perjantai 28. syyskuuta 2018

Nattvardsgästerna - Talven valoa (1963)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1963, 81 min.
Draama
Pääosissa: Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Ingrid Thulin

Helig, helig, helig...
Talven valoa (eng. Winter Light) kertoo pastori Tomaksesta (Björnstrand), joka suorittaa virkansa vaatimia velvollisuuksia uskollisella rutiinilla. Pastorin uskosta ei kuitenkaan ole jäljellä rahtuakaan, eikä mies kykene toimittamaan sielunpaimenen roolia täydestä sydämestään. Tomas kehoittaa harvalukuista seurakuntaansa luottamaan jumalaan, uskomatta itse sanaakaan: tyhjät puheet ajavat yhden masentuneen miehen riistämään itseltään hengen.

Ingmar Bergmanin Talven valoa jatkaa temaattisesti samaa uskonnollista pohdintaa kuin edellisteos Kuin kuvastimessa (1961). Bergman käsitteli Jumalan vaikenemista myös elokuvassa Hiljaisuus (1963), ja yhdessä elokuvat muodostavat uskontoaiheisen trilogian. Kahta ensimmäistä elokuvaa yhdistää teeman lisäksi karu miljöö ja riisutun minimalistinen mutta silti intensiivinen kerronta. Hiljaisuus poikkeaa joukosta huomattavasti erilaisella tyylillään ja se puuttuu niin ikään 1001-listalta.

Talven valoa on kaikin puolin erinomaisesti tehty draama, jos toki tunnelmaltaan karmean synkkä ja pessimistinen. Kerronnan pohjavire laahaa tietoisen raskaana, vaikkakin loppukohtauksesta voi aistia jopa pientä ironiaa. Erityisen onnistuneita elokuvassa ovat sen hahmot, joita Bergmanin luottotiimi tulkitsee aina yhtä varmasti. Persoonalliset sivuhenkilöt asettuvat kiinnostavaksi vastinpariksi kylmän kovalle ja omaan tuskaansa käpertyneelle Tomasille, joka on menettänyt kaiken kiinnostuksensa elämäänsä kohtaan. Vahvasta elokuvasta on hankala keksiä mitään moitittavaa, mutta en silti kerta kaikkiaan osaa innostua tästä aivan samalla tapaa kuin monesta muusta Bergmanin loistoteoksesta.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

The Haunting - Yö kauhujen talossa (1963)

Ohjannut Robert Wise
Iso-Britannia & USA 1963, 112 min
Kauhu
Pääosissa: Julie Harris, Claire Bloom, Richard Johnson, Russ Tamblyn

The dead are not quiet in Hill House.
Syrjäisen metsän laitamilla sijaitsee komea rakennus, jossa sattuneet epätavalliset kuolemantapaukset ovat langettaneet synkän varjon tilusten ylle. Kun talon pitkäaikainen erakko-omistaja kuolee, henkimaailman asioihin paneutunut tohtori John Markway (Johnson) saa tilaisuuden päästä tutkimaan mahdollista kummitustaloa. Mukaan seurueeseen liittyvät meedio Theodora (Bloom) ja mieleltään hauras Eleanor Lance (Harris), jolla on poltergeist-kokemuksia. Seurueen täydentää talon jonain päivänä perivä nuori Luke Sanderson (Tamblyn), jota kummitusjutut eivät hetkauta. Epäileväkin mieli voi muuttua, kun vierailijoitaan tarkkaileva talo ottaa tunkeilijat valtaansa.

Hyytävän karmiva Yö kauhujen talossa luo pelkoa nokkelilla kuvakulmillaan, joita tehostaa sopiva määrä äänitehosteita ja erikoisefektejä. Tärkeässä roolissa on myös hyvä tarina, joka perustuu Shirley Jacksonin romaaniin The Haunting of a Hill House (1959). Goottikauhua edustava kertomus on sittemmin pyritty tulkitsemaan yhä uudelleen, mutta useat yritykset ovat jääneet sikseen. Toistaiseksi ainoa remake on Jan de Bontin The Haunting - paholaistalo (1999), joka arvioiden mukaan olisi saanut jäädä tekemättä. Lähiaikoina on ilmestymässä Netflix-sarja The Haunting of Hill House, joka trailerin perusteella hyödyntää joitakin tämänkin elokuvan lanseeraamia elementtejä.

Ilmestyessään Yö kauhujen talossa herätti aikalaiskatsojissa pelkoa, mutta elokuva ei kuitenkaan kohonnut erityiseksi hitiksi. Maine kasvoi vuosien varrella; taidokkaan kauhun rakentamisen tapaa osaa todella arvostaa nähtyään liikaa tämän vuosituhannen yksipuolisia kauhuelokuvia, joiden säikyttely-yritykset turruttavat mielen. Sen sijaan Yö kauhujen talossa säväyttää yksinkertaisemmilla, mutta paljon syvempää ajatusta sisältävillä tehokeinoilla. Hienoista ihailua herättää myös ohjaaja Robert Wisen (1914—2005) monipuolisuus, sillä yksittäisten kauhuteosten lisäksi pitkälle uralle mahtui niin scifiä kuin musikaalejakin. Seuraavana ja tiettävästi viimeisenä 1001-listan Wise-teoksena on Sound of Music (1965), jota voitaneen pitää ohjaajan tunnetuimpana elokuvana.

Pisteytys:
8/10

maanantai 24. syyskuuta 2018

8½ (1963)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1963, 138 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée, Sandra Milo

Take me as I am, if you can.
Guido Anselmi (Mastroianni) on ohjaaja, jonka uusi elokuva ei ota syntyäkseen. Tuotannon aikataulut ovat tiukat, näyttelijät kiireisiä ja yleisö malttamatonta, mutta Guido ei pysty vastaamaan kenenkään odotuksiin. Mediasirkuksen ohella myös Guidon henkilökohtainen elämä on yhtä naissotkujen aiheuttamaa hulinaa. Stressaantunut Guido pakenee fantasioidensa ja muistojensa pariin, joiden avulla hän lopulta löytää todellisen itsensä ja pelastuksensa.

Federico Fellinin ykkösteoksiin lukeutuva on mestarillisen kaoottinen tajunnanvirtakuvaus luovan työn aiheuttamista paineista. Aihe syntyi Fellinin omista kokemuksista ja myös Guidon lapsuudenmuistot ovat omaelämäkerrallisia. Elokuvan teema on erinomaisen samaistuttava, erityisesti omalla alallani luovuuden ja tuottavuuspaineiden ristiaallokossa seilatessa (tai hetkittäin räpiköidessä) tuntuu tarjoavan suoranaista lohtua. Työblokeista on toki tehty muitakin elokuvia, mutta tuskin mikään teos vetää vertoja Fellinin jäljittelemättömälle näkemykselle. Ilmestyessään elokuvaa suitsutettiin toden teolla ja se menestyi niin Moskovan elokuvajuhlilla kuin Oscar-gaalassakin.

Katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä, enkä ymmärtänyt tempoilevasta tarinasta yhtikäs mitään. Jokin Fellinin tyylissä teki kuitenkin vaikutuksen, ja niinpä on vuosien varrella muodostunut yhdeksi suosikkielokuvistani. Tällä katselukerralla tarina tuntui verrattomasti kuvaavan omaa uranluomistani, mutta havahduin myös ajattelemaan Guidon tapaa representoida italialaisia stereotypioita ja tulla niistä tietoiseksi. Guidon suhtautumisesta naisiin saisi väsättyä melkoisen psykoanalyysin, mutta hedelmällisempää on kohdistaa ajatukset :n tapaan kuvata itsetietoisuuden heräämistä ja yksilön kehittyvää ajattelua. Oman ajatusmaailman alituinen kasvu selittää senkin, miksi Fellinin symbolistinen karnevaali kertoo jotain uutta jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:
10/10

perjantai 21. syyskuuta 2018

Le mépris - Keskipäivän aave (1963)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1963, 102 min.
Draama
Pääosissa: Michel Piccoli, Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang

Is that a mocking smile or a tender smile?
Käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) astuu mukaan Fritz Langin ohjaamaan Odysseys-elokuvaprojektiin, josta edellinen käsikirjoittaja sai potkut. Elokuvantekijöiden taiteellinen vapaus ja kassamagneettien tuottaminen ovat jatkuvassa ristiriidassa, ja konfliktit jatkuvat myös Paulin kotona. Hajoamaisillaan oleva avioliitto vetelee viimeisiään, ja vaimo Camille (Bardot) ryhtyy heilastelemaan Odysseuksen tuottajan Jeremy Prokoschin (Palance) kanssa.

Kuvankauniiseen Italiaan, Caprin saarelle sijoittuva Keskipäivän aave (engl. Contempt) ammentaa visuaalisia vaikutteita Jean-Daniel Pollet'n dokumentista Méditerranée (1963). Ikuisen Välimeren tunnelmaan yhdistyy 1960-lukulainen värien räikeys, joka kielii hienoisista Hollywood-vivahteista. Elokuva onkin Jean-Luc Godardin kaupallisin teos, oikea suuren budjetin ja isojen tähtien elokuva, joskaan menestys ei lopulta ollut massiivisten panosten mukainen. Ylipäätään eri elokuviin viitataan ahkerasti ja uuden aallon tapaan niiden elementtien kierrätys kuuluu asiaan. Hauskaa on eritoten ohjaajan tapa viitata itseensä ja edellisteokseensa Elää elämäänsä (1962): hetkittäin Paul ja Camille muuttuvat Godardiksi ja tämän vaimoksi Anna Karinaksi.

Elokuvien ohella Keskipäivän aaveen kertomus keskittyy yhden avioliiton romahtamiseen, pariskunnan toisistaan vieraantumiseen ja rakkauden loppuun. Yllättäen ilmestyvä aave voi kesken kauneimmankin päivän sammuttaa rakkauden, saada sen muuttamaan muotoaan tai toisinaan hellät tunteet voivat vaihtaa kohdetta. Teemalla viitataan Roberto Rosselinin uutta aaltoa enteilevään filmiin Matka Italiaan (1954), jossa aviopari ruotii kuolemaisillaan olevaa suhdettaan. Romanssin sammuminen tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin lohduttoman yksinäisyys-trilogian (erit. , 1961). Keskipäivän aaveen tunnelma on kuitenkin Antonionin tulkintaa kevyempi tai peräti pinnallisempi ─ Camillen sanoin, c'est la vie!

Pisteytys:
7/10

maanantai 17. syyskuuta 2018

Hud ─ lännen kapinallinen (1963)

Ohjannut Martin Ritt
USA 1963, 112 min.
Draama, Lännenelokuva
Pääosissa: Paul Newman, Brandon De Wilde, Patricia Neal, Melvyn Douglas

It's a lonely old night isn't it?
Hud Bannon (Newman) on viinaan ja varattuihin naisiin mieltynyt renttu, jota hänen suoraselkäinen isänsä Homer (Douglas) ei voi sietää. Ristiriidan siemenet on kylvetty jo varhain, mutta erityisesti miesten välejä hiertää Homerin toisen pojan kuolema, johon Hud oli osittain syyllinen. Bannonien yhteinen karjatila pitää perhettä vielä jotenkin koossa, vaikka bisnestenkin saralla piisaa vastoinkäymisiä. Homerin ja Hudin vertaiseksi on hyvää vauhtia varttumassa Hudin 17-vuotias veljenpoika Lonnie (De Wilde), joka ihailee sekä setäänsä että isoisäänsä ─ mutta kumman jalanjäljissä hän lopulta kulkisi?

Moderniin aikaan sijoittuva lännenelokuva Hud on sukua George Stevensin Jättiläiselle (1956), mutta suuren sukueepoksen sijaan Hud keskittyy yksinkertaisempiin linjoihin. Karjatilojen miljöön lisäksi molemmat elokuvat suuntaavat katseen muutokseen. Hud kuvaa lisäksi menneisyytensä painolastin kanssa kamppailevaa yksilöä, jolle tulevaisuuskaan ei vaikuta tuovan lohtua. Hudin öykkäröivän ulkokuoren taakse kätkeyy turvattomuutta ja yksinäisyyttä, ja kapinan syy piilee epäonnistuneessa isä-poika-suhteessa. Sukupolvien välisen kuilun kuvaus on aina ajankohtaista, mutta erityisen hyvin se osuu 1960-luvun nopeasti muuttuvaan todellisuuteen nuorisokapinoineen päivineen.

Yksi yhtymäkohta Jättiläisen ja Hudin välillä on sekin, että Paul Newman sai opastusta rooliinsa James Deania Jett Rinkin rooliin valmentaneelta Bob Hinkleltä. Jett Rinkin ja Hudin hahmoissa on paljon samaa, joskin Newmanin tulkitsema teksasilais-hulttio on alusta loppuun korostetun katkera ja itsekäs jääräpää. Hieman samoja luonteenpiirteitä löytyy myös Newmanin aiemmasta menestysroolista elokuvassa Suurkaupungin hait (1961). Newman olisi kyllä ansainnut Oscarin kertakaikkisen onnistuneesta roolistaan, mutta se jäi saamatta. Ainakin Melvin Douglas sekä Patricia Neal saivat pystit omista mainioista suorituksistaan. Samaten elokuva palkittiin ansaitusti parhaasta mustavalkokuvauksesta.

Pisteytys:
8/10

lauantai 15. syyskuuta 2018

The Great Escape - Suuri pakoretki (1963)

Ohjannut John Sturges
USA 1963, 172 min.
Seikkailu, Historia, Draama, Sota
Pääosissa: Steve McQueen, Richard Attenborough, James Garner, Charles Bronson

I haven't seen Berlin yet!
On vuosi 1943 ja joukko liittoutuneiden sotavankeja sijoitetaan tehokkaasti vartioidulle Stalag Luft III -vankileirille. Leiri on suunniteltu varta vasten kaikkien vankileirien jääräpäisimmille mestaripakenijoille, joten tietenkin jatkuvat yksittäiset pakoyritykset pitävät vartijat erityisen valppaina. Parakkien kätköissä syntyy kuitenkin vaivihkaa suunnitelma massiivisesta pako-operaatiosta, jonka toteuttamisessa jokaisella vangilla on tärkeä osansa.

Monien käänteiden, vastoinkäymisten ja nerokkaiden ideoiden pako-operaatio pohjautuu, ällistyttävää kyllä, tositapahtumiin eli Stalag Luft III -leirillä vankina olleen hävittäjälentäjä Paul Brickhillin muistelmiin. Jännittävässä elokuvassa on paljon samaa kuin Kwai-joen sillassa (1957), joka sekin sijoittuu toisen maailmansodan vankileirille. Suuri pakoretki on kaksikosta viihteellisempi, kun taas Kwai-joen sillassa on enemmän syvällisyyttä ja sanomaa.

Ilmestyessään Suuri pakoretki oli menestys ja sen maine erinomaisena seikkailuna on yhä voimissaan. Mainion tarinan lisäksi suosiosta on kiittäminen ainakin Elmer Bernsteinin musiikkia, joka täydentää salamyhkäiset, uhkarohkeat, hauskat ja totisetkin tilanteet tyylikkäästi. Ikimuistoisia ovat myös persoonalliset hahmot. Mainitsemisen arvoinen on ainakin Steve McQueen, jonka rooli mestaripakenija kapteeni Hiltsinä saa pontta McQueenin huimapäisistä moottoripyörästunteista.

Pisteytys:
8/10

torstai 13. syyskuuta 2018

Méditerranée (1963)

Ohjannut Jean-Daniel Pollet
Ranska 1963, 44 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti

We are no more than a dot, increasingly forgotten.
Jean-Daniel Pollet'n (1936─2004) runollinen Méditerranée sijoittuu nimensä mukaisesti Välimeren rannoille. Elokuva kertaa kestonsa ajan montaasin tavoin samoja paikkoja raunioista, hylätyistä temppeleistä, merenrannasta, brutaalista härkätaistelusta, sairaalasta, puutarhasta... Toiston tehokeino ja lyyrinen kerronta herättävät ajatuksia muutoksesta, pysyvyydestä ja ajan kulumisesta länsimaisen sivistyksen kehdossa.

Kokeellista kerrontaa hyödyntävä Méditerranée teki syvän vaikutuksen Jean-Luc Godardiin, joka antoi Pollet'n tuoman inspiraation näkyä myös omassa tuotannossaan. Kiistämättä ranskalaisohjaajien teoksissa on yhtymäkohtia ja Méditerranée henkii vahvasti uuden aallon tunnelmaa. Elokuva tuo väistämättä mieleen myös poeettisen lyhytelokuvan Kiitorata (1962), jossa kertojaääni uppoaa muistojen ja aikamatkustuksen maailmaan.

