Fantastic Voyage - Fantastinen matka (1966)

Ohjannut Richard Fleischer

USA 1966, 100 min.

Scifi, Seikkailu 

Pääosissa: Stephen Boyd, Raquel Welch, Edmond O'Brien

 

But I don't want to be miniaturized!

Muuan tutkija joutuu salamurhayrityksen kohteeksi ja nyt vaarallinen verihyytymä uhkaa tehdä miehestä lopun. Mutta kiitos ja ylistys tieteen, jotain on sittenkin tehtävissä! Kutistettu pelastuspartio sukeltaa aluksellaan potilaan elimistöön ja matkaa kohti tuhottavaa hyytymää. Ensimmäinen matka ihmiskehon sisälle on vaarallinne ja kaiken lisäksi joku yrittää sabotoida sen etenemistä. Onko vihollinen soluttautunut vastapuolen verenkiertoon?

Fantastinen matka on herttaisen naiivia scifiä, jonka mahdottomuuksia on turha ryhtyä erittelemään. Leikkiin heittäytyminen on usein hauskempaa kuin virheiden erittely, mutta tämän elokuvan tapauksessa hölmöyksille ei voi olla nauramatta hyväntahtoisesti. Se on oikeastaan tarinan ainoa hupi, sillä seikkailu verisuonistossa on melko pitkäpiimäistä seurattavaa. Tarinan jännitteet ovat ennalta-arvattavia ja maisemat yksipuolisia, vaikka välillä Oscar-palkitut lavasteet viehättävätkin. Edistyksellisesti seikkailuryhmässä on naisjäsen (Welch), jonka taitoja tosin ajanmukaisesti epäillään. Lopulta tämäkin edistysasetelma sortuu, kun kaunis assistentti joutuu hengenvaaraan ja miesten pelastustaitoja koetellaan.

Nahkeasta suhtautumisestani huolimatta olen sitä mieltä, että Fantastinen matka on kiinnostava scifi-merkkipaalu. Elokuva nimittäin sai aikanaan hyvän vastaanoton ja sille on riittänyt faneja myöhemminkin. Elokuvantekijöiden pyynnöstä suosittu tieteiskirjailija Isaac Asimov julkaisi elokuvaan pohjautuvan kirjan (1966), joka sekin keräsi lukijoita. Elokuvan vaikutus näkyy monissa myöhemmissä scifikertomuksissa, sillä kutistumisideaa on hyödynnetty muun muassa Marvel-universumin sarjakuvissa ja elokuvissa (esim. Ant-Man, 2015). Ehkäpä ranskalainen animaatiosarja Olipa kerran elämä (1986) on niin ikään vaikuttunut Fantastisen matkan ihmeistä.

 

Pisteytys: 5/10

Jadesoturi (2006)

Ohjannut Antti-Jussi Annila

Suomi & Kiina 2006, 104 min.

Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Tommi Eronen, Markku Peltola, Jingchu Zhang, Krista Kosonen

 

Rauta tahtoi olla tulen kanssa, mutta tuli poltti sitä...

 

Toistaitoinen seppä Kai Pelkonen (Eronen) joutuu elämänsä seikkailuun, kun Kalevala-tutkija Olavi Berg (Peltola) saapuu hänen ovelleen mystisen rautaesineen kanssa. Kai on unohtanut entisen elämänsä sepän poikana ja taitavana soturina, joka kahlitsi demonin rautalippaaseen, Sampoon. Samalla menneisyyden suuri rakkaustarina jäi odottamaan täyttymystään. Vuosisatoja uinunut rakkaus ja pahuus etsivät nyt tietään vapauteen.

Antti-Jussi Annilan (s. 1977) kunnianhimoinen esikoisohjaus yhdistää Kalevalan wuxia-elokuvaan. Kiinan ja Suomen kohtaaminen tuntuu ensi alkuun uskaliaan hölmöltä, mutta lajityyppi toimii. Wuxia-filmeille tyypillinen näyttävyys ja suurentelu sopii suurtarinaan mainiosti. Elokuva kuitenkin kärsii kokemuksen puutteesta: eri osat ja aikatasot rönsyävät, eikä kokonaisuus oikein keity kasaan. Tarinaa leimaa vakavuus, kun se pikemminkin kaipaisi ripausta vallatonta leikkiä ja hentoa huumoria. Rentous puuttuu, vaikka ideassa onkin ilahduttavaa lennokkuutta.

 

Jadesoturi ilmestyi suuren markkinoinnin ja oheistuotteiden suitsuttamana. Kiinassa elokuva oli ensimmäinen suomalaiselokuvan ensi-ilta kautta aikojen, mutta kiinalaisyleisöt eivät oikein ymmärtäneet elokuvaa. Suomessa vastaanotto oli parempi, vaikka lajityyppi on poikkeuksellinen. Arviot jakautuivat ilahtuneisiin ja varovaisiin, lyttääviin ja ylistäviin. Valtaisaa menestystarinaa Jadesoturista ei tullut ja kokonaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta rohkeuden puutteesta filmiä ei voi moittia! Nytpä elokuva sopii oivaksi katselupariksi tuoreemman Kalevala-aiheisen ensi-illan, Kullervon tarinan (2026), rinnalle.

Pisteytys: 5/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Sin City, 2005)

The night's as hot as hell.

 

On kaksikymppisten elokuvien juhlaparaatin vuoro!  Vuoden kiinnostavimpiin elokuviin lukeutuvat, minun mielestäni, ranskalaistrilleri Kätketty (2005), häkellyttävä karhudokumentti Grizzly Man (2005) ja mystinen A History of Violence (2005). Ykköspaikan kuitenkin nappaa haikea queer-romanssi Brokeback Mountain (2005). Viimeisenä mainittu taisi olla vuotensa eniten keskustelua herättänyt elokuva, joka keräsi rutkasti katsojia, pystejä ja kriitikoiden kehuja.

Muita vuotensa hittifilmejä olivat muun muassa uuden trilogian avausosa Batman Begins (2005) ja tuoreen Star Wars -saagan päätös Sithin kosto (2005). Menestystä niitti myös visuaalisesti kaunis Geishan muistelmat (2005), jossa kiusana on takavuosien vanhentunut, eksotisoiva tyyli. Muinainen meininki riivaa myös tätä päivän luukusta löyhähtävää rikosklassikkoa.

 

 

Sin City
Ohjannut Frank Miller & Robert Rodriguez

USA 2005, 124 min.

Rikos, Trilleri 

Pääosissa: Clive Owen, Bruce Willis, Jessica Alba

 

 

 

 

Sin Cityn kaupunki on korruption ja rikollisuuden pesä. Synkkä, sateinen ja saastainen kaupunki kertoo kolme toisiinsa kietoutuvaa tarinaa: on salaperäisiä murhia, vainoavia exiä ja väkivaltaisia rikollisliigoja. Pulp noir -elokuvassa meno on raakaa ja maailma armoton, mutta muutamilla sankareilla on kuitenkin vielä sydämessään sijaa oikeudenmukaisuudelle.

Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City on visuaalisesti taitavaa, eläväksi muuttuvaa sarjakuvaa. Ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana ja jopa säveltäjänä häärinyt Robert Rodriguez tavoittaa elokuvan rytmissä hieman samankaltaista vauhtia kuin lännenfilmi Desperadossa (1995), mutta tässä tarinassa ei ole rahtustakaan huumoria. Elokuvan suurin kauneusvirhe on seksismi, vaikka eipä se monia vielä 00-luvulla kiusannut ─ tuskin olisin itsekään huomannut koko asiaa, jos olisin nähnyt Sin Cityn tuoreeltaan. Vaan ajat muuttuvat ja ajattelu, siksipä koko elokuvaa riivaa tahmaisen menneisyyden ummehtunut maku.

Nykypäivänä Sin Cityn tunnelmasta ei välttämättä innostu, mutta ilmestyessään elokuva oli kuitenkin kelpo menestys ja jälkimainekin on ollut suopeaa. Odotettu jatko-osa Sin City: A Dame to Kill For (2014) ei yllyttänyt samanlaiseen riemuun, joten kolmas elokuva jäi lopulta tekemättä. Haaveita tv-sarjasta ei tiettävästi olla vielä tyyten haudattu, vaikka tuotantorintamalla on ollut hiljaista jo monta vuotta. Toivottavasti menneisyyden tunkka tuuletetaan pois, jos paluu ankeaan Sin Cityyn jossain muodossa vielä koittaa.

Pisteytys: 5/10

The Little Colonel - Pikku eversti (1935)

Ohjannut David Butler

USA 1935, 81 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Shirley Temple, Lionel Barrymore, Evelyn Venable, Bill Robinson

 

How can there be a new way to go upstairs?

 

Yhdysvaltain sisällissota jätti arpensa kansakuntaan ja perheisiin. Etelävaltioiden vanha eversti Lloyd (Barrymore) sydämistyy tyttärelleen (Venable), joka kehtaa avioitua pohjoisvaltioiden riveissä taistelleen nuorukaisen kanssa. Vuodet vierivät ja pariskunta saa lapsen, suloisen pikku-Lloydin (Temple). Ärhäkän mutta herttaisen lapsosen avulla vanhat kaunat lopulta hautautuvat!

Lapsitähti Shirley Templen näyttelijänura oli 1930-luvulla huipussaan. Vuosittain hän ehti tähdittää useampaa elokuvaa: vuonna 1935 sai ensi-iltansa kolme Temple-elokuvaa, joista Pikku eversti on tunnetuin. Maineikkainta elokuvassa on Templen ja kanssanäyttelijä Bill Robinsonin kuuluisa porrastanssi (kuvassa), sillä se oli kaikkien aikojen ensimmäinen mustan ja valkoisen näyttelijän yhteistanssi elokuvassa. Siitäpä päästäänkin elokuvan aihepiiriin, joka herttaisuuden alle kätkeytyy.

 

Pikku eversti pyrkii olemaan liennyttävä ja riitelijöitä yhdistävä lempeä elokuva. Eipä Temple-elokuva kovin vakavamielinen voisi ollakaan, ja lopulta kaikki käy hyvin. Nykymittapuulla filmi tuntuu ajoittain sangen kiusalliselta, sillä siinä on useita vaivaannuttavan rasistisia kohtauksia. Aikansa kuvaahan se tietenkin on ja sellaisena elokuvaan on suhtauduttava. Kokonaisuutta haittaa oikeastaan vielä enemmän hieman löperö tarina, jossa tuoksahtaa rahastuksen maku.

Pisteytys: 5/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

A Star is Born (2018)

Ohjannut Bradley Cooper

USA 2018, 136 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Lady Gaga, Bradley Cooper

 

Can I touch your nose?

 

Keski-ikäinen country-muusikko Jackson Maine (Cooper) ryyppää itseään hengiltä ja hoitelee stadionkeikkoja ponnettomalla rutiinilla. Kun Jackson sattumalta tapaa Allyn (Gaga), lupaavan nuoren laulajan, hän löytää uutta elinvoimaa. Mutta kun Allyn valovoimainen tähti syttyy, Jacksonin valokeila himmenee ja viina vie miestä kohti lopullista tuhoa.

A Star is Born on nykyaikainen päivitys vanhaan tarinaan, joka on filmatisoitu jo kolme kertaa aiemminkin, ja tarina-aihiota on toki mukailtu monissa muissakin elokuvissa. Kaksi ensimmäistä elokuvaa (Tapahtuipa Hollywoodissa, 1937 ja Tähti on synttynyt, 1954) sijoittuvat elokuvamaailmaan. Tähti on syttynyt (1976) siirsi tarinan musiikkipiireihin. Menestyksen tavoittelun sijaan tämän elokuvan keskeisiä teemoja ovat pääparin romanssi, Jacksonin alkoholismi ja Allyn epävarmuus omasta ulkonäöstään. A Star is Born ei silti sisällöllisesti tuo mitään uutta tuttuun tarinaan.

Kovia lipputuloja ja positiivisia arvioita kerännyt elokuva menestyi ilmestyessään näyttävästi. Huolellisesti tehdastuotettu musiikki edustaa monin tavoin 2010-luvun tyyliä, minkä vuoksi ei olekaan ihme, että filmi pokasi Shallow-hitistään muun muassa Grammyn ja parhaan laulun Oscarin. Vaikka Lady Gaga ja Bradley Cooper löytävät laulaessaan keskinäisen kemian, romanssikuvaus on heppoista ja aavistuksen kliseistä. Siten A Star is Born ei vedä vertoja kahdelle ensimmäiselle esikuvalleen (1937, 1954), mutta kyllä tämän mieluummin katselee kuin 1970-luvun laimean lemmiskelyn.

Pisteytys: 5/10

Crazy Rich Asians (2018)

Ohjannut Jon M. Chu

USA & Kiina 2018, 120 min.

Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Constance Wu, Henry Golding, Michelle Yeoh

So your family is, like, rich?

Rachel (Wu) ja Nick (Golding) ovat nuoria, menestyneitä ja rakastuneita. Kun Rachel lähtee ensi kertaa Nickin mukaan tämän synnyinseuduille Singaporeen, yhteiselo joutuu koetukselle. Nick tulee äärettömän vauraasta perheestä, joka ei kelpuuta perijänsä puolisoksi aivan ketä tahansa. Spektaakkelimaisten juhlien kulisseissa tunteet kuohuvat ja kaikki ovat vaikeiden valintojen edessä.

Kevin Kwanin samannimiseen bestselleriin (2013) perustuva elokuva on peruskaavaltaan kliseinen romanttinen komedia nousuineen ja laskuineen. Pientä raikkautta tarinaan kuitenkin tuovat sen kuvaamat ihmiset. Aasialaistaustaisten romanssit, bileet ja vauraus ovat ihan hyvää vaihtelua jenkkikeskeiseen meininkiin, vaikka aika amerikkalainen tämäkin elokuva on; kielikin on tutusti englanti, muutamia näytösluontoisia repliikkejä lukuunottamatta. On silti hyvä, ettei elokuva rällää kulttuurikliseillä tai tee aasialaisuudesta pelkkää eksoottista kuriositeettia.

 

Crazy Rich Asians kasvoi nopeasti hittielokuvaksi. Vaikka romcom on sinänsä ihan laadukkaasti tehty, hulppeiden juhlien kulutushysteriasta on vaikea intoutua, eikä yllätyksetön tarinakaan saa biletunnelmaa kohoamaan. Luksuselämä ja tarinallisesti tutut hempeilyt ovat silti olleet monien katsojien mieleen, siitä kertovat filmin osakseen saamat kovat lipputulot ja myönteiset kritiikit. Kirjan ja elokuvan faneille lienee luvassa herkkua, sillä jatko-osaa työstetään paraikaa.

Pisteytys: 5/10

Straight Outta Compton (2015)

Ohjannut F. Gary Gray

USA 2015, 147 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: O'Shea Jackson, Corey Hawkins, Jason Mitchell

 

Fuck tha police!

 

Kalifornian lämmössä, Comptonin katujengien keskellä jytisee hip hop. Paikalliset nuoret kollit perustavat 1980-luvun lopulla rap-yhtye N.W.A:n, joka kohoaa maanlaajuiseen suosioon. N.W.A meuhkaa katujengeistä, poliisiväkivallasta ja soittaa suutaan sanoja säästelemättä. Menestyksestä huolimatta rääväsuille löytyy vastustajia, eivätkä varsinkaan kytät katso touhua mielissään. Lopulta yhtye hajoaa keskinäisiin erimielisyyksiin ja sen jäsenet jatkavat sooloillen omilla tahoillaan.

 

N.W.A jätti merkittävän perinnön populaarimusiikin kehittymiselle. Ryhmästä ponnistivat esimerkiksi Ice Cube ja Dr. Dre, joiden nimet voivat hyvinkin olla tuttuja, vaikka hip hop -kulttuuria ei juuri tuntisikaan. Sikäli gangstarapin pioneerien tarina on kertomisen arvoinen, mutta harmillisesti toteutus ei onnistu. Straight Outta Compton on parhaimmillaan alkupuolellaan, jolloin ystävykset lyövät läpi ja nousevat huipulle. Lopussa hyvä rytmi unohtuu ja tarina polkee paikallaan, kun räppärit vain nokittelevat keskenään. Elokuvassa on tunnin verran liikaa kestoa ja aivan liikaa biografia-kliseitä. Ehkä tietty jäykkyys johtuu siitäkin, että tuottajanpallilla istui N.W.A:n entisiä jäseniä.

 

Vaikka elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen hienoinen tylsyys, on siinä toki kehuttavaakin. Verrattain tuntemattomat näyttelijät vetävät tunteella, ja rytmikkäästi sykkivät musiikkikohtaukset ovat hyviä. Niitä voisi olla reilumminkin muun lätinän tilalla. Straight Outta Compton vastaanotti hieman ristiriitaisia arvioita, mutta katsojia sille kyllä riitti. Tarinan vetovoiman ymmärrän, mutta en pysty käsittämään, millä ansioilla elokuva sai Oscar-ehdokkuuden epätasaisesta käsikirjoituksestaan. Jos elokuvan aihio kiinnostaa, ennemmin suosittelen katsottavaksi vaikkapa hood-klassikkoa Boyz n the Hood (1991) ─ sielläkin heiluu Ice Cube, mutta tuottajapestin sijaan näyttelijänä.

Pisteytys: 5/10

The Theory of Everything - Kaiken teoria (2014)

Ohjannut James Marsh

Iso-Britannia & Japani 2014, 123 min.

Biografia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones

 

What is the nature of time?

 

Fyysikko-kosmologi Stephen Hawking (1942─2018) on tullut tunnetuksi paitsi tutkimuksellisista ansioistaan, myös ALS-sairaudestaan. James Marshin (s. 1963) biografia kuvaa Hawkingin (Redmayne) nuoruusvuosia Cambridgen yliopiston väitöskirjatutkijana. Noina vuosina nuori tutkija kiinnostuu ajan olemuksesta, sairastuu vakavasti ja rakastuu kirjallisuutta opiskelevaan Janeen (Jones). Edessä siintävät vuodet ovat onnellisia mutta vaikeita, sillä Stephenin sairaus pahenee.

Kaiken teorian kantava ajatus on, että Stephen Hawkings tutkii aikaa, vaikka hänellä sitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Jälkiviisaana toki tiedämme, että olihan niitä elinvuosia sittenkin enemmän kuin aluksi luultiin. Idea ei kanna ja tarina tuntuu auttamattoman tyhjänpäiväiseltä. Kun perusajatus puuttuu, ei auta, että muut osat ovat kohdillaan. Tyylikäs miljöö, pätevät näyttelijät ja kiinnostava päähenkilö ovat toki onnistumisia. Niiden ansiosta filmi välttää viihteestä.

Marraskuussa 2014 ensi-iltansa saanut Kaiken teoria tuli teattereihin suuren ennakkomainonnan saattelemana. Täydellisesti Oscar-sesonkiin muotoiltu sentimentaalinen filmi ei lopulta ollut voittomagneetti, vaikka se monia eri ehdokkuuksia keräsikin. Parhaiten pärjäsi lopulta Eddie Redmayne, jonka fyysinen roolisuoritus toi muun muassa parhaan miesnäyttelijän Oscarin ja Baftan. En moiti hyvin suoriutuvaa Redmaynea, mutta toivon, että Stephen Hawkingin ura ja oivallukset saavat joskus arvoisensa elokuvan. Tämä latteus joutaa siinä vaiheessa Oscar bait -filmien mustaan aukkoon, jossa sille riittää lajitovereita.

Pisteytys: 5/10

American Hustle (2013)

Ohjannut David O. Russell

USA & Kiina 2013, 138 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Jennifer Lawrence, Bradley Cooper

Life is ridiculous.

Irving Rosenfeld (Bale) ja Sydney Prosser (Adams) ovat lemmenpari ja suuria huijareita. Kun FBI pääsee parivaljakon rikollisten touhujen jäljille, on jäljellä vain yksi vaihtoehto. Agentti DiMaso (Cooper) astuu remmiin ja eripuraisen kolmikon on määrä saada haaviin isompia kaloja. Korruptoituneiden poliitikkojen jahtaaminen saa rakastavaisten välit rakoilemaan.

American Hustle on sekava, monen kertojan ja näkökulman veijarileffa. Tavallaan moniulotteisuus on ideana hauska, mutta käytännössä se ei toimi. Elokuvan viitsii silti katsoa kertaalleen, koska näyttelijät ovat hyviä, hetkittäin huumori toimii ja 1970-luvun ajankuva on ihan hauskasti tyyliteltyä, jos toki toisinaan aika ylimitoitettua. Mutta mistä elokuva lopulta edes kertoo? Reippaan kahden tunnin shown jälkeen jää hieman koijattu olo ja lopulta huijarit ovat tiessään.

 

Elokuvan laadusta kertoo sekin, että American Hustle sai 10 Oscar-ehdokkuutta vaan ei yhtäkään voittoa. Näyttelijät sinänsä ehdokkuutensa ansaitsivatkin, mutta muutoin ehdokkuuskokoelma tuntuu yliampuvalta, vuoden parhaan elokuvan ehdokkuus etunenässä. American Hustle oli silti kaupallinen menestys ja monen kriitikon suosikki, vaikka useissa arvioissa toistui jo toteamani tarinan heikkous. Välttävä hupileffa, mutta ei lajityyppinsä saati ohjaajansa parasta antia.

Pisteytys: 5/10

La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Pirates of the Caribbean, 2003)

Why is the rum gone?

Elokuvavuoden 2003 maineikkaimpia kohokohtia olivat Kill Bill (2003), Lost in Translation (2003) ja Oldboy (2003). Kyseenalaisinta mainetta puolestaan niitti legendaarisen huono The Room (2003), jonka tekoprosessista syntyi sittemmin elokuva The Disaster Artist (2017). Vuoden lipputulojen ykköseksi kohosi LOTR-trilogian päätösosa, edelleen komea Kuninkaan paluu (2003). 

 

Vaikka hienoja uusia elokuvia pulpahteli pinnalle, entisen maailman tähtiloisto himmeni: ohjaaja Elia Kazan (mm. Viettelyksen vaunu, 1951) sekä näyttelijät Gregory Peck (mm. Kuin surmaisi satakielen, 1962) ja Katharine Hepburn (mm. Afrikan kuningatar, 1951) menehtyivät. Jotta emme jäisi liian surumielisiin tunnelmiin, johdattelee tämä 20-vuotias hittifilmi vuoristorata-ajelulle ja meren tyrskyihin.

 

 

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl
Ohjannut Gore Verbinski

USA 2003, 143 min.

Seikkailu, Toiminta, Fantasia

Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush

 

 

 

Disneylandin huvipuistolaitteesta innoituksensa saanut Pirates of the Caribbean kiitää mustin purjein Karibianmeren sineen. Kapteeni Jack Sparrow (Depp) tavoittelee tietään takaisin armaan laivansa ruoriin, mutta sen uudella kapteenilla Barbossalla (Rush) on muita suunnitelmia. Merirosvojen juonitteluun sekaantuu tahtomattaan kuvernöörin tytär Elizabeth Swann (Knightley) ja perässä seuraa neitoa lempivä aseseppä Will Turner (Bloom).

Pirates of the Caribbean on kuin huvipuistoajelu itsessään: vauhtia, komeita lavasteita, hupia, naurua ja jännitystä. Ripaus romantiikkaakin ja salasuukkoja vuoristoradan tunnelissa! Viihde-elokuva on toteutettu menevästi, vaikka toisteisella miekankalinalla täytetään liikaa ruutuaikaa. Tarinan käänteet ovat kankeita, mutta tässä lajityypissä se ei ole yletön synti. Pääasia on, että kyydissä riittää hupia.

Mittavaksi ilmiöksi kasvanut elokuva teki merirosvoista jälleen kuumaa tavaraa, ja sittemmin elokuva on saanut jopa viisi jatko-osaa. Elokuvien päätähti Johnny Depp ei ole viime vuosina saanut järin imartelevaa suosiota ja filmisarjan jatko on ollut vaakalaudalla. Mutta mitenpä lopulta käynee, vieläkö Karibialla seilataan ja millä kokoonpanolla? Ehkäpä piraattien olisi aika siirtyä nauttimaan ansaittuja eläkepäiviä ennen kuin dublonit hupenevat ja aarrearkun pohja alkaa paistaa.

Pisteytys: 5/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Tom Jones, 1963)

Ah, Tom ─ you wicked dog.

 

Tanssiaskeleet käyvät vuoteen 1963! Rapakon takaa kantautui vuoden mittaan isoja uutisia: Alcatrazin pahamaineinen vankila suljettiin, Martin Luther King lausui kuuluisat sanansa "I have a dream" ja presidentti John F. Kennedy salamurhattiin. Kulttuurin saralla tapahtui, ja paljon muutakin kuin alkavaa Beatlemaniaa. Briteissä esitettiin ensimmäinen jakso Doctor Who -sarjaa ja Ruotsissa päivänvalon näki Astrid Lingrenin rakastettu satukirja Vaahteranmäen Eemeli (1963).

Vauhdikasta vuotta 1963 vie tunnelmoimaan ajankuvaa taitavasti maalaava Ford v Ferrari (2019) tai demokratiaa puolustava rikostrilleri Z ─ hän elää (1969). Kennedyn murhaa ja sen jälkihöyryjä taas puidaan kiintoisasti elokuvissa Report (1967) sekä JFK (1991). Mutta kuusikymppiset tapahtumat sikseen ─ nyt kiidetään kaukaiselle 1700-luvulle, tosin taatulla 60-luvun veikeällä tyylillä.

Tom Jones ─ hulivilihurmuri
Ohjannut Tony Richardson

Iso-Britannia 1963, 129 min.

Komedia, Historia

Pääosissa: Albert Finney, Susannah York, George Devine

 

 

 

 

Henry Fieldingin samannimiseen klassikkokirjaan (1749) perustuva Tom Jones vie 1700-luvun Englantiin. Nimikkohenkilö Tom Jones (Finney) on ottolapsena varttunut nuorukainen, jonka komeat piirteet vetoavat nuoriin neitosiin. Tomppa ottaa avuistaan kaiken ilon irti, ja onnellisen avioliiton solmimisessa on sattuneista syistä jos jonkinmoisia mutkia ja käänteitä!

Melko kokeellisella tyylillä toteutetussa filmissä historiallinen romanssi kohtaa Benny Hill -henkisen komiikan. Pysäytyskuvat, neljännen seinän rikkominen, yllättävä kohellus ja monenlaiset muksahtelut antavat tarinalle omaperäisen sävyn. Lopputulos on kummasti viihdyttävä, vaikka pääasiassa kiusallisen rasittava. Ohjaaja Tony Richardson (1928─1991) harmitteli jälkeen päin olevansa lopputulokseen tyytymätön, vaikka elokuva nousikin välittömään suosioon.

Aikalaisyleisöt todella pitivät elokuvasta ja jopa niin paljon, että Tom Jones kohosi yhdeksi vuotensa suurimmista hittifilmeistä. Menestys ei jäänyt ainoastaan lippuluukuille: kahdeksan Oscar-ehdokkuuden elokuva voitti neljä pystiä, mukaan lukien parhaan elokuvan pokaalin. Kovasta maineestaan huolimatta Tom Jones on aikojen saatossa vaipunut unholaan. Kävi lopulta niin, että Richardson taisi olla oikeassa. Erikoinen tyyli jäi kuriositeetiksi ja kertanauruksi.

