The Color of Money - Suuret setelit (1986)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1986, 119 min.

Draama 

Pääosissa: Paul Newman, Tom Cruise, Mary Elizabeth Mastrantonio

 

You gotta have brains and you gotta have balls.

Eddie "Fast Eddie" Nelson (Newman) on eläköitynyt biljardimestari, joka ei kuitenkaan ole hylännyt tuttuja pelikuppiloitaan. Eddie ottaa oppilaakseen nuoren ja itsevarman Vincentin (Cruise), jonka näyttämisenhalu seisoo menestyksen tiellä. Eddien suoraviivaisessa biljardikoulussa Vincent etenee aina vain suurempiin ja rahakkaampiin pelipöytiin, mutta myös Eddiellä on matkan varrella paljon opittavaa. Kuka lopulta vie suurimman turnauksen jättipotin?

Suuret setelit on jatko-osa Robert Rossenin jännittävälle biljardi-draamalle Suurkaupungin hait (1961). Paul Newman uusii roolinsa takavuosien biljardihaina, joka nyt on kohonnut mentoroitavasta mentoriksi. Ekasta elokuvasta Newman sai Oscar-ehdokkuuden ja Suuret setelit toi lopulta voiton, pitkän ja taitavan uran ainoan akatemiapystin. Elokuva sai myös kolme muuta Oscar-ehdokkuutta ja varsin kiitettävän vastaanoton. Suuret setelit ei aivan yllä esiosansa tasolle maineessa tai laadussa, mutta se on silti taitava jatko-osa.

Erityisen hyvin Suuret setelit onnistuu siinä, että sen kasvutarina on moniulotteinen. Eddie ei jää taustalle hymisteleväksi papaksi, vaan hän on edelleen tiukasti pääosassa, vahvana ja vahvistuvana, sopivissa hetkissä hauraana. Hahmon tarina jatkuu. Kokonaisuutena elokuva ei silti ole parasta ja iskevintä Martin Scorsesea; ehkäpä 1980-luku ei ollut ohjaajan parasta kulta-aikaa, vaikka syntyneet filmit eivät missään nimessä ole huonoja. Suuret setelit on joka tapauksessa vetävä sporttileffa intohimosta ja itsensä etsimisestä, rehellinen ja viskinmakuinen tarina pölyisistä kuppiloista ja lumisilta takakujilta.

Pisteytys: 7/10

Hombre (1967)

Ohjannut Martin Ritt

USA 1967, 111 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Paul Newman, Richard Boone, Diane Cilento

 

Guess I brought my dirty laundry down by mistake.

 

Apassi-heimon parissa varttunut John Russel (Newman) joutuu palaamaan valkonaamojen pariin, sillä hänen on lunastettava kaupungissa perintöosuutensa. Nihkeä paluumatka taittuu postivaunussa erikoisessa seurueessa, jossa alkuperäiskansoihin suhtaudutaan karsaasti ja Russeliakin katsotaan vinoon. Lopulta seurue ryöstetään, mutta Russel on ainoa, joka uskaltaa tarttua aseisiin. Sankarin viittaa on turha odottaa, sillä moraalittomat matkalaiset eivät ole avuksi.

Asetelmasta tulee mieleen legendaarinen lännenklassikko Hyökkäys erämaassa (1939), mutta aika on toinen ja tarina paljon monisyisempi. Uuden ajan tunnelmaa alleviivaa sekin, että tämän elokuvan todellisuudessa rautatien aika on juuri tulossa ja tämä postivaunu on reittinsä viimeinen kulkija. Monien lännenelokuvien helmasynti on alkuperäiskansojen mustavalkoinen kuvaaminen. Tässä elokuvassa suhtautuminen on myötämielistä ja isottelevat valkoiset ovat pahisten puolella. Korkealla moraalilla ja syvällä epäluulolla varustettu John Russel on vaitelias hahmo, jota Paul Newman tulkitsee taitavasti. Elokuvan maailmankuva on kyyninen, eikä kytevä konflikti ratkea.