Méditerranée tuntuu ikiaikaisilta taruilta, vaikka oikeastaan kuvaelma onkin dokumentaarinen katsaus Välimeren alueen elämään. On kiehtovaa, kuinka Pollet ei kuvaa fiktiota ja faktaa vastakohtina vaan vuosisatojen vieriessä toisiinsa limittyneinä saman maailman eri osina. Symboliset kuvat, tunnelmallinen musiikki ja runous kasvattavat Méditerranéen kiehtovaksi taideteokseksi; yksinkertaisista aineksista syntyvä lopputulos on onnistunut ja kaunis.

Pisteytys:
8/10

tiistai 11. syyskuuta 2018

The Birds - Linnut (1963)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1963, 119 min.
Kauhu, Mysteeri
Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright

Kill 'em all.
Railakkaista edesottamuksistaan tunnettu seurapiirikaunotar Melanie Daniels (Hedren) tapaa lemmikkikaupassa ärsyttävän mutta kiinnostavan miehen, Mitch Brennerin (Taylor). Melanie lähtee Mitchin perään pieneen Bodega Bayn merenrantakaupunkiin tehdäkseen tälle pienen käytännön pilan. Hupailun ja romanssin sijaan vierailu muuttuu painajaiseksi, jonka käsikirjoituksesta vastaavat uhkaavasti parveilevat murhanhimoiset linnut.

Suurmenestys Psykon (1960) jälkeen Alfred Hitchcock jatkoi kellontarkkaa työtään hyytävän kauhun parissa. Myös Linnut oli ilmestymisvuotensa isoimpia kaupallisia hittejä, vaikkei aivan Psykon kaltaiseen suosioon yltänytkään. Akatemiaehdokkuuksiakin tuli vain yksi ja sekin meni sivu suun. Temaattisesti elokuvia yhdistää ainakin poikansa elämää kontrolloiva äiti ja nuori nainen ahdingossa. Erojakin toki löytyy: siinä missä Psykon hirmutekojen tausta lopulta avartuu katsojalle ainakin osittain, Linnut ei hiiskahdakaan pikkukaupungin oudon tapahtumasarjan syistä saati seurauksista.

Kieroutuneen tunnelman mestariteos Linnut jättää katsojan karmivan epätietoisuuden varaan ja sävyttää maailmanlopun tunnelmaa entisestään kirskuvilla ääniefekteillä. Yhtä karmivaksi äityvää lastenlaulua lukuunottamatta musiikkia elokuvassa ei ole lainkaan, mikä on toki omiaan korostamaan tapahtumien kummallisuutta ja vie katsojalta yhden mahdollisuuden ennakoida tulevaa. Lopulta jopa päähenkilöiden puhe vaimenee: pako ja piileskely tapahtuvat lähes täydessä hiljaisuudessa, paljaana luonnon armoilla. Lintujen oudon käytöksen lisäksi mysteeriksi jää moni muukin asia, kuten Bodega Bayn asukkaiden suhde muukalaiseen eli Melanieen. Toiko vieras uhan mukanaan?

Pisteytys:
9/10

lauantai 8. syyskuuta 2018

The Nutty Professor - Tohtori Jerry ja Mr. Hyde (1963)

Ohjannut Jerry Lewis
USA 1963, 107 min.
Komedia, Romantiikka, Scifi
Pääosissa: Jerry Lewis, Stella Stevens, Del Moore, Kathleen Freeman

To love yourself is the beginning of a life-long romance.
Julius F. Kelp (Lewis) on erikoisia kokeita harrastava professori, joka haluaisi karistaa nössön maineen hinteliltä harteiltaan. Muutos onnistuu erikoisella ihmelääkkeellä, joka tempaa Kelpin Jekyll ja Hyde -tarinan tapaiseen kaksoiselämään. Liemensä avulla Kelp muuttuu egoistiseksi Buddy Loveksi, jonka nyrkit ovat terästä ja alkoholin sietokyky loputon. Tietenkin kuvioissa on myös kaunis tyttö, Kelpin oppilas Stella Purdy (Stevens), jonka sydämen vain Buddy Love voi valloittaa. Vai voiko?

Tohtori Jerry ja Mr. Hyde on tyylipuhdas Jerry Lewis -komedia, jossa maestro itse hääräsi kaksoisroolinsa ohella käsikirjoittajana, ohjaajana ja vielä osittaisena tuottajanakin. Lewis revittelee ideoidensa kanssa railakkaasti ja pääsee käyttämään mihin tahansa toilailuun taipuvan fyysisyytensä koko repertuaaria ─ vaikka apuun tarvitaan hieman erikoisefektejäkin. Visuaalisesti elokuva on pirskahtelevan värikästä pop-kuvastoa, joka räikeydessään luo hauskat puitteet hupsulle tarinalle. Juoni nyt voisi olla parempikin, mutta tällaiseen kohellukseen se on ihan riittävä kehys.

1960-luvulla suosionsa huippuajoista nauttineen Jerry Lewisin neljäs kokopitkä ohjaustyö on muodostunut aikojen saatossa koomikon tunnetuimmaksi teokseksi. Siitä on vallan hyvä aloittaa tutustuminen ilveilijän tuotantoon, jos Lewisin komiikka on aiemmin jäänyt vieraaksi. Noin kolme vuosikymmentä myöhemmin Lewis palasi Tohtori Jerry ja Mr. Hyden tarinan äärelle uudelleen, tosin vain taustatuottajan roolissa: valkokankaille lipui Eddie Murphyn läskivitseille rakentuva uusintaversio Pähkähullu professori (1996), josta tuli ainakin lipputuloissa mitaten yksi vuoden hittielokuvista.

Pisteytys:
8/10

torstai 6. syyskuuta 2018

Vivre sa vie - Elää elämäänsä (1962)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1962, 85 min.
Draama
Pääosissa: Anna Karina, Sady Rebbot, Monique Messine

Shouldn't love be the only truth?
Jean-Luc Godardin (1930─) Elää elämäänsä on kahdentoista kohtauksen esseistinen tutkielma elämästä ja jokaisen ihmisen riistämättömästä minuudesta, jota sieluksikin kutsutaan. Elokuvassa seurataan nuoren Nanan (Karina) pyrkimystä tehdä läpimurtonsa näyttelijänä, mutta rahapulassa hän päätyy prostituoiduksi ─ tragediat seuraavat toisiaan. Herkkää Nanan roolia tulkitsee aikakautensa ikoninen kasvo Anna Karina, joka vielä elokuvan teon aikaan oli naimisissa Godardin kanssa.

Filosofinen Elää elämäänsä pohjautuu voimakkaasti tanskalaisohjaaja Carl Theodor Dreyerin perintöön. Eritoten Godardia on innoittanut vahvan pelkistetty Jeanne D'Arcin kärsimys (1928), ja nähdäänpä Dreyerin kuuluisa mykkäelokuva aivan suorana viitteenäkin tämän filmin alkupuolella. Elää elämäänsä on leimallisesti uuden aallon elokuva erilaisine tyylisekoituksineen ja -kokeiluineen, joista kuuluisaa mykkäklassikkoa mukailevat hetket muodostavat vain osan.

Vaikka elokuvan juuret ovat upeasti ujuttautuneet aina mykkäkaudelle asti, Elää elämäänsä on lopulta valtavan 1960-lukulainen auteur-elokuva. Godardin mestariteos on upea malliesimerkki aikakautensa kekseliäästä ja rajoja rikkovasta taiteesta, jonka perään ei voi kuin haikailla. Ilahduttavaa toki on, että teos on edelleen inhimillisyyden tarkastelussaan puhutteleva ja tuore. Erityisen mieleenpainuva on kameran katse, joka, Godardin mukaan, pyrkii aina näkemään kohteensa ensimmäisen kerran. Ohikiitävä katse, ohikiitävä elämä ─ hetkessä kaikki on ohitse.

Pisteytys:
10/10

maanantai 3. syyskuuta 2018

Elokuun elokuvat 2018

Spider-Man: Homecoming
Ohjannut  Jon Watts
USA 2017, 133 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Robert Downey Jr.



Marvel on kertonut Spider-Manin syntytarinan jo pariin otteeseen (Spider-Man, 2002 & The Amazing Spider-Man, 2012), joten onneksi kolmannelle saagan aloitukselle ei nähty enää tarvetta. Sen sijaan Spiderman: Homecoming keskittyy tarkastelemaan sitä, miten hämiksen nahkoihin solahtanut teini-ikäinen Peter Parker (Holland) pyrkii todistamaan pätevyytensä Avengers-ryhmälle. Elokuva on hauskaa toimintaa, mutta ennen kaikkea onnistunut kuvaus vallattoman vaikeasta teini-iästä.