Pisteytys: 5/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Kenelle kellot soivat, 1943)

I do not know how to kiss or I would kiss you.

 

Vuoden 1943 muistelot täyttyvät sotatapahtumista: Stalingradin taistelussa Saksa murtui ja samana vuonna Suomi hylkäsi Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Tykkien jylinä jatkui, mutta joko horisontissa kajastaisi loppu tälle kaikelle lohduttomalle tuholle? Vuoden tunnelmiin voi sukeltaa elokuvien avulla: Tule ja katso (1985) kuvaa pakahduttavalla tavalla nuorukaisen sankariunelman murenemista, Navaronen tykit (1961) kertoo viihteellisesti kuvitteellisesta sota-operaatiosta Välimerellä ja Suuri pakoretki (1963) on tosipohjainen tarina huimasta vankileiripaosta. Sota on läsnä myös päivän elokuvassa, vaikka se sijoittuukin toista maailmansotaa edeltävään aikaan.

 

 

For Whom The Bell Tolls - Kenelle kellot soivat
Ohjannut Sam Wood

USA 1943, 168 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Ingrid Bergman, Katina Paxinou

 

 

 

 

Amerikkalainen Robert Jordan (Cooper) osallistuu vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Diktaattori Francoa vastaan taistelevien sissijoukkojen keskuudesta Jordan löytää itselleen mielitietyn, viehättävän Marían (Bergman), mutta joku muukin on iskenyt naiseen silmänsä. Lemmen kipinöistä huolimatta rakkauden aika ei ole nyt, sillä sota velvollisuuksineen ei odota.

Melodramaattinen Kenelle kellot soivat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen sotaromaaniin (1940). Elokuvasovitus on staattisuutensa vuoksi pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi kestoakin elokuvalla on aivan liikaa. Hahmoilta kaipaisi luonnetta, vaikka näyttelijät sinänsä ovat päteviä. Tuntuu muuten hupaisan erikoiselta, että Espanjaan sijoittuvassa elokuvassa nähdään niin venäläisiä kuin armenialaisia näyttelijöitä, kaiken kruununa ruotsalainen Ingmar Bergman.

Kenelle kellot soivat keräsi suuren liudan Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva). Lopulta vain sivuosanaiselle, kreikkalaiselle (!) Katina Paxinoulle tuli voitto tomerasta roolityöstä, jossa on enemmän ryhtiä kuin itse tarinassa. Parhaan elokuvan pysti meni ansaitusti sota-ajan romanssille Casablancalle (1942). Saamastaan ehdokkuudesta huolimatta Kenelle kellot soivat tuskin olisi voinut todella haastaa Casablancan ainutlaatuista vetovoimaa. Lipputulot kuitenkin puhuvat puolestaan: elokuva oli ilmestyessään valtavan suosittu, ainakin siinä suhteessa filmi päihitti kilpailijansa!

Pisteytys: 5/10

War Horse ─ Sotahevonen (2011)

Ohjannut Steven Spielberg

USA & Intia 2011, 146 min.

Sota, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Jeremy Irvine, Emily Watson, David Thewlis

Be brave!

Maanviljelijän poika Albert (Irvine) saa kasvatettavakseen hevosen, joka osoittautuu ihmeelliseksi poikkeusyksilöksi. Nuorukaisen ja hevosen syvenevä suhde katkeaa, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja ratsut riistetään rintamille. Lopulta miehen ikään varttuva Albert saa oman tilaisuutensa liittyä sotaan, mutta löytääkö hän koskaan hevosystäväänsä?

Sotahevosen kantavana teemana on ihmisen ja eläimen suhde, joskaan aihion käsittely ei ole järin ajatuksia herättävää. Ennen niin tarpeellisen hevosen häviö voimakkaammille rautaratsuille on tuotu esille kiinnostavammin, vaikka jääkin ideana puolitiehen. Yksinkertainen tarinaidea on kiva, joskin ehkä turhankin simppeli. Polle kiertää sotatantereilla kuin paraskin Winchester (vrt. Kohtalon ase, 1950), mutta suuren seikkailun tuntu puuttuu. Lopputulema on pitkäveteinen: osin syynä on turha massiivisuus, osin täysi yllätyksettömyys. Korostettu sentimentaalisuus ei säväytä.

On Sotahevosessa toki jotain hyvääkin, vaikka omaperäisyyttä puuttuu roimasti. Kuvaus on todella kaunista, samoin hieno on miljöö, jossa filmin iso budjetti näkyy. Teknisissä seikoissa ei sinänsä ole mitään valittamista. Steven Spielbergin suurteos nappasi odotetusti kasan isoimpia Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva), mutta ei voittanut mitään. Liiankin turvallinen ja perusvarma draama jää ohjaajansa tylsäksi välityöksi, jonka katselu kahteen kertaan on jo täyttä ajanhukkaa.

Pisteytys: 5/10

La môme ─ Pariisin varpunen - Edith Piaf (2007)

Ohjannut Olivier Dahan

Ranska, Iso-Britannia & Tsekki 2007, 140 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Sylvie Testud, Pascal Greggory

 

Je ne regrette rien.

 

Ikoninen chanson-laulaja Édith Piaf (1915─1963) visersi tiensä ranskalaisten sydämiin ja valloitti lopulta maailman tunteikkaalla äänellään. Pariisin varpunen (engl. La Vie En Rose) seuraa Édithin vaikeaa elämää lapsuusvuosista kuolemaan. Kerronta on osin kronologista, vaikka tarinan ideana onkin nostaa esille Édithin elämän merkkihetkiä kuolinvuoteella tapahtuvasta muistelusta käsin.

Pariisin varpunen on aiheeltaan kiehtova, mutta toteutus jättää parantamisen varaa. Sievä miljöö hukkuu ahtaalta tuntuvaan kuvaukseen ja tummiin sävyihin. Itse tarina sen sijaan harhailee liiankin vapaasti yksityiskohdasta toiseen, eikä juonesta löydä punaista lankaa. Tarina olisi kaivannut paremman rajauksen. Musiikki sentään kantaa ja Marion Cotillard tekee tyylikkään roolisuorituksen elämänjanoisena laulajana. Cotillard hänet palkittiin työstään muun muassa Oscarilla.

 

Menestynyt elämäkertaelokuva ei ole suinkaan ensimmäinen Piaf-filmi, mutta on ehdottomasti tunnetuin. Vaikka Pariisin varpunen on voittanut monet sydämet puolelleen, elokuvan osakseen saama kritiikki ei ole ollut täysin ylistävää. Minä muistelen pitäneeni elokuvasta ensinäkemältä rahtusen enemmän, mutta toisaalta filmistä ei ollut jäänyt oikein minkäännäköistä muistikuvaa. Piafin laulut elävät ikuisesti, joten kenties laulajalegendasta tehdään vielä uusiakin elokuvia.

Pisteytys: 5/10

The Last King of Scotland (2006)

Ohjannut Kevin Macdonald

Iso-Britannia & Saksa 2006, 123 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: James McAvoy, Forest Whitaker

I am the father of this nation, Nicholas.

Nuori skottilääkäri Nicholas Garrigan (McAvoy) kaipaa seikkailua, jota hän lähtee etsimään Ugandasta. Eletään 1970-luvun alkua ja maassa valtaan on nousemassa upseerismies Idi Amin (Whitaker). Sattuman oikusta Garrigan päätyy tulevan presidentin henkilääkäriksi ja uskotuksi mieheksi. Aluksi makea elämä ja Aminin kansansuosio hivelevät Garriganin mieltä, mutta ajan saatossa presidentin julkisuuskuva rapistuu jopa Garriganin silmissä.

Tositapahtumiin pohjautuva The Last King of Scotland pureutuu Afrikan maiden kaoottiseen itsenäistymisaikaan. Kolonialismin perintöjä jatkaen tarkastelukulma on valkoisen miehen ihmettely, vaikka muitakin ratkaisuja olisi kenties voinut keksiä.  Forest Whitakerin näyttelemä diktaattori oli aivan todellinen hirmuhallitsija, mutta hänen lääkärinsä on fiktion tuotetta. Tohtori Garrigan on kuitenkin tarinan päähenkilö ja välttämätön tarkkailija, mutta jokseenkin yksiulotteisena ja yksinkertaisena hahmona hän on samalla elokuvan suurin heikkous.

The Last King of Scotland toi Whitakerille ansaittuja palkintoja paneutuneesta roolityöstä: Oscarin, Baftan, Golden Globen ja monta muutakin. Whitakerin roolin ohella filmiä on kehuttu käsikirjoituksestaan. Tämä hieman kummeksuttaa, sillä Garriganin ohuehkon hahmon ohella koko Afrikka-kuvaus on todella yksiulotteista. Vaikka fokus on ja saakin olla diktaattorissa, olisi tarinaan ollut tärkeää saada muitakin sävyjä. Afrikan moninaisuutta ja afrikkalaisten omaa toimijuutta olisi tavoittanut helposti, jos skotlantilaisen nuorukaisen sijaan tarkkailijaroolissa olisi kuka tahansa ugandalainen. Jännitteensä puolesta tarina silti etenee jouhevasti ja siksi pöljänkin päähenkilön puolesta jännittää. Diktatuurin syventyessä pelko kasvaa.

Pisteytys: 5/10

Crash (2004)

Ohjannut Paul Haggis

USA & Saksa 2004, 112 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Don Cheadle, Matt Dillon, Thandiwe Newton

We crash into each other, just so we can feel something.

Los Angeles on yksinäisten miljoonakaupunki, täydellistä kasvualustaa rasismille ja vihalle. Sopivaan hetkeen osuva törmäys pakottaa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaamaan ennakkoluulonsa: auto-onnettomuutta tutkiva etsivä Graham Waters (Cheadle) saa kiinni polveilevasta tapahtumasarjasta, johon kietoutuu kyynistyneitä poliiseja, jengirikollisia ja viattomia sivullisia.

Crashissa on hieman samanlainen kollaasi-idea kuin vaikkapa Amores Perrosissa (2000), mutta tarina on paljon rönsyilevämpi. Paul Haggisin ohjaustyö on sinänsä pätevää ja juonilangat pysyvät hienosti kasassa. Näyttelijöissä tai teknisessä puolessa ei ole sinänsä valittamista, jos nyt ei mitään erikoisen häikäisevääkään. Ärsyttävintä elokuvassa on sen herättämä tympeä mieliala, sillä Crash keskittyy ainoastaan kuvaamaan rasismin ja ennakkoluulojen laajaa repertuaaria. Aihe on tärkeä, mutta tällaisella kerronnalla siitä ei irtoa mitään oivaltavaa tai rasismin syitä aidosti ymmärtävää.