Paul Newman oli näytellyt 1960-luvulla useassa Martin Rittin elokuvassa, joista tämän elokuvan lisäksi tunnetuin on modernin ajan western Hud - lännen kapinallinen (1963); siinäkin pohditaan moraalikysymyksiä ja päähenkilön irrallisuutta häntä ympäröivästä yhteisöstä. Hombre jäi kaksikon viimeiseksi yhteistyöksi. Kassamagneetiksi kohonnut elokuva miellytti katsojia ja kriitikoita, mutta palkintosesongissa filmi jäi harmillisen näkymättömiin.

 

Pisteytys: 8/10

The Towering Inferno - Liekehtivä torni (1974)

Ohjannut John Guillermin
USA 1974, 165 min.
Toiminta, Trilleri, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Steve McQueen, William Holden, Faye Dunaway, Fred Astaire

Son of a bitch gave us an impossible job!

San Franciscossa juhlitaan uuden 138-kerroksisen pilvenpiirtäjän avajaisia. Ulkoisesti kaikki vaikuttaa olevan erinomaisessa kunnossa, mutta huimiin korkeuksiin kohoavan lasitornin sisällä piilee vaara. Arkkitehdin (Newman) suosituksista huolimatta rakennusmateriaalit eivät nimittäin ole mitään priimatavaraa. Mittavat juhlallisuudet ovat vasta päässeet alkamaan, kun talossa syttyy pieni varastopalo ─ eikä aikaakaan, kun lieskat räjähtävät täysin hallitsemattomaksi katastrofiksi.

Katastrofielokuvien lajityyppi nousi suosioon 1970-luvun alussa ja monen filmin taustalla hääri genreen erikoistunut tuottaja Irwin Allen. Liekehtivä torni toi Allenille Oscar-ehdokkuuden, mutta vuoden parhaaksi filmiksi elokuvasta ei ollut. Kahdeksasta ehdokkuudesta elokuva voitti kuitenkin kolme (kuvaus, leikkaus ja laulu). Hauskana knoppina mainittakoon, että Fred Astaire sai sivuosastaan ainoan Oscar-ehdokkuutensa, vaikka musikaaleista tunnetun miehen tanssiliikkeet jäivät sangen vähäisiksi! Oscareita ja ylipäätään suurmenestystä haettiin kovilla paukuilla ja polttamalla talon lisäksi tukuittain rahaa: huippuosaamista tarvittiin niin paljon, että filmiä varten Fox ja Warner yhdistivät voimansa. Ainakin rainaan saatiin loistonäyttelijöitä, jotka pitävät mielenkiinnon yllä.

Liekehtivän tornin menestys on vuosien saatossa haalennut eritoten siksi, että genren kliseet ovat tulleet sangen tutuiksi. Jyhkeimmät stereotypiat löytyvät elokuvan hahmoista: mukana on järjenvastaisesti toimiva panikoitunut väkijoukko, urheita miehiä, mokomakin liero ja toisiaan hellästi hyvästeleviä pariskuntia. Samat tutut voi bongata vaikkapa Titanicissa (1997)! Elokuvan efektit ovat tietenkin hieman nahistuneet, mutta se ei tässä tapauksessa pääse haittaamaan katselua lainkaan. Kliseitä ja teknologian kehitystä suurempi ongelma on elokuvan naurettavan pitkä kesto, joka vielä nivoutuu jo mainittuun ennalta-arvattavuuden ongelmaan. Onneksi hieman jännitystäkin irtoaa ja kuumotusta lisää huomio siitä, että vuonna 1974 Liekehtivän tornin 515-metrinen surmanloukku oli ennätyksellisen korkea! Oikeasti tuo mitta saavutettiin vasta 2000-luvulla.

Pisteytys:
6/10

The Sting - Puhallus (1973)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1973, 129 min.
Rikos, Komedia, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford

Not only are you a cheat, you're a gutless cheat as well!

