Beyond a Reasonable Doubt - Sähkötuoli odottaa (1956)

Ohjannut Fritz Lang

USA 1956, 80 min.

Rikos, Draama 

Pääosissa: Dana Andrews, Joan Fontaine, Sidney Blackmer

 

What about the risks?

Voiko syytön joutua sähkötuoliin? Kuolemanrangaistusta vastustava Austin Spencer (Blackmer) haluaa paljastaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän aukot. Sanomalehden omistava Spencer innostaa toimittaja Tom Garretin (Andrews) pistämään likoon itsensä ja maineensa: Garrett lavastaa itsensä syylliseksi ratkaisemattomaan murhaan ja Spencer dokumentoi projektin tarkasti. Aivan kaikkea nokkelat toimittajatkaan eivät osaa ottaa huomioon ja pian Garrett on pahassa pulassa.

Sähkötuoli odottaa on tarinaltaan jännittävä, mutta toteutukseltaan innoton elokuva. Sitä selittää elokuvan tuotantovaihe. Ohjaaja Fritz Lang oli ajautunut kärhämään Hollywood-studioiden kanssa, Joan Fontainen ura oli hiipumassa ja päätähti Dana Andrews kärsi vaikeasta alkoholismista. Lang ohjasi film noirinsa loppuun pitkin hampain, muutti pikimmiten takaisin Saksaan ja ilmoitti vihaavansa viimeiseksi jäänyttä Hollywood-teostaan. Saksassa syntyi vielä muutama heikosti menestynyt filmi, mutta aiemman mestariohjaajan ura oli jo vääjäämättä saapunut ehtoopuolelle.

 

Onnettomista tuontanto-oloistaan huolimatta Sähkötuoli odottaa on ihan kelvollinen rikosdraama, jossa on myös hyvät hetkensä. Armoton loppuratkaisu tosin tuntuu henkivän Langin ärtymystä ja piittaamattomuutta; toisenlainen suunta olisi voinut kasvattaa kokