Blow-Up - erään suudelman jälkeen (1966)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Iso-Britannia, Italia & USA 1966, 111 min.
Draama, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: David Hemmings, Vanessa Redgrave, Sarah Miles

Some people are politicians. I'm a photographer.

Blow-Up ─ erään suudelman jälkeen sijoittuu svengaavaan Lontooseen, huumeiden, seksin ja rock'n'rollin taivaaseen. Michelangelo Antonioni kuvaa 1960-luvun nuorison pinnallista ja nautinnonjanoista elämää todellisuudesta irtaantuvana päämäärättömänä haahuiluna. Elokuvan kantavaksi teemaksi kohoavat epätodellisuudet, illuusiot ja myös näiden näkyjen katoavaisuus.

Elokuvan päähenkilö ja keskipiste on ylimielinen mutta suosittu valokuvaaja Thomas (Hemmings). Eräänä päivänä Thomas pitää pienen tauon studiollaan kuhisevista mallitytöistä ja suuntaa läheiseen puistoon, jossa niin ikään päätyy taltioimaan kauniissa valossa kylpevän naisen. Tahattomasti malliksi päätynyt Jane (Redgrave) ei ole muiden tyttöjen tapaan otettu Thomasin kameran intensiivisestä katseesta. Käy ilmi, että Thomas on sattumalta dokumentoinut murhan.

Pelkkää juonta kuvailemalla Blow-Up kuulostaa murhamysteeriltä, vaikka oikeastaan rikos jää täysin taka-alalle. Antonionin aiempien filmien tapaan fokus on päähenkilössä, tämän mielenmaisemassa ja perin vahvasti kuvaus tuntuu pyrkivän myös katsojan pään sisälle. Suurin mysteeri koskeekin elokuvakerrontaa, ja vaikuttaa siltä, että ymmärrys elokuvan rakenteesta ja sisällöstä lisääntyy jokaisen katselun myötä. Itse rikoskin on sittemmin päässyt valokeilaan Brian De Palman uusintaversiossa Blow Out (1981).

Pisteytys:

8/10

Il deserto rosso - Punainen erämaa (1964)

Ohjannut Michelangelo Antonioni

Italia & Ranska 1964, 117 min.

Draama

Pääosissa: Monica Vitti, Richard Harris, Carlo Chionetti

What should I do with my eyes? What should I watch?

Tehtaanjohtajan vaimo Giuliana (Vitti) masentuu. Hänen miehensä Ugo (Chionetti) on kykenemätön ymmärtämään vaimonsa tilaa, eikä hän liioin piittaa tehtaansa tupruttamista myrkkypilvistä. Giuliana etsii lohtua toisen miehen (Harris) sylistä, mutta vaaleanpunaisista hetkistä huolimatta onni ei löydy sieltäkään. Löytyykö maan päältä enää paratiisia?

Michelangelo Antonionin surumielinen Punainen erämaa (engl. Red Desert) tarkastelee masennusta, mutta ei turhaan etsi siihen syitä ja selityksiä. Masennuksen ohella elokuva puhuttelee nykypäivänä kasvaneen ilmastoahdistuksen vuoksi, vaikka lohduton tarina ei juuri helpotakaan oloa. Ainakin Punainen erämaa muistuttaa kauneuden olemassaolosta, vaikka sitten vieraannuttavan ympäristön keskellä. Elokuvan miljöö on suorastaan yksi tarinan henkilöistä, joka vaihtuvine väreineen heijastaa jatkuvasti Giulianan mielentilaa.

Punainen erämaa todella on kuvan juhlaa: jo mainittujen värien lisäksi kameroiden taltioima näkymä kiehtoo sumentuessaan ja tarkentuessaan, jättäessään taustalle ja kohdistaessaan katseen. Tunnelman täydentää elokuvan ääniraita, joka tuo mieleen futuristisen scifielokuvan; ainoa laulukin muistuttaa tehtaan pilliä. Elokuva on katsomisen arvoinen erityisesti esteettisten ansioidensa vuoksi, jos toki myös Antonionin omalaatuisen lakoninen ote on mielenkiintoinen. Ilmestyessään Punainen erämaa keräsi kehuja kauneudellaan ja palkittiin Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla.

Pisteytys:
8/10

La Notte - Yö (1961)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1961, 122 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Jeanne Moreau, Monica Vitti

Tonight I just feel like dying.

Giovannin (Mastroianni) ja Lidian (Moreau) avioliitto on muuttunut välinpitämättömyydeksi ja yhdessäolon rutiiniksi. Yhden vuorokauden aikana kumpikin etsii tahollaan tilaisuutta pettää puolisoaan, siihen kuitenkaan kykenemättä. Paikoilleen jumittuneessa tilanteessa molemmat jäävät lopulta yksin tunteidensa kanssa.

Avioparin kriisiä ja toisistaan vieraantumista käsittelevä Yö jatkaa Michelangelo Antonionin trilogiaa, jonka aloitti katoamismysteeri Seikkailu (1960). Yksinäisyyden teema yhdistää elokuvia, samaten kuin tarkkaan harkitut kuvasommitelmat. Yö on selkeästi edeltäjäänsä vivahteikkaampi ja tarkemmin hallittu kokonaisuus, tai ainakin sen symboliikka avautuu helpommin jo ensikatselulla. Elokuvien samankaltaisuuksiin lukeutuu myös niiden pohdiskeleva luonne: yksinäisyyden ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, vaan se pikemminkin tuodaan katsojan eteen ihmeteltäväksi eri näkökulmista.

Yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat nousevat esille myös tilan ja arkkitehtuurin kuvauksessa. Antonionin "tilan poetiikkaa" on analysoitu kiinnostavasti useissa esseissä ja artikkeleissa (ks. esim. täällä) tarkastellen esimerkiksi sitä, miten Antonionin elokuvien tilat eivät elämästä huolimatta ole aina elettyjä, vaan jollain tapaa outoja ja vieraita. Siinä missä Seikkailu sijoittui karuihin, liki autioihin saariin ja pikkukyliin, Yötä hallitsevat Milanon kadut eli urbaani tila jatkuvine äänineen sekä ihmisvirtoineen. Moderni ihminen on kaupungissa kotonaan kuin kala vedessä, mutta hyytävän kylmä yksinäisyys voi ympäröidä myös toisten ihmisten keskellä tai vierellä.

Pisteytys:

10/10

L'Avventura - Seikkailu (1960)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1960, 143 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Monica Vitti, Gabriele Ferzetti, Lea Massari

Why, why, why?

Michelangelo Antonionin (1912─2007) palkitussa draamassa joukko ystävyksiä lähtee kohtalokkaalle purjehdusretkelle. Karussa Välimeren saaristomaisemassa yksi joukosta (Massari) katoaa kuin tuhka tuuleen riideltyään miesystävänsä Sandron (Ferzetti) kanssa. Tuloksettomien etsintöjen jatkuessa Sandro ja kadonneen Annan ystävä Claudia (Vitti) lähestyvät toisiaan.

Varsin yksinkertaisesta juonestaan huolimatta Seikkailun teema on arvattavan monivivahteinen ja hieman vaikeasti avautuva. Selkeimpänä punaisena lankana on yksinäisyys: jokainen päähenkilöistä tuntuu jatkuvasti olevan joko oman tilan tarpeessa tai ajelehtivan syvällä omissa ajatuksissaan, toisaalta ajoittain yksinäisyys voi myös olla kutsumaton vieras. Yksinäisyyden käsittely toistui myös Antonionin kahdessa seuraavassakin elokuvassa Yö (1961) ja Kuumetta (1962), jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta.

Seikkailu on rytmiltään viipyilevän hidastempoinen kertomus, mikä toki kauniissa maisemissa ei ole laisinkaan pahitteeksi. Tapahtumia ei lopulta ole paljoa ja suuri osa kohtauksista kuvaa pitkällisesti arkista ajelehtimista. Rauhalliseen rytmiin ei kuitenkaan voi täysin tuudittua, sillä hidas tarina saattaa yllättäen ottaa aimo loikan eteenpäin. Dramaturgisen rakenteensa puolesta Seikkailu on uraauurtavan moderni ja verrattoman mielenkiintoinen teos, vaikka kokeellisen pohdiskeleva kerrontatapa vaatiikin katsojalta hieman avarakatseisuutta ja kärsivällisyyttä.

Pisteytys:
8/10