torstai 24. joulukuuta 2015

Luukku #24 - Joulun taikaa eli taikaa jouluun!

Mitä iloisinta jouluaattoa kaikille! Joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastuu aimo määrä taikaa joulupäiviin, nimittäin tiiviit analyysit Harry Potter -filmatisoinneista. Tämän kirjoituksen myötä toivotan joka säädylle ja säädyttömille rauhallista ja nautinnollista joulunaikaa. Palaan blogin äärelle viimeistään alkuvuodesta, jahka lomailusta ja sukuloinneista on selvitty. Pari 1001-postausta odottelee jo vuoroaan, ja eilettäin katsottu Star Wars 7 täytynee niin ikään arvioida.

Lukaisin tämän vuoden alussa Harry Potterit uudemman kerran, ja johan toki oli aika myös virkistää muistia näiden elokuvien saralla. Itse kirjat ovat mainioita, eivätkä elokuvatkaan mitään täysin surkeita tulkintoja ole - joskaan ne eivät tarjoa kirjojen veroisia elämyksiä. Suosittelen muuten lukemaan kirjat alkuperäiskielellä; se on rutkasti antoisampaa kuin suomennosten (joskin todella onnistuneiden suomennosten!) lukeminen. Nopeaa pläräystä lukuunottamatta en ole vielä perehtynyt tänä vuonna tulleeseen Jim Kayn kuvittamaan painokseen, mutta rohkenen silti suositella siihen tutustumista.

Jim Kayn kuvitusta, johon voi tutustua paremmin vaikka täällä!

Potter-elokuvat ovat keskimäärin onnistuneita, joskaan eivät täydellisiä. Tietenkin on huomioitava, että kirja ja elokuva ovat aina erilaisia elämyksiä, onhan kyse kuitenkin aina alkuperäisteoksesta ja jonkun siitä tekemästä tulkinnasta. Tässä tapauksessa elokuvien onnistumiseen vaikuttanee ainakin se, että kirjailija J.K. Rowling valvoi elokuvien tekoa, eikä sallinut niissä aivan mitä tahansa hömpötyksiä. Samoin fantasiamaailman visuaalinen kuvaus on joka elokuvan kohdalla onnistunut erinomaisesti.

Elokuvasta riippuen epäonnistumiseen tai hienoiseen epätäydellisyyteen syynä on tietty populaari ote, jolla saavuttaa helposti menestystä lippuluukuilla: toimintaa tungetaan sinne, missä sitä ei tarvita ja henkilöistä sekä tarinasta karsitaan liialti. Paksut kirjat on kyllä runsaine juonenkäänteineen tiivistetty pääosin taitavasti, mutta parannettavaakin olisi. Yleisesti olisin kuitenkin toivonut elokuvilta enemmän luottoa tarinan voimaan ja siihen, että tämä viehättävä fantasiasarja on myös kaiken magian keskellä arkinen, hyvin samaistuttava kasvutarina. Ehkä seuraavalla kierroksella ote on toinen; tuskinpa Potter-filmatisoinnit tähän yhteen kertaan jäävät.. vai mitä luulette? Tässäpä nyt kuitenkin aattopäivän iloksi ja huviksi yksityiskohtaisemmat pohdinnat kustakin elokuvasta:


Harry Potter and the Sorcerer's Stone -
Harry Potter ja viisasten kivi
Ohjannut Chris Columbus
Iso-Britannia & USA 2001, 152 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Karmean setänsä ja tätinsä luona asuva Harry Potter (Radcliffe) saa tietää olevansa velho, ja niinpä seikkailu on valmis alkamaan. Uusi elämä Tylypahkan velhokoulussa on täynnä ihmeitä ja jännitystä! Ensimmäinen Potter-elokuva esittelee upean taikamaailman ja on oikein miellyttävä dramatisointi hauskasti mahanpohjaa kutkuttavasta kirjasta. Siinä missä alkuperäisteos on hyvin selkeästi suunnattu lapsille (joojoo, toki myös aikuisille!), tämäkin elokuva on samalla tapaa viehättävän lapsenomainen.

Pisteytys: 8/10

Harry Potter and the Chamber of Secrets -
Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Ohjannut Chris Columbus
Iso-Britannia, Saksa & USA 2002, 161 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Toinen vuosi Tylypahkassa tuo Harryn (Radcliffe) ja hänen ystäviensä tielle kaikenlaisia esteitä aina tällipajuista yliavuliaisiin kotitonttuihin. Hyvän avausosan jälkeen Salaisuuksien kammio on surkea veto ja ylipäätäänkin kaikkien Potter-leffojen pohjanoteeraus. Elokuva pitää sisällään liikaa turhaa meuhkaamista, eikä hyvistä lapsinäyttelijöistä saada liki kolmetuntisessa sekoilussa oikein mitään irti. Chris Columbuksella on kyllä karannut Ford Anglia pahemman kerran käsistä tämän osan kanssa, eipä ihmekään, että seuraavassa leffassa puhalsivat uudet tuulet.

Pisteytys: 4/10

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban -
Harry Potter ja Azkabanin vanki
Ohjannut Alfonso Cuarón
Iso-Britannia & USA 2004, 142 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Azkabanin vanki on jälleen hyvä osa, johon on tehty selkeitä parannuksia edellisen karmeuden jälkeen. Näyttelijät saavat tilaa kasvaa ja kehittyä, myös tarinankerronta on onnistunutta! Kolmantena opiskeluvuonnaan Harry (Radcliffe) saa pelätä henkensä edestä, kun Azkabanin velhovankilasta paennut rikollinen tiettävästi vaanii häntä aivan koulun liepeillä. Tässä osassa valitun pojan tarina alkaa saada syvempiä sävyjä, vaikka kerronta on vielä tulevia osia kepeämpää. Plussaa muuten myös uudesta Dumbledoresta eli Michael Gambonista, joka onnistuu tavoittamaan voimakkaan velhon roolin vaisua Richard Harrisia paremmin. (Rauha Harrisin muistolle, ei hänkään huono ollut.)

Pisteytys: 8/10

Harry Potter and the Goblet of Fire -
Harry Potter ja liekehtivä pikari
Ohjannut Mike Newell
Iso-Britannia & USA 2005, 157 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin Harry (Radcliffe) päätyy tahtomattaan osallistumaan. Neljäs Potter-seikkailu tarjoaa monenmoista toimintaa, mutta vastapainoksi perehdytään myös tärkeimpiin hahmoihin ja henkilösuhteisiin. Siten käsittelyyn kohoaa myös vivahteikas teini-ikä, joka vielä aiemmista, lapsenomaisemmista osista on puuttunut. Joissain yksittäisissä kohtauksissa kummalliset tulkinnat tosin hieman oudoksuttavat: mainittakoon vaikka räyhäävä Dumbledore ja tappelevat Weasleyn kaksoset. Haastetta Liekehtivän pikarin tekoprosessissa on varmasti ollut jo aiempia enemmän, sillä Potter-sarjan edetessä kirjat paksuuntuvat ja juonikuviot muuttuvat monimutkaisemmiksi.

Pisteytys: 8/10

Harry Potter and the Order of the Phoenix -
Harry Potter ja Feeniksin kilta
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2007, 138 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Viides opiskeluvuosi koittaa ja uudet vaikeudet odottavat! Taikaministeriö ei usko Voldemortin paluuseen ja koulussakin on uusi karmiva opettaja, joka vetää vertoja jopa Kalkarokselle. Elokuva tarjoaa kyllä oikein hyvää viihdettä ja näyttelijäsuorituksia, mutta syvemmät tasot puuttuvat. Kirjana Feeniksin kilta on täynnä raivoavaa ja suorastaan ärsyttävää teiniangstia, todella suuria tunnekuohuja ja draamaa: elokuvasta nämä suuret tunteet oikein loistavat poissaolollaan. Erityisesti lakoninen loppu on ihan käsittämättömän huono. Ehkäpä tarkoituksena onkin aiheuttaa tunteiden myllerrystä katsojien keskuudessa... David Yatesin ensimmäinen Potter-ohjaus ei liioin vakuuta, mutta onneksi seuraavat elokuvat ovat parempia.

Pisteytys: 6/10

Harry Potter and the Half-Blood Prince -
Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2009, 153 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Kuudentena opiskeluvuonnaan Harry (Radcliffe) oppii uusia asioita vihasta ja rakkaudesta. Puoliverinen prinssi on kieltämättä aika haastava osa, ja sen toteutuksessa on siihen nähden onnistuttu hyvin, lisäksi tässä elokuvassa on hauska määrä toimivaa komediaa. Hahmoihin on paneuduttu tällä kertaa paremmin kuin vaikkapa nyt edellisessä osassa, joskin tarinan kannalta eräs kovin olennainen henkilö (He-Who-Must-Not-Be-Named) jää vähän hassusti syrjään teinihormonien jyllätessä.

Pisteytys: 7/10

Harry Potter and the Deathly Hallows Part 1 -
Harry Potter ja kuoleman varjelukset: osa 1
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2010, 146 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Harry (Radcliffe), Ron (Grint) ja Hermione (Watson) etsivät hirnyrkkejä minkä ehtivät, vaikka tehtävä tuntuu mahdottomalta. Viimeisen kirjan filmatisointi on jaettu kahtia, joten tässä ekassa osassa lähinnä pedataan suurta finaalia. Tätä ekaa puoliskoa on hieman parjattu (osin aiheellisestikin) pitkäveteisestä telttailusta, mutta on tässä paljon hyvääkin. Joka tapauksessa ratkaisu kahdesta leffasta on hyvä, sillä alkuperäisteos on kuitenkin aikamoinen järkäle. Kirjan synkkä tunnelma on tavoitettu hyvin, ja eritoten animoitu kolmen veljeksen satu on mahtavasti toteutettu!

Pisteytys: 7/10

Harry Potter and the Deathly Hallows Part 2-
Harry Potter ja kuoleman varjelukset: osa 2
Ohjannut David Yates
Iso-Britannia & USA 2011, 130 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson



Lopullinen battle, viimeinen kohtaaminen, kaikki päättyy! Hirnyrkki-operaatio jatkuu ja vääjäämätön kohtaaminen on entistäkin lähempänä. Päätösosa on kaikeksi onneksi erittäin hyvä: loistavaa tarinankerrontaa, mainioita nuoria näyttelijöitä ja tietenkin myös iso pläjäys liikuttavaa nostalgiahuurua ja kaihoa kaiken loppumisesta. Tähän osaan on kuitenkin mukava päättää tämä vuosikymmenen mittainen leffaseikkailu, kunnes saa taas aloittaa koko saagan alusta. Joskin onhan noita uusiakin taikamaailmaan sijoittuvia leffoja vielä tulossa, uusimpana Fantastic Beasts and Where to Find Them, jonka ensi-ilta koittaa marraskuussa 2016!

Pisteytys: 9/10

Kauniiksi lopuksi vielä pieni joulutoivotus taikamaailmasta. Happy Christmas!


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Luukku #23 - A Christmas Carol

Aatonaaton riemuksi luukusta paljastuu Charles Dickensin vuonna 1843 julkaistun kuuluisan joulusadun A Christmas Carolin, suomalaisittain Joulutarinan tai Saiturin joulun, erilaiset elokuvaversiot. Tuo tunnettu tarina sijoittuu jouluaattoon, jouluyöhön ja joulupäivään - mutta koska meillä Suomessa se varsinainen juhlinta sijoittuu aattoon, sopii tämäkin päivitys mainiosti jo tälle päivälle.

Joulutarina kertoo itarasta ja ihmisiä vihaavasta Ebenezer Scroogesta, joka jouluyönä kohtaa liudan aaveita. Nuo kummitukset ohjaavat Scroogea tekemään parannuksen ja ajattelemaan ihmisiä rahan sijasta. Tarina on poikinut reilut parikymmentä elokuvaversiota ja vähintäänkin saman verran tv-elokuvia tai -spesiaaleja. Lisäksi Joulutarinasta on tietenkin tehty myös valtava määrä teatteriversioita, kuunnelmia ja ties mitä mukaelmia. Tästä kalenteriluukusta löytyy neljä elokuva-arviota, jotka esittelevät hieman Dickensin tarinan kaanonia. Olkaapa hyvät:

A Christmas Carol - Saiturin uni
Ohjannut Edwin L. Marin
USA 1938, 69 min.
Fantasia, Draama
Pääosissa: Reginald Owen, Gene Lockhart, Terry Kilburn, Barry MacKay





Viehättävän hyväntahtoinen, tulkinnaltaan klassisen charmantti Saiturin uni on täynnä lämmintä joulumieltä! Elokuvassa on aitoutta ja ajattomuutta, mutta ei liikaa sentimentaalista yliyrittämistä. Tarinaa on tiivistetty sopivasti, ja vaikka joitain keskeisiä hahmoja puuttuukin, ei se tunnu olevan haitaksi. Ehdottomasti paras tulkinta ainakin näistä neljästä Joulutarinasta, vaikkei kuitenkaan räjäytä pottia. Jos nyt jotain kritisoisi, niin Saiturin uni on hivenen liian sieväksi siloiteltu ja jopa pikku Timin (Kilburn) sympaattisuus menee piirun verran överiksi.

Pisteytys: 8/10

Mickey's Christmas Carol - Mikin jouluaatto
Ohjannut Burny Mattinson
USA 1983, 26 min.
Animaatio, Fantasia, Lyhytelokuva
Pääosissa: Alan Young, Wayne Allwine, Will Ryan, Clarence Nash



Disneyn kasari-joulutarinassa edetään klassisilla linjoilla, joskaan kertomuksessa ei arvatenkaan mennä kovin syville vesille. Päähenkilönä on tietenkin skottiaksentilla ärisevä Scrooge (Young) ja sivurooleissa nähdään niin Mikki (Allwine) kuin Akukin (Nash). On hyvä, ettei tarina mene ihan täydeksi koheltamiseksi ja tunnelma pysyy kohtalaisen rauhallisena, joskin pari slapstick-henkistä kompurointikohtausta on tietenkin täytynyt sulloa mukaan. Ihan kiva, mutta jokseenkin mitäänsanomaton versio.

Pisteytys: 6/10

A Christmas Carol - Saiturin joulu
Ohjannut Robert Zemeckis
USA 2009, 96 min.
Animaatio, Draama, Fantasia
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth




Toistaiseksi tuorein Joulutarina-tulkinta Saiturin joulu on suoranaista yliyrittämisen ilotulitusta. Robert Zemeckis on uskaliaasti jatkanut animaatiolinjalla, joka kyllä pitkissä kamera-ajoissa ja maisemakuvastoissa näyttää hienolta. Elävien olentojen animointi on silti edelleen typerän tönkköä, ja niinpä koko animointi tuntuu turhalta rasitteelta ja ylimääräiseltä muovikääreeltä. Tämä versio ei myöskään sovi ihan pienille lapsille, sillä kummitteluun on keskitytty huolella. Se on ajatuksen tasolla ihan kiva ratkaisu, mutta... äh. Koko elokuva on huisista panostuksesta, nimekkäistä näyttelijöistä ja mahtipontisesta kummittelusta huolimatta ihan tosi tylsä ja vähän ruma.

Pisteytys: 3/10

Yhden adaptaation ehätin jo katsomaan vuosi sitten, tässä linkki sen arvioon: Muppetien joulu (1993). Muppetit nappaavat koomisella, mutta myös klassisella meiningillään kakkossijan näistä kaikista neljästä filmistä. Loppuun vielä Kermitin ja kavereiden joululaulu kyseisestä elokuvasta, One More Sleep Til Christmas!


tiistai 22. joulukuuta 2015

Luukku #22 - Miltä näyttää joulutonttu?

Korvatunturilla tai Pohjoisnavalla asustavat pukin pienet apurit eli joulutontut ovat jouluelokuvienkin vakiohenkilöitä. Tonttutulkinnoissa on eroja ja yhtäläisyyksiä, ja päätin hieman tarkastella keskivertotontun tärkeimpiä ominaisuuksia vertailemalla erilaisia elokuvien joulutonttuja.

Tonttu Toljanteri edustakoon Korvatunturia, vaikkei ole filmitähti.
Rare Exports (2010). Ja sitten ovat nämä tontut...
Prep & Landing (2010). Hiipparitonttuja Pohjoisnavalta.
Joulupukki ja noitarumpu (1996). Lapin noidastakin voi tulla tonttu.
Elf (2003). Tässä sitten tonttu, joka ei ollutkaan tonttu...

Lopputulema on perin hämmentävä. Tonttuja on erikokoisia, erilaisilla älynlahjoilla varusteltuja ja muutenkin hyvin monenlaisia. Ovatko tontut tonttuja syntyjään, vai täytyykö tontuksi ryhtyä? Liekö pohjoisnapalainen tonttu eri lajia kuin sen korvatunturilainen serkku? It's hard to be a tonttu. Jotta ihmetys ja kummastus ei tähän vielä päättyisi, tässäpä vielä erään askarruttavan laulun tulkinta: Kolme yötä jouluun on. Onko niitä öitä nyt kaksi vai kolme, jos eilen laskit? Laskitko väärin? Miksi teit sen?

maanantai 21. joulukuuta 2015

Luukku #21 - Teatteri ja alkuaikojen elokuva

Tänään julkaisen jotain hieman erilaista, nimittäin erästä oppimistehtävää varten kirjoittamani fiktiivisen artikkelin. Tekstiä oli sen verran hauska kirjoittaa, että olisi suorastaan sääli vain unohtaa se kiintolevylle! Tehtävänantona oli kirjoittaa kuvitteelliseen Drama Today -lehteen tutkiva artikkeli jostain teatterihistorian kaudesta aikamatkustustaktiikalla, joka tarkoittaa sitä, että tämän artikkelin kirjoittaja voi liikkua ajassa ja paikoissa aivan miten lystää. Jutun lähteenä on toki käytetty erinäisiä teatterihistoria-järkäleitä, joten toki mielikuvituksellisesta otteesta huolimatta artikkeli perustuu todelliseen maailmaan. Tässä siis sukellus teatterin ja alkuaikojen elokuvan historiaan, ja vaihteeksi jotain aivan muuta kuin jouluhöpötystä: 


Viihdettä! Hupia! Aina jotain uutta!

Drama Today -lehden Oliko ennen kaikki paremmin? -juttusarjan ensimmäisessä osassa ulkomaihin ja aikavyöhykkeisiin erikoistunut kirjeenvaihtajamme toimittaja T. K. Ukakohan raportoi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen teatterimaailman ajankohtaisista ilmiöistä.



Lontoon katujen yllä leijuu paksu sumu tuona maaliskuun iltana vuonna 1882, kun taivallan kohti kuuluisaa Lyceum-teatteria nähdäkseni kriitikkojen suuresti arvostaman version Romeosta ja Juliasta. Wellington Streetillä käy kova kuhina, kun väki tungeksii teatteriin – innokkaana kokemaan tuon henkeäsalpaavan näytelmän ennennäkemättömän kauniissa asussaan. Itse näytelmä kohauttaa katsojat ihastuneisiin huokauksiin, sillä näkymä on toden totta upea. Tunnen miltei olevani oikeasti Veronassa, niin huikeita lavasteet ovat. Livahdan näytöksen jälkeen kulisseihin tavoittaakseni näyttelijä-tuottaja Sir Henry Irvingin, joka on Lyceumin menestyksekkäiden näytelmien takana. Irving, 45, huokaisee syvään, kun pyydän häneltä pikaista haastattelua. Mies on lopen uupunut raskaan taakkansa alla, onhan hän pitkälti yksin vastuussa Lyceumin menestyksestä. ”Ensi vuonna viemme tämän näytelmän Amerikkaan.. Eikö ollutkin huikeaa? Käytämme ihan oikeita kaasuvaloja!”, tokaisee Irving silmäpussiensa takaa, kun kehaisen lavasteiden loistoa. Irving kertoo, että hän kuuluu siihen harvalukuiseen teatteriammattilaisten joukkoon, jotka luovat näyttämöille valokuvamaisen tarkkoja, realistisia lavasteita. ”Muut eivät pysty samaan, voi heitä poloja... Ala on nykyään niin vaativa!”, voivottelee Irving ja kiitää saman tien komentamaan viisikymmenpäistä lavastejärjestäjäjoukkoaan.

Irving poistumassa Lyceum-teatterilta.

Irving ei kiireiltään ehdi antamaan pidempää haastattelua, joten jään uteliaana miettimään, mitä tuo aateloitu teatterinero tarkoitti sanoessaan alan olevan vaativa. Yleisöähän oli jonoksi asti! Seuraava etappini on vuoden 1988 San Francisco, jossa edelleen kohistaan eräässä taannoisessa näytelmässä olleen niin valtava lumimyrsky, ettei sitä erottanut oikeasta. Saan selville, että kyse on eräästä Broadwayn jymymenestysnäytelmästä. Tavoitan näytelmän organisaattorin, David Belascon, puhisemassa teatterinsa takaovella. Herra Belasco tosin on valitettavasti liian kiireinen vastatakseni kysymyksiini. Hän pauhasi tuolloin kymmenille kirvesmiehille ja riipi hiuksia päästään silminnähden stressaantuneena näytelmänsä lavasteongelmista. Mistä kummasta tässä kaikessa tohinassa on oikein kysymys?



Jalkaudun ihmisten pariin ja suoritan pikaisen katugallupin aikalaisten vapaa-ajanviettotavoista. Useat vastaantulijat kertovat käyvänsä vapaa-aikanaan mieluiten nopeatempoisissa vaudeville-esityksissä – vaikkakin on mainittava, että osa väestä vaikuttaa pitävän niitä riettaina rahvaan hupeina. Pystyykö perinteinen teatteri kilpailemaan uusia, ajan henkeä heijastavia rientoja vastaan? Kävellessäni hajamielisenä pitkin kaupungin katuja, törmään eriskummallisiin, uutuuttaan kiilteleviin laatikoihin, joihin ihmiset kurkistelevat haltioituneina. Saan selville, että kyseessä on jonkinlainen tirkistyskaappi, jonka sisällä näkyy ihmeellisiä näkyjä. Ystävälliset kaupunkilaiset kertovat, että liikkuvien kuvien ihmeitä esitellään aina vain uudenlaisten laitteiden avulla (ja että olen minä sitten hupsu, kun en ole vielä tästäkään uutuudesta kuullut!). Joku herra muistelee, että hänen nuoruudessaan riittivät stereoskoopit, joista näki kolmiulotteisia kuvia. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin täynnä edistysuskoa ja intoa uutta tekniikkaa kohtaan. Into tarttuu minuunkin, ja päätän malttamattomana matkata ajassa eteenpäin. Lieköhän tekniikka ottanut ison harppauksen eteenpäin – ja ovatko vaudeville-esitykset täysin ottaneet vallan teatterimaailmasta?
 
Kinetoskoopissa näkee liikkuvia kuvia.

Asettaudun mukavasti aikakoneeseeni ja suuntaan katsomaan tilannetta vuoteen 1895. Erään elokuvateatterin ulkopuolella törmään jälleen teatterinjohtaja herra Belascoon, joka tällä kertaa polttelee piippua huojentuneen oloisena.



Arvon herra Belasco, taisitte nauttia oheisesta näytöksestä? "Hahah, voi kyllä! Olin jo huolissani, että elokuvien suosio koituisi meidän teatteriammattilaisten turmioksi. Mutta huoli onkin aivan turha!"


Mitä tarkoitatte? "Eihän siellä puhuttu mitään! Hah haa, elokuvat tulevat ja menevät – tuskin kansa kauaa jaksaa katsoa tuollaista mykkää heilumista. Teatterissa meillä sitä paitsi on parempi valaistus, elokuviahan voi kuvata ainoastaan ulkosalla." 

Aivan... Vieläkö teattereissa muuten nähdään realistisia näyttämötehosteita, jotka olivat muotia, eeh, viime vuosikymmenellä?Ei, teattereilla ei ollut moiseen voimavaroja, saati rahaa. Tilalle on tullut kuitenkin paljon muuta... Suonette anteeksi, nyt minun todella täytyy mennä kertomaan hyvät uutiset kollegoilleni.


Belasco vaikuttaa itsevarmalta, mutta en voi kiistää huolestumistani, kun katselen pitkiä jonoja elokuvateatterin edessä. Muistelen myös, mitä olen matkallani kuullut: teknologia kehittyy alati, aina tulee jotain hienompaa... Vaikuttaa siltä, että elokuvat tulevat haastamaan teatterin toden teolla. Onko tämä teatterin loppu? Päätän livahtaa kulisseihin teatterintekijöiden pariin selvittämään, voivatko he vastata uusiin haasteisiin. Innostun kokeilemaan tutkivaa journalismia, ja päätän jalkautua kentälle. Ei aikaakaan, kun jo istun eräässä pariisilaisessa absinttibaarissa siemailemassa tuota vihreää taiteilijoiden juomaa yrittäen eläytyä aikakauteen parhaan kykyni mukaan. Keijujuomasta rohkaistuneena uskaltaudun erään kanta-asiakkaan juttusille. Paljastuu, että hän on André Antoine, 37, näyttelijä. Rupattelemme koko illan ja Antoine kertoo minulle kaihoisaan sävyyn Le Théâtre libre -harrastajateatterista, jonka hän perusti vuosia sitten. Teatteri esitti naturalistisia nykynäytelmiä ja kaikenlaisia vaihtoehtonäytelmiä, joita muut teatterit eivät ottaneet ohjelmistoonsa. Esityksiä vietiin jopa ulkomaille – mutta viime vuonna teatteri koki loppunsa velkaantumisen vuoksi. Kuulemma monet innokkaat puuhaavat vastaavia vapaita teattereita Berliiniin ja Moskovaan, kertoo Antoine toiveikkaana. ”Realismi ja klassikot on niiiiin nähty!”, parahtaa Antoine, kun kysyn hänen suosikkiklassikkoaan ja yritän nolosti päteä lavastustietämykselläni. Illan aikana hän jaarittelee myös pitkät tarinat muista vanhojen polvien paatokseen kyllästyneistä tahoista. Jo vuosisadan puolivälissä ranskalaiset olivat Émile Zolan johdolla aloittaneet naturalistisen suunnan suosimisen. Näyttämötaiteen normit alkoivat vähitellen horjua ja uudet polvet halusivat kyseenalaistaa perinteitä. Vielä yön pikkutunneilla Antoine sopertaa haaveilevansa matkasta Venäjälle, jossa hän haluaisi tavata muuan Tšehovin, joka on julkaissut useita mielenkiintoisia teoksia.


Villi yö Montmartressa.

Ilta on yllättäen kääntynyt aamuksi. Mieleni on suurten tunnekuohujen vallassa. Teatteri on sittenkin uudistumassa, muuntautumassa, kehittymässä! Kiihkon vallassa haluan nähdä, mihin tämä kehitys johtaa. Asemoin itseni nyt vuosisadan vaihteen toiselle puolen. Minut ympäröi uusi vuosisata, vallaton 1900-luku. Ilmapiiri huokuu kapinaa – kuvarealismiin ei ole paluuta, ja tiedän jo, että myös Zola ja naturalismi ovat saaneet osansa inhosta. Sovin tapaamisen näytelmäkirjailija F. T. Marinettin kanssa, joka on juuri julkaissut hämmennystä, kohua, kauhua ja intoa herättäneen ”Ensimmäisen futuristisen manifestin”. Herra Marinetti osoittautuu valloittavan anarkistiseksi persoonaksi, jonka koko olemus tihkuu tarvetta kyseenalaistaa vallitsevat moraalikäsitykset. ”BUM BUM BUM – zang, tumb, tuuum”, kajauttaa Marinetti, kun pyydän häntä lausumaan yhden runoistaan. Tuossa tuokiossa hän viikset vavahdellen julistaa taiteen pelkäksi väkivallaksi ja kertoo näkevänsä myös runouden suoranaisina väkivaltaisina hyökkäyksinä. Kun Marinetti aloittaa tunteikkaasti seuraavan runonsa karjahtelun, ymmärrän haastattelun päättyneeksi.

F. T. Marinetti pohtimassa seuraavaa säettään.

Matkani päätteeksi haluan vielä selvittää, mitä elokuvataiteelle lopulta tapahtui. Oliko herra Belasco oikeassa teatterin ylivallan suhteen, vai pystyikö tekniikka viihdyttämään viihteennälkäisiä katsojia paremmin? Palaan Yhdysvaltoihin, kuitenkin 1900-luvun puolella pysytellen. Kummalliset kopit ovat kadonneet, mutta elokuvateatterit ovat ottaneet paikkansa kaupunkikuvassa. Tällä kertaa tahdon itsekin mennä näytökseen. Valintani on yhdentoista minuutin mittainen ”Suuri junaryöstö”, josta kaupungilla puhutaan ”elokuvana, jossa on näyttelijöitä”. Elokuva onkin melkoinen elämys! Koko näytöksen ajan yleisö huutelee näyttelijäpoloille toimintaohjeita ja muutoinkin keskustelu katsojien kesken on vilkasta. Näyttelijöiden roolisuoritukset puolestaan toisintavat teatterista tuttuja kaavoja. Jos aiemmin liikkuvien kuvien viehätys perustui näyttämiseen, nyt katsojille tarjoillaan jo näyttelemistä. Mikäköhän mahtaa olla seuraava askel? Haastattelen muutamaa elokuvateatteriin jonottajaa vuodessa 1915. Yhteistuumin jonossa kerrotaan, kuinka elokuvat tarjoavat mukavaa ajanvietettä ja miten viime aikoina kuuluisiksi nousseiden elokuvatähtien elämää on jännittävää seurata. Yksi soraäänikin kuullaan. Muuan nimettömänä pysyvä teatteriohjaaja kertoo masentuneena, miten elokuvat kulkevat naurettavan helposti paikasta toiseen, mykkäfilmien tekstikelat vaihtuvat kielelle kuin kielelle ja kaiken pahan lisäksi filmien suosiokin jatkaa vain ilmiömäistä kasvuaan. Tämän jälkeen mies kohottaa kauluksensa pystyyn ja luikkii saliin katsomaan erään sarjafilmin kolmatta osaa, koska ”pahus vieköön, en millään malta lopettaa näiden katselua... Ethän laita siihen haastatteluun minun nimeäni!



Yllättäen teatterin näkymät vaikuttavatkin taas uskomattoman ankeilta. Elokuva on melkoinen vastustaja, joka vaikuttaa yhä vain vahvistuvan ja löytävän uusia tapoja saada katsojat puolelleen. Onhan teatterikin kokenut mullistuksia, mutta kokonaisuutena sen aatemaailma on vielä hyvin hajanainen. Onnistuuko teatteri uudistumaan vai täytyykö sen uudistua lainkaan? Jäävätkö teatteriesitykset historiaan, syrjäyttääkö elokuva teatteritaiteen - onko elokuva uusi teatteri? Sitä käsittelemme juttusarjan seuraavassa osassa.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Luukku #20 - Lapsenmielistä joulua

Joulu on juhla armas lapsien, joten onpa moni sesongin elokuvistakin kohdennettu lapsiyleisöille. Päätinkin katsoa ennennäkemättömän perheleffaklassikon, Joulutarinan (1983), jossa tietenkin pääosassa on lapsi. Tämä tosin on taas näitä jenkkiläklassikoita, joista moni ei Suomessa ole kuullutkaan. Eikä liiemmin ole väliksikään, sillä elokuva on jokseenkin surkea. Siksipä ennen arviota tässä blogin arkistoista kaivettua, pari joulukalenterissa unholaan jäänyttä joululeffaa, jotka sopivat erinomaisesti lapsille ja lapsenmielisille:

Joulupukki ja noitarumpu (1996). Korvatunturilla tapahtuu!
Joulukuusikauppiaat (1929). Taattua klassikkohupia!


A Christmas Story - Joulutarina
Ohjannut Bob Clark
USA 1983, 94 min.
Komedia
Pääosissa: Peter Billingsley, Melinda Dillon, Darren McGavin




Joulu on jo tulossa ja Ralph (Billingsley) toivoo koko sydämestään saavansa joululahjaksi erään erityisen mahtavan ilmakiväärin. (Siis kyllä, jo tästä tietää että leffa on Yhdysvalloista.) Ralph-polon vanhemmat tosin eivät ole lahjatoiveesta innoissaan, eikä apua ole edes joulupukista!

Elokuva on omalaatuinen nostalgiavisiitti menneisyyteen, hyvässä ja pahassa. Omalaatuisuus näyttäytyy lähinnä erikoisina hahmoina (jotka hetkittäin ovatkin miltei hauskoja) ja äärettömänä määränä rääkymistä ja kirkumista. Elokuvan yhteydessä pitäisi olla tinnitus-varoitus! Nostalginen 1940-luku sen sijaan on toteutettu ihan kivasti, mutta sillä ei pitkälle pötkitä.

Joulutarinaa on kehuttu ihan valtavasti - johtunee tosin varmaan siitä, että tämä tosiaan televisioidaan Yhdysvalloissa vuosittain, ja on siten joku kaikkien rakastama klassikko. Näin aikuisiällä ensimmäistä kertaa nähtynä Joulutarina ei onnistunut tekemään positiivista vaikutusta, vaikka tokihan muutamaan kohtaukseen saattoi itsekin samaistua: kukapa ei olisi joskus ollut niin torvi, ettei olisi kielloista huolimatta työntänyt kieltään talvella lipputankoon tai vastaavaan. Tämän tason lapsuustyperyyksien muistelo ei kuitenkaan vakuuttanut. Plääh. Jos "All American Christmas Spirit" on sinun juttusi, sitten suosittelen katsomaan. Muussa tapauksessa kehoitan välttämään.

Pisteytys:
4/10

lauantai 19. joulukuuta 2015

Marraskuun elokuvat

007 Spectre
Ohjannut Sam Mendes
Iso-Britannia & USA 2015, 148 min.
Toiminta, Seikkailu, Trilleri
Pääosissa: Daniel Craig, Christop Waltz, Léa Seydoux, Ralph Fiennes, Ben Whishaw




James Bond (Craig) on jälleen salaperäisen rikosorganisaation jäljillä. Samaan aikaan MI6:ssa puhaltavat uudet tuulet, kun 00-järjestelmää ollaan korvaamassa isoveli-henkisellä valvonnalla. 007 Spectre on erinomainen päätös Daniel Craigin agenttikaudelle: se nivoo yhteen aiempien elokuvien tapahtumia ja viittaapa siellä täällä hauskasti vielä Craigin aikaa vanhempiinkin bondeihin. Jakanee mielipiteitä, mutta minusta tämä on selvästi pitkästyttävää Skyfallia (2012) parempi. Kaikki elementit ovat Spectressä kohdillaan, vaikka kyllähän se vähempikin mäiske & räiske riittäisi. Sitten vain odottelemaan seuraavaa tuplanollaseiskaa! Jokohan aika viimein olisi kypsä ensimmäiselle ei-cis-mies-bondille?

Pisteytys: 8/10

Kinsey
Ohjannut Bill Condon
USA 2004, 118 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Liam Neeson, Laura Linney, Chris O'Donnell



Elämäkertaelokuva seksitohtori Alfred Kinseystä (Neeson), joka tutki 1940-50 -luvuilla ihmisten seksitapoja ja tietenkin kauhistutti joitakuita siveyden sipuleita. Menneen maailman pölyjä esittelevä draama ei ole kovin ikimuistoinen. Kuitenkin ihan kertaalleen katsottava ja hetkittäin myös mielenkiintoinen kuvaus ajastaan ja päähenkilöstään, kertoopa tämä ehkä jotain nykypäivänkin moraaleista.

Pisteytys: 6/10

Pride
Ohjannut Matthew Warchus
Iso-Britannia & Ranska 2014, 119 min.
Draama, Komedia, Biografia
Pääosissa: Ben Schnetzer, George MacKay, Bill Nighy, Imelda Staunton



Tositapahtumiin pohjautuva Pride kertoo lontoolaisten homoaktiivien pridestä ja innosta, jonka he kohdistavat lakkoilevien kaivostyöläisten auttamiseksi: pian syntyykin yllättävä ystävyys waleslaisten kaivostyöläisten kanssa. Ilahduttavaa kyllä, tämä lämminhenkinen komedia saa aiheestaan huolimatta enemmänkin hymyilemään kuin maailmantuskailemaan. Toki taustalla on rankkoja tositarinoita, joten hyväntuulisen kuvauksen ohella Pride myös hetkittäin liikuttaa - mutta aina rakkauden ja ystävyyden kautta.

Pisteytys: 7/10

Going Clear: Scientology
Ohjannut Alex Gibney
USA 2015, 119 min.
Dokumentti





Going Clear: Scientology tarjoaa mielenkiintoista uskontopohdintaa erään varsin omaperäisen uskonnon (tai "uskonnon") kautta. Dokumentissa pyritään tutustumaan skientologian ominaispiirteisiin ja kaivelemaan salaisuuksiaan varjelevan "kirkon" syvimpiä syntyjä, Tom Cruisea ja John Travoltaa unohtamatta. Herättelee paljon ajatuksia ja keskustelua, joten miellyttävää katsella Docventures-tyyliin ystävien ja oluen seurassa.

Pisteytys: 7/10

Alien - Kahdeksas matkustaja
Ohjannut Ridley Scott
USA & Iso-Britannia 1979, 117 min.
Scifi, Toiminta, Kauhu
Pääosissa: Sigourney Weaver, Tom Skerrit, John Hurt



Eräässä kaikkien aikojen avaruusolioseikkailussa rahtialus Nostromon miehistö vierailee tuntemattomalla planeetalla. Harmillisesti visiitti tuo alukseen epätoivotun vieraan, joka osoittautuu vieläpä hemmetin vaikeaksi teilata. Pian käy myös ilmi, ettei vieras olio ole ainoa aluksen ihmismatkaajia uhkaava asia. Tarina on yksinkertainen, mutta sisältö sitäkin runsaampi. Ja se piinaava jännitys loputtomassa avaruudessa... Mainio skifikauhu, jonka katsoin pitkästä aikaa. Klassikko!

Pisteytys: 10/10

Good Will Hunting
Ohjannut Gus Van Sant
USA 1997, 126 min
Draama
Pääosissa: Matt Damon, Robin Williams, Ben Affleck, Stellan Skarsgård



Päätähtien Matt Damonin ja Ben Affleckin käsikirjoittamassa draamaelokuvassa psykiatri (Williams) auttaa nuorta aggressiivista neroa (Damon). Elokuvassa on kiinnostavia vastakkainasetteluja erilaisten maailmoiden välillä, jotka eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Hyvä ja lempeä kuvaus inhimillisyydestä. Kässäri ja Robin Williams ansaitsivat tästä Oscarit, mutta ei tämä ihan omiin lemppareihini kohonnut.

Pisteytys: 7/10

Taking Off - Otetaan hatkat
Ohjannut Milos Forman
USA 1971, 93 min
Komedia, Draama
Pääosissa: Lynn Carlin, Buck Henry, Georgia Engel




Hupaisan herkullinen ajankuva ja komedia, jossa tarkastellaan nuorison ja aikuisten yhteentörmäyksiä huumehöyryisellä 1970-luvulla. Kaikkia hahmoja tekisi mieli vähän paijata! Taking Off ei ole sitä tunnetuinta Milos Formania, mutta olipa tämä vapaamielisesti ilotteleva satiiri kuitenkin Formanin ensimmäinen Yhdysvalloissa ohjaama elokuva.

Pisteytys: 8/10

The Notebook - Rakkauden sivut
Ohjannut Nick Cassavetes
USA 2004, 119 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, Gena Rowlands, James Garner



The Notebook on Nicholas Sparksin bestselleriin perustuva, miltei liiankin kauniisti kerrottu kyyneltenpusertaja. Vanha pariskunta (Rowlands & Garner) lukee 1940-luvulle sijoittuvaa tarinaa, jossa vastoin odotuksia köyhä Noah (Gosling) ja rikas Allie (McAdams) rakastuvat. Leffan loppu menee kyllä jo liian pitkälle, mutta kun nyt kerran liikuttavaan tunnelmaan on kunnolla päästy ja kaikki maailman viulut soivat, niin annettakoon se anteeksi. En suosittele kyynisiin hetkiin, mutta romantillisiin illanviettoihin tämä toki sopii.

Pisteytys: 7/10

Lisäksi seuraavat, joulukalenterin myötä arvioidut elokuvat:
Walt Disney Animation Studios Short Films Collection (2015)
Love Actually - Rakkautta vain (2003)

Luukku #19 - Jouluäksöniä!

Vanhan kansanperinteen mukaan joulurauha alkaa Tuomaan päivänä, 21.12. Lepo ja rauha laskeutuivat pirtteihin, arkinen aherrus saa väistyä ja aurinkokin käpertyy pesäänsä. Hämärinä päivinä on hyvä vältellä turhaa tohinaa ja viimeinkin kiireisiltä askareilta jää aikaa jouluoluiden maisteluun, tuvan lattialla puhtailla oljilla makoillen. Koska tuohon perinteiseen joulurauhan alkamiseen on vielä pari päivää, ehtii tässä koko viikonlopun vielä touhottaa ja säheltää viimeisten joulukiireiden kanssa - ja ellei muuta kiireistä tointa enää ole, ainahan voi nauttia jouluäksönistä elokuvien muodossa.

Vaikkakin sentimentaaliset draamat tai kokoperheen komediat ovat joululeffoissa parhaiten edustettuina, on jouluun sijoittuvia toiminta- tai jännityselokuviakin tehty mukava määrä. Vaihtoehtoisista, niin ikään jännää äksöniä sisältävistä jouluelokuvista kirjoittelin jo 13. päivä. Tässä kuitenkin vielä pari muuta blogista löytyvää jouluista toimintaa tai jännäriä, jotka ovat vielä saattaneet jäädä mainitsematta:


Die Hard (1988). John McClane sytyttää kynttilät.
Die Hard 2 (1990). ...tai savukkeen.
Iron Man 3 (2013). Tony Starkin joulunvietto ottaa koville.
Nick ja pettävä varjo (1934). Komediaa ja rikoksia!

Muita joulurauhan rikkojia ovat ainakin Rocky IV (1985), First Blood (1982) ja Tappava ase (1987). Lista on muuten jännästi aika kasaripainotteinen, joskin varmasti muiltakin vuosikymmeniltä löytyy jouluista toimintaa, rikoksia tai muunlaista jännitystä. Tässä nyt tosin listasin vain näitä omin pikku silmin katsottuja, ja pikaisesti mieleen tulevia filmejä. Löytyisiköhän enemmänkin ennen 1980-lukua tehtyjä joulujännäreitä?

perjantai 18. joulukuuta 2015

Luukku #18 - Joulumusikaalit

Tässä joulukalenterissa on esitelty erilaisia joululauluja sekä elokuvia, joissa musiikki on tärkeässä roolissa. Ylipäätäänkin vaikuttaa siltä, että jouluelokuvista suuri osa on musikaaleja tai ainakin pitää sisällään enemmän tai vähemmän ikimuistoisia musiikkinumeroita. Maanantaina esittelin White Christmas -hitin tarinan, ja tänään sille on luvassa jatkoa! Katsoin nimittäin tuon sävelmän pohjalta väsätyn elokuvan, ja se on ainakin joulumusikaali jos mikä. Arvio tulee tässä:


White Christmas - Valkeaa joulua
Ohjannut Michael Curtiz
USA 1954, 120 min.
Musikaali, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Bing Crosby, Danny Kaye, Rosemary Clooney, Vera-Ellen, Dean Jagger



Valkeaa joulua on nimensä mukaisen hitin jälkilämmittelyä suurten lipputulojen toivossa. Elokuva jatkaa Ravintola Vapaa-ajan (1942) viitoittamalla tiellä, jossa Valkeaa joulua tai White Christmas -sävelmä alunperin kuultiin. Tuo elokuva on myös toiminut inspiraationa tämän filmin juonelle. Päärooleihinkin kaavailtiin tuttua kaksikkoa Bing Crosbya ja Fred Astairea, joskin jälkimmäinen kieltäytyi kunniasta. Elokuvan kannalta se on sääli, sillä tuuraaja Danny Kaye (vaikka ihan hyvä koomikko onkin) ei millään täytä flirttailevan ja itsevarman Astairen steppikenkiä. Hassua kyllä, kehnommista lähtökohdistaan ja toteutuksestaan huolimatta tämä elokuva vaikuttaa olevan jopa tunnetumpi, kuin rutkasti parempi Ravintola Vapaa-aika!

Koska White Christmas -sävelmä löi tiensä menestykseen eritoten koti-ikävästä kärsivien sotilaiden myötävaikutuksella, on tämä muistettu myös elokuvan juonessa olennaisena tekijänä. Viihdealalle suuntautuneet Bob (Crosby) ja Phil (Kaye) tutustuvat rintamalla, ja kotiuduttuaan ryhtyvät esiintymään yhdessä. Parivaljakko lyöttäytyy yhteen sisarusten Bettyn (Clooney) ja Judyn (Vera-Ellen) kanssa, ja lopulta nelikko päätyy puuhaamaan vauhdikasta esitystä Bobin ja Philin kenraaliystävän (Jagger) omistamassa hotellissa - joka muuten on sama paikka, kuin Ravintola Vapaa-ajassa. Romantiikkaviritelmät ja luminen joulu meinaavat jäädä vain haaveiksi, ja kaikkia myös huolettaa kenraalipolon surkea elämä hiljaisessa hotellissa. Mutta tietenkin jouluna kaikki toiveet täyttyvät! Valkeaa joulua on juoneltaan sen verran ennalta-arvattava, ettei kenellekään varmaan tule yllätyksenä sen väkinäisen liikuttava finaali suudelmineen ja lumisateineen. Kyynelehtivä kenraalikin saa kakkua ja aplodit.

Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen; pikemminkin se on vain taustakehys mahtipontisille musikaalinumeroille, jotka kieltämättä ovat mukaansatempaavia. Päätähdillä on kullakin omat vahvuutensa: Kaye on hauska, Crosby ja Clooney laulavat upeasti ja Vera-Ellen on aivan mielettömän lahjakas tanssija. Onnistuneista elementeistä huolimatta Valkeaa joulua on kokonaisuutena keskinkertainen elokuva, joka vieläpä haiskahtaa vahvasti rahastukselle. Tästä kertovat ainakin yleisöiden kosiskelu sotilaiden urheutta ja ystävyyttä ylistämällä, ja ylipäätään hittisävelmän maineella ratsastaminen. Eipä mikään kummoinen musikaali, mutta kyllähän tämän kertaalleen katsoo.

Pisteytys:
6/10

torstai 17. joulukuuta 2015

Luukku #17 - Uusivuosi elokuvissa

Vuosi vaihtuu kahden viikon kuluttua, joten kaiken joulutohinan keskellä on syytä valmistautua myös vuodenvaihteen juhlamenoihin. Useista elokuvista voi ottaa mallia uudenvuodenviettoon, vaikkei vuoden vaihtumisen juhlamenoja ollakaan filmattu yhtä ahkerasti kuin joulua. Blogiarkistostani löytyy ainakin muutama elokuva, joissa vuosi vaihtuu mielenkiintoisissa merkeissä:

Kultakuume (1925). Näyttääkö juhlakattauksesi tältä?
Pikku Caesar (1930). Rikollisetkin ovat liikekannalla, beware!
Bridget Jones (2001) antaa mallia uudenvuodenlupauksiin.
Ravintola Vapaa-aika (1942) esittelee parhaat tanssiaskeleet.


Näiden lisäksi on syytä mainita ainakin Kummisetä II (1974) ja Kun Harry tapasi Sallyn (1989). Älkäämme myöskään unohtako joka vuosi televisioitavaa, ihastuttavaa lyhäriä Illallinen yhdelle (1963)! Tuossa elokuvassa tosin vietetään syntymäpäivää, mutta hupaisa juhlakuvaus kuuluu kuitenkin ehdottomiin uudenvuoden perinteisiin. Loppuun kultakuumeen kuuluisa Oceana Roll -tanssi, jonka ehtii vielä parahiksi opetella uudenvuodenjuhlia varten, mikäli Fred Astairen askellus tuottaa liikaa haastetta:



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Luukku #16 - Lisää brittijoulua!

Eilisen Doctor Who -pläjäyksen jatkoksi täräytän tähän vielä yhden brittiläisen christmastreatin, nimittäin Mr. Beanin tai nolojen tilanteiden miehen jouluseikkailut vuodelta 1992. Klassikko! Ah, kuinka nautinkaan tästä joskus silloin 1990-luvulla.. ja nautin edelleen. Pakko katsoa tämä aina joulun alla. Noin neljän minuutin kohdalla muuten nähdään viittaus myös kuuluisan Tohtorin seikkailuihin. Mutta tässäpä tämä; ecce homo qui est faba!


tiistai 15. joulukuuta 2015

Luukku #15 - Wibbly wobbly christmassy timey wimey!

Tästä luukusta poksahtaa paukkukarkin tavoin jouluvanukkaan tuoksuinen tervehdys suoraan kuningatarsaarelta! Vuorossa ovat tv-sarjojen jouluspesiaalit, joita olisi määrällisesti niin paljon, että niillä voisi helposti täyttää kokonaisen joulukalenterin tai pari. Runsaudenpulan vuoksi keskitynkin nyt yhteen varsin merkittävään moderniin klassikkoon, tuttuun tai tuntemattomaan Tohtoriin!

Doctor Who, suomalaisittain toisinaan Tohtori Kuka, on eräs britti-tv:n klassikkosarjoista. Tuota erikoista avaruuden matkaajaa on esittänyt tähän mennessä peräti kaksitoista näyttelijää ja kausia on kertynyt 26 + 9 ja yksi televisioelokuvakin on tehty. Ensimmäinen tohtorijakso ulottuu aina 1960-luvulta 1980-luvun loppuun, televisioelokuva edustaa 1990-lukua, ja nykyisen, eli uuden tohtorin aika alkoi vuonna 2005 ja se jatkuu edelleen. En väitä itseäni tohtoritieteen asiantuntijaksi: uusin kausi on vielä suurilta osin näkemättä, ja wanhojen tohtoreiden olemassaolevista jaksoistakaan en ole nähnyt läheskään kaikkia, se elokuvakin on katsomatta. Tohtoriin perehtymättömille tämä mieletön aikamatka lienee helpointa aloittaa uudelta ajalta eli vuodesta 2005.

Muistin syövereitä kaivelevalla otteella koostan lyhyitä tunnelmia Tohtorin jouluseikkailuista, joita siis on tehty vuodesta 2005 alkaen. Näiden lisäksi tosin on myös eräs varhainen joulujakso, joskaan ei nimellisesti jouluspesiaali, The Feast of Steven 3. kaudelta (1964). Koska en kuitenkaan ole kyseistä jaksoa nähnyt, ei siitä sen enempää. Tässäpä kuitenkin nämä uudemmat!

The Christmas Invasion (2005)


Ensimmäinen jouluspessu päätti Christoper Ecclestonin ajan tohtorina. Sääli, sillä Eccleston oli hyvä, mutta toisaalta niinpä on David Tennantkin, ellei jopa parempi! So no harm done. Tässä joulujaksossa sycoraxit hyökkäävät maahan ja Tohtori itse makaa taju kankaalla, ihmisystävien joutuessa todelliseen tulikokeeseen. Mainio ja jännä jakso, brilliant!

The Runaway Bride (2006)


Morsian Donna Noble tärähtää kesken hääseremoniansa TARDIS:iin, ja siitäkös alkaa seikkailu! Kaiken lisäksi Lontoon ylle ilmestyy tappava joulutähti. Hauska jakso, mutta ei parhaasta päästä. Ehkä vähän edellisvuoden uudelleenlämmitystä? Donna Noble ei vielä tässä jaksossa vakuuttanut, vaikka myöhemmin osoittautuikin mahtavaksi matkaseuraksi.

Voyage of the Damned (2007)


Tohtori on lähtenyt miellyttävälle avaruusristeilylle, joskin Titanic-aluksen nimi osoittautuu pian huonoksi enteeksi! Tappajaenkelirobotit ja karmea törmäyssuunnitelma pitävät Tohtorin työn touhussa, eikä rauhallisesta joulunvietosta ole tietoakaan. Tämäkin jakso on kyllä edellisen tapaan välillä hauska ja menevä seikkailu, mutta äh. Yksittäisiä kivoja juttuja on, mutta turhalta tuntuva kokonaisuus ei skulaa. Kenties huonoin jouluspesiaali.

The Next Doctor (2008)



Tohtori nautiskelee joulutunnelmasta 1850-luvun Lontoossa, kunnes tapaa miehen, joka väittää itseään Tohtoriksi! Pian hämmentävän salaisuuksien verhon takaa paljastuu muistinmenetyksiä ja.. kybermiehiä. Jaksoon sisältyvä jännitys ehkä ei enää tunnu samalta, kuin vuonna 2008, jolloin Tennant oli ilmoittanut jättävänsä roolinsa sikseen ja uusi Tohtori oli vielä arvoitus.  (Sori, en jaksa tarkistaa tätä faktaa nyt mistään - edelläoleva väittämä perustuu siis ihan vaan muistikuviin vuodelta 2008!) Joka tapauksessa jakso on onnistunut, varsinkin kun vertaa kahteen edelliseen.

The End of Time: Part 1 (2009)


Kaksiosainen "goodbye David Tennant, welcome Matt Smith" -kokonaisuus esitteli ensimmäistä kertaa myös uusivuosi-spessun, joka siis on tämän kombon kakkososa. Mutta ei mennä nyt siihen. Joulujaksossa tohtori saa vastaansa Mestarin, ja vielä jotain kamalampaakin on luvassa. Hyvää meininkiä, huumoria ja jänniä paikkoja, joilla pedataan dramaattista kakkososaa. Joulu jää tarinassa hieman taustalle, mutta haittaneeko tuo. Ihan ok jakso, keskinkertaisen hyvä.

The Christmas Carol (2010)


En ole ihan kamalasti lämmennyt Matt Smithin ylienergiselle Tohtori-tulkinnalle, mutta tämä jakso on kyllä ihan hemmetin hyvä: hauska, liikuttava ja kaikkinensa nerokas. Jo koko idea Dickensin klassisesta joulutarinasta eri ajoissa liikkuvine aaveineen sopii Tohtoriin ihan mielettömän hyvin, voisi suorastaan sanoa että jo oli aikakin! Paras jouluspesiaali, ainakin toistaiseksi.

The Doctor, the Widow and the Wardrobe (2011)


Edellinen joulujakso nosti panokset korkealle, ja lähtökohtaisesti ajatus toisesta brittiklassikko-adaptaatiosta kuulostaakin ihan hauskalta. Tämä Narnia-henkinen seikkailu alkaa vuodesta 1938 ja etenee vähitellen kohti nykyaikoja. Jakso on kuitenkin ennakko-oletuksista poiketen vähän väsähtänyttä settiä, vaikkei nyt olekaan ihan surkea. Odotukset olivat kyllä korkeammalla!

The Snowmen (2012)



Tämä joulujakso on sikäli poikkeuksellinen, että se sijoittui keskelle kautta, eikä tavalliseen tapaan kahden kauden väliin. Parin edellisen joulujakson perinne kuitenkin jatkuu siten, että tässäkin jaksossa viitataan erääseen jouluiseen brittiklassikkoon, nimittäin meilläkin aattoisin televisioitavaan Lumiukkoon (1978/1982). Kuten kuvasta näkyy, nämä lumiukot eivät kuitenkaan ole kovin hellyyttäviä kavereita. Viktoriaanisen ajan Lontoosta alkava seikkailu on melko keskinkertainen: ei missään nimessä huonoimmasta päästä, mutta ei tämä kyllä yllä ihan kärkisijoillekaan.

The Time of the Doctor (2013)


Matt Smithin viimeisessä jouluspessussa Tohtorin aika käy vähiin ja hän kohtaa liudan vanhoja tuttuja aina dalekeista kybermiehiin. Kokonaisuus on ehkä hippasen sekava, vaikka nivookin yhteen paljon viime kausien tapahtumia. Kaikkinensa kuitenkin hauska ja onnistunut lopetus Smithille ja samalla myös tervetulotoivotus Peter Capaldille.

Last Christmas (2014)



Kahdestoista Tohtori (Capaldi) kohtaa ensimmäisessä jouluseikkailussaan itse Joulupukin ja saa selville, että Pohjoisnavalla tapahtuu kummia. Täytyy tunnustaa, että mulla on tältä kaudelta joitain jaksoja näkemättä ja sikäli en vielä rohkene liiemmin kommentoimaan uusimman Tohtorin edesottamuksia. Tämä jouluspesiaali on kyllä joka tapauksessa mainion hauska, ei valittamista.


Seuraava Doctor Whon joulujakso tuleekin sitten tarkalleen kymmenen päivän kuluttua, 25.12. Tiedossa tuosta tulevasta spesiaalista on ainakin sen verran, että jakso sijoittuu tällä kertaa tulevaisuuteen ja että River Song tekee paluun. Odottakaamme fantastisen jännittyneinä!