Pisteytys: 7/10

Tom of Finland
Ohjannut Dome Karukoski
Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Islanti & USA 2017, 115 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Pekka Strang, Jessica Grabowsky, Lauri Tilkanen



Tom of Finland kertoo Touko Laaksosen (Strang) elämäntarinan aina sota-ajan värittämistä nuoruusvuosista 1980-luvun kuhinaan Yhdysvaltain taidepiireissä. Laaksonen totta vie ansaitsee oman elokuvansa, mutta Dome Karukosken teos on varsin riskitön ja hieman mitäänsanomaton. Pekka Strang tekee hyvän roolityön ja ylipäätään elokuvassa on jokusia onnistuneita, kauniin runollisia kohtauksia. Kokonaisuus vaan kaipaisi hemmetisti enemmän rajoja rikkovaa rohkeutta.

Pisteytys: 6/10

The Big Sick
Ohjannut Michael Showalter
USA 2017, 120 min.
Romantiikka, Komedia, Draama
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano



Pakistanilais-taustainen stand up -koomikko Kumail (itseään näyttelevä Nanjiani) sekä opiskelija Emily (Kazan) rakastuvat. The Big Sick on raikas tuulahdus romcom-genren tunkkaiseen maailmaan, sillä se on oikeasti hauska ja paikoittain romanttinenkin. Aitoutta tarinaan tuo sen omakohtaisuus, sillä kertomus perustuu Kumail Nanjianin omaan elämään. Oscar-ehdokkuudella huomioitu käsikirjoitus on kaksiosaisuudessaan onnistunut, jos toki pienellä tiivistämisellä ja hionnalla lopputulos olisi ollut vielä parempi.

Pisteytys: 7/10

It Comes at Night
Ohjannut Trey Edward Shults
USA 2017, 91 min.
Kauhu, Mysteeri
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr.



Pieni perhe elää eristäytynyttä elämää metsän keskellä, sillä mystinen tarttuva sairaus niittää ihmisiä mustan surman tavoin. Eräänä yönä vähäinenkin turvallisuudentunne horjuu, kun mökkiin eksyy yksinäinen kulkija, joka haluaa myös pelastaa perheensä. Onko voimien yhdistäminen uhka vai mahdollisuus? Perhanan ahdistava ja lohduton It Comes at Night käsittelee kriisiä, jossa tietämättömyys ja epäluulot ottavat vallan. Aihe on ajankohtaisuudessaan karmea ja katselu on täyttä tuskaa, mutta myönnettävä on, että asetelma on kerta kaikkiaan nerokas.

Pisteytys: 7/10

The Killing of a Sacred Deer
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Iso-Britannia, Irlanti & USA 2017, 121 min.
Draama, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan




Kirurgi Steven Murphyn (Farrell) perhe-elämä vaikuttaa onnelliselta, kunnes kuvioihin astelee teinipoika Martin (Keoghan). The Killing of the Sacred Deer on samaan tapaan absurdi kuin ohjaajan edellisteos The Lobster (2015), mutta äityy törkeän ahdistavaksi. Kamera taltioi eleettömien hahmojen kätketyt tunteet loistavasti ja musiikki on tiukasti kiinni tunnelmassa. Mitä elokuva sitten käsittelee? Luokkaeroja, kostoa vai vanhemmilta saatua henkistä perintötaakkaa? Teema-ajatuksia poukkoilee mieleen kuin sieniä sateella, ja uudemman katselun jälkeen niitä ehkä tulisi vielä pari lisääkin. Mukavaa, että aivot pääsevät töihin! Mainio kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10

I Hired a Contract Killer
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi, Ruotsi, Saksa, Ranska & Iso-Britannia 1990, 79 min.
Draama, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Margi Clarke, Kenneth Colley




Henri Boulanger (Léaud) saa fudut ja yrittää masentuneena itsemurhaa, mutta hommasta ei tule mitään. Ainoana ratkaisuna on hankkia palkkamurhaaja (Colley) hoitamaan likainen työ, mutta toimeksiantoa odotellessaan Boulanger kohtaa rakkauden. Nuhjuisten työläiskuppiloiden romantiikkaa, sympaattisia hahmoja ja taattua kaurismäkeläistä tragikomiikkaa. Brittiohjaaja Michael Powellin muistoa kunnioittava elokuva on kuvattu Lontoon työläiskortteleissa.

Pisteytys: 8/10