maanantai 31. joulukuuta 2018

Vinyl (1965)

Ohjannut Andy Warhol
USA 1965, 70 min.
Underground
Pääosissa: Gerard Malanga, Tosh Carillo, Edie Sedgwick

You're a bad boy, a bad boy, you'll be a bad boy!
Pop-kuvastostaan tunnettu Andy Warhol (1928─1987) muistetaan parhaiten kuvataiteilijana, mutta 1960-luvulla hän antoi myös runsaskätisen panoksensa aikakauden underground-elokuvataiteelle. Läpeensä kokeellinen Vinyl pohjautuu Anthony Burgressin romaaniin Kellopeliappelsiini (1962), jonka tunnetumpi elokuva-adaptaatio syntyi Stanley Kubrickin ohjaamana vuonna 1971. Tämänkin elokuvan niin kutsutussa juonessa seurataan siis pahoille teille ajautunutta nuorukaista, joka joutuu itse kidutettavaksi ja mielenmuokkauksen kohteeksi.

Vinylin tapahtumat junnaavat epärytmikkäästi yhden tiiviisti rajatun mutta syvän kuvakehyksen sisällä ─ aivan kuin katsoisi elävää taulua. Kaikki elokuvan kohtaukset ja henkilöt on sullottu tuohon yhteen paikallaan pysyvään kuvakehykseen, sen keskelle, laidoille ja perälle. Ulkopuolelta, taideteoksen luojien ja katsojien maailmasta kuvaan tunkeutuvat tahalliset ja tahattomat taustaäänet. Taulun edessä ällistelevät katsojat seuraavat muutamien sivunäyttelijöiden esimerkkiä, ja tarkkailevat puolihuolimattomasti komposition keskellä silloin tällöin herääviä tapahtumia.

Asetelma on vallankumouksellisuudessaan hauska, sillä tarkoituksena on tietenkin ravistella elokuvateollisuuden vakiintuneita muotoja. Tuttuutta rikkoo myös harkittu välinpitämättömyys: näyttelijät ovat surkeita ja äänet puuroutuvat. Kokeellinen Vinyl tutkii elokuvaa taiteenlajina ja vapauttaa katsojan totutusta elokuvakokemuksesta, vaikka ei oikeastaan tuokaan tyrkylle juuri mitään uutta. Elämys saattaa olla konventioihin tottuneelle katsojalle puuduttava, vieläpä kun tunnin mittaisessa filmissä on enimmäkseen pelkkää toistoa. Tarkoituksena ilmeisesti on, että katsoja voi välillä antaa katseensa harhailla myös elokuvan raamien ulkopuolelle. Tarina odottaa kyllä kehyksissään.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

The Sound of Music (1965)

Ohjannut Robert Wise
USA 1965, 172 min.
Musikaali, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Eleanor Parker

The hills are alive with a sound of music!
Itävaltalaisen von Trappin perheen elämä muuttuu kertaheitolla, kun laulava lastenhoitaja Maria (Andrews) saapuu talouteen. Yksinhuoltajaisäksi jäänyt kapteeni von Trapp (Plummer) on huoltanut seitsenpäistä katrastaan sotilasuran tuomalla kokemuksella, mutta Maria tuo taloon leikin ja musiikin myötä uutta elämää. Perheen tarina sijoittuu 1930-luvulle, joten sävelten avulla taistellaan lopulta myös suurta pahutta eli kansallissosialismin nousua vastaan.

Todellisten von Trappien elämänvaiheisiin pohjautuva The Sound of Music on yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimpia elokuvamusikaaleja. Alun perin Broadway-näytelmäksi luotu kertomus sopii mainiosti valkokankaalle: unohtumattomien laulujen ja sievien koreografioiden lisäksi erityistä nautintoa tarjoavat Salzburgin komeat vuoristomaisemat. Taidolla hallittu kokonaisuus palkittiin aikanaan lukuisilla elokuva-alan palkinnoilla, muun muassa viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva).

The Sound of Music on häkellyttävän mieleenpainuva teos: tarina eri kohtauksineen on jäänyt erinomaisesti muistiini, vaikka olen viimeksi katsonut elokuvan lähes parikymmentä vuotta sitten. Tuttuuteen voi toki vaikuttaa The Sound of Musicin ikonisuus, sillä tietenkin elokuvaa lauluineen on sekä toisinnettu että jäljitelty eri tavoin. Lajityyppinsä klassikossa on vahvuutensa, mutta ei tarvitse olla täysin läpeensä paatunut kyynikko pitääkseen elokuvan jatkuvaa pirtsakkuutta hieman ylitsevuotavaisena ─ vaikka ihailtavasti kertomuksessa on vakaviakin teemoja, joita käsitellään aivan onnistuneesti. On tietysti täysin mielipidekysymys, pitääkö kevytmielisyyttä riesana vai ansiona, itse kallistun ainakin tällä kertaa jälkimmäisen näkemyksen puolelle.

Pisteytys:
8/10

torstai 27. joulukuuta 2018

Marraskuun elokuvat 2018

Lady Bird
Ohjannut Greta Gerwig
USA 2017, 94 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Timothée Chalamet



Itsensä nimennyt Lady Bird (Ronan) tuskailee aikuistumisen kynnyksellä, erikoisuuden ja tavallisuuden välimaastoissa harhaillen. Elokuvassa koetaan sydänsuruja ja kamppaillaan vaikean äitisuhteen parissa. Keskeisimpään asemaan nousee koti, siitä vieraantuminen ja myöhemmin sinne palaaminen. Tapahtumapaikka on nuiva pikkukaupunki Sacramento, josta myös ohjaaja Greta Gerwig on kotoisin; tarinassa lienee ripaus omaelämäkerrallisuutta. Elokuvan idea kuulostaa monin paikoin tavanomaiselta aikuistumistarinalta, mutta Lady Bird välttää onnistuneesti genrensä kliseet ja kokonaisuus tuntuu aidolta.

Pisteytys: 8/10

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald -
Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2018, 134 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Eddie Redmayne, Johnny Depp, Jude Law



Lisko Scamanderin (Redmayne) luotsaama seikkailu jatkaa siitä mihin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) tarinan jätti. Tällä kertaa elokuva vie pahis-velho Grindewaldin (Depp) jäljille Pariisiin ja sivurooliin astuu myös ärsyttävän jäykkä Albus Dumbledore (Law). Edellisen elokuvan kököt päähenkilöt on sidottu tarinaan vain löyhästi ja väliosan tympeä maku haukotuttaa ─ vieläkö tätä jaarittelua on pakko jatkaa kolmen osan verran? Juoni itsessään on vesitettyä toisintoa Potter-aiheista ja sen verran laiskasti käsikirjoitettua, ettei monessakaan elementissä ole mitään mieltä. Pelkkien easter eggien bongailu on toki ihan hauskaa ja pintakiilto sinällään on luotu hienosti.

Pisteytys: 4/10

The Florida Project
Ohjannut Sean Baker
USA 2017, 111 min.
Draama
Pääosissa: Brooklynn Prince, Bria Vinaite, Willem Dafoe




The Florida Project seuraa Disney Worldin kupeessa asuvien köyhien perheiden lasten vallatonta elämää. Vanhemmatkaan eivät ole ehtineet kunnolla kasvaa aikuisiksi, joten liian nuorena äideiksi tulleiden jälkikasvusta huolehtii osin hotellinjohtaja Bobby (Dafoe). Köyhyyden mekanismeja ei liioin alleviivata, vaan niiden ymmärtäminen jää katsojan vastuulle. Huono-osaisuutta toki tekeekin mieli ymmärtää, sillä perheiden kurjat tilanteet todella raastavat sydäntä. Realistisen elokuvan kruunaavat erinomaiset lapsinäyttelijät.

Pisteytys: 8/10

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset
Ohjannut Hannaleena Hauru
Suomi 2017, 90 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Inka Haapamäki, Rosa Honkonen, Tiitus Rantala




Oman itsen löytämistä ja aikuiseksi kasvamista käsittelevä nuorisoelokuva kertoo ystävyksistä Satusta (Haapamäki) ja Heidistä (Honkonen), jotka vastustavat rakkauden kaupallistamista. Heidi kuitenkin rakastuu jääkiekkoilija Lauri Mäntyvaaraan (Rantala) ja elämänarvoja täytyy pohtia uudelleen. Toden ja fantasian rajamailla seilaavassa elokuvassa on pari loistavan anarkistista kohtausta, joissa kaikki on mahdollista! Harmi vaan, ettei turhan sekavasta kokonaisuudesta voi sanoa samaa.