Eletään suuren laman lopun aikoja ja oman onnensa seppien luvatussa maassa leveimmin elävät häikäilemättömät keinottelijat. Kohtalaisen tilipussin tienaajiin lukeutuvat FBI:n jahtaama konkarihuijari Henry Gondorff (Newman) ja tämän nuori, innokas kollega Johnny Hooker (Redford). Vastikään voimansa yhdistänyt kaksikko on uransa suurimman haasteen edessä, kun tavoitteena on vaatimattomasti kaikkien aikojen mahtipontisin keikka.

Veijarikomedia ja rikosklassikko Puhallus on peräti kymmenen Oscarin ehdokas ja seitsemän voittaja. Suosio on helppo ymmärtää, sillä elokuva on tehty kaikin puolin taitavasti. Miljöö on luotu antaumuksella, näyttelijät ovat hyviä ja konstailematon tarina onnistuu yllättämään. Mukavia ovat myös pienet vaikutteet, joita on ammennettu 1930-luvun gangsterileffoista (esim. Arpinaama, 1932). Scott Joplinin Entertainerin (1902) pohjalle rakentuva ragtime-teema nousi muuten sekin aikanaan hitiksi ja kilkattaa päässä hyvän aikaa elokuvan päättymisen jälkeen.

Puhallus jatkaa George Roy Hillin, Paul Newmanin ja Robert Redfordin saumatonta yhteistyötä, josta saatiin nauttia jo elokuvassa Butch ja Kid (1969). Elokuvia yhdistää samankaltainen huumori, selkeälinjaisuus ja ammattitaito, pohjautuvatpa molemmat myös jossain määrin tositapahtumiin. Minulle Puhallus ei kolahtanut elokuvakaksikosta ihan yhtä hyvin, vaikka filmistä ei keksikään mitään moitittavaa. Ehkäpä viime aikoina on tullut katsottua niin huima liuta 1970-luvun alkupuolen rikosleffoja, että aivot kaipaavat jo vaihtelua. Täytynee palata tämän äärelle tauon jälkeen!

Pisteytys:
8/10

Butch Cassidy and the Sundance Kid ─ Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1969, 110 min.
Lännenelokuva, Draama, Rikos, Biografia, Komedia
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford, Katharine Ross

We're back in business, boys and girls, just like the old days!

Huuliveikko Butch Cassidy (Newman) ja taitava pyssysankari Sundance Kid (Redford) elättävät itsensä rosvoilemalla pankkeja ja junia. Epäonnisten junaryöstöjen myötä kaksikko saa jäljilleen Pinkertonin etsiväpalvelun tehokkaat vainukoirat, joiden tehtävänä on päästää junayhtiön kiusanhenget päiviltä. Lännen laajat preeriat käyvät koko ajan ahtaammiksi, eikä entisiin rötöstelyn päiviin voi enää palata. Butch, Kid ja jälkimmäisen opettajaheila Etta Place (Ross) suuntaavat vauhdilla kohti Bolivian karuja maisemia, jossa uudet haasteet odottavat.

Butch ja Kid kuvaa samaa villin lännen aikakauden loppua kuin muutamaa kuukautta aiemmin ensi-iltaan tullut Hurja joukko (1969). Elokuvien teemoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta tämän filmin lähestymistapa on humoristisempi ja huomattavasti vähemmän verinen. Kepeydestä on kiittäminen eritoten Paul Newmanin huoletonta tulkintaa Butchista ja ylipäätään pääosakaksikon veijarimaista yhteispeliä. Ilahduttavia ovat myös elokuvan Oscar-palkitut musiikit ja niin ikään pystinsä ansainnut ilomielinen kappale Raindrops Keep Fallin' on My Head. Oscar-palkinnot tulivat lisäksi parhaasta käsikirjoituksesta ja kuvauksesta.

Lännenelokuvan kultakausi kukoisti Hollywoodissa eritoten 1950-luvulla ja lajityypin suosio kantoi myös seuraavalle vuosikymmenelle. Butch ja Kid sekä Hurja joukko edustavat molemmat tämän aikakauden päätöstä, vaikka toki länkkäreitä on tehty melko tasaiseen tahtiin aina näihin päiviin saakka. Hollywoodin ja ylipäätään elokuvien muutos sekä aikakauden uudet tuulet tuntuvat voimakkaasti Butchin ja Kidin hilpeässä, jännittävässä ja hieman surumielisessäkin tarinassa. Entiset pyssysankarit päätyvät vieraalle maalle, tapailevat hankalan kielen kanssa ja yrittävät omaksua uuden ammatin ─ maailman muuttuessa ei auta muu kuin yrittää uudistua itsekin.

Pisteytys:

9/10

Cool Hand Luke - Lannistumaton Luke (1967)

Ohjannut Stuart Rosenberg
USA 1967, 126 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Paul Newman, George Kennedy, Robert Drivas

I can eat fifty eggs.

Parkkimittareita katkonutta Luke Jacksonia (Newman) odottaa kahden vuoden tuomio kahlejengissä, mutta mies ei aio luopua vapaudestaan edes jalat raudoitettuna. Vankilapakoja ja järjettömiä tempauksia harrastava Luke saavuttaa muiden vankien ihailun ja luo toivoa muutoin surkean arjen keskelle. Elokuvakerronta rakentaa Luken hahmosta Jeesus-allegorian, julmuudenkin edessä lannistumattoman hahmon, joka vastaanottaa kohtalonsa hymy huulillaan.

Lannistumaton Luke muistetaan unohtumattomista kohtauksistaan ja sutkautuksistaan sekä siitä, miten filmi on vaikuttanut myöhempiin vankilaelokuviin. Mieleen tulevat nopeasti ainakin Vihreä maili (1999) sekä Avain pakoon (1994), samaa henkeä löytyy myös mielisairaalakuvaelmasta Yksi lensi yli käenpesän (1975). Aiemmista elokuvista on niin ikään ammennettu: myös Luke on vainottu kahlekarkuri (1932), vaikka tässä elokuvassa pyrkimyksenä ei olekaan kuvata hahmojaan voimattomina koneen osasina ─ päinvastoin. Ainakin elokuva tuntuu sanovan, että kone voi nielaista ja lannistaa ihmisen, mutta minuutensa voi silti säilyttää ja pahuutta vastaan voi yrittää taistella.

Vapautta kuvaava Lannistumaton Luke ilmestyi aikana, jona Vietnamin sodan vastaisuus lopulta kääntyi sodan kannatusta suuremmaksi. Olisiko elokuvaa ollut mahdollista tehdä tällaisenaan vielä joitain vuosia aikaisemmin? Rivien väleistä on varsin helppo lukea aikansa sodanvastaisen mielialan herättämiä tuntoja ja eritoten Vietnamin aiheuttamaa järkytystä. Entistä sotasankari Lukea näyttelevä Paul Newman on tehnyt useita kärsivän miehen rooleja, joissa piilotettu tuska lopulta purkautuu epäsopivin tavoin. Myös Luke on kohdannut kolhuja, kenties niin suuria, ettei mahdollisuutena ole kuin kohota stoalaisen viileästi epätoivon yläpuolelle.

Pisteytys:
8/10

12. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Kissa kuumalla katolla, 1958)

Sometimes I wish I had a pill to make people disappear.

Päivän elokuva Kissa kuumalla katolla oli yksi vuoden 1958 isoimpia hittejä, mutta on sittemmin hieman jäänyt monen muun teoksen varjoon. Kuudenkymmenen vuoden takaisista ikimuistoisista klassikoista nostettakoon esille Alfred Hitchcockin huippukauden jännittävä Vertigo, Jacques Tatin modernille maailmalle hihittelevä Enoni on toista maata sekä Andrzej Wadjan koskettava sukupolvikuvaus Tuhkaa ja timanttia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää hittimusikaali Gigiä, vaikka sen kohdalla aika onkin tehnyt tehtävänsä.

Koska legendaariselta ja jo aikapäivät sitten edesmenneeltä Orson Wellesiltä on upeiden ihmetapahtumien myötä vastikään ilmestynyt uusi elokuva The Other Side of the Wind (2018), ei Wellesin kuuden vuosikymmenen takaisia edesottamuksia sovi unohtaa mainita. Vuonna 1958 ensi-iltansa sai tyylikäs, erään aikakauden päätöstä edustava film noir Pahan kosketus, joka sitä paitsi on niin Wellesin kuin ilmestymisvuotensa parhaita elokuvia ylipäätään.

Cat on a Hot Tin Roof - Kissa kuumalla katolla

Ohjannut Richard Brooks

USA 1958, 108 min.

Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Paul Newman, Burl Ives

Aviopari Brick (Newman) ja Maggie (Taylor) ovat saapuneet Brickin vanhempien luokse juhlimaan perheen isän "Big Daddyn" (Ives) syntymäpäivää. Perheen kohdatessa vanhat kaunat räjähtävät täydeksi myrskyksi ja kahnausten selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Brick yrittää hukuttaa murheensa viinaan ja piikittelee vaimoaan, joka puolestaan sättii lankonsa kurittomia lapsia. Lisää jännitettä juhlaan tuo tieto Big Daddyn sairaudesta, jonka myötä isäpapan selän takana puhkeaa riitaisa keskustelu oikeudenmukaisesta perinnönjaosta.

Tennessee Williamsin samannimiseen menestysnäytelmään (1955) perustuva Kissa kuumalla katolla on kertomuksen ainoa elokuvasovitus. Pulizerilla palkittua näytelmää on esitetty Suomessakin teatterilavoilla useamman kerran. Elokuva-adaptaatio ei ole Williamsin tekstille täysin uskollinen, sillä esimerkiksi alkuperäisteoksessa käsitelty Brickin homoseksuaalisuus on sensuurin pelossa häivytetty lähes täysin ─ sääli, sillä ilman tätä puolta hahmo jää hieman vaillinaiseksi.

Kissa kuumalla katolla on tyylikäs 1950-lukulainen perhedraama, joka on katsomisen arvoinen eritoten upeiden näyttelijöiden Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin erinomaisten roolisuoritusten vuoksi. Erinäiset sivuroolit ovat niin ikään onnistuneita. Toki myös Williamsin tarina on hyvä, mutta se saattaisi avautua täyteläisemmin ihan puhtaana teatterisovituksena. Näytelmän tapaan myös elokuva oli menestys, mutta Oscar-pystit jäivät kuudesta ehdokkuudesta huolimatta saamatta.

Pisteytys: 8/10

Hud ─ lännen kapinallinen (1963)

Ohjannut Martin Ritt
USA 1963, 112 min.
Draama, Lännenelokuva
Pääosissa: Paul Newman, Brandon De Wilde, Patricia Neal, Melvyn Douglas

It's a lonely old night isn't it?

Hud Bannon (Newman) on viinaan ja varattuihin naisiin mieltynyt renttu, jota hänen suoraselkäinen isänsä Homer (Douglas) ei voi sietää. Ristiriidan siemenet on kylvetty jo varhain, mutta erityisesti miesten välejä hiertää Homerin toisen pojan kuolema, johon Hud oli osittain syyllinen. Bannonien yhteinen karjatila pitää perhettä vielä jotenkin koossa, vaikka bisnestenkin saralla piisaa vastoinkäymisiä. Homerin ja Hudin vertaiseksi on hyvää vauhtia varttumassa Hudin 17-vuotias veljenpoika Lonnie (De Wilde), joka ihailee sekä setäänsä että isoisäänsä ─ mutta kumman jalanjäljissä hän lopulta kulkisi?

