LUUKKU 13 ─ 50 vuotta sitten (Kuolema Venetsiassa, 1971)

In all the world, there is no impurity so impure as old age.

 

Aikakone saapuu viisikymppisten synnyinvuoteen 1971. Puolen vuosisadan juhlaa viettävät muun muassa Tampereen Näsinneula, Qatarin valtio ja John Lennonin Imagine-albumi. Jos mielii matkata vuoteen 1971 elokuvien avulla, matkalipuksi käy vaikkapa tositapahtumiin perustuva draama The Post (2017) tai "tositapahtumiin perustuva" kauhuelokuva Kirottu (2013). Päivän elokuvassa rokki ja proge eivät soi, sillä sen tarina sijoittuu viime vuosisadan alun onnellisiin vuosiin.

 

Morte a Venezia - Kuolema Venetsiassa

Ohjannut Luchino Visconti

Italia & Ranska 1971, 130 min.

Draama

Pääosissa: Dirk Bogarde, Mark Burns, Björn Andersén

 

 

Eletään 1900-luvun rauhallisia alkuvuosia, kun kuolemansairas säveltäjä Gustav von Aschenbach (Bogarde) saapuu kuvankauniiseen Venetsiaan. Mies on omistanut elämänsä täydelliselle kauneudelle ja sen etsimiselle, oli kyse sitten sävelestä, maisemasta tai nuorista kasvoista. Kaupunki täyttyy yläluokkaisista turisteista ja tyylikkäistä ihmisistä, mutta köyhiltä kaduilta leviävä koleraepidemia uhkaa sivistystä, kauneutta ja kuolemattomuutta.

 

Kuolema Venetsiassa (engl. Death in Venice) perustuu Thomas Mannin samannimiseen novelliin (1912) ja elokuva on jopa kuvattu samassa hotellissa, jossa Mann tarinaa työsti. Kauneutta käsittelevä tarina todella on valtava esteettinen nautinto! Belle époquen ajanjaksoon liittyy vahvan romanttinen haikailu, joka elokuvassa saa täyttymyksensä. Ah tuota nuoruuden kaihoa, menetetyn onnen ajan saavuttamattomuutta... Gustav Mahlerin sävelillä täyttyvä, äärettömän viipyilevä kuvaus keskittyy sairaalloisen Gustavin voimakkaisiin kokemuksiin, joihin ei voi olla eläytymättä.

Gustavin hellien tunteiden kohteeksi kohoaa nuorukainen Tadzio (Andersén). Antiikin ihanteista asti kumpuava nuorukaisen vartalon ihannointi jää arvoitukseksi: onko kyse lähinnä menetetyn nuoruuden ylistämisestä vai homoeroottisesta katseesta, joka kohdistuu alaikäiseen poikaan? Luchino Viscontin mukaan kyse ei ollut romantiikasta vaan puhtaasta rakkaudesta ja kauneuden ihailusta, mutta elokuva jättää silti tulkinnan kiusaannuttavan avoimeksi. Nuoren Björn Andersénin ihailu räjähti elokuvan myötä valtaviin mittasuhteisiin ja teinipoikaa vietiin kuin pässiä narussa. "Maailman kauneimmasta pojasta" on vastikään tehty dokumentti The Most Beautiful Boy in the World (2021), joka kuvaa riipaisevasti elokuvateollisuuden armottomuutta.

Pisteytys: 7/10

Il Gattopardo - Tiikerikissa (1963)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1963, 186 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon

Three balls in a week are too much.

Luchino Viscontin pakahduttavan kaunis periodidraama sijoittuu 1860-luvun kuohuvaan Italiaan. Punapaitaiset nationalistit käyvät taisteluita hajanaisen maan yhdistämisen puolesta ja muutoksen tuuli tuivertaa myös vanhojen aristokraattien elämässä. Jopa sisilialainen Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Lancaster) saa todeta, ettei hänen jälkikasvunsa tulevaisuus noudata juuri millään muotoa hänen ylellistä elämänpolkuaan. Ainoa tulevaisuuden turva on lyöttäytyä hyviin väleihin tulevien vallanpitäjien kanssa.

Tiikerikissa (engl. The Leopard) on visuaalisesti niin huumaava teos, että sitä katsoisi täysin onnellisena vaikka käsikirjoitus olisi kehno. Vaan se ei ole! Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin (1958) pohjautuva tarina on viipyilevän toteava kuvaus yläluokan jalustan sortumisesta ─ aihe, jota marxistisympatioistaan tunnettu Luchino Visconti toisti useissa elokuvissaan. Viscontin tuotannosta Tiikerikissaa lähimmäksi asettuu niin ikään 1860-luvulle sijoitettu Senso (1954). Tarkkanäköiseen yhteiskunnan kerman tulkintaan löytyi aineksia Viscontin omasta taustasta, hän kun oli syntyjään yläluokkaista milanolaissukua.

Suuresta yhteiskunnallisesta aihekehyksestään huolimatta Tiikerikissa on varsin vähäisten tapahtumien elokuva: häitäkin juhlitaan tunnin verran, mikä tosin tarjoaa kiehtovan tilaisuuden tarkkailla taitavasti rakennettua kadonnutta maailmaa aikamatkan tavoin. Jokaisen otoksen ollessa oma piiruntarkka taideteoksensa, ei liene yllättävää, että Tiikerikissa oli aikansa kallein italialaistuotanto. Pieteetillä luotu teos ansaitsi menestystä maailmalla ja palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Loppumainintana huomioitakoon pääroolissa näyttelevä Burt Lancaster, joka tekee Don Fabriziona yhden uransa loisteliaimmista roolitöistä.

Pisteytys:

9/10

Rocco and His Brothers - Rocco ja hänen veljensä (1960)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1960, 177 min.
Draama
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot

There is no hope.

Parondin kuusihenkinen perhe muuttaa köyhältä Etelä-Italian maaseudulta vilkkaaseen Milanoon töiden toivossa. Veljeksistä Rocco (Delon) ja Simone (Salvatori) ryhtyvät elättämään perhettä nyrkkeilemällä, mutta nuorukaisten elämä kulkee kuitenkin eri polkuja. Luonteeltaan suoraselkäinen ja anteeksiantavainen Rocco alistuu kaidalta polulta lipsuvan Simonen edessä, ja taipuu jopa uhraamaan oman tulevaisuutensa veljessiteen vuoksi.

Luchino Viscontin (1906─1976) ylistetty teos Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli) on neorealismin perinteestä ponnistava perhekuvaelma. Yhtäältä elokuva on valtavien tunteiden melodraamaa, jota on usein verrattu oopperassa kerrottaviin suuriin tarinoihin. Köyhyyden tuomat ongelmat ja realistinen ote tekevät tarinasta aidon ja nivovat draaman vahvasti italialaiseen elokuvaperinteeseen. Toisaalta suunta on kohti tulevaa: vahvojen italialaisten perhesiteiden käsittely herättää jo mielleyhtymän reilua vuosikymmentä myöhemmin ilmestyvään Kummisetään (1972).

Kertomuksena Rocco ja hänen veljensä on liikuttavan täynnä toivoa, siitä huolimatta, että tarinan tapahtumat vyöryvät jatkuvasti yhä kurjempaan suuntaan. Tässäkin mielessä elokuva eroaa selkeästi neorealismin lohduttomuudesta. Hahmot ovat monisyisiä ja hetkittäin samaistuttavia, vaikka toisinaan yksioikoisessa ehdottomuudessaan jopa raivostuttavia ─ mutta sellaisia ovat ihmiset! Melkoinen suurteos, joka kasvanee vielä upeammaksi uusintakatselun myötä.

Pisteytys:

8/10

The Golden Coach - Kultaiset vaunut (1952)

Ohjannut Jean Renoir
Ranska & Italia 1952, 103 min.
Draama, Komedia, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Anna Magnani, Duncan Lamont, Paul Campbell, Riccardo Rioli

Commedia dell'arte.

Italialainen commedia dell'arte -teatteriryhmä saapuu Peruun ja kohoaa nopeasti yleisön suosioon. Pian myös teatteriseurueen tähteä Camillaa (Magnani) liehitellään kolmelta taholta: varakuningas Ferdinand (Lamont) tarjoaa hänelle kultaisia vaunuja, suosittu matadori Ramon (Rioli) kuuluisuutta ja sotilas Felipe (Campbell) lupaa hänelle yksinkertaisen, rauhallisen elämän tavallisen kansan parissa. 1700-luvulle sijoittuva kertomus perustuu Prosper Merimèen näytelmään (1829), josta Luchino Visconti sovitti elokuvakäsikirjoituksen.

Technicolorin väreissä hehkuvassa elokuvassa soivat viehättävät Vivaldin sävelmät, ja kiehtova maailma tempaa nopeasti mukaansa. Kokonaisuus on erikoislaatuinen, enkä olisi mitenkään osannut arvata sen sisältöä saati tunnelmaa etukäteen. Ensinnäkin ranskalaisen ohjaajan Jean Renoirin ranskalais-italialainen elokuva on, hieman yllättäen, puhuttu pääasiassa englanniksi. Toinen elokuvan yllätys on sen kepeä ja hyväntuulinen tunnelma, vaikka onhan Renoir osoittanut taitavansa komedian keinot esimerkiksi mestariteoksessaan Pelin säännöt (1939). Kultaisten vaunujen hupaisaksi äityvä kolmiodraama tarkastelee myös kiehtovasti sitä, miten elämä on draamaa ja toisinaan täyttä teatteria.

Kultaiset vaunut on kaikkinensa viehättävä elokuva, mutta eräs asia nousee ylitse muiden ─ nimittäin pääosassa loistava Anna Magnani. Italialainen tähti oli Renoirin sanojen mukaan paras näyttelijä, jonka kanssa hän kuunaan oli työskennellyt. Eikä ihme, sillä Magnanin tunnelataus on mahtava. Valloittava elokuva ei kaikesta hyvästä huolimatta aivan nouse Jean Renoirin töiden parhaimmistoon ja 1001-listaltakin se on saanut kyytiä vuoden 2013 painoksessa. Siltikin katsomisen arvoinen klassikko!

Pisteytys:
8/10

Ossessione - Riivaajat (1943)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia 1943, 140 min.
Draama, Rikos, Romantiikka
Pääosissa: Massimo Girotti, Clara Calamai, Juan de Landa

Lust.

Rutiköyhä kulkuri Gino (Girotti) matkaa Italian maaseudulla ja saapuu nuhjuiselle huoltoasemalle, josta hän saa töitä mekaanikkona. Paikan omistajan (de Landa) vaimo Giovanna (Calamai) vihaa miestään ja rakastuu komeaan Ginoon. Pian toisiaan himoava kaksikko ryhtyy juonimaan Giovannan aviomiehen murhaa. Haaveissa häilyy parempi elämä, mutta piinaava syyllisyys ei anna armoa. Rikostarina pohjautuu James M. Cainin tunnettuun rikosromaaniin Vahinko kello kaulassa (1934), joka on 1990-luvulla suomennettu myös nimellä Postimies soittaa aina kahdesti.

Luchino Viscontin Riivaajia on pidetty italialaisen neorealistisen tyylisuunnan esiteoksena. Neorealismilla tarkoitetaan 1940-1950-luvuilla Italiassa ilmennyttä yhteiskuntakriittistä suuntausta, joka kuvasi erityisesti arjen muutosta ja köyhyyttä sodanjälkeisessä fasistisessa Italiassa. Neorealistisille teoksille leimallisia piirteitä ovat esimerkiksi amatöörinäyttelijät sekä aitojen kuvauspaikkojen käyttö. Arvata voi, etteivät antifasistiset elokuvat olleet ajan Italiassa valtavirtaa. Kahden vuosikymmenen aikana neorealistisina pidettyjä elokuvia ilmestyikin vain alle sata.

Köyhälle maaseudulle sijoittuva Riivaajat on riipivän tarkkanäköinen analyysi Mussolinin ajasta ja sodanjälkeisestä tuskasta. Rähjäisen huoltoaseman takahuone, rasvankäry ja pölyiset maantiet tulevat lähelle ja tarinan seuraaminen tuntuu miltei ahdistavan todelliselta. Samoin elokuvan teemat tuntuvat kaunistelemattomilta ja lohduttoman realistisilta. Köyhyyden ja epätoivon keskellä jäljellä ovat vain himo ja unelmat, joiden kohteita tavoitellessa ainoana vaihtoehtona on astua rikoksen poluille.

Pisteytys:

10/10