Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.

 

Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)

 

 

Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini

Italia & Ranska 1972, 120 min.

Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses

Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

Amarcord (1973)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1973,  123 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Bruno Zanin, Armando Brancia, Pupella Maggio

A cigarette? It's on me.

Federico Fellinin omaelämäkerrallisista aineksista ammentava Amarcord sijoittuu 1930-luvun Italiaan. Päähenkilö on Titta (Zanin), joka varttuu nuorukaiseksi sympaattisessa italialaiskylässä. Titta raastaa isänsä (Brancia) ja opettajiensa hermoja jatkuvilla poikamaisilla kujeillaan, vaikka miehistymisen aika on jo koittanut. Seksuaalisuuden heräämistä ällistellään poikaporukalla, mutta arat ensikokeilut tuntuvat olevan nuorelle miehelle vielä hieman liikaa.

Temaattisesti Amarcord käsittelee mieheksi varttumista, elämän kevättä ja nostalgiaa. Vaikka elokuva on pääasiallisesti komedia, antaa 1930-luvun alun heräävä fasismi tarinalle synkän sävynsä, samaten aimo annoksen realismia satuun siivilöi päähenkilön perhepiirin kohdannut suru. Amarcord on kauniin unenomainen, mutta myös rujon elämänmakuinen elokuva. Unien ja arjen tapaan mitään kovin selkeää juonta elokuvasta ei löydä. Sen sijaan kertomusta kantavat viehättävästi liioitellut hahmot, joiden piirteistä jokainen varmasti voi löytää jotain tuttua.

Amarcord on kepeän humoristinen muistelo, johon sekoittuu Fellinin aiemmasta tuotannosta tuttua fantasiaa. Osa nuoruusajan tapahtumista on piirtynyt muistiin tarkasti, mutta jokaisen muiston reunat hämärtyvät kuin unessa. Lopulta ohjaaja itsekään ei tiennyt, mikä perustui tositapahtumiin! Ylipäätään koko 1970-luku oli Fellinille nostalgian vuosikymmen, jonka ikimuistoisimmaksi teokseksi nousee juurikin Amarcord. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla palkittu teos keräsi kiitosta arvosteluissa ja oli myös iso kaupallinen menestys. Lopulta Amarcord taisi myös jäädä Fellinin viimeiseksi suureksi elokuvaksi, ja niinpä myös 1001-listalla se on Fellinin viimeinen elokuva.

Pisteytys:

8/10

Fellini Satyricon - Fellinin Satyricon (1969)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1969, 129 min.
Draama, Historia, Fantasia
Pääosissa: Martin Potter, Hiram Keller

Each moment presented may be your last, so fill it up until you vomit!

Rooman keisarikunnan ylimystö sikailee autuaasti pidoissaan, joissa sekoittuvat jalo ylhäisyys ja estoton karkeus. Keisari Neron hovissa vaikuttaneen Titus Petroniuksen Satyricon-romaaniin (n. 60 jaa.) pohjautuva Fellinin Satyricon koostuu alkuperäisteoksen tapaan hieman katkonaisista fragmenteista, joiden aikana sukelletaan syvälle entisaikain roomalaisten orgioihin. Petroniuksen kertomus on onnistuneesti täydennetty fantasiaan ja surrealismiin vivahtavalla mielikuvituksella.

Fellinin Satyricon on räikeä ja huumaava, mitään häpeilemätön irstailu. Omalaatuisissa väreissä kylpevä miljöö täyttyy hahmojen hurmiosta, jota kiihkeä musiikki ainoastaan yllyttää. Näyttelijöiden raju fyysinen ilmaisu korostaa sekin pitojen lihallisuutta ja dialogi uhkuu dekadenssia, jos toki myös hieman yletöntä dramaattisuutta. Kaunopuheiden alta paljastuva eläimellisyys korostaa yhteiskunnan ja kulttuurin rapistumista. Alkuperäisteos on tyyliltään satiiri, ja Federico Fellini kohdistaa sen kärjen moderniin maailmaan: estoton mielihyvän tavoittelu johtaa lopulta kaaokseen ja turmioon.

Elokuvien lopullinen sensuurisäännöksistä vapautuminen näkyy Satyriconissa railakkaana revittelynä, jossa alastomuutta ei häpeillä eikä sanoja säästellä. Aiemmin hankalasti kuvattavia aiheita, kuten homoutta, ei ole tarpeen kätkeä pelkkiin vihjauksiin. Elokuva edustaa taiteen uudenlaista vapautumista, mutta myös Fellinin itsensä uutta vaihetta ohjaajana. Yhtäältä teos nivoutuu vielä Fellinin 1960-luvun unimaailmoihin ja fantasioihin, ja varsinkin väreiltään se on samankaltainen kuin edellisteos Giulietta ja viettelykset (1965). Mutta siinä missä Giulietta ja moni muu Fellinin teos tarkkaili maailmaa yhden ihmisen silmin, Satyricon kiinnittää huomionsa koko yhteiskuntaan. Seksuaalisuuden kuvaus ja monien hahmojen tarinat toistuivat myös seuraavan vuosikymmenen elokuvissa, kuten elokuvissa Fellinin Rooma (1972) ja Amarcord (1973).

Pisteytys:
8/10

Giulietta degli spiriti - Giulietta ja viettelykset (1965)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1965, 137 min.
Fantasia, Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Sandra Milo, Mario Pisu

Love is a religion.

Federico Fellinin ensimmäinen värielokuva pureutuu keski-ikäisen naisen ahdinkoon. Päähenkilö Giulietta (Masina) on herkkä ja siveä vaimo, joka kuuntelee mielellään henkimaailman opastusta elämänsä pulmatilanteissa. Kun Giuliettan mies (Pisu) jää kiinni pettämisestä, Giulietta ajautuu muistojen ja riettaiden naapureiden vietäväksi. Menneisyydessä syntyneet estot joutuvat viimein koetukselle.

Sisäänpäin käpertyvä Giulietta ja viettelykset (engl. Juliet of the Spirits) tarkastelee vieraantumista, yhteiskunnan luomia kahleita, itsensä etsimistä ja lopulta rooleista vapautumista. Fellinin luoma maailma on arkisimmillaankin hieman vinksahtanut ja korostaa siten Giuliettan suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan. Äidin, sisarten ja kaikkien tuttavien keikistellessä röyhelöissä estoitta, Giulietta muistelee pakonomaisesti lapsuuttaan nunnien ympäröimänä.

Psykoanalyysista ideoita ammentava elokuva on voimakkaan symbolinen, ja häpeilemättömän räikeät värit ovat nekin osa viehättävän vertauskuvallista fantasiaa. Visuaalisesti Giulietta ja viettelykset on suorastaan röyhkeä kaikessa runsaudessaan, värikylläisyydessään ja hetkittäin lähes koomisen eroottisessa kuvastossaan. Eikä kiehtovaa ole vain elokuvan kauneus tai tarina, sillä Fellinin luottotiimi tekee takuuvarmaa työtä. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Giulietta Masinan samanaikaisesti herkkä ja vahva roolityö eri maailmoissa ajelehtivana naisena.

Pisteytys:
8/10

8½ (1963)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1963, 138 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée, Sandra Milo

Take me as I am, if you can.

Guido Anselmi (Mastroianni) on ohjaaja, jonka uusi elokuva ei ota syntyäkseen. Tuotannon aikataulut ovat tiukat, näyttelijät kiireisiä ja yleisö malttamatonta, mutta Guido ei pysty vastaamaan kenenkään odotuksiin. Mediasirkuksen ohella myös Guidon henkilökohtainen elämä on yhtä naissotkujen aiheuttamaa hulinaa. Stressaantunut Guido pakenee fantasioidensa ja muistojensa pariin, joiden avulla hän lopulta löytää todellisen itsensä ja pelastuksensa.

Federico Fellinin ykkösteoksiin lukeutuva 8½ on mestarillisen kaoottinen tajunnanvirtakuvaus luovan työn aiheuttamista paineista. Aihe syntyi Fellinin omista kokemuksista ja myös Guidon lapsuudenmuistot ovat omaelämäkerrallisia. Elokuvan teema on erinomaisen samaistuttava, erityisesti omalla alallani luovuuden ja tuottavuuspaineiden ristiaallokossa seilatessa (tai hetkittäin räpiköidessä) 8½ tuntuu tarjoavan suoranaista lohtua. Työblokeista on toki tehty muitakin elokuvia, mutta tuskin mikään teos vetää vertoja Fellinin jäljittelemättömälle näkemykselle. Ilmestyessään elokuvaa suitsutettiin toden teolla ja se menestyi niin Moskovan elokuvajuhlilla kuin Oscar-gaalassakin.

Katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä, enkä ymmärtänyt tempoilevasta tarinasta yhtikäs mitään. Jokin Fellinin tyylissä teki kuitenkin vaikutuksen, ja niinpä 8½ on vuosien varrella muodostunut yhdeksi suosikkielokuvistani. Tällä katselukerralla tarina tuntui verrattomasti kuvaavan omaa uranluomistani, mutta havahduin myös ajattelemaan Guidon tapaa representoida italialaisia stereotypioita ja tulla niistä tietoiseksi. Guidon suhtautumisesta naisiin saisi väsättyä melkoisen psykoanalyysin, mutta hedelmällisempää on kohdistaa ajatukset 8½:n tapaan kuvata itsetietoisuuden heräämistä ja yksilön kehittyvää ajattelua. Oman ajatusmaailman alituinen kasvu selittää senkin, miksi Fellinin symbolistinen karnevaali kertoo jotain uutta jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10

La Dolce Vita - Ihana elämä (1960)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1960, 174 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Yvonne Furneaux, Anita Ekberg, Anouk Aimée

You are the first woman on the first day of creation.

Meheviä lehtijuttuja metsästävä toimittaja Marcello (Mastroianni) vaeltaa Rooman kaduilla ja juhlii hulppeissa huviloissa. Ihana elämä seuraa noin viikon verran Marcellon naissotkuja ja moraalitonta rietastelua. Seitsemän kukkulan kaupunkiin Roomaan sijoittuva tarina jaksottuu sekin seitsemään jaksoon. Intohimoisimmat tulkitsijat löytävät numeroista loputtomasti viestejä: ainakin dekadenssin valtaamissa porvariston juhlissa maaginen seitsenluku tuo helposti mieleen turmelluttavat kuolemansynnit.

On toki mainiota, että Ihana elämä tarjoaa lähes loputtomasti tulkinnanvaraa, mutta mestariteoksena se toimii myös yksinkertaisemmalla ja samaistuttavammalla tavalla. Rooman kauneudessa ajelehtiva Marcello on jatkuvasti tyystin hukassa, alati salaisesti onneton ja kykenemätön löytämään kumppania helpottamaan yksinäisyyttään. Luonnollisesti tässä vaiheessa mieleen nousee samana vuonna ilmestynyt Seikkailu (1960), joka kilpaili Ihanan elämän kanssa Kultaisesta palmusta. Voitto meni Federico Fellinille ja ihan ansaitustikin. Molemmat elokuvat toki kuvaavat aikakautensa harharetkiä perin onnistuneesti.

Ihana elämä osuu Fellinin uralla taitekohtaan, jossa sota-aikaan kytkeytyvä neorealismi on jo selvästi jäänyt taakse. Kuitenkin Fellinin jäljittelemätön fantasia pääsee täyteen kukoistukseensa vasta seuraavassa teoksessa 8½ (1963). Siltikin Ihana elämä on Fellinin ehdottomasti tunnetuin elokuva, joka muun muassa toi käyttöön termin "paparazzi" ja teki Fontana di Treviin pulahtelijoista jatkuvan riesan Rooman kaupungille! Unenomainen Ihana elämä on kiistatta nautinnollinen merkkiteos, mutta silti en koskaan ole rakastunut sen maailmaan aivan yhtä paljon kuin jokusiin muihin Fellinin elokuviin.

Pisteytys:

9/10

The Nights of Cabiria - Cabirian yöt (1957)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1957,  110 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Franca Marzi, François Périer

Mambo!

Cabiria (Masina) elättää itsensä prostituoituna Rooman öisillä kaduilla. Rankka elämä on tehnyt luonnonlapsesta kovapäisen rääväsuun, mutta sisimmältään Cabiria on herkkä ja viaton. Suurta rakkautta etsivä Cabiria tulee hyväuskoisuuttaan huijatuksi yhä uudelleen, mutta lannistumattoman luonteensa ansiosta hän nousee myös aina jaloilleen. Josko seuraava mies olisikin luotettava ja rakastaisi häntä todella?

Giulietta Masinan upeasti tulkitseman Cabirian rakkaudenkaipuuseen on helppo eläytyä voimallisesti, sillä kaikkihan me tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Hetkittäin sama toiveikas sinisilmäisyys valtaa katsojankin mielen, mutta onnellisen lopun kaipuu kääntyy epäilyksi ennen Cabirian havahtumista. Elokuvan loppu on huikea kaikessa lohduttomuudessaankin. Varsinkin epätoivoa seuraava, mielialaa nostattava päätöskohtaus on liikuttavan kaunis.

Cabirian yöt (Le notti di Cabiria) toistelee vielä hiljalleen neorealismin kaikuja, mutta keula on jo kääntynyt kohti uutta. Henkilöhahmoissa on näkyvissä niitä eriskummallisuudessaan ihastuttavia piirteitä, joita Federico Fellinin myöhemmissä elokuvissa esiintyy viljalti. Edellisohjauksen La Stradan (1954) tapaan myös Cabirian yöt palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Molempia elokuvia yhdistävät myös samankaltaiset teemat. Federico Fellinin, Giulietta Masinan ja säveltäjä Nino Rotan yhteistöissä mikään ei voi mennä täysin pieleen, lopputulos on aina suurenmoinen.

Pisteytys:

10/10

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?

Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:

10/10

Paisà - Vapauden tuli (1946)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1946, 126 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Carmela Sazio, Robert Van Loon, Benjamin Emanuel

I'm a hero now.

Italia toisen maailmansodan aikaan. Paisà - Vapauden tuli kertoo kuusi tarinaa sotaa käyvästä kansasta, tai pikemminkin kansoista, jotka taistelevat yhdessä natseja ja fasismia vastaan. Elokuvassa seurataan eri äidinkieltä puhuvien ja eri maiden kansalaisten yhteisymmärryksen syntymistä ja toisaalta tarkastellaan myös niiden eroja, kuten kielimuuria ja aluksi piinaavaa epäluuloa. Näyttämönä on sodan kourissa riutunut Italia, jossa siviilit ja sotilaat kiihkeästi toivovat sodan loppua.

Roberto Rossellinin toinen neorealistinen teos jatkaa edellisvuonna valmistuneen Rooma - avoin kaupunki (1945) -elokuvan viitoittamalla tiellä. Tyylillisesti ja visuaalisesti Paisàn on edeltäjänsä kanssa samankaltainen, joskin dokumentaarisempi. Tässä elokuvassa kaikki näyttelijät esimerkiksi ovat kuvauspaikoilta löytyneitä amatöörejä. Kokonaisuus muodostaa ainutlaatuisen realistisen sotakuvauksen, joka todella menee ihon alle ja jää pitkäksi aikaa muhimaan aivolohkoihin. Sodan ja inhimillisyyden kuvaamisen lisäksi Paisà on fasismia vastustava poliittis-yhteiskunnallinen kommentaari. Eli monessa mielessä tärkeä elokuva edelleen.

Ensikatselulla Paisà ei iskenyt ihan samalla tavalla, kuin Rooma - avoin kaupunki. Siispä katsoin sen uudelleen, ja johan tämä huikea elämys avartui paremmin - joskin edelleen tuo Rossellinin edeltävä teos kolahtaa kovemmin. Elokuvan muoto on omalaatuinen, joten ymmärrettävästi se voi ensinäkemältä tuntua hankalalta. Siitä huolimatta ja juuri siksi elokuva on kuitenkin syytä nähdä. Erinomaisen avartava kokemus!

Pisteytys:
10/10

Roma, città aperta - Rooma - avoin kaupunki (1945)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1945, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Anna Magnani, Aldo Fabrizi, Marcello Pagliero, Francesco Grandjacquet

"All roads lead to Rome, Open City." -Jean-Luc Godard

On vuosi 1944 ja natsit ovat miehittäneet Rooman. Vastarintaliike toimii aktiivisesti: Giorgio Manfredi (Pagliero) pakenee Gestapon käsistä ja piileskelee ystävänsä Francescon (Grandjacquet) asunnossa. Francescon tuleva vaimo Pina (Magnani) järjestää ruokaa nälkäisille naapureille, hänen nuori poikansa osallistuu muiden lasten kanssa pommiattentaattiin ja myös pappi (Fabrizi), jonka on määrä vihkiä Pina ja Francesco, avustaa partesaaneja välittämällä viestejä ja rahaa.

Elokuvan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa. Robert Rossellinin olikin alunperin määrä ohjata kaksi dokumenttia, joista toisen aiheena olisi ollut vastarintaliikkeessä toimineen papin teloitus ja toinen taas olisi tarkastellut lasten osuutta vastarintaliikkeessä. Nuoren ystävänsä Federico Fellinin ja käsikirjoittaja Sergio Amidein ehdotuksesta Rossellini päätyi kuitenkin yhdistämään aiheet fiktiiviseksi melodraamaksi, jossa on vahva realismin tuntu. Ei ollut helppoa työstää elokuvaa sodan runtelemassa Roomassa, jonka kukkuloilla natsien saappaiden uhkaava kopina vielä kaikui etäisesti. Sodan lopuilla myöskään rahaa tai laadukkaita kuvaustarvikkeita ei tietenkään juuri ollut, joten oli tyydyttävä minimalistisiin puitteisiin - tarina kertoo, että filmimateriaali olisi ostettu mustasta pörssistä. Haastavista kuvausolosuhteista huolimatta, tai jopa niiden ansiosta, syntyi upea elokuvahistorian merkkiteos, josta tuli milteipä välittömästi italialaisen neorealismin kulmakivi.

Rooma - avoin kaupunki on kiehtova historiansa ja estetiikkansa puolesta. Se on vahvasti antifasistinen yhteiskunnallinen kommentaari, ja tämä taustaideologia ohjaa ylivoimaisesti elokuvan muotoa ja kerrontaa. Autenttisuuden estetiikka näkyy vahvasti esimerkiksi siinä, että elokuva on tehty kaduilla, eikä studiossa. Se on myös kuvattu käsivaralla ja luonnonvalossa, moni sen näyttelijöistä on naapurustosta poimittuja amatöörejä tai muutoin tuntemattomia näyttelijänalkuja. Elokuvan realistinen muoto ja kerrontakieli on omalaatuista ja upeaa, sillä se tuo sotatodellisuuden lähelle erikoisella tavalla. Nämä ihmiset todella kokivat sodan ja kotikaupunkinsa valtauksen: tavalliset kaduntallaajat, lapset, vanhemmat, puolisot, naapurukset. Ihmisiä on teloitettu ja kidutettu vailla armoa tai inhimillisyyttä, lapsia on jäänyt orvoiksi ja perheitä kodittomiksi. Mutta silti - tämäkään sota ei lopettanut kaikkia sotia, kitkenyt fasismia tai ehkäissyt moraalin rappeutumista. Neorealismia, "vapautuksen koulukuntaa", tarvitaan taas.

Pisteytys:

10/10