Ranska 1962, 28 min.
Lyhytelokuva, Draama, Scifi
Pääosissa: Davos Hanich, Hélène Chatelain, Jean Négroni
 |
| On the tenth day, images begin to ooze like confessions. |
Pariisi on tuhoutunut kolmannessa maailmansodassa ja radioaktiivinen säteily uhkaa elämää koko maapallolla. Entisen suurkaupungin raunioissa, maanalaisissa käytävissä elää joukko sodasta selviytyneitä. Tiedemiehet lähettävät miehen (Hanich) aikamatkalle menneisyyteen ja tulevaisuuteen, tavoitteenaan löytää apua ja pelastaa ihmiskunta täydelliseltä tuhoutumiselta.
Kiitorata on erikoinen elokuva jo muotonsa vuoksi, sillä se koostuu pääasiassa still-kuvista. Huomio kiinnittyy korostetusti leikkauksiin ja kameran kulkuun liikkumattomien kuvien yllä. Tunnelmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole pysähtynyt, päinvastoin ─ kuitenkaan liike ei niinkään tapahdu tilassa, vaan ajassa ja nopeasti vaihtuvissa hetkissä. Elokuvaruno pohtii aikaa, sen katoavaisuutta ja myös ihmiskunnan kohtaloa. Kiehtova dystopiatarina on lyönyt leimansa aikamatkustusscifiin: eritoten inspiraatiota Kiitoradasta on ammentanut aikamatkustusklassikko 12 apinaa (1995).
Katsoin Chris Markerin (1921─2012) eriskummallisuudessaan vaikuttavan lyhytelokuvan pari vuotta sitten Yle Teeman elokuvafestivaalin tarjonnasta, teksti ensikatselusta on luettavissa täällä. Nyt toisella katselukerralla runollisen Kiitoradan kuvaamat muistijäljet ja tulevaisuuden kuvat on hieman herkullisempaa ottaa vastaan, kun tietää jo mitä odottaa. Huomioni kiinnittyi tällä kertaa kuvan lisäksi elokuvan yksinkertaistettuun, joskin silti runsaaseen äänimaisemaan. Kun kuvat välähtävät silmien ohi muistojen tavoin, turvallinen kertojaääni (Négroni) ottaa roolin tarinan jatkuvuuden kannattelijana ja muistojen läpi luotsaajana.
Kiitorata on erikoinen elokuva jo muotonsa vuoksi, sillä se koostuu pääasiassa still-kuvista. Huomio kiinnittyy korostetusti leikkauksiin ja kameran kulkuun liikkumattomien kuvien yllä. Tunnelmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole pysähtynyt, päinvastoin ─ kuitenkaan liike ei niinkään tapahdu tilassa, vaan ajassa ja nopeasti vaihtuvissa hetkissä. Elokuvaruno pohtii aikaa, sen katoavaisuutta ja myös ihmiskunnan kohtaloa. Kiehtova dystopiatarina on lyönyt leimansa aikamatkustusscifiin: eritoten inspiraatiota Kiitoradasta on ammentanut aikamatkustusklassikko 12 apinaa (1995).
Katsoin Chris Markerin (1921─2012) eriskummallisuudessaan vaikuttavan lyhytelokuvan pari vuotta sitten Yle Teeman elokuvafestivaalin tarjonnasta, teksti ensikatselusta on luettavissa täällä. Nyt toisella katselukerralla runollisen Kiitoradan kuvaamat muistijäljet ja tulevaisuuden kuvat on hieman herkullisempaa ottaa vastaan, kun tietää jo mitä odottaa. Huomioni kiinnittyi tällä kertaa kuvan lisäksi elokuvan yksinkertaistettuun, joskin silti runsaaseen äänimaisemaan. Kun kuvat välähtävät silmien ohi muistojen tavoin, turvallinen kertojaääni (Négroni) ottaa roolin tarinan jatkuvuuden kannattelijana ja muistojen läpi luotsaajana.
Pisteytys:
9/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti