keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Umberto D. - elämän vanki

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1952, 89 min.
Draama
Pääosissa: Carlo Battisti, Maria Pia Casilio

Sono stanco, stanco di tutto. ─ Tired of everything.
Umberto Dominico Ferrari (Battisti) on pienituloinen ja eläköitynyt valtion virkamies. Perheettömän miehen ainoa todellinen ystävä on uskollinen lemmikkikoira, jonka vuoksi Umberto jaksaa vielä sinnitellä maailman asettamien vastusten keskellä. Toisinaan yksinäinen vanhus saa myös juttuseuraa palvelustyttö Mariasta (Casilio), jonka tulevaisuus ei vaikuta hiventäkään Umberton elämää valoisammalta. Nyt Umbertoa uhkaa kaiken kurjuuden lisäksi häätö kodistaan, sillä hänen vuokraemäntänsä on sydämetön kitupiikki. Joko elämä kaikkine murheineen pian päättyisi?

Vittorio De Sican isälleen omistamaa mestariteosta pidetään viimeisenä neorealistisena elokuvana. Genrelleen tyypillisesti elokuva on voimakkaan yhteiskuntakriittinen. Poikkeavaa sen sijaan on esimerkiksi se, että joitakin kohtauksia on kuvattu studiossa. Ikuisen Rooman kaduille ja kurjiin vuokra-asuntoihin sijoittuva kertomus tuntuu joka tapauksessa realistiselta ja inhimilliseltä kuvaukselta sodanjälkeisestä ajasta, eikä sentimentaaliselta vaikuttava tarina sorru melodramaattisuuteen. Umberto D menestyi maailmalla, mutta arvatenkaan elokuvan surkeus ei miellyttänyt kaikkia: Italiassa vallan kahvaan päässeet kristillisdemokraatit tuohtuivat kyynisestä kuvauksesta siinä määrin, ettei vastaavien elokuvien teko pyrittiin kieltämään. Siinäpä myös yksi syy neorealismin hiipumiselle.

Kuten on arvattavissa, Umberto D on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen myös Italiassa ajan kuluessa. Elokuva kuvaa aikaansa, mutta teemojensa puolesta se on ajaton. Jo mainittu realistisuus herättelee yhtäältä yhteiskunnallisten ongelmien äärelle, mutta tietyt kohtaukset ovat pikemminkin kiehtovia pyrkimyksiä tallentaa filmille jotain mahdollisimman pelkistettyä, mutta silti dramatisoitua. Tällainen on erityisesti pitkä kohtaus, jossa seurataan Marian arkiaskareita keittiössä. Mitä taas tulee yhteiskuntakritiikkiin, elokuvan lopullinen kannanotto ei ainakaan yhdellä katselukerralla täysin avaudu, mutta ainakin filmi herättää ajattelemaan. Kyyninen Umberto on olosuhteiden uhri, mutta hän ei juuri kamppaile sortoa vastaan. Umberton toiminta on sikäli mahtavasti käsikirjoitettu, että se vastaa jossain määrin todellisuutta ja puhuttelee katsojaa kiinnostavin tavoin. "Oikeat" ratkaisut ongelmiin on helppo nähdä ulkopuolelta tai varsinkin etuoikeutetusta asemasta käsin. Siksi tämä elokuva on tärkeä; se auttaa näkemään ja ymmärtämään.

Pisteytys:
10/10

torstai 16. maaliskuuta 2017

A Streetcar Named Desire - Viettelyksen vaunu

Ohjannut Elia Kazan
USA 1951, 122 min.
Draama
Pääosissa: Vivien Leigh, Marlon Brando, Kim Hunter, Karl Malden

Is there something wrong with me?
Opettaja Blanche DuBois (Leigh) saapuu New Orleansiin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä. Blanche asettautuu väliaikaisesti asumaan sisarensa Stellan (Hunter) ja tämän miehen Stanleyn (Brando) nuhjuiseen kotiin. Äkkipikainen moukka Stanley ei voi sietää vaimonsa sisarta, ja niinpä mieleltään hauras Blanche ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmäklassikkoon (1947) perustuva Viettelyksen vaunu on Elia Kazanin ylistetyimpiä teoksia. Jo ilmestyttyään elokuva nousi suureen suosioon ja se huomioitiin muun muassa kahdellatoista Oscar-ehdokkuudella ja neljällä pystillä. Elokuvan rajallisilta tuntuvat lavasteet ja rytmilliset ratkaisut muistuttavat siitä, että tarina on alunperin tehty teatterilavoille. Kerronta kuitenkin mukautuu elokuvan ehdoille täydellisesti ja New Orleansin syrjäisten katujen nuhjuiset miljööt on luotu upeasti. Elämänmenon voi lähes aistia tunkkaisina hajuina ja ilmassa raskaana hohkaavana lämpönä. Äänekkäiden naapureiden riitely puolestaan aiheuttaa mielihalun perääntyä tarkkailemaan riehumista turvalliselta etäisyydeltä.

Viettelyksen vaunu on merkittävä tunnelmansa, mutta myös ilmiömäisten näyttelijöidensä vuoksi. Elokuvan myötä syttyi Hollywoodissa uusi elokuvatähti: Broadwaylla Stanleyn roolia jo aiemmin näytellyt Marlon Brando tuli osansa myötä tunnetuksi ja tituleerattiin kaiken lisäksi seksisymboliksi. Elokuvan suurin tähti on kuitenkin ilmiömäinen Vivien Leigh, joka oli myös näytellyt Blanchen osan aiemmin teatterissa. Elia Kazan todella kunnostautui loistavissa roolituksissa; vain muutamaa vuotta myöhemmin Kazanin elokuvassa Eedenistä itään (1955) nähtiin James Dean ensimmäisessä isossa roolissaan.

Pisteytys:
9/10

maanantai 13. maaliskuuta 2017

The African Queen - Afrikan kuningatar

Ohjannut John Huston
USA & Iso-Britannia 1951, 105 min.
Seikkailu, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Humphrey Bogart, Katharine Hepburn

What a time we had, Rosie...
On vuosi 1914 ja ensimmäisen maailmansodan kuohut ulottuvat vähitellen maailman jokaiseen kolkkaan. Itä-Afrikassa Charlie Allnut (Bogart) viettää leppoisaa elämää toimien pienen jokilaivan kapteenina. Yhtäkkiä herra Allnutin rauhalliset, gininhuuruiset luppopäivät kuitenkin katkeavat ikävän tapahtuman seurauksena. Eräässä hänen laivansa asemapaikassa on tapahtunut saksalaisten hyökkäys, jossa yksi lähetyssaarnaaja on kuollut. Menehtyneen miehen sisar Rose Taylor (Hepburn) nousee mukaan Charlien purtiloon, joka kuljettaa keskenään torailevaa kaksikkoa läpi jokiseutujen vaarojen.

John Hustonin romanttisessa jokiseikkailussa piisaa jännitystä, mutta myös komediaa ja lempeitä tunteita. Afrikan mantereelle ulottuvat sotatapahtumat potkaisevat tapahtumat käyntiin, mutta tarina pysyy vauhdissa nimenomaan pääparin keskinäisen erilaisuuden vuoksi. Arvatenkin vastakohdat lopulta täydentävät toisiaan, kuten monissa klassisissa romansseissa tapaa usein käydä. Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn ovat tapansa mukaan erinomaisia. Bogart myös voitti roolistaan ainoan Oscarinsa, ja Hepburnkin oli osastaan ehdolla.

Afrikan kuningatar oli ilmestymisvuotensa suurmenestyksiä, eikä suosio ole siitä laimentunut. Nimekkään tekijätiimin ja kriitikoiden ylistyslaulujen lisäksi monia katsojia varmasti kiinnosti Afrikassa kuvattu värielokuva. Kaunis kuvaus ja aito miljöö tuovat kieltämättä mukavaa Avara luonto -henkistä tunnelmaa muutoinkin erinomaiseen elokuvaan. Itse tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas: idea kahdesta erilaisesta hahmosta yhteisen ongelman äärellä on vanha tuttu, mutta toteutus tuntuu vielä näin reilut kuusikymmentä vuotta myöhemminkin tuoreelta ja ainutlaatuiselta. Ilahduttava seikkailu!

Pisteytys:
9/10

torstai 2. maaliskuuta 2017

Helmikuun elokuvat 2017

Arrival
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2016, 116 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker



Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) pääsee ratkomaan planeetallemme laskeutuneiden muukalaisten kieltä. Valtaosan kestostaan elokuva on loistava: äänimaisema on hyvä ja siitä tuli ansaittu Oscar, tarina on kiehtova ja visuaalisestikin homma toimii upeasti. Avaruusolentojen kanssa kommunikointi jännittää ja muukalaisten kohtaaminen on huima, lähes todentuntuinen hetki. Erityisesti Arrivalissa viehättää sen tärkeä sanoma siitä, että kieli on avain kulttuuriin ja ymmärrykseen. (Klassikkovihje samankaltaisista aiheista: Uhkavaatimus maalle, 1951.) Loistava ja tosielämässäkin relevantti idea kuitenkin harmillisesti lässähtää loppumetreillä. Siinä missä aluksi pohditaan vieraan ymmärtämisen tärkeyttä, yhtäkkiä elokuva muuttuu kummaksi ennustusfantasiaksi. Hienovaraisen tarinan päätösratkaisut ovat liian helppoja, Interstellarin (2014) tyylisiä väkinäisen syvällisiä aivopieruja.

Pisteytys: 8/10

Hail, Caesar!
Ohjannut Ethan Coen & Joel Coen
USA & Iso-Britannia 2016, 106 min.
Komedia, Historia
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich




Suurella elokuvastudiolla työskentelevä Eddie Mannix (Brolin) on kiireinen mies, sillä hänen tehtävänään on pitää alituiseen ilmenevät leffastarojen kriisit kurissa ja juorutoimittajat kaukana. 1950-luvun Hollywoodiin sijoittuva elokuva vilisee nykypäivän näyttelijöitä isoissa ja pienissä rooleissa. Komedia rakentuu pienien vitsien varaan, jotka irvailevat niin politiikalle, uskonnolle kuin sille kaikkein pyhimmälle eli Hollywoodille itselleenkin. Naurattavathan nuo yksittäiset leffaviittaukset ynnä muut, mutta kokonaisvaltainen satiiri jää puolitiehen. Ei parasta, mitä Coen-kaksikko on saanut aikaiseksi, mutta kelpaa kertaviihteeksi. Elokuvan herkulliset lavasteet luovat illuusion kiehtovasta filmitähtien maailmasta, ja tuostapa hyvästä Hail, Caesar! sai myös Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 6/10

Joe's Violin
Ohjannut Kahane Cooperman
USA 2016, 24 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva





Holokaustista selviytynyt 91-vuotias Joe lahjoittaa rakkaan viulunsa, jotta se voisi tuoda iloa jonkun toisen elämään. Soitin päätyy 12-vuotiaalle koululaiselle Briannalle, joka saa musiikista lohtua ja toivoa samaan tapaan kuin Joekin. Liikuttava tarina meinaa väkisinkin kohottaa kyyneleet silmiin, teemakin on tärkeä. Useita palkintoja saanut lyhytdokumentti oli myös Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 8/10

Extremis
Ohjannut Dan Krauss
USA 2016, 24 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva





Oscar-ehdokas Extremis asettaa kameran ja katsojan tarkkailemaan sairaalan arkea. Lyhytdokumentti kuvaa kuvaa lääkäreitä, potilaita ja heidän omaisiaan kuoleman lähestyessä. Ihmiselämää koskevat päätökset ovat vaikeita, ehkä mahdottomiakin. Mikä on eettistä, mikä on todennäköistä ja mitä vastaa lääkäri jumalallista ihmettä odottavalle surun murtamalle omaiselle? 

Pisteytys: 8/10

The White Helmets - Valkoiset kypärät
Ohjannut Orlando von Einsiedel
Iso-Britannia 2016, 41 min.
Dokumentti, Lyhytelokuva, Sota





Oscar-palkittu lyhytdokumentti seuraa vapaaehtoisten pelastustyöntekijöiden hektistä arkea kaoottisessa Syyriassa. Tärkeä taitekohta nähdään, kun valkokypärät käyvät kouluttautumassa sodan rajan tuolla puolen - muutos sodan ja rauhan tiloissa fyysiesti niin lähellä toisiaan on silmiäavaava. Sodan todellisuutta kuvaava dokumentti on järkyttävä ja tärkeä. Orlando von Ensiedelille Oscar-ehdokkuus oli jo toinen. Edellisen kerran Ensiedel oli ehdolla kokopitkien dokumenttien sarjassa niin ikään tärkeää aihetta käsittelevällä teoksellaan Virunga (2014).

Pisteytys: 8/10

13th - 13. lisäys
Ohjannut Ava DuVernay
USA 2016, 100 min.
Dokumentti, Historia





Palkittu ja Oscar-ehdokkuudellakin huomioitu dokumentti valaisee syitä rasismiin liittyvien valtarakenteiden taustalla. Vuonna 1865 Yhdysvaltain perustuslain kolmastoista lisäys kielsi orjuuden, mutta säädös ei ratkaissut ei-valkoisten ongelmia. 13. lisäys tarjoaa tiiviin ja selkeän historiakatsauksen siihen, millaiset mekanismit ylläpitävät modernia orjuutta. Aihe on valtavan laaja ja siihen nähden dokumentti onnistuu erinomaisesti. Se toki jättää joitain kysymyksiä avoimeksi tai vastaa niihin vain epäsuorasti: miksi rikollisuutta on Yhdysvalloissa näin uskomattoman paljon, mitä on tehtävissä? Keskustelunavauksena ja pohjustuksena dokumentti on erinomainen.

Pisteytys: 8/10