lauantai 24. joulukuuta 2016

LUUKKU 24: Elokuvien 2010-luku

Riemukasta joulunaikaa jokaiselle! Tämän joulukalenterin päätteeksi jaan muutaman aatoksen 2010-luvun elokuvista ja ruodin lopulta yhden vastikään ensi-iltaan tulleen elokuvauutuuden. Vuosi sitten kirjoitin aatoksiani kaikista Harry Potter -elokuvista, ja samoissa tunnelmissa olemme tänäkin vuonna!

Happy Christmas!
Pohdin päivänä eräänä, että mitä lie ovat ne aikamme elokuvien ilmiöt, jotka kertovat parhaiten ajastaan. Arviota on jossain määrin vaikea esittää tästä päivästä käsin, mutta ensimmäisenä mieleeni nousi suuresti masinoitujen kassamagneettielokuvien paisuminen jättimäisiksi elokuvauniversumeiksi. Onko suurempi parempaa? Elokuvasarjat tai vanhatkin tutut tarinat saavat spinoffeja, uudelleenkäynnistyksiä, taustatarinoita ja oikeastaan kaikkia mahdollisia aiheen vierestä liippaavaia kuvaelmia. Marvelin Avengers-sarja on paras esimerkki ilmiöstä, mutta vastaava laajentaminen (rahastaminen?) näkyy myös muissa aiheissa. Tänä vuonna Potter-saaga aloitti kasvunsa ja Rogue One eli ns. Tähtien Sota 3½ syventää kaukaisen galaksin tarinaa.

Ilmiö on havaittavissa myös vuoden 2017 ensi-illoissa, joissa on rutkasti jatko-osia (esimerkiksi Star Wars VIII) ja esiosien jatko-osia (War for the Planet of the Apes jatkona elokuvalle Apinoiden planeetan synty, 2011). Uudelleenkäynnistyksiäkin piisaa: Disneyn klassikkoanimaatioiden live-action-versiot jatkuvat Kaunottaren ja hirviön (1991) uudelleenfilmatisoinnin myötä. Myös Universalin kauhuklassikkouusinnat alkavat Muumion (1932) uuden version saattelemana. Niin ikään King Kong (1933) kerrotaan jälleen kerran uudelleen, edellisestä King Kongista (2005) tosin ei ole vierähtänyt kuin vuosikymmen. Eipä tämä kuitenkaan vielä mitään, nimittäin uusi Spider-Man -kokonaisuus alkaa jo kolmatta kertaa - edellinen Hämis tuli 2014 ja sitä edellinen trilogia päättyi 2007. Myös Pirates of the Carribbean saa jonkinlaisen remake-henkisen jatko-osansa. Miksi sitä nyt sitten ikinä kutsutaankaan, reboot-sequeliksi? Sequel tai prequel on tulossa myös Alien-sarjaan, tai ainakin se on jatko-osa elokuvalle Prometheus (2012). Huh!

Mistä ilmiö johtunee? Loppuvatko suurten elokuvaproduktioiden tekijöiltä ideat vai halutaanko katsojille vain tarjota kaikki mahdollinen? Tuotannossa haisee hieman raha, sillä miksipä jättää suosituksi havaittua universumia koluamatta äärilaitojaan myöten. Kuluttajat äänestävät lompakollaan myönteisesti, ainakin vielä. Entä mahtavatko elokuvauniversumit vielä kokea jonkinlaisen romahduksen? Marvelin touhu on ainakin nyt jo päässyt niin pitkälle, että perässä on vaikea pysyä, vaikka kuinka katsoisi jokaisen elokuvan kahteen kertaan, lukisi sarjakuvia ja vilkaisisi oheistuotteeksi tehtyjä sarjojakin. Toistaiseksi elokuvasarjojen vyörytyksessä kuitenkin pysyy vielä mukana. Tässäpä siis jo luvattu katsaus erään universumin spinoff-laajennuksen avajaisosaan:


Fantastic Beasts and Where to Find Them - 
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2016, 133 min
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler


Potter-maailmalla on valtava potentiaali tuottaa ties millaisia elokuvia myös ilman Harrya ystävineen. Tämä filmi on nyt ensimmäinen tuota laatua, ja neljä jatko-osaa on jo luvattu tulevaksi. 1920-luvun New Yorkiin sijoittuvassa elokuvassa seurataan taikaoliomestari Newt Scamanderin (Redmayne) seikkailuja. Olisin todella halunnut pitää elokuvasta enemmän, mutta valitettavasti se ei kuitenkaan ole erityisen super. Vika on jossain määrin tarinassa, joka on kyllä ihan hyvä, mutta ei tarpeeksi. Tyypitellyt ennalta-arvattavuudet latistavat kertomusta turhan paljon, eivätkä loppupuolen twistit ole tarpeeksi henkeäsalpaavia.

Yhtenä haittana on myös elokuvan roolitus. En lämpeä Eddie Redmaynelle sitten millään, vaikka Les Misérablesissa (2012) hän olikin hyvä. Kaiken teoria (2014) taas oli laimea imitointi, ja Tanskalainen tyttö (2015) raivostuttaa niin paljon, että en ainakaan suostu maksamaan sen katsomisesta mitään. Ehkäpä Redmayne on parhaimmillaan roolissa, jossa imitointi tai tietyt maneerit eivät nouse roolia määrittäviksi tekijöiksi - siksi Les Misérablesissa osa oli hyvä ja tunteikas.

Palatakseni elokuvaan, on toki kehuttavakin jotain. Ensinnäkin 1920-luvun New York on luotu upeasti ja toisekseen ihmeotukset ja taikamaailma viehättävät suuresti, vaikka niitä ei esitelläkään lähellekään riittävästi. Se itse asiassa harmittaa elokuvassa eniten! Haluan nähdä lisää jenkkilän taikamaailman menoa, ihmetellä maagisia yksityiskohtia, nähdä unohtumatonta sauvatyöskentelyä ja hemmetti sentään tutustua uusiin ihmeolioihin ja niiden olinpaikkoihin. Parituntisena seikkailuna Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vaikuttaa olevan tunnustelua taikamaailman elokuvallisista mahdollisuuksista, mutta ratkaisut eivät ole riittävän rohkeita ja omaperäisiä. Elokuvan parissa kuitenkin viihtyy ainakin yhden kerran ihan kohtalaisesti, kunhan odotukset eivät ole liian korkealla. Ainakaan tämä Potterhead ei tästä elokuvasta vakuuttunut. Toisaalta en odottanutkaan suuria, sillä elokuvat ovat Pottereiden tapauksessa aina vain kirjaa laimeampi sivutuote, vaikka nauttiihan niistäkin.

Pisteytys:
6/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti