokuva yhdistelee oivasti mennyttä maailmaa uudistuvaan kauhuleffagenreen, jossa jumpscare-tylsäilyn sijaan maalaillaan piruja seinille pureutumalla ihmismielen todellisiin painajaisiin.


The VVitch: A New-England Folktale
Ohjannut Robert Eggers
USA, Iso-Britannia, Kanada, Brasilia 2016, 92 min.
Kauhu, Mysteeri, Historia
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Harvey Scrimshaw, Kate Dickie



Meren takaa uuteen maailmaan matkustanut puritaaniperhe karkoitetaan yhteisöstään vääräuskoisuuden vuoksi. Seitsenhenkinen perhe joutuu aloittamaan elämänsä jälleen alusta raivaamattomilla korpimailla, tällä kertaa kuitenkin ypöyksin. Lapsista vanhin Thomasin (Taylor-Joy) aiheuttaa päänvaivaa vanhemmilleen, sillä hän on varttumassa nuoreksi naiseksi eikä elämä korvessa kiehdo. Perhe-elämä järkkyy lisää, kun Thomasinin vahtima kuopus katoaa kehdostaan. Hiljalleen vastoinkäymiset ajavat perheenjäsenet kääntymään toisiaan vastaan.

The VVitch on syntynyt historiallisten lähteiden inspiroimana, joskin toki se on noituustulkintana monella tapaa aika mielikuvituksellinen. Elokuvassa kuitenkin kuvataan onnistuneesti 1600-luvun uudisraivaajien todellisuutta, sillä temaattisesti se osuu käsittelemään niitä tunteita, joiden parissa aikalaiset taatusti painiskelivat. Kodin kaipuu, vierauden tunne ja yhteisöstä ulossulkeminen olivat karmeita asioita tapahtuvaksi, ja toki ovat yhä nykypäivänäkin. Siksi elokuvaan voi myös samaistua. Tietenkään fiktiivisen elokuvan ei tarvitse näyttää menneisyyttä juuri sellaisena kuin se on ollut, johan se on mahdotontakin. The VVitch kuitenkin välttää kiusalliset, illuusion särkevät anakronismit onnistuneesti.

Aikakauden miljöö on rakennettu hemmetin taitavasti. Lisäksi kolea tunnelma on jatkuvasti läsnä harmaiden, toivottomien maisemien ansiosta. Painostavaa virettä ei onneksi pilata typerillä säpsäytyksillä, sillä jo vain hellittämätön ankeuden tuntu yksin riittää vaivaannuttamaan ja luomaan ahdistusta. Muutamat karmivat hetket pikemminkin hiipivät esille omia aikojaan. Lopulta on katsojasta kiinni, pitääkö paholaisia ja noitia todellisena vai mielensisäisinä tai symbolisina. Kiehtovan elokuvan jälkeen uskaltaa hieman iloita uutisesta, jonka mukaan Robert Eggers on ohjaamassa Nosferatun (1922) uusintaversiota, johon The VVitchin tuore tähti Anya Taylor-Joy on niin ikään kiinnitetty.

Pisteytys: 8/10

tiistai 10. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa III (It Follows, 2014)

It could look like someone you know...
Kauhukavalkadin kolmososassa pysytellään tutun kotoisalla 2010-luvulla. Vuosikymmenen kuluessa on julkaistu valtavasti keskinkertaisia ja sitäkin huonompia kauhuelokuvia, mutta isoon joukkoon mahtuu toki myös omalaatuisia ja onnistuneita teoksia. Kehuja ovat keränneet muun muassa Get Out (2017), The Babadook (2014), Kirottu (2013), Cabin in the Woods (2011) sekä ohessa esiteltävä It Follows (2014). Halloween-haasteen kolmas elokuva on kauhu-trilleri, jossa yliluonnolliset voimat uhkaavat teinejä. Kuulostaa turruttavalta tusinatavaralta, mutta aina toisinaan teinisäikyttelyyn löytyy jokin uusi hyvä näkökulma. Niin tälläkin kertaa


It Follows
Ohjannut David Robert Mitchell
USA 2014, 100 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Maika Monroe, Lili Sepe, Keir Gilchrist




College-opiskelija Jay (Monroe) saa kannoilleen kummallisen kirouksen, joka leviää ihmisestä toiseen seksiä harrastamalla. Aivan tavallisesta sukupuolitaudista ei kuitenkaan ole kyse, sillä tartunnan saanut joutuu murhanhimoisen demonin vainoamaksi. Myös Jayta olio vainoaa tuttujen ja tuntemattomien ihmisten hahmossa. Pahasta pääsee eroon vain laittamalla vahingon eteenpäin.

Pienen budjetin indiefilmi ei ole ilmestymisvuotensa isoimpia hittejä, mutta silti se on kerännyt paljon kiitosta. Ollakseen pienimuotoinen teinikauhu, It Follows on hyvin hallittu ja freesi kokonaisuus. Ennakkoon juoni kuulostaa pöljältä, mutta se toimii. Kauhu nostaa sykkeitä, joskin loppua kohti mentäessä mukaan tulee myös kliseitä. Esimerkiksi päähenkilöt tunkevat tietenkin nenänsä vääriin paikkoihin ja toimivat välillä muutenkin ärsyttävän huolettomasti. Säpsäytyksiä ja juonenkäänteitä osaa jo odottaa. Ainutlaatuisuus ei kanna täydellisesti loppuun asti.

Pienestä ennalta-arvattavuudesta huolimatta kerronta on onnistunutta. Tarinaa tukee viehättävän ajaton estetiikka ja äänimaailma, jotka itse asiassa luovat suuren osan elokuvan ahdistavasta tunnelmasta: tarinaa kun ei osaa sijoittaa kunnolla mihinkään tuntemaansa ajanjaksoon, miljöö pysyy tavoittamattomana. Lähin tuttu todellisuus on painajaisten maailma ja katsojan oma mielikuvitus.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lola Montès - Skandaalikuningatar (1955)

Ohjannut Max Ophüls
Ranska & Länsi-Saksa 1955, 115 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Martine Carol, Peter Ustinov, Anton Walbrook

Rumors, scandals, passion!
New Orleansin sirkuksen tähti on eurooppalainen skandaalikuningatar, tanssija ja kurtisaani Lola Montès (Carol), jonka erikoislaatuista elämää esitellään täysille katsomoille. Montèsin aiempi elämä esitetään ylellisenä, miessuhteiden sävyttämänä jännitysnäytelmänä, josta sirkusyleisö saa osansa verrattain edulliseen hintaan. Erään suuren näytöksen iltana Lolan taakse jääneen elämän kipeimmät hetket heräävät yllättäen eloon myös hänen muistoissaan. Skandaalikuningattaren kertomus perustuu löyhästi tanssija Lola Montèzin (1821─1861) elämään.

Suomenkielistä nimeä mukaillen, elokuva oli ilmestyessään varsinainen valkokankaiden skandaalikuningatar. Käsittelykulmaa ei ymmärretty, elokuva kun ei halua retostella Lola Montèzin elämäkerralla vaan pyrkii kääntämään huomion sensaatiohakuiseen tirkistelykulttuuriin. Nolostumisen ja harmistumisen ainakin ymmärtää, moni varmasti kuvitteli elokuvan tarjoavan meheviä tirkistyksiä kurtisaanin vauhdikkaaseen elämään ─ mutta aihe olikin näin vakava! Toisaalta taas Montèsia tulkinnut Martine Carol (1920─1967) sai osakseen negatiivista ryöpytystä, koska kepeissä elokuvissa hömpötellyttä näyttelijää ei nähty sopivana vakavaan rooliin. Elokuvan surkea kohtalo tuntuu ironisesti vain vahvistavan sen sanomaa ja kerronnallisia oivalluksia. Montès on sirkuksen kuriositeetti, mutta elokuva pohtii sitä, mikä on ajanut hänet surulliseen asemaansa.

Skandaalikuningattaren huono menestys oli varmasti tekijöille pettymys, mutta kaiken lisäksi se oli taloudellinen katastrofi: elokuva kun sattui olemaan aikansa kallein eurooppalaistuotanto. Visuaalisesti huikean näyttävä, suorastaan spektaakkelimainen Skandaalikuningatar on myös ainoa Max Ophülsin (1902─1957) ohjaama väri- ja laajakangaselokuva. Se myös jäi ylipäätään ohjaajan viimeiseksi teokseksi. Epäonnista elokuvaa paikkailtiin erilaisilla leikkauksilla ja joitain kohtauksia jopa katosi. Ensimmäiset restauroinnit Skandaalikuningattareen tehtiin 1960-luvulla, jolloin arvostustakin jo löytyi varsinkin ranskalaisen uuden aallon piiristä.

Pisteytys:
8/10

perjantai 6. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa II (Kissa ja kanarialintu, 1927)

I don't need the living ones.
Halloween-sarjan toisessa osassa matkataan tarkalleen 90 vuoden päähän. Vuonna 1927 tuli ensi-iltaan useita kiinnostavia kauhuelokuvia, kuten 1001-listalta löytyvä Kädetön Alfonso. Sirkukseen sijoittuvan kolmiodraaman ohjasi Tod Browning ja pääosassa taituroi Lon Chaney kädettömänä veitsenheittäjänä. Kaksikolta ilmestyi samana vuonna myös toinen kauhuelokuva, Laukaus yössä, joka kertoo Lontoossa tapahtuvista mysteerimurhista. Laukaus yössä tosin on myös eräs kuuluisimmista kadonneista elokuvista. Filmistä on säilynyt ainoastaan valokuvia, joiden avulla elokuva on jotenkuten rekonstruoitu. Tietenkään lopputulos ei ole sama, mutta yllyttää haaveilemaan siitä, josko kadonneet tai tulipalossa tuhoutuneet kelat sittenkin löytyisivät... Koska Laukaus yössä kuitenkin taitaa pysyä saavuttamattomana helmenä, katsoin erään toisen kiehtovan ja varsin merkittävänkin kauhuelokuvan samalta vuodelta.


The Cat and the Canary - Kissa ja kanarialintu
Ohjannut Paul Leni
USA 1927, 82 min.
Mykkäelokuva, Kauhu, Komedia
Pääosissa: Laura La Plante, Creighton Hale, Forrest Stanley




Muuan miljonääri kuolee yksin hulppeassa kartanossaan, ahneiden sukulaisten vaaniessa jättiperintöä kuin kissa kanarialintua. Sukulaisiaan näpäyttääkseen miljonääri on määrännyt perinnönjaon tapahtuvaksi vasta kahden vuosikymmenen kuluttua. Kun aika lopulta koittaa, kokoontuvat serkut ja tädit vainajan kolkkoon kotiin. Perinnönsaajan on määrä yöpyä tuossa kummittelevassa kartanossa ja sen jälkeen osoittaa olevansa täysissä järjissään. Talossa tietenkin tapahtuu kummia ─ onko asialla miljonäärin tyytymätön haamu vaiko kenties läheisestä mielisairaalasta karannut potilas?

Kissa ja kanarialintu (tai myös Keskiyöllä) on saksalaista ekspressionismia huokuva kummitustaloklassikko, jonka tunnelma syntyy mainioista kuvakulmista ja karmivasta miljööstä. Samannimiseen näytelmään (1922) perustuva juoni on muutoin mitä mainioin, mutta harmillisesti hyvään tarinaan on ujutettu liialti komediaa. Muutama pikkuvitsi vielä toimisikin, mutta niitä on venytetty vaivaannuttavan pitkiksi ja viljelty turhan runsaalla kädellä. Nykypäivästä katsoen tönköltä tuntuva huumori ei kaiketi liioin vaivannut aikalaisia, sillä Kissa ja kanarialintu oli ilmestyessään iso menestys. Kuten arvata saattaa, elokuva on myös antanut vaikuttimia tuleviin kummitustalotarinoihin.

Kummittelevista tai muuten vain karmivista kartanoista ─ ja niissä yöpymisestä perinnön toivossa ─ on tehty niin monta elokuvaa, sarjakuvaa ja ties mitä populaarikulttuurin tuotosta, että koko konsepti on muodostunut suoranaiseksi kliseeksi. Tämän elokuvan ilmestyessä aihe ei ollut vielä yhtä käytetty, vaikkei idea ollutkaan ennenkuulumaton. On kuitenkin arvioitu, että Kissa ja kanarialintu muokkasi osaltaan tulevia kummitustaloihin sijoittuvia tarinoita voimakkaasti. Jo pelkästään tästä elokuvasta on tehty myöhemmin viisi muuta versiota (1930, 1930, 1939, 1961, 1979), joista kaksi varhaisinta tosin on kadonnut. Säilyneisiin uusintaversioihinkin tutustuisi mielellään, vetävätköhän ne vertoja tälle genren kivijalalle?

Pisteytys: 8/10

tiistai 3. lokakuuta 2017

8 x Halloween: osa I (Candyman, 1992)

It was always you, Helen...
Kauhujen kuukausi on täällä, joten toki sitä täytyy viettää vuodenaikaan soveltuvia elokuvia katsoen. Kuun kuluessa katson kahdeksan kauhuelokuvaa, joista julkaisen tekstit tiistaisin ja perjantaisin. Kahdeksan kauhun kollaasiin valikoituneet elokuvat on valittu jokseenkin satunnaisotannalla. Mukana on tänä vuonna ja tällä vuosikymmenellä ilmestynyttä kauhua, elokuvia useiden vuosikymmenten takaa ja myös jotain ysäriä. Leffat ovat 1001-listan ulkopuolelta noukittuja ─ ensimmäistä lukuunottamatta. Se kun on roikkunut katselulistallani jo ennen muuattakin 1001-projektia pienen ikuisuuden, ja varsinaiseen listan mukaiseen katseluvuoroon on tässä vaiheessa toinen mokoma... Uusintakatselu odottaa siis jossain siellä hamassa tulevaisuudessa.

Kauhukuun ensimmäinen leffa valikoitui katsottavaksi henkilökohtaisen kauhuhistoriani perusteella. Mikäli ei lasketa Rölli-peikon seikkailuita (joita pikkukakkosiässä pelkäsin kuollakseni), ensimmäisen kauhuelokuvakokemukseni sain muistini mukaan viiden tai kuuden vuoden iässä. Asiaan kuuluvalla tavalla hiippailin salaa olohuoneeseen nukkumaanmenoaikani jälkeen, ja onnistuin näkemään tuosta kiehtovan pelottavasta elokuvasta yhden kutkuttavan karmean vilauksen (ks. kuva alla) ennen kuin lapsenlikkana toiminut isosisko passitti minut takaisin petiin. Sainpa tästä kuitenkin mehukasta kerrottavaa päiväkodissa ja tein kaverit kateellisiksi. En ole kuitenkaan tullut katsoneeksi tuota mieleeni piirtynyttä elokuvaa varttuneemmalla iällä, ennen kuin nyt.


Candyman
Ohjannut Bernard Rose
USA 1992, 99 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons




Urbaanilegendoita tutkiva Helen Lyle (Madsen) manaa vahingossa esiin koukkukätisen tappajan Candymanin (Todd). Tarinan mukaan Candyman nimittäin ilmestyy hänelle, joka sanoo tämän nimen peilille viisi kertaa. Viattomien verta vuodattava mies ei kuitenkaan tällä kertaa saavu tekemään surmatöitään välittömästi, vaan alkaa piinata Heleniä vielä karmivimmilla tavoilla.

