Symphony of a Great City |
Vuonna 1927 Suomessa käytiin melko mitäänsanomattomat eduskuntavaalit, itänaapurissa Josif Stalin kahmi itselleen lisää valtaa ja Yhdysvalloissa aloitettiin kolmentoista vuoden mittainen patsasprojekti Mount Rushmorella. Niin Yhdysvaltain suurkaupungeissa kuin myös vanhan mantereen metropoleissa urbaanin kaupunkikulttuurin syntinen vetovoima imi elämänjanoista nuorisoa puoleensa keitaan tavoin. Nostalgian ja populaarikulttuurin ansiosta kiihkeä 1920-luku kiehtoo yhä, onneksi sinne voi kurkistaa vaikkapa tämän elokuvan avulla.
Berlin: Die Sinfonie der Großstadt -
Berliini: Suurkaupungin sinfonia
Ohjannut Walter Ruttman
Saksa 1927, 79 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti
Juna puuskuttaa kohti aamuauringossa kylpevää Berliiniä. Kamera jalkautuu kaupungin kaduille, jossa illan viimeiset juhlijat ehtivät juuri pois ensimmäisten työhönsä rientävien tieltä. Päivän edetessä nähdään töidensä parissa uurastajia, seurataan liikenteen humua ja välillä levähdetään lounaan äärellä, nähdäänpä kaduilla pari tappeluakin. Illalla kaupunkilaisia odottavat tietenkin vapaa-ajan huvit. Tämän lähemmäksi aikamatkaa on jo vaikea päästä! Jälkiviisaus kouraisee syvältä: kuinka moni onnellisena leikkivistä lapsista koki kohtalonsa tulevan suursodan pyörteissä?
Kaupunkisinfonioiden genre oli voimissaan 1920-luvulla, joskaan lajityypin edustajia ei loppujen lopuksi ole kovin montaa. Tunnettu neuvostoliittolainen vastine Mies ja elokuvakamera (1929) löytyy myös 1001-listalta. Kumpikin elokuva tarkastelee kaupungin arkista elämänmenoa ja rytmittää kaaoksenkin järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Kamera ei ole täysin passiivinen ja objektiivinen todellisuuden tallentaja, sillä mukana on myös hiven dramatisointia ─ ja tietenkin jo kameran käynnistäminen ja kuvan rajaaminen ovat tietoisia valintoja. Berliinin arkea seurattiin sittemmin myös modernimmassa kaupunkisinfoniassa 24 Hours Berlin (2009). Ylipäätään lajityypin vaikutus näkyy myös dokumenttiklassikossa Koyaanisqatsi (1982).
Kaupunkisinfonioiden genre oli voimissaan 1920-luvulla, joskaan lajityypin edustajia ei loppujen lopuksi ole kovin montaa. Tunnettu neuvostoliittolainen vastine Mies ja elokuvakamera (1929) löytyy myös 1001-listalta. Kumpikin elokuva tarkastelee kaupungin arkista elämänmenoa ja rytmittää kaaoksenkin järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Kamera ei ole täysin passiivinen ja objektiivinen todellisuuden tallentaja, sillä mukana on myös hiven dramatisointia ─ ja tietenkin jo kameran käynnistäminen ja kuvan rajaaminen ovat tietoisia valintoja. Berliinin arkea seurattiin sittemmin myös modernimmassa kaupunkisinfoniassa 24 Hours Berlin (2009). Ylipäätään lajityypin vaikutus näkyy myös dokumenttiklassikossa Koyaanisqatsi (1982).
Rytmiltään ja leikkauksiltaan elokuva on taitavasti koottu. On kiehtovaa, miten kameran avulla voidaan löytää draamaa ja jännitteitä tuiki tavallisesta arkipäivästä, joskin toki arkemme on aina omanlaistaan draamaa. Kohtaukset on myös jaksoteltu selkeäksi rakenteeksi: kun ensin seuraamme lasten leikkiä, pian kuvan valtaavat vanhat miehet. Elokuvan idea on maino, sillä sitä ihan tavallista elämänmenoa on valtavan kiinnostavaa seurata. Toisaalta menneisyys on vieras maa, mutta moni tilanne on yhä täysin tunnistettava ja jokapäiväinen. Teknologia, tekemisen tavat ja kulttuuri ovat muuttuneet. Mutta liekö ihminen pysynyt samanlaisena?
Pisteytys: 8/10
Kaupunkisinfonioita on oikeastaan yllättävän paljon, niistä muodostettiin Pordenonessa kahtena vuonna oma sarjakin. Esillä on harmillisen vähän.
VastaaPoistaTeoksia ei tosiaan liikaa ole tullut vastaan, vaikka lajityyppi onkin valtavan kiehtova monella tapaa!
Poista