Mitäänsanomattomaksi tuhnuksi Crashia ei silti voi sanoa, sillä elokuvan kontroversiaali tarina on herättänyt viljalti keskustelua. Samoin puhetta on piisannut elokuvan yllättävästä menestystarinasta. Crash pärjäsi oivasti eritoten Oscareissa, jossa kuudesta ehdokkuudesta kolme kääntyi voitoksi. Kaiken kukkuraksi Crash palkittiin vuoden parhaan elokuvan pystillä, vaikka sittemmin on laajalti arvioitu, ettei kunnia välttämättä mennyt aivan oikeaan osoitteeseen.

Pisteytys: 5/10

A.I.: Artificial Intelligence ─ A.I. - Tekoäly (2001)

Ohjannut Steven Spielberg

USA & Iso-Britannia 2001, 146 min.

Scifi, Draama

Pääosissa: Haley Joel Osment, Frances O'Connor, Jude Law, William Hurt
 

I have a wish to make.

Tulevaisuuden maailmassa rantakaupungit ovat huuhtoutuneet mereen ja väkiluku on laskenut. Teknologian kehitys vyöryy silti eteenpäin ja erilaiset robotit täyttävät ihmiskunnan jättämät aukot. Uusin kokeellinen innovaatio on vanhempiaan ehdoitta rakastava lapsirobotti, jonka prototyyppi David (Osment) joutuu keinotekoisen perheensä hylkäämäksi.

A.I. - Tekoäly on eriskummallinen yhdistelmä Steven Spielbergiä ja Stanley Kubrickia. Elokuvan idean kehitteli Kubrick, jonka vuosikymmenten uurastus aiheen parissa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt jalostua lopulliseksi elokuvaksi. Kubrickin kuoleman jälkeen keskeneräisen elokuvaprojektin peri Spielberg, joka antoi tarinaan oman sävynsä: perinteinen sadun maailma nivoutuu kolkon futuristiseen scifiin, joka muuttuu tarinan edetessä lähes unenomaiseksi.

 

Ihmisyyden määreitä ja olemassaolon teemoja pohdiskeleva elokuva on lähtökohdiltaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan kiusaannuttavan sentimentaalinen ja silti etäännyttävä. Elokuvan lukemattomat pohdinnat jäävät levälleen, eikä mikään aihio nouse johtavaksi teemaksi. Blade Runnerin (1982) kaltaisiin oivalluksiin filmi ei kohoa, vaikka maailma näyttää samankaltaiselta ja teemat ovat yhdenmukaisia. A.I. menestyi kuitenkin lippuluukuilla erinomaisesti ja monet kriitikotkin mieltyivät, joskaan eivät kaikki. 1001-listalta filmi hautautui unholaan jo vuonna 2005.

Pisteytys: 5/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Sofien valinta, 1982)

Don't talk about marriage and children.

 

Vuoden 1982 suurin megahitti oli E.T. (1982), jonka valtavien lipputulojen kannoilla ei ollut kirittäjiä. Hyvin menestyivät myös Gandhi (1982) sekä Tootsie (1982), jotka keräsivät katsojien lisäksi ison liudan Oscar-ehdokkuuksia: varsinkin Gandhi huolehti lopulta palkintopöydän putsaamisesta.

Omina mieliflmeinäni vuoden tarjonnasta nostan mieluusti esille ihanan ällöttävän The Thingin (1982), scifin ja film noirin upean yhdistelmän Blade Runnerin (1982) sekä syvälle sieluun juurtuvan Koyaanisqatsin (1982). Unohtaa ei sovi lapsuuskuvaelma Fanny ja Alexanderia (1982), sillä se on parhaimmillaan juuri nyt joulusesongissa katsottuna. Päivän filmi ei taida aivan yltää lempparilistalleni, mutta suurten tragedioiden ystäville teoksen dramatiikka voi olla omiaan.

 

 

Sophie's Choice - Sofien valinta
Ohjannut Alan J. Pakula

USA 1982, 150 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Meryl Streep, Peter MacNicol, Kevin Kline

 

 

 

 

Nuori kirjailija Stingo (MacNicol) muuttaa Brooklyniin kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eletään 1940-luvun loppua ja sodanjälkeinen helpotus ja toiveikkuus väreilevät ilmassa, mutta menneisyyden raskaat taakat eivät jätä ketään rauhaan. Stingo ystävystyy tuota pikaa naapurissaan asuvaan lemmenpariin, Nathaniin (Kline) ja puolalaispakolaiseen Sophieen (Streep). Rajun ailahtelevaisen rakkaustarinan takaa paljastuu synkkiä salaisuuksia sotavuosilta ja saksalaisten keskitysleireiltä.

Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen romaaniin (1979). En tunne alkuperäisteosta, mutta ainakin elokuvassa tarinan kaikki dramaattinen potentiaali on venytetty äärimmilleen. Sophien vaikeasta valinnasta ja naisparan surkeasta menneisyydestä voisi kertoa hienovaraisemminkin, jolloin tarinakin koskettaisi enemmän. Väkinäiseksi yltyvä kyyneltenkalastus on lopulta piinallista seurattavaa, mutta ei suinkaan Sophien hirvittävän kohtalon vuoksi.

Vaikka Sofien valinta on vuosien varrella saanut osakseen nuivaakin kritiikkiä, aikalaislehdistössä traaginen tarina kirvoitti viljalti kehuja. Elokuva oli muutenkin näyttävästi esillä vuotensa palkintosesongissa, ja Meryl Streep palkittiin sinänsä ihailtavan antaumuksellisesta roolisuorituksestaan Oscarilla. Myös Kevin Kline onnistuu räiskyvässä roolissaan. Pätevät näyttelijät eivät silti yksin onnistu kannattelemaan muutoin ontuvaa tarinaa.

Pisteytys: 5/10