Allekirjoittaneen positiivisesti yllättänyt Candyman hyödyntää urbaanilegendojen ideaa varsin hyvin. Tosin vaikka tarina pohjimmiltaan on onnistunut, elokuvan toteutuksessa on hivenen horjuvuutta. Helen Lylekin on päässyt urallaan ihmeen pitkälle ilman minkäänlaista tutkimusetiikkaan paneutumista. Mutta ehkä Helenin hieman epäeettiset metodit viittaavat toiseen mahdollisuuteen tulkita elokuvaa: jospa Candyman onkin vain tärähtäneen Helenin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan hyytävä tunnelma syntyy Philip Glassin tunnelmallisista musiikeista sekä selkärankaan asti luikertelevista Candymanin kauhukuiskauksista. Tietenkin pelko voi jatkua myös elokuvan päätyttyä; taatusti melko moni 1990-luvun teini kuiskaili peilin edessä Candymanin nimeä ainakin sen neljä kertaa. Puhumattakaan niistä lukuisista kaverin kavereista, jotka näkivät takanaan jo häivähdyksen veristä kädentynkää... Hyvin menestynyt elokuva sai 1990-luvun kuluessa kaksi jatko-osaa, joskaan kumpikaan ei saavuttanut alkuperäisen Candymanin suosiota. Jatko-osia tuskin tulee katsottua, mutta tämän filmin äärelle palaa joidenkin vuosien vierähdettyä ihan mielellään.

Pisteytys: 7/10

maanantai 2. lokakuuta 2017

Syyskuun elokuvat 2017

Dunkirk
Ohjannut Christopher Nolan
Iso-Britannia, Alankomaat, Ranska & USA 2017, 106 min.
Sota, Draama, Historia
Pääosissa: Fionn Whitehead, Aneurin Barnard, Mark Rylance



Dunkerquen (engl. Dunkirk) kaupungissa Pohjois-Ranskassa käytiin ankaraa taistelua alkukesästä 1940. Englanti koki karvaan tappion, ja saksalaisten piirittämästä kaupungista pakeni tuhansia sotilaita kohti rannikkoa. Tilanne oli niin vakava, että avuksi tarvittiin jopa brittiläisiä siviileitä paatteineen. Christopher Nolanin elokuva on näyttävä paon kuvaus, joka ajankohtaisesti huomioi pelokkaat ja moraalinsa rajoilla häilyvät traumatisoituneet sotilaat. Kuten niin usein Nolanin elokuvissa, idea on loistava, mutta mielenkiintoisen alun jälkeen kertomus lässähtää puuduttavaksi toistoksi ja alleviivailuksi. Monipuolisemman Dunkirk-elämyksen tarjoaa vaikkapa Rouva Miniver (1942).

Pisteytys: 7/10

Rogue One
Ohjannut Gareth Edwards
USA 2016, 133 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk




Star Wars -saaga laajenee kuin Marvel-universumi konsanaan, mutta Rogue Onen perusteella se ei ole lainkaan haitaksi. Prequel-elokuva (tai sequel...) sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä Tähtien sotaa (1977). Elokuvassa seurataan kapinallisten yrityksiä varastaa Kuolemantähden piirustukset. Loppuratkaisuhan on tietenkin selvä, sillä siitä se episodi IV alkaa, mutta seikkailua katsoo silti varsin mielellään. Juonikuviossa on hivenen kliseisyyttä, mutta elokuva tuo kuitenkin kaukaiseen galaksiin uudenlaista syvyyttä. Eritoten imperiumi vs. kapinalliset -asetelma saa aivan uusia värisävyjä. Komeita taisteluita katselee myös kernaasti.

Pisteytys: 8/10

Kubo and the Two Strings - Kubo ja samuraiseikkailu
Ohjannut Travis Knight
USA 2016, 101 min.
Animaatio, Seikkailu
Pääosissa: Art Parkinson, Charlize Theron, Matthew McConaughey



Origamien taikavoimat hallitseva Kubo-poika (Parkinson) pakenee pahoja henkiä ja etsii kadonnutta samurai-isäänsä. Tarina on ilahduttavan monisäikeinen, mutta ei kuitenkaan lainkaan sekava. Laika-animaatiostudio on jo useita kertoja ollut ehdolla animaatio-Oscarin saajaksi, mutta voittoa ei ole tullut (koska paikka on näemmä kiintiönä varattu Disneylle tai Pixarille). Tämä elokuva sai myös täysin ansaitusti ehdokkuuden erikoistehosteiden kategoriassa. Kubon visuaalinen maailma on kiehtova ja täydentää kivaa tarinaa kauniisti.

Pisteytys: 8/10

Another Earth
Ohjannut Mike Cahill
USA 2011, 92 min.
Draama, Romantiikka, Scifi
Pääosissa: Brit Marling, William Mapother




Scifi-draama pohtii, olisiko elämänsä voinut elää toisin. Päähenkilö Rhoda (Marling) ajaa kolarin, jossa raskaana oleva nainen ja tämän lapsi menehtyvät. Vuosien jälkeen Rhoda yrittää löytää tilaisuuksia pyytää tekoaan anteeksi leskeksi jääneeltä mieheltä Johnilta (Mapother), mutta pahoittelun sijaan lankeaa tämän kanssa romanttiseen suhteeseen. Samaan aikaan maapalloa lähestyy toinen maa, joka on lähes identtinen kopio omasta planeetastamme. Olemmeko eläneet siellä elämäämme lainkaan toisin? Klassikkoaihetta ihmisen valinnoista on viisaasti pohtinut myös Elias Lönnrot: "Vaikea on ihmisen luopua luonnostansa ja usein luovuttuammekin palajamme siihen, mihin luonto vaatii.” Mutta mikä merkitys onkaan noilla kieroilla sattuman oikuilla? Kiehtovaa ajatusleikkiä!

Pisteytys: 7/10

Höstsonaten - Syyssonaatti
Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1978, 99 min.
Draama
Pääosissa: Liv Ullman, Ingrid Bergman, Halvar Björk




Äiti (Bergman) ja tytär (Ullman) tapaavat vuosien jälkeen, ja menneisyyden kipeät haavat repiytyvät auki. Ingmar Bergmanin pieni ja intiimi draama tutkii intensiivisesti äiti-lapsi-suhdetta sekä tunteiden käsittelyn ja anteeksiannon vaikeutta. Liv Ullman ja Ingrid Bergman ovat päärooleissaan upeita. Sivumennen huomauttaen myös vastikään kantaesitetty oopperaversio Syyssonaatista on loistava.

Pisteytys: 9/10

The Killing - Peli on menetetty
Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1956, 85 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Sterling Hayden, Coleen Gray, Vince Edwards




Rikollisjoukko suunnittelee raviradan ryöstön, täydellisen rikoksen, mutta tietenkään kaikki ei voi mennä täysin putkeen. Pienellä budjetilla ja lyhyessä ajassa tehdyssä elokuvassa piisaa ikimuistoisia hetkiä ja Stanley Kubrickille tyypillisiä elementtejä, vaikka se ei vielä olekaan aivan kokeellisimmasta päästä omalaatuisen ohjaajan tuotantoa. Film noirin lopun aikojen teos on samalla Kubrickin pääsylippu isojen produktioiden pariin. Elokuva oli Kubrickin kolmas ja sitä seurasi sotaleffojen merkkiteos Kunnian polut (1957).

Pisteytys: 8/10

Nuoruuteni savotat
Ohjannut Mikko Niskanen
Suomi 1988, 165 min.
Draama, Historia, Biografia
Pääosissa: Ari-Kyösti Seppo, Pirjo Leppänen, Martti Kainulainen



Kalle Päätalon Iijoki-sarjan osiin 3-5 perustuva filmatisointi vie katsojat seuraamaan Kallen 1930-luvun koettelemuksia. Nuoruuteni savotat jäi sekä viimeiseksi Iijoki-elokuvaksi että myös Mikko Niskasen viimeiseksi työksi. Rauhallinen kuvaus toimii kuin slow tv -sarja, vaikka tiivistämisenkin varaa olisi. Elokuva henkii kirjojen tunnelmaa ja kokonaisuus on ehkäpä paremmin kasassa kuin Elämän vonkamiehessä (1986). Pari pikkuvikaa pistää silmään: pohjoisen veäntymisen sijaan murre viäntyy välillä savoksi, Kallesta on tullut terviisipoika ja onpa Ari-Kyösti Seppo myös hippaisen liian iäkäs ollakseen teini-Kalle. Kehuttakoon kuitenkin, että Seppo tekee muutoin moitteettoman roolityön.

Pisteytys: 7/10

Päätalo
Ohjannut Hannu Kahakorpi
Suomi 2008, 107 min.
Draama, Historia, Biografia
Pääosissa: Kai Lehtinen, Susanna Mikkonen, Nina Jääskeläinen



Kalle Päätalosta (1919─2000) kertova elämäkerrallinen elokuva rajautuu tarkastelemaan kirjailijanuran alkua vuosina 1951─1958. Rajaus on hyvä, mutta biografiaksi Päätalo on lähes vaivaannuttavan kliseinen. Elokuvassa on kuitenkin myös paljon hyvää, parhaimpana Kai Lehtisen roolityö Kallena ja kiehtova 1950-luvun ajankuva, jota olisi voinut nivoa tarinaan lisääkin. Hannu Kahakorven suunnitelmissa oli ohjata myös Päätalon sotavuosia käsittelevä elokuva, mutta se on tiettävästi jäänyt tekemättä.

Pisteytys: 6/10

The Hateful Eight
Ohjannut Quentin Tarantino
USA 2015,  187 min.
Toiminta, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Walton Goggins



Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva sijoittuu lumiseen Wyomingiin, hieman Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Yhdeksän omalaatuista kulkijaa suojautuu lumimyrskyltä samassa mökissä, jossa tietenkin tapahtuu murha jos toinenkin. Tarantino-kliseitä piisaa ihan kiusalle asti ja pituudesta olisi helposti voinut vähentää tunnin. Muutoin keskinkertaiseen elokuvaan iloa tuovat sekä upeasti sommiteltu kuvaus että ennen kaikkea Ennio Morriconen kaunis, Oscar-palkittu musiikki.

Pisteytys: 6/10

Ghostbusters
Ohjannut Paul Feig
USA 2016, 116 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Melissa McCarthy, Kate McKinnon, Kirsten Wiig, Leslie Jones



Haamujengin (1984) uusintaversio aiheutti käsittämättömän naisvihan ja rasismin ryöpyn jo hyvän aikaa ennen ensi-iltaansa. Vihapuheidioottien vuoksi moni varmasti ehti toivoa, että Ghostbusters olisi karmeasta trailerista huolimatta edes jotenkin kelvollinen kokonaisuus. Harmi kuitenkin, että käsikirjoitus on toden totta aivan uskomattoman surkea ja elokuvan niin kutsuttu huumori ainoastaan vaivaannuttaa. Visuaalinen puoli sentään toimii moitteetta ja kummitukset ovat aika mainioita.

Pisteytys: 3/10

It - Se
Ohjannut Tommy Lee Wallace
USA 1990, 192 min.
Kauhu
Pääosissa: Richard Thomas, Jonathan Brandis, Tim Curry




Kauhuklassikko Se kertoo Derryn kaupunkia piinaavista murha-aalloista, joiden näkyvin muoto on lapsia pelotteleva pelle Pennywise (Curry). Joukko mukuloita onnistuu kukistamaan hirviön, mutta kolme vuosikymmentä myöhemmin ystävykset joutuvat kohtaaman Pennywisen uudelleen. Stephen Kingin samannimiseen romaaniin (1986) perustuva elokuva, tai itse asiassa kaksiosainen tv-sarja, tiivistää tuhatsivuisen järkäleen onnistuneesti. Se on monessa käänteessä (kirjan tapaan) hieman korni, mutta ihan mukiinmenevä kauhu. Elokuvassa parasta on Tim Curryn loistava pellepelottelu.

Pisteytys: 6/10