Moderniin aikaan sijoittuva lännenelokuva Hud on sukua George Stevensin Jättiläiselle (1956), mutta suuren sukueepoksen sijaan Hud keskittyy yksinkertaisempiin linjoihin. Karjatilojen miljöön lisäksi molemmat elokuvat suuntaavat katseen muutokseen. Hud kuvaa lisäksi menneisyytensä painolastin kanssa kamppailevaa yksilöä, jolle tulevaisuuskaan ei vaikuta tuovan lohtua. Hudin öykkäröivän ulkokuoren taakse kätkeyy turvattomuutta ja yksinäisyyttä, ja kapinan syy piilee epäonnistuneessa isä-poika-suhteessa. Sukupolvien välisen kuilun kuvaus on aina ajankohtaista, mutta erityisen hyvin se osuu 1960-luvun nopeasti muuttuvaan todellisuuteen nuorisokapinoineen päivineen.

Yksi yhtymäkohta Jättiläisen ja Hudin välillä on sekin, että Paul Newman sai opastusta rooliinsa James Deania Jett Rinkin rooliin valmentaneelta Bob Hinkleltä. Jett Rinkin ja Hudin hahmoissa on paljon samaa, joskin Newmanin tulkitsema teksasilais-hulttio on alusta loppuun korostetun katkera ja itsekäs jääräpää. Hieman samoja luonteenpiirteitä löytyy myös Newmanin aiemmasta menestysroolista elokuvassa Suurkaupungin hait (1961). Newman olisi kyllä ansainnut Oscarin kertakaikkisen onnistuneesta roolistaan, mutta se jäi saamatta. Ainakin Melvin Douglas sekä Patricia Neal saivat pystit omista mainioista suorituksistaan. Samaten elokuva palkittiin ansaitusti parhaasta mustavalkokuvauksesta.

Pisteytys:

8/10

The Hustler - Suurkaupungin hait (1961)

Ohjannut Robert Rossen
USA 1961, 134 min.
Draama
Pääosissa: Paul Newman, Piper Laurie, George C. Scott, Jackie Gleason

How can I lose?

Eddie Felson (Newman) hallitsee biljardipöytiä ammattilaisen elkein. Fast Eddienä tunnettu biljardihai elättää itsensä tienaamalla rahaa amatööripeleissä huijaamalla, mutta viimein on tullut aika todistaa maailmalle taitojen todellinen taso. Eddie haastaa peliin alan yksinvaltiaan Minnesota Fatsin (Gleason), mutta vuorokauden mittaisen kovan taiston jälkeen häviää katkerasti. Yksinäiseen epätoivoon vaipuva Eddie hakee lohtua jokseenkin samassa jamassa olevasta Sarahista (Laurie) ja yrittää koota itsensä sekä rahansa haastaakseen Fatsin uusintaotteluun.

Suurkaupungin hait vangitsee erinomaisesti urheilun ja uhkapelien jännityksen sekä tarkastelee tietenkin niihin liittyvää voiton ja häviön tematiikkaa. Aihio ei tokikaan pyöri vain urheilun ympärillä, vaan ulottuu elämään laajemminkin. Voittaakseen rakkaassa lajissaan antisankari-Eddien on kypsyttävä henkisesti ja tuon prosessin aikana Eddielle myös avautuu koko pelin mieli ja mielettömyys. Eddien mentoriksi tuppautuu piinkova uhkapeluri Bert Gordon (Scott), jonka suhtautuminen pelaamiseen toisaalta lietsoo Eddietä liian syvälle pelinhimon maailmaan, mutta myös vieraannuttaa hänet sen järjettömyydestä.

Voitonhuuman ja aallonpohjien välillä lainehtiva Suurkaupungin hait otettiin vastaan kehujen kanssa. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudesta draama sai lopulta kaksi pystiä (kuvaus & lavastus) ja menestystä siunaantui niin Kultaisten maapallojen kuin BAFTA-palkintojenkin saralla. Menestys auttoi eritoten päätähti Paul Newmania (1925─2008), jonka ura oli vastikään lähtenyt nousukiitoon. Newman myös palasi Eddien rooliin pari vuosikymmentä myöhemmin, kun Martin Scorsese ohjasi elokuvalle jatko-osan Suuret setelit (1986) ─ tällä kertaa Fast Eddien rooli poiki Oscarin.

Pisteytys:
8/10