Pisteytys: 5/10

A Ghost Story
Ohjannut David Lowery
USA 2017, 92 min.
Draama, Fantasia, Romantiikka
Pääosissa: Casey Affleck, Rooney Mara




A Ghost Story on riipaiseva draama avioparista, jotka kuolema vetää erilleen. Edesmennyt aviomies (Affleck) jää kuolinlakanaansa kääriytyneenä seuraamaan vaimonsa (Mara) kivuliasta arkeen palaamista. Elokuva on kaunis ja sen otokset ovat pitkiä ja hitaita, kuten surutyö itse. Tähän tarinaan sopii, että kiirettä ei pidetä: rauhallisuus jättää tilaa ajatuksille. Vaikka A Ghost Story on monin paikoin uniikki ja erikoislaatuinen teos, on sen tarinankerronta lopulta kuitenkin vähän liiankin tavallisen suoraviivaista ja irtipäästämisen teemaan löytyy vain niukasti uusia näkökulmia. Pienistä heikkouksistaan huolimatta elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen surukertomus.

Pisteytys: 7/10

The Bond
Ohjannut Charlie Chaplin
USA 1918, 10 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Charlie Chaplin, Edna Purviance




Charlie Chaplinin propagandaelokuva ensimmäisen maailmansodan ajalta tehtiin välityönä kesken toisen elokuvan kuvausten. Lyhärissä kulkurihahmo joutuu neljään erilaiseen tilanteeseen, joita kaikkia yhdistää kunniallinen sitoutuminen ─  viimeisenä tietenkin koittaa sotaanlähtö vapauden puolustamiseksi. Heikkolaatuinen ja selvästi hätäisesti tehty elokuva, jolla kuitenkin on kiinnostavaa historiallista arvoa. Omanlaistaan propagandatyötä Chaplin jatkoi myöhemminkin, esimerkiksi elokuvassa Diktaattori (1940).

Pisteytys: 4/10

Chevalier
Ohjannut Athina Rachel Tsangari
Kreikka 2015, 105 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Yiorgos Kendros, Panos Koronis, Vangelis Mourikis



Kreikkalaista outoa aaltoa edustavassa elokuvassa joukko miehiä kilpailee keskenään mitä järjettömämmiksi yltyvissä saavutuksissa. Ritarillisen urheuden tavoittelu yltää aina kalusteiden kokoamisesta unenlaadun tarkkailuun ja erektioiden mittaamiseen. Se, joka on paras kaikessa, on julistettava lopulta parhaaksi mieheksi. Chevalier kommentoi huvittavalla tavalla miehisyyden kulttuurin myrkyllisiä puolia ja muottien ahtautta.

Pisteytys: 7/10

Kynodontas - Kulmahammas
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Kreikka 2009, 94 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Christos Stergioglou, Michele Valley, Angeliki Papoulia



Yorgos Lanthimoksen outoilussa seurataan perhettä, jonka vanhempien kasvatusmetodit eivät ole tavallisimmasta päästä. Aikuiset lapset ovat kasvaneet suljetussa ympäristössä, jos nyt ovat kasvaneet ollenkaan. Kulmahammas on täynnä viehättävän älyttömiä kohtauksia, jotka elokuvan hahmojen todellisuudessa kuitenkin käyvät täysin järkeen. Elokuva pääsi aikanaan Oscar-ehdokkaaksikin vieraskielisten filmien kategoriassa, mutta hävisi tanskalaiselle Kostolle (2010).

Pisteytys: 7/10

Juha
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi, Saksa & Ranska 1999, 78 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, André Wilms




Aki Kaurismäen mykkäelokuva Juha perustuu Juhani Ahon samannimiseen klassikkoromaaniin (1911), mutta tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Samasta ajattomasta kertomuksesta on tehty myös muita elokuvia ja oopperoitakin. Tarina kertoo Juhasta (Kuosmanen), jonka kaukokaipuuta poteva vaimo (Outinen) lähtee kieron Shemeikan (Wilms) matkaan. Ruoho ei kuitenkaan ole vihreämpää aidan toisella puolen. Kaurismäki hallitsee mykkäelokuvan lajityypin kauniisti ja Anssi Tikanmäen säveltämät musiikit soivat upeasti.

Pisteytys: 8/10

maanantai 24. joulukuuta 2018

24. LUUKKU - Elokuvavuosi 2018 osa II (BlacKkKlansman, 2018)

God bless white America.
Elokuvavuoden 2018 tiivis ruodinta alkoi eilisessä luukussa, jonka elokuva osuu samaan ajankohtaisteemaan myös tämän päivän elokuvan kanssa. Sekä Hölmö nuori sydän että BlacKkKlansman pureutuvat rasismin, muukalaisvihan ja yleisen sapelinkalistelun huolestuttavaan nousuun: eilisessä elokuvassa pohdittiin syitä, tässä seurauksia. Samaan keskusteluun on aiemmin osallistunut jo esimerkiksi Get Out (2017), joka päivän elokuvan tapaan lähestyy vaikeaa aihepiiriään huumorin kautta.

BlacKkKlansman
Ohjannut Spike Lee
USA 2018, 135 min.
Biografia, Komedia, Rikos
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier



Tositapahtumiin perustuva BlacKkKlansman kertoo mielettömästä undercover-tehtävästä: musta mies Ron Stallworth (Washington) soluttautuu KKK-järjestöön juutalaisen kollegansa Flip Zimmermanin (Driver) kanssa. Stallworth toimii projektin aivoina ja hoitaa puhelinkeskustelut, mutta Zimmerman antaa Stallworthin luomalle hahmolle kasvot vihaorganisaation tapaamisissa.

Voimakkaan yhteiskuntakriittinen BlacKkKlansman tekee erinomaisen ja tälle aikakaudelle tärkeän ratkaisun ottaessaan tiukasti kantaa yhdenvertaisuuden puolesta. Sanoma on tärkeä, ja erityisesti loppukohtaus ravistelee toden teolla. Toki olisi vielä ansiokkaampaa, jos myös draaman kaari toimisi hieman sutjakkaammin. Komediallisen aspektin toimivuus on välillä siinä ja tässä, vaikka huumori onkin pääasiassa aivan onnistuneella linjalla. Get Outin (2017) tapaan välillä joutuu pohtimaan, saako tälle edes nauraa.

Pieni komedia keventää raskasta aihetta joka tapauksessa sopivasti, sillä BlacKkKlansman on erityisesti historiaa ja nykypäivää kommentoiva draama. Spike Leen ote tuntuu jopa paranevan vuosien saatossa, vaikka tämä elokuva ei ihan ykkösteos välttämättä olekaan ─ ainakaan näin läheltä katsottuna. Aika näyttää, mitä BlacKkKlansmanista vielä kehkeytyy. Loppuun tietenkin se suomalaisia kiinnostava seikka: Jasper Pääkkönen onnistuu sivuroolissaan erinomaisesti.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

23. LUUKKU - Elokuvavuosi 2018 osa I (Hölmö nuori sydän, 2018)

Ootko tosissas?
Kulunut elokuvavuosi alkoi tutusti palkintosesongilla, jossa esille nousivat esimerkiksi The Shape of Water (2017), Call Me by Your Name (2017) sekä Dunkirk (2017). Aikakaudelle tyypilliseen tapaan vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon lukeutuvat supersankarileffat Avengers: Infinity War (2018), Black Panther (2017) sekä Ihmeperhe 2 (2018). Aatonaaton luukussa edustaa maailman mittakaavassa valtavirran ulkopuolelle jäävä Hölmö nuori sydän, jonka ohjaaja tosin kuuluu harvalukuiseen suomalaisten Oscar-ehdokkaiden joukkoon.

Hölmö nuori sydän
Ohjannut Selma Vilhunen
Suomi, Alankomaat & Ruotsi 2018, 102 min.
Draama
Pääosissa: Rosa Honkonen, Jere Ristseppä, Pihla Viitala, Ville Haapasalo



Itähelsinkiläisessä lähiössä asuvien teinien Kiiran (Honkonen) ja Lennin (Ristseppä) yhden yön juttu johtaa raskauteen. Yllättävää uutista seuraa kapinallinen päätös pitää lapsi, vaikka tulevat vanhemmat eivät osaa huolehtia kunnolla edes itsestään. Vastuunotto yhdistää ja erottaa pariskuntaa, ja varsinkin liian nopeasti lapsuudestaan luopunut Lenni päätyy paineiden edessä täysin tuuliajolle.

Hölmö nuori sydän jatkaa Selma Vilhusen edellisohjauksen Tyttö nimeltä Varpu (2016) aikuistumisteemaa, mutta tässä elokuvassa fokus kohdistuu eritoten nuoruuden kipuiluun. Nuoret näyttelijät ovat erinomaisen aitoja, eikä esimerkiksi Jere Ristseppää voisi uskoa tyyten kokemattomaksi näyttelijäksi. Kiittäminen on toki myös onnistunutta ohjaustyötä. Kehuttu elokuva on jo saanut ensi-iltansa maailmalla, joskaan ei vielä kovin suuressa levityksessä. Aiheen uskoisi puhuttelevan myös muita kuin nykyisiä ja entisiä suomalaisteinejä.

Vaikka omat teini-iän kokemukset eivät ole aivan samasta maailmasta kuin tässä elokuvassa, jokin muisto-osa aivoissa värähtelee teinien äkkiväärää tempoilua seuratessa. Moni tilanne on tunnistettava hieman helpommassakin arjessa teini-ikänsä kanssa painiskelleelle. Lähiönuorten elämä riipaisee, mutta Lennin äärioikeistopiireihin päätymisen osalta tarina vetää mutkia suoriksi. Toisaalta nykyaika tuntuu tarvitsevan rautalangasta vääntämistä rasismin suhteen: tämä ei todellakaan ole hyväksyttävää. Puheenvuoro nuorten puolesta on perin juurin tarpeellinen ja sama koskee suvaitsevaisuutta.

Pisteytys: 8/10

lauantai 22. joulukuuta 2018

22. LUUKKU - 10 vuotta sitten (Ponyo rantakalliolla, 2008)

Ponyo wants ham!
Vuoden 2008 muistelo jatkuu animaatioiden merkeissä. Tänään tosin tunnelma on hieman iloisempi kuin eilisessä sotadraamassa Waltz with Bashirissa! Päivän elokuva Ponyo rantakalliolla vastaanotettiin suurten odotusten kera, olihan Hayao Miyazaki luonut kuluneen vuosikymmenen aikana muun muassa mestariteokseksi ylenevän Henkien kätkemän (2001) sekä erinomaisen Liikkuvan linnan (2004). Animaatio-tunnelmissa täytyy vuosikymmenen takaa nostaa esille myös kotimainen Niko - lentäjän poika (2008), joka lienee edelleenkin yksi maailmanlaajuisesti katsotuimpia (ellei jopa katsotuin) suomalaiselokuva.

Vuosi 2008 ei ole piirtynyt mieleeni erityisenä huikeiden elokuvien supervuotena. Lippuluukuilla menestystä nauttivat muun muassa ABBA-musiikilla ryyditetty romcom Mamma Mia! ja Christopher Nolanin Batman-trilogian keskimmäinen osa Yön ritari. Seuraavan vuoden Oscar-gaalassa eniten ehdokkuuksia keräsi takaperoinen kasvutarina Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä, mutta eniten pystejä itselleen hamusi lopulta romantillissävyinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus Slummien miljonääri.

Gake no ue no Ponyo - Ponyo rantakalliolla
Ohjannut Hayao Miyazaki
Japani 2008, 101 min.
Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Yuria Nara, Hiroki Doi




Hayo Miyazakin Ponyo rantakalliolla kertoo Ponyo-kalan (Nara) ja viisivuotiaan Sosuken (Doi) ystävyydestä. Pienestä merenneidosta aineksia ammentava tarina kuvaa lapsuutta ja mielikuvitusta liki yhtä viehättävillä sävyillä kuin Totoro (1988). Tässä seikkailussa vauhtia tosin on enemmän, ja lienee makukysymys, onko aaltojen hurjuus elokuvalle plussaa vaiko miinusta.

Ponyon tarinassa keskeistä on ystävyys ja ehdoton rakkaus, ja tuttuun tyyliin myös tarinan pahiksilla on lämmin puolensa. Kaikkia kertomuksen palasia ei selosteta puhki, mikä tosin ei olisi missään määrin tarpeenkaan. Hieman arvoitukseksi jää esimerkiksi Ponyon eriskummallisen isän tarina, mutta katsojan mielikuvitus riittää vallan mainiosti täyttämään puuttuvat palaset. Tässä maailmassa kaikki on mahdollista, ja leikkiin on helppo lähteä mukaan.

Sympaattisen Ponyon etuna on myös kaunis käsintehty animointi, joka on parhaimmillaan erityisesti myrskyävän meren täyttäessä kuvan laitojaan myöten. Hulppeaa taitoa! Vastaavia töitä tulee vastaan harvoin, varsinkaan tietokoneanimoiduissa elokuvissa. Kaikesta upeasta huolimatta Ponyo ei valloita Miyazakin ykkösteosten veroisesti, mutta kivan tarinan pariin sukeltaa kuitenkin mielellään vaikka toisenkin kerran.

Pisteytys:
8/10

perjantai 21. joulukuuta 2018

21. LUUKKU - 10 vuotta sitten (Waltz with Bazhir, 2008)

Memory fills the holes with things that never happened.
Vuosikymmen on vierähtänyt siitä, kun Barack Obama valittiin Yhdysvaltain presidentiksi ensimmäistä kertaa ja Martti Ahtisaarelle myönnettiin Nobel.  Vuonna 2008 Pekingin olympialaisten taakseen kätkemät ihmisoikeusongelmat herättivät jupinaa, ja Suomessa kohuttiin ulkoministerin pöyristyttävistä sek... tekstiviestiseikkailuista. Finlandia-palkinto myönnettiin Sofi Oksasen mainiolle romaanille Puhdistus (2008), josta tehtiin sittemmin aivan mukiinmenevä elokuvasovituskin. Päivän elokuvassa palataan kuitenkin vielä vuotta 2008 kaukaisempaan aikaan ja erääseen sukupolvikokemukseen 1980-luvun Israelissa.

Vals Im Bashir - Waltz with Bazhir
Ohjannut Ari Folman
Israel, Ranska, Saksa, USA, Suomi, Sveitsi, Belgia & Australia 2008, 90 min.
Animaatio, Sota, Draama, Dokumentti
Pääosissa: Ari Folman, Mickey Leon

Israelilainen Ari Folman taisteli verisessä Libanonin sodassa vuonna 1982. Aikamieheksi vartuttuaan Folman havahtuu koko sodan paenneen muististaan yhtä outoa näkyä lukuunottamatta. Perin henkilökohtaisessa dokumentissaan Folman käsittelee sodan jättämiä muistiaukkoja, unikuvia ja karmeimpia traumoja entisten armeijakavereidensa sekä psykoterapeutin kanssa.

Waltz with Bazhirin rankka teema korostuu raa'oissa värisävyissä ja herkkä musiikki tuntuu pakahduttavan surulliselta ahdistavia tapahtumia vasten. Elokuva päättyy todelliseen kuvamateriaaliin, jossa verilöylystä hengissä selvinneet pakolaiset surevat tapahtunutta hirmutekoa: vain parin päivän aikana hampaisiin asti aseistetut Israelin falangistit murhasivat kylmäverisesti tuhansia siviileitä. Jäljelle jää vain järkytys.

Kansainvälisenä yhteisprojektina toteutettu elokuva, johon suomalainen Yleisradiokin osallistui, on tarttunut tärkeään aiheeseen. Traagisen sodan puimisen lisäksi muistojen dokumentointi on konseptina kiinnostava. Muistot ovat todellisia, joskaan eivät välttämättä täysin todenperäisiä. Animaatio tyylinä mahdollistaa erilaisten muistikuvien reflektoivan tarkastelun ja etäännyttää raskaasta aiheesta. Mitä muistan ja muistanko todella? Suojeleeko valikoiva muisti pahimmilta koetuilta kauhun hetkiltä? Kuka muistaa oikein ja voiko muisto kuitenkaan olla väärä?

Pisteytys: 8/10

torstai 20. joulukuuta 2018

20. LUUKKU - 20 vuotta sitten (Armageddon, 1998)

Aw, gee, lady... I just came here to drill.
Vuoden 1998 elokuvista muistetaan muun muassa massiivinen sotaleffa Pelastakaa sotamies Ryan, eri elämäntarinoiden palasia yhteen nivova draama Magnolia, romanttinen komedia Sekaisin Marista ja hieman edellämainittua omalaatuisempi komedia The Big Lebowski. 1001-listalta puuttuvista nimekkäistä filmeistä 20 vuoden takaa mainittakoot ainakin jättimäinen tirkistelyleffa Truman Show, teini-ikää osuvasti kuvaava Fucking Åmål sekä rasismiin pureutuva American History X. Myös päivän elokuva on ilmestymisvuotensa nimekkäimpiä tuotoksia.

Armageddon
Ohjannut Michael Bay
USA 1998, 151 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Bruce Willis, Ben Affleck, Liv Tyler




Uhkaavat meteorikuurot pommittavat maapalloa, mutta tuhot paljastuvat vain maailmanlopun alkusoitoksi: jättimäinen meteori on Telluksen kanssa törmäyskurssilla ja ihmiskunnalla on vain pari viikkoa armonaikaa. NASA ei keksi nopeasti lähestyvään uhkaan muuta ratkaisua, kuin lähettää meteorille joukon mestariporaajia ujuttamaan ydinpommin tuomiopäivän murikan hyisiin sisuksiin. Öljynporaajakonkari Harry Stamper (Willis) miehistöineen koulutetaan pikavauhtia avaruusmatkaan ja kiidätetään hengenvaaralliseen tehtävään hippulat vinkuen.

Armageddon on yliampuvan massiivinen toimintaseikkailu, jossa raha näkyy: efektit ovat näyttäviä ja päärooleissa nähdään joukko isoja tähtiä. Panokset ovat melkoiset, mutta toimintaan hukkuva tarina on typerän epäuskottava ja täynnä päälleliimattua draamaa. Yhdentekevää ja ylipitkää hulinaa koko leffa, mutta elokuvan sietää taustahälynä kertaalleen. Näkemättäkin pärjää; olen itse asiassa onnistunut tahattomasti välttelemään Armageddonia siten, etten ole kertaakaan aiemmin katsonut sitä alusta loppuun. Ainakin olen jälleen yhtä tehoste-elämystä rikkaampi.

Niin tyhjäpäinen kuin kokonaisuus onkin, tuli Armageddonista yksi ilmestymisvuotensa isoimmista kassamagneeteista ja purevasta kritiikistä huolimatta viihteennälkäinen fanikunta löytyi nopeasti. Elokuva keräsi peräti neljä Oscar-ehdokkuutta, tosin sentään vain teknisten palkintojen ja musiikin saralla. Armageddonin eläväisin muistomerkki taitaakin tätä nykyä olla Aerosmithin esittämä tunnuskappale I Don't Wanna Miss a Thing. Siirappinen slovari soi tiuhaan radiossa ja diskoissa varsinkin millenniumin molemmin puolin, mutta taatusti se keinuu ainakin joidenkin radiokanavien soittolistoilla edelleen.

Pisteytys: 3/10

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

19. LUUKKU - 20 vuotta sitten (Sinulle on postia, 1998)

It could be that guy right there!
Häkellyttävää kyllä, vuodesta 1998 on tähän tietoon vierähtänyt jo kaksi vuosikymmentä. 1980-luvun lapsena kamppailen edelleen sen tiedon kanssa, että kyseisenä vuonna syntyneet eivät enää olekaan ala-asteella, nuoremmista sukupolvista puhumattakaan. Tämän päivän luukussa muistellaan tuota nykyisten kaksikymppisten syntymävuotta, jolloin Cherin Believe raikui kaikkialla eikä myöskään Madonnan Frozenilta taatusti voinut välttyä. Teknologian ihmeet esiintyvät päivän elokuvassa, joten mainittakoon myös vuoden 1998 hitit Windows 98 ja Nokian 5110 ─ maailma oli avoin ja pienentyi pienentymistään, vaikka J. Karjalainen vielä lauloikin kaiken olevan kuin ennenkin.

You've Got Mail - Sinulle on postia
Ohjannut Nora Ephron
USA 1998, 119 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan




Pienen kirjapuodin omistava Kathleen Kelly (Ryan) joutuu ahdinkoon, sillä suuri Fox-ketjuliike uhkaa hänen pientä bisnestään. Kilpailevan kirjakaupan ilkeys kiteytyy puljun omistajaan Joe Foxiin (Hanks), joka naljailee Kathleenille aina tilaisuuden tullen ─ eikä myöskään Kathleen säästele sanojaan Joen nähdessään. Onneksi salaperäinen nettiromanssi pitää toivoa yllä, mutta kuka todellisuudessa onkaan tuo mysteerimies, jolle Kathleen herkkinä hetkinään uskoutuu?

Sinulle on postia, tai joskus jopa Sinulle on posti@, modernisoi useasti filmatun kirjeenvaihtoromanssin tietokoneaikaan. Alkuperäisen Miklós Lázlón Parfumerie (1937) -kertomuksen on muokannut elokuvamuotoon esimerkiksi romanssimestari Ernst Lubitch teoksessaan Kauppa kulman takana (1940), jota tähdittivät James Stewart sekä Margaret Sullavan. Menneen ajan Hollywoodin kaiku tuntuu myös Nora Ephronin versiossa, mutta vanhasta taikapölystä on jäljellä enää vain rippeet. Elokuva menestyi silti ilmestyessään aivan kelvollisesti ja toi kaivattua jatkoa Tom Hanksin ja Meg Ryanin edellisromanssille elokuvassa Uneton Seattlessa (1993).

Vaikka muutamat elokuvan kohtaukset killuvatkin vaivaannuttavuuden rajamailla, pohjalla oleva käsikirjoitus pitää paketin jotenkin kasassa. Sinulle on postia täyttää tehtävänsä lämminhenkisenä ja tuttuna hömppätuokiona, jossa yllättävät kikkailut eivät aivoja rasita. Jopa New York näyttäytyy tunnelmallisena kyläyhteisönä! Turvallista romcomia kaivatessaan Sinulle on postia toimii taatusti, vaikka siitä ei muuhun olekaan. Sitä paitsi elokuva puhuu kirjallisuuden tärkeyden puolesta, siinäpä seikka, jota ei nykypäivänä ole syytä väheksyä kaikkien lukutaidon heikkenemisellä pelottelevien uutisten keskellä. Tietenkin ajankuvaa on myös hauska seurata, ja huomautettakoon, että viimeistään modeemin nostalginen sirkutus vie taatusti kahden vuosikymmenen takaisiin tunnelmiin.

Pisteytys: 5/10

tiistai 18. joulukuuta 2018

18. LUUKKU - 30 vuotta sitten (Sumuisten vuorten gorillat, 1988)

Do you think I'm weird?
Vuoden 1988 elokuvavalikoimasta löytyy menestynyt klassikko jos toinenkin: ensi-iltansa saivat niin Sademies, Tulikärpästen hauta kuin myös Mies ja alaston ase. Päivän elokuva Sumuisten vuorten gorillat oli yksi vuoden menestyksiä ja keräsi viisi Oscar-ehdokkuutta, vaikka pystejä ei lopulta jäänytkään käteen. Mikäli mainittujen filmien sijaan kaipaa joulutunnelmia kolmen vuosikymmenen takaa, täytyy tietenkin katsoa mainio toimintaklassikko Die Hard. Samoin sesonkiin osuu Charles Dickensin Joulutarinaa kasarityyliin varioiva Scrooged - haamujen kosto.

Gorillas in the Mist - Sumuisten vuorten gorillat
Ohjannut Michael Apted
USA 1988, 129 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Sigourney Weaver, Bryan Brown, John Omirah Miluwi



Gorilloista kiinnostunut Dian Fossey (Weaver) onnistuu värväytymään itselleen vieraaseen kenttätyöhön, jossa hänen on määrä laskea Keski-Afrikan harvinaisia ja uhanalaisia vuorigorilloja. Hankalan alun jälkeen Fossey oppii viidakon lain, eikä epäröi ottaa sitä omiin käsiinsä. Sinnikkäästi gorillaystäviensä puolesta taisteleva Fossey ottaa yhteen paikallisväestön kanssa ja hankkii myös vaarallisia vihamiehiä.

Sumuisten vuorten gorillat on kiinnostava kertomus periksiantamattomasta tutkijasta, mutta sen käsikirjoitus voisi olla hitusen parempikin. Sigorney Weaver on roolissaan erinomainen, mutta tarinan ajoittaisen loikkimisen vuoksi hahmo jää etäiseksi. Katsojalle selviää, mitä Dian Fossey puuhastelee ja millä intensiteetillä, mutta syvempi kuva henkilöstä jää hieman hämärän peittoon. Oikeasta Fosseysta juuri mitään tietämättä asiaa toki on hankala arvioida, mutta ainakin tämän elokuvan gorillatutkijasta haluaisi saada enemmänkin irti kuin "jee gorillat, buu metsästäjät".

Todettakoon, ettei elokuvan tarina sentään ole aivan huono, vaikka parantamisen varaakin olisi. Riittävän kiinnostavasti etenevä tarina on sitä paitsi kuvattu upeissa maisemissa ja kaikkinensa elokuva herättää huolta luonnon monimuotoisuuden säilymisen puolesta: kuinka suuret asiat lepäävätkään vain harvojen uurastajien harteilla! Nykypäivän ilmastoahdistuksessa elokuva puhuttelee tietenkin jälleen uudella tavalla. Jos kiinnostaa, mitä Dian Fosseyn perinnölle on sittemmin tapahtunut, voi katsoa vaikkapa gorilloiden ja paikallisten metsänvartijoiden ahdingosta kertovan dokumentin Virunga (2014).

Pisteytys: 7/10

maanantai 17. joulukuuta 2018

17. LUUKKU - 30 vuotta sitten (Mississippi palaa, 1988)

Where does it come from? All this hatred?
Vuoden 1988 aikakapselista pelmahtaa suomalaisille huikeita voiton hetkiä: Matti Nykänen voittaa Calagaryssa triplasti olympiakultaa ja Euroviisuissa Suomi väistää jumbosijan juuri ja juuri. Aikakauden äänimaisemassa kajahtaa Irwin Goodmanin tuore hitti Rentun ruusu ja sanomalehtien sivuilla seurataan muun muassa Israelin ja Palestiinan kahinoita. Päivän elokuva on rotuerottelua kritisoiva Mississippi palaa, joka oli yksi vuoden 1988 menestyselokuvista.

Mississippi Burning - Mississippi palaa
Ohjannut Alan Parker
USA 1988, 128 min.
Draama, Rikos, Historia
Pääosissa: Gene Hackman, Willem Dafoe, Frances McDormand



Löyhästi tositapahtumiin perustuva rikosdraama Mississippi palaa sijoittuu kansallisoikeusliikkeen tulenpalaviin vuosiin syvässä etelässä. Kaksi FBI-agenttia, konkari Andersen (Hackman) ja uudempi tulokas Ward (Dafoe), saapuvat tutkimaan kolmen kansalaisoikeusliikkeeseen kuuluneen nuoren salaperäistä murhaa. Kukaan pikkukaupungin asukkaista ei puhu eikä pukahda, sillä kaupungin omat lait pakottavat asukkaat vaikenemaan.

Mississippi palaa sai ilmestyessään pääasiassa positiiviset arvostelut ja keräsi seitsemän Oscar-ehdokkuutta. Elokuva palkittiin lopulta vain parhaasta kuvauksesta, mutta toki teos on ansiokas muutoinkin. Pääroolit ovat onnistuneet, ja avointa, yhteisön tavaksi muodostunutta rasismia kuvaava kertomus herättää tunteita kaikessa karmeudessaan. Kipeää aihetta on puitu lukuisissa muissakin elokuvissa, ja viime vuosina kansalaisoikeustaistelun vuosia on käsitelty esimerkiksi elokuvassa Selma (2014).

Erona edellämainitun Selman ja tämän elokuvan välillä on se, kenen kautta tarina tapahtuu. Vaikka Mississippi palaa pyrkii historian oikealle puolelle, on elokuvaa syytetty osin aiheestakin valkoisen pelastajan väliintulosta ja sorrettujen ihmisten olemattomasta toimijuudesta. Mustille aktivisteille jää elokuvassa ainoastaan uhrin asema, vaikka todellisuudessa ainakaan kukaan ihmisoikeusaktivisti tuskin vain odotti hiljaisena vääjäämättä edessä olevaa lynkkaustaan. Keinotekoinen asetelma toki kuvaa, tahattomastikin, yhtä puolta rasismin syvälle ujuttautuneista juurista ja aihepiirin käsittelyyn liittyvistä haasteista.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

16. LUUKKU - 40 vuotta sitten (Villit vuodet, 1978)

Stay casual.
Vuonna 1978 disko soi, kaukaisten galaksien seikkailut innoittivat mielikuvitusta ja nuorison videopelivillitys alkoi toden teolla legendaarisen kolikkopelin Space Invadersin myötävaikutuksella. Suomessa vuosi alkoi presidentinvaaleilla, joiden myötä Urho Kekkosen valtakausi sai jälleen jatkua. Loppuvuodesta lehtien etusivut täyttyivät huomattavasti yllättävimmillä uutisilla, kun Suomessa koettiin ihka oikea lentokonekaappaus. Aiheesta on sittemmin laadittu myös elokuva Kaappari (2013). Hieman pienieleisempää ja arkisempaa draamaa sen sijaan tarjoili esimerkiksi viehättävä tv-sarja Elämänmeno (1978). Yhdenlaista arkea ja elämänmenoa käsittelee myös päivän elokuva Villit vuodet.

Big Wednesday - Villit vuodet
Ohjannut John Milius
USA 1978, 120 min.
Draama
Pääosissa: Jan-Michael Vincent, William Katt, Gary Busey, Patti D'Arbanville, Lee Purcell



On kesä 1962 ja joukko nuoria kalifornialaissurffareita nauttii täysin rinnoin elämänsä parhaista vuosista. Valtameren tuolla puolen vaaniva Vietnamin sota ja muut aikuistumisen mukanaan tuomat vastuut kuitenkin rikkovat nuoruuden huolettomuuden. Velvollisuuksistaan viis veisaten entisiksi nuoriksi muuttuvat haaveilijat odottavat suurta aaltoa, mutta tosielämässä he ovat hukassa: uudet sukupolvet valtaavat vanhat mestat, mutta aikuiseen elämään astuminenkaan ei tunnu helpolta.

Paremmin käsikirjoittajana tunnetun John Miliuksen (esim. Ilmestyskirja. Nyt, 1979) ohjaustyö otettiin vastaan nuivasti. Elokuva floppasi ilmestyessään ja yhtenä syynä tähän pidettiin harhaanjohtavaa markkinointia.  Villit vuodet oletettiin kepeäksi surffielokuvaksi, mutta se on pikemminkin vakava kasvutarina hieman Svengijengi '62 (1973) tapaan. Ehkäpä kehnoon vastaanottoon vaikutti sekin, miten penseästi elokuvan päähenkilöt suhtautuvat kansalaisvelvollisuuksiinsa.

Kun aikaa kului, filmin arvo nuoriso- ja aikalaiskuvauksena ymmärrettiin lopulta. Surffauskaan ei ole mitään draamaa keventävää silmäniloa, vaan syvällinen tapa käsitellä päähenkilöidensä sielunmaisemaa. Kyse ei myöskään ole laiskottelusta yhteiskunnan kustannuksella, vaan pikemminkin itsensä toteuttamisen ja valmiiksi viitoitetun elämän turhauttavasta konfliktista. Sanottakoon tosin, että ne surffauskohtauksetkin ovat varsin näyttäviä!

Pisteytys: 7/10

lauantai 15. joulukuuta 2018

15. LUUKKU - 40 vuotta sitten (Teräsmies, 1978)

This is no fantasy, no careless product of wild imagination!
Päivälleen 40 vuotta sitten ensi-iltansa sai jättibudjetilla tuotettu Teräsmies, jonka liehuvan viitan vanavedessä näyttäviä supersankarielokuvia on syntynyt yksi toisensa jälkeen. Tämä maailman kenties tunnetuin supersankari oli vilahtanut valkokankailla jo aiemminkin, mutta vain animaatiolyhäreissä ja pienissä B-tuotannoissa. Lopulta sarjakuvafilmatisointien kultakaivos löytyi ja loppu on tunnettua superhistoriaa.

Muita vuoden 1978 elokuvalegendoita ovat esimerkiksi Grease ja Halloween, joista jälkimmäisen uusintaversio sai ensi-iltansa syksyllä 2018. Suomessa eritoten Grease veti teattereihin väkeä ja lisäksi maan tavan mukaan innostuttiin jälleen uudesta Uuno-filmistä, joka tällä kertaa kantoi nimeä Rautakauppias Uuno Turhapuro. Valtameren toisella puolen vietetyssä Oscar-gaalassa huomattavin pystimagneetti oli Star Wars (1977), joka vauhditti myös Teräsmiehen lentoa hittifilmiksi.

Superman - Teräsmies
Ohjannut Richard Donner
USA 1978, 143 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Marlon Brando



Krypton-planeetan tuhon aika on käsillä, joten Jor-El (Brando) lähettää ainoan poikansa Kal-Elin (Reeve) maahan turvaan. Kaukana kryptoniitin vaikutuspiiristä Kal-El saa maassa supervoimat, ja sen vuoksi hän omaksuu myös uuden identiteetin arkana toimittajana Clark Kentinä. Samalla kun kömpelö Clark rakastuu kollegaansa Lois Laneen (Kidder), uljas trikoosankari Teräsmies yrittää vesittää vuosisadan rikollisen Lex Luthorin (Hackman) häikäilemättömät ja tuhoisat suunnitelmat.

D.C. Comicsin Teräsmiehen tai Supermiehen tutun perustarinan kertova elokuva on mahtipontinen luomus, jossa valtava budjetti näkyy. Monet vanhentuneet efektit toki tuntuvat jo hitusen korneilta, mutta mitäpä pienistä ─ kevyt sarjistarina viihdyttää aivan riittävästi vaikka joku jäätikkö nyt näyttääkin muoviselta. Huomattava sentään on, että Teräsmies voitti Oscarin efekteistään. Aikanaan elokuva oli muutenkin sellainen menestys, johon tämän vuosituhannen Supermies-seikkailut eivät ole enää yltäneet.

Teräsmies sai nopeasti liudan jatko-osia, joista ensimmäistä (Superman II, 1980) tehtiin jo samaan aikaan ensimmäisen elokuvan kanssa. Reippaalla tahdilla syntyneen trilogian jälkeen viittasankari yritettiin palauttaa valkokankaille lukuisia kertoja, mutta vasta vuosituhannen vaihduttua suunnitelmat tuottivat tulosta. Nykyteoksia tosin tuntuu vaivaavan liiallinen synkkyys, yleinen epätasaisuus ja omaperäisyyden puute. Tämä Teräsmies ehkä kärsii ajan patinasta, mutta mukana on pienestä muovisuudestakin huolimatta enemmän aitoutta ja vähemmän raskasta paatosta kuin synkkyysfiltteriin vaihtaneessa The Man of Steelissa (2013).

Pisteytys: 6/10

perjantai 14. joulukuuta 2018

14. LUUKKU - 50 vuotta sitten (Täällä Pohjantähden alla, 1968)

Sosialismi on eräänä todistajana häissänne...
Viidenkymmenen vuoden kunniakkaan keski-iän ovat kuluvana vuonna saavuttaneet muun muassa elokuvat 2001: A Space Odyssey, Apinoiden planeetta, Huuliharppukostaja sekä Elävien kuolleiden yö. Puoli vuosisataa sitten maailma kuohui, ja se näkyi myös elokuvien maailmassa: toukokuun mellakoiden vuoksi Cannesin elokuvajuhlat peruttiin kokonaan. Samaan aikaan kuitenkin kuvattiin jo 1960-luvun vastakulttuuria huokuvaa satiiria Jos..., joka lunasti Kultaisen Palmun itselleen seuraavana vuonna.

Vuosikymmenen melskeistä huolimatta päivän elokuva edustaa varsin perinteistä elokuvantekoa, mutta silti tai ehkä juuri siksi se on vedonnut yleisöihin jo puolen vuosisadan ajan. Täällä Pohjantähden alla tuo valkokankaalle suomalaisille rakkaita torpparihahmoja ja itse tarina pureutuu kansakunnan kipupisteisiin. Kertomuksessa käsiteltävästä sisällissodasta on tänä vuonna kulunut vuosisata, mutta tämän elokuvan ilmestyessä oltiin vasta puolen vuosisadan virstanpylvään kohdalla, ja vuoden 1918 traagiset tapahtumat olivat vielä voimakkaasti elävää historiaa.

Täällä Pohjantähden alla
Ohjannut Edvin Laine
Suomi 1968, 186 min.
Historia, Draama, Sota
Pääosissa: Aarno Sulkanen, Titta Karakorpi, Risto Taulo, Veikko Sinisalo



Väinö Linnan samannimisen romaanitrilogian (1959─1962) elokuvaversio kuljettaa katsojansa uskollisesti läpi kahden ensimmäisen kirjan keskeisten tapahtumien. Kertomus alkaa tuttuun tapaan hämäläisellä maaseudulla suosta, kuokasta ja torpparista nimeltä Jussi (Taulo). Perheen pääksi ja elokuvankin päähenkilöksi kohoaa perheen esikoispoika Akseli (Sulkanen), jonka vaiheet johtavat lopulta vuoden 1918 katkeriin taisteluihin.

Ollakseen 1960-luvun lopun elokuva, Täällä pohjantähden alla on tyylillisesti vanhanaikainen ja paikoin tönkkö, eikä filmatisointi ravistele alkuperäisteoksen tavoin. Heikkouksistaan huolimatta elokuva antaa uskottavat kasvot kirjojen tutuille hahmoille, ja menneen maailman miljöö on luotu onnistuneesti. Menestysten sarjaan lukeutuu myös surumielisen kaunis Akselin ja Elinan häävalssi, jonka Heikki Aaltoila sävelsi elokuvaa varten.

Elokuvan vanhahtava luonne on saanut kritiikkiä osakseen, mutta siltikin Täällä pohjantähden alla on yhä kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin kotimainen elokuva. Edellä ovat niin ikään Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) sekä Toivo Särkän Kulkurin valssi (1941). Koska tähän kolmituntiseen elokuvaan mahtuivat vain kahden ensimmäisen Pohjantähti-romaanin päätapahtumat, oli tarinalle tehtävä jatkoa. Kirjasarjan päätösosaan pohjautuva, sittemmin hieman unohtunut elokuva Akseli ja Elina  (1970) kuljettaa Koskelan perheen kohti toista maailmansotaa.

Pisteytys: 7/10

torstai 13. joulukuuta 2018

13. LUUKKU - 50 vuotta sitten (Yellow Submarine, 1968)

All you need is love!
Vuosi 1968 on jäänyt historiaan niin kutsuttuna hulluna vuotena, jona kuohuntaa riitti kaikilla rintamilla aina politiikasta kulttuurielämään. Vietnamin sota kirvoitti kritiikkiä, Kiinan vallankumouskaaos jatkui, Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, Pariisissa mellakoitiin ja Suomessakin opiskelijanuoriso valtasi Vanhan ylioppilastalon. Aikakauden räiskähtelevään tunnelmaan vie päivän elokuva, omalaatuinen Keltainen sukellusvene.

Yellow Submarine - Keltainen sukellusvene
Ohjannut George Dunning
Iso-Britannia & USA 1968,  85 min.
Animaatio, Musikaali, Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Paul Angelis, John Clive, Dick Emery, Geoffrey Hughes, Lance Percival, The Beatles



Musiikkia vihaavat Blue Meanies -pahikset hyökkäävät rauhanomaiseen Pepperlandiin. Kapteeni Fred (Percival) pakenee keltaisella sukellusveneellään ja saa avukseen St. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin. Musiikillisella yhteistyöllä pahikset kukistetaan, mutta matkan varrella kohdataan kaikenlaisia outoja merimaisemia.

Ensimmäiset Beatles-elokuvat Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964) ja Apua! (1965) ovat puolidokumentaarisia komedioita, mutta täysin fantasiamaailmaan syöksyvässä Keltaisessa sukellusveneessä meno on psykedeelisempää. Elokuvaa edelsi samaan tapaan surrealistinen Magical Mystery Tour (1967), joka oli bändin itsensä puuhaama sekoilu. Keltaiseen sukellusveneeseen yhtye sen sijaan ei astellut mukaan kovin täysipainoisesti. Bändi toki esittää laulut itse ja vilahtaa myös elokuvan lopussa, mutta itsensä ääninäyttelijöiksi he eivät ryhtyneet.

Keltainen sukellusvene on mainio matka absurdin komedian ja mielikuvituksekkaan animaation maailmaan. Seikkailua on ilo seurata, mutta välillä haihattelua olisi sopinut vähän tiivistääkin. Parasta matkaevästä ovat tietenkin The Beatlesin loistavat kappaleet, ja mukana on myös hauskoja pieniä viittauksia moniin klassikkoelokuviin aina Frankensteinista (1931) King Kongiin (1933). Beatles-fanien lisäksi Keltainen sukellusvene sopii oudon brittihuumorin ystäville, sillä elokuvan visuaalinen ilme ja vitsien tyyli tuovat jo vahvasti mieleen vuonna 1969 alkaneen legendaarisen Monty Pythonin poskettomine edesottamuksineen.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

12. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Kissa kuumalla katolla, 1958)

Sometimes I wish I had a pill to make people disappear.
Päivän elokuva Kissa kuumalla katolla oli yksi vuoden 1958 isoimpia hittejä, mutta on sittemmin hieman jäänyt monen muun teoksen varjoon. Kuudenkymmenen vuoden takaisista ikimuistoisista klassikoista nostettakoon esille Alfred Hitchcockin huippukauden jännittävä Vertigo, Jacques Tatin modernille maailmalle hihittelevä Enoni on toista maata sekä Andrzej Wadjan koskettava sukupolvikuvaus Tuhkaa ja timanttia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää hittimusikaali Gigiä, vaikka sen kohdalla aika onkin tehnyt tehtävänsä.

Koska legendaariselta ja jo aikapäivät sitten edesmenneeltä Orson Wellesiltä on upeiden ihmetapahtumien myötä vastikään ilmestynyt uusi elokuva The Other Side of the Wind (2018), ei Wellesin kuuden vuosikymmenen takaisia edesottamuksia sovi unohtaa mainita. Vuonna 1958 ensi-iltansa sai tyylikäs, erään aikakauden päätöstä edustava film noir Pahan kosketus, joka sitä paitsi on niin Wellesin kuin ilmestymisvuotensa parhaita elokuvia ylipäätään.

Cat on a Hot Tin Roof - Kissa kuumalla katolla
Ohjannut Richard Brooks
USA 1958, 108 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Paul Newman, Burl Ives




Aviopari Brick (Newman) ja Maggie (Taylor) ovat saapuneet Brickin vanhempien luokse juhlimaan perheen isän "Big Daddyn" (Ives) syntymäpäivää. Perheen kohdatessa vanhat kaunat räjähtävät täydeksi myrskyksi ja kahnausten selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Brick yrittää hukuttaa murheensa viinaan ja piikittelee vaimoaan, joka puolestaan sättii lankonsa kurittomia lapsia. Lisää jännitettä juhlaan tuo tieto Big Daddyn sairaudesta, jonka myötä isäpapan selän takana puhkeaa riitaisa keskustelu oikeudenmukaisesta perinnönjaosta.

Tennessee Williamsin samannimiseen menestysnäytelmään (1955) perustuva Kissa kuumalla katolla on kertomuksen ainoa elokuvasovitus. Pulizerilla palkittua näytelmää on esitetty Suomessakin teatterilavoilla useamman kerran. Elokuva-adaptaatio ei ole Williamsin tekstille täysin uskollinen, sillä esimerkiksi alkuperäisteoksessa käsitelty Brickin homoseksuaalisuus on sensuurin pelossa häivytetty lähes täysin ─ sääli, sillä ilman tätä puolta hahmo jää hieman vaillinaiseksi.

Kissa kuumalla katolla on tyylikäs 1950-lukulainen perhedraama, joka on katsomisen arvoinen eritoten upeiden näyttelijöiden Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin erinomaisten roolisuoritusten vuoksi. Erinäiset sivuroolit ovat niin ikään onnistuneita. Toki myös Williamsin tarina on hyvä, mutta se saattaisi avautua täyteläisemmin ihan puhtaana teatterisovituksena. Näytelmän tapaan myös elokuva oli menestys, mutta Oscar-pystit jäivät kuudesta ehdokkuudesta huolimatta saamatta.

Pisteytys: 8/10

tiistai 11. joulukuuta 2018

11. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Valuva kuolema, 1958)

Nothing will stop it!
Kuusi vuosikymmentä sitten levylautasilla raikui Laila Kinnusen Lazzarella ja hiljalleen yleistyvät näköradiot tarjosivat ensimmäisen kerran säännöllisesti esitettyä ohjelmaa Suomen Television (sittemmin YLE) tuottamana. Mikäli matkaamme tarkalleen vuoden 1958 joulukuuhun, kylmän sodan aikaan kuuluneet jännitteet laskeutuivat Suomenkin ylle hytisyttävän yöpakkaskriisin myötä. Jäytävä pelko ydinsodasta oli 1950-lukua ankeimmillaan, mutta värikkään räiskyvään nuorisokulttuuriin yhdistettynä kauhu kääntyi ikimuistoisiksi kulttuurituotteiksi. Päivän elokuva Valuva kuolema pukee uhan mielikuvitukselliseen marmeladimuotoon!

The Blob - Valuva kuolema
Ohjannut Irvin S. Yeaworth Jr.
USA 1958, 86 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Steve McQueen, Aneta Corsaut




Illan hämyssä muhinoiva nuoripari näkee meteoriitin tömähtävän maahan. Avaruuskiven luo ehtii ensiksi muuan utelias pappa, joka joutuu ikäväkseen tutustumaan hieman liian läheisesti ulkoavaruuden vieraan kanssa. Käy nimittäin ilmi, ettei taivaalta olekaan tipahtanut mikä tahansa kivi, vaan ihmisiä imeskelevä muukalaislima! Onko "blob" kylmän sodan ase vai avaruusolio?

Valuva kuolema on aikansa B-scifikauhun tusinatuote, josta muistetaan myös Halloween-soittolistoille sopiva Burt Bacharachin tunnussävelmä. Svengaava kappale menestyi yllättävän hyvin ja itse elokuvakin miellytti suurta yleisöä, mutta kriitikot eivät olleet yhtä suopeita teineille suunnatun hömppäviihteen suhteen. Elokuvan ansioksi täytyy kyllä nimetä omalaatuinen hirviö, jos toki hyllyvää mansikkahyytelöä muistuttava mönjä on aika koominen tapaus.

Tietyt Valuvan kuoleman viihdyttävät genrekliseet pitävät mielenkiintoa yllä siinä määrin, että kökköä näyttelijäntyötä ja typerää kertomusta sietää ihmeen hyvin. Aitoa jännitystäkin elokuvaan on saatu mukaan, vaikka rauhallisesti eteenpäin rullaileva avaruuskasa ei sinällään polvia tutisuta. Harmillisesti elokuvassa on myös turhauttavan paljon tyhjäkäyntiä ja lörpöttelevää dialogia, joten puolentoista tunnin kesto tuntuu hieman liioittelulta. Jos Valuvasta kuolemasta ei kuitenkaan saa tarpeekseen, elokuvalle on tehty jatko-osa Valuvan kuoleman kosto (1972) ja lisäksi tästä esiosasta on sittemmin laadittu uusintaversio Valuva kuolema (1988).

Pisteytys: 6/10

maanantai 10. joulukuuta 2018

10. LUUKKU - 70 vuotta sitten (Apassilinnake, 1948)

I'll not sit here and be threatened!
Vuoden 1948 menestysfilmejä olivat tanssielokuva Punaiset kengät sekä samoissa värisävyissä liikuskeleva länkkäri Punainen virta, niin ikään mainetta kahmi kullanhimoisia mainareita esittelevä Sierra Madren aarre. Seitsemän vuosikymmenen takaisista filmeistä nostettakoot esille vielä pari elokuvaa Hollywoodin ulkopuolelta: koskettava neorealistinen kuvaelma Polkupyörävaras menestyi Oscareissakin, mutta kaunis sodan jälkeistä aikaa kuvaava Kevät pienessä kaupungissa sai mainetta vasta useita vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia jokainen!

Fort Apache - Apassilinnake
Ohjannut John Ford
USA 1948, 128 min.
Lännenelokuva, Draama, Toiminta
Pääosissa: John Wayne, Henry Fonda, John Agar, Shirley Temple



Yhdysvaltain sisällissota on juuri sodittu ja everstiluutnantti Owen Thursday (Fonda) matkaa kohti syrjäistä Fort Apachen tukikohtaa, joka hänen on määrä ottaa komentoonsa. Tunnelma tukikohdassa on hämmentynyt, sillä komentajaksi odotettiin paikallista kapteenia Kirby Yorkia (Wayne). Thursdayn ja Yorkin näkemykset poikkeavat toisistaan rajusti, eikä Fort Apachen ristiriitoja helpota myöskään Thursdayn tyttären (Temple) epäsopiva romanssi vääräsäätyisen luutnantin (Agar) kanssa.

Apassilinnake aloittaa John Fordin menestyksekkään ratsuväkitrilogian, jonka myöhemmät osat ovat Keltainen nauha (1949) ja Rio Grande (1950). Elokuvat perustuvat suuriin lännenlegendoihin ja toki siten ammentavat aineksensa myös tositapahtumista. Tämän elokuvan taustalla on Little Bighornin kuuluisa taistelu, jossa George Armstrong Custerin johtama joukko koki karmean tappion Istuvan Härän, Hullun Hevosen ja Gallin johtamia intiaanijoukkoja vastaan nykyisen Montanan suurilla tasangoilla.

Hienoissa maisemissa kuvattu Apassilinnake on parhaimmillaan näyttävissä ratsuväkikuvaelmissa, eikä tarinakaan ole huono. Suurin ongelma on vakavan draaman ja hieman teennäisen huumorin epärytmikäs liitto: muutama vitsi keventäisi tunnelmaa synkkien tapahtumien alla, mutta tässä tapauksessa väkinäisiä yrityksiä on hieman liikaa. Samaten elokuvan romanssin käänteet tuntuvat paikoitellen turhan kliseisiltä, vaikka tietenkin lemmentarina muodostaa merkittävän osan kertomuksesta. Kaikki palat kenties eivät ole täydellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti varsin hyvin.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

9. LUUKKU - 70 vuotta sitten (Ihmiset suviyössä, 1948)

Tuntuu kuin olisin aina kuulunut tänne...
"Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa."

Seitsemän vuosikymmenen takaiset tunnelmapalat vievät tänään vuoteen, jolloin suurvaltapolitiikassa puhalsi kylmä viima, mutta Suomen suven lämpimissä kesäöissä nautittiin uudesta rauhan ajasta. Elo oli yhä köyhää ja vailla suurempia mukavuuksia, mutta eipähän tarvinnut menettää henkikultaansa rintamalla tai pelätä pommisuojassa! Vuosi 1948 oli myös varsinainen lasten vuosi, sillä Suomessa syntyi ennätysmäärä uusia ihmistaimia. Ehkäpä päivän elokuvassakin kuvatuilla suviöillä oli asian kannalta suotuisa myötävaikutuksensa...

Ihmiset suviyössä
Ohjannut Valentin Vaala
Suomi 1948, 66 min.
Draama
Pääosissa: Eila Pehkonen, Martti Katajisto, Emma Väänänen, Martti Oravisto



Valoisana kesäyönä eräässä hämäläiskylässä rakastetaan, iloitaan ja myös surraan. Nuoripari lempii, tukkijätkä riehuu ja humalaiset laulaa visertävät iloisna kuin pääskyset. Frans Eemil Sillanpään samannimiseen romaaniin (1934) perustuva runollinen elokuva taltioi ihmeellisen kauniisti aamukasteiset niityt, auringossa kylpevät kukat ja välkehtivän järven pinnan. Mutta kuten kerran kukkea kesä, niin katoaa myös ihmisen elon riemukkuus! Vaikka suurin osa elokuvan ihmiskohtaloista on onnellisia, erään uhmakkaan tukkijätkän (Katajisto) osana on surmatyö ja vankeus.

Ihmiset suviyössä oli aikanaan Jussi-palkittu suurmenestys, ja yhäkin romanttisen idyllinen maaseutukuvaelma lukeutuu rakastetuimpien suomifilmien joukkoon. Luontokuvaus on alkuperäisteokselle uskollisesti runollisen kaunista ja nousee suorastaan yhdeksi elokuvan päähenkilöistä. Luonnon ja kesäyön kautta myös eri ihmisten tarinat kohtaavat toisensa. Valentin Vaalan ohjausta voi kehua onnistuneeksi, eikä näyttelijäntyöstäkään löydy juuri moitteen sijaa. Aiempaan lapsiasiaan muuten lisättäköön huomio siitä, että vauvoja syntyy tässäkin elokuvassa.

Olen katsellut näitä joulukalenterin elokuvia pitkin vuotta ja naputellut tekstejä valmiiksi varastoon sitä mukaa. Tämän elokuvan tietenkin katsoin suviyönä, koskapa muulloinkaan! Suorastaan kansallisromanttisessa tunnelmassa olin sitä paitsi käynyt aiemmin päivällä pesemässä mattoja koivikon huojuessa alkuillan lempeässä tuulessa ja mansikatkin olivat makeimmillaan. Mikäli vallitseva kaamosaika masentaa, Ihmiset suviyössä on taattu piristys ja kukkea muisto horisonttiin kadonneesta auringosta.

Pisteytys: 8/10

lauantai 8. joulukuuta 2018

8. LUUKKU - 80 vuotta sitten (Aleksanteri Nevski, 1938)

The men who can defeat us have not yet been born!
Eilisen elokuvassa Kaksi pölkkypäätä (1938) suursota oli muisto vain, mutta tämän päivän filmissä toinen maailmansota kummittelee jo nurkan takana. Kahdeksan vuosikymmenen takaista tilannetta heijastelevat kiinnostavasti Olympia-dokumentit (1938), joiden pelottavuus tosin on parhaiten havaittavissa vasta täältä jälkiviisaasta tulevaisuudesta käsin. Jotta tunnelma ei painuisi liian synkäksi, nostettakoon vuoden 1938 maanmainioista elokuvista esille myös hilpeät Robin Hoodin seikkailut huikeine sukkahousuineen sekä Hätä ei lue lakia ikimuistoisine sutkautuksineen!

Aleksandr Nevskiy - Aleksanteri Nevski
Ohjannut Sergei Eisenstein
Neuvostoliitto 1938, 112 min
Historia, Sota, Biografia, Draama
Pääosissa: Nikolay Cherkasov, Nikolai Okhlopkov, Andrei Abrikosov



Eletään 1200-luvun puoliväliä Novgorodin valtakunnassa. Ruhtinas Aleksanteri Nevski (Cherkasov) on juuri kukistanut Novgorodia uhanneet ruotsalaiset, kun saksalaisten armeija jo kopistelee kohti valtakuntaa. Keskiaikainen legenda paisuu Sergei Eisensteinin elokuvassa vahvan propagandistiseksi sankaritarinaksi, jolla on selkeä yhtymäkohta 1930-luvun lopulla kasvavaan toisen suursodan uhkaan.

Aleksanteri Nevski on Sergei Eisensteinin ensimmäinen äänielokuva, jota seurasivat vielä viimeiseksi teokseksi jääneet Iivana Julma -elokuvat (1944 ja 1945). Sosialistisen realismiin muottiin pakotettu kertomus on kansallinen sankaritarina, jossa Eisensteinin tyylille poikkeuksellisesti keskitytään paljolti henkilökuvaan. Toki ohjaajalle tyypillinen massakuvaus lopulta huipentaa koko elokuvan.

Jo ilmestyessään kiitelty Aleksanteri Nevski on nykypäivänäkin perin arvostettu teos. Aivan monen muun mestariteoksen rinnalle elokuvaa ei sentään tohdi nostaa, vaikka se visuaalisesti onkin onnistunut. Tarinan alkupuoli ei edes kaikessa yksinkertaisuudessaan nappaa mukaansa, mutta lopun taistelukohtaus Peipsijärven jäällä on odotuksen arvoinen. Uljaan kokonaisuuden kruunaa Sergei Prokofjevin jylhä musiikki.

Pisteytys: 7/10

perjantai 7. joulukuuta 2018

7. LUUKKU - 80 vuotta sitten (Kaksi pölkkypäätä, 1938)

A knick-knack is a thing that sits on top of a whatnot.
Vuonna 1938 suursota oli jo painunut kipeiden muistojen joukkoon, mutta muuankin saksalaisjohtaja herätteli jo maailmanmenoa seuraavien mielissä aihetta uuden sodan pelkoon. Ensimmäisen maailmansodan muistoja valkokankaalle tuovat tänään koomikot Laurel & Hardy eli Ohukainen ja Paksukainen, jotka olivat vielä 1930-luvulla sangen suosittuja viihdyttäjiä, ennen menestyksen päivien hiljaista hiipumista. Tämä elokuva istuu vuoden joulukalenteriin jo siksikin, että koomikkokaksikon uran loppusuoraa kuvaava biografiaelokuva Stan & Ollie (2018) on vastikään valmistunut ja lähtee laajempaan levitykseen tammikuussa 2019.

Block-Heads - Kaksi pölkkypäätä
Ohjannut John G. Blystone
USA 1938, 57 min.
Komedia, Sota
Pääosissa: Stan Laurel, Oliver Hardy, Patricia Ellis, Minna Gombell



Ensimmäisen maailmansodan jylinöissä muuan komppania valmistautuu hyökkäykseen ja sotamies Stan (Laurel) määrätään vartioimaan juoksuhautaa. Rauha koittaa ja vuosikymmenet vaihtuvat, mutta unohdettu Stan vartioi uurastamatta pientä asemapaikkaansa. Onneksi maailmanpolitiikan uudet tuulet lopulta selviävät Stanillekin, ja hän pääsee takaisin kotikonnuillensa ystävänsä Ollien (Hardy) vieraaksi. Vieraanvaraisuuden tielle tosin kasautuu toinen toistaan hullunkurisempia esteitä!

Sota-aikaa haaleasti muisteleva elokuva pohjautuu monilta osin kaksikon aiempaan lyhytfilmiin Ristiriitoja (1929). Kokopitkää versiota tehtäessä tosin vasta syntyikin jos jonkinlaisia ristiriitoja, ja elokuvan oli jopa määrä jäädä Laurelin ja Hardyn viimeiseksi. Vaikeuksista huolimatta ura jatkui vielä reilun vuosikymmenen. Kaksi pölkkypäätä jäi kuitenkin John G. Blystonen viimeiseksi ohjaustyöksi, sillä mies menehtyi vain hieman ennen elokuvan ensi-iltaa.

Tekoprosessin pienistä töyssyistä huolimatta Kaksi pölkkypäätä oli menestys ja se muistetaan edelleen yhtenä parivaljakon verrattomimmista teoksista. Hupia näiden pölkkypäiden toilailuista piisaa edelleen! Elokuvan täyttävät hilpeät gagit, joissa toilailut syntyvät verhojen, autojen, pyörätuolien ynnä muiden arkisten esineiden kustannuksella, unohtamatta myöskään tilanteeseen kuin tilanteeseen osuvaa sanailua ja parivaljakon keskinäistä naljailua.

Pisteytys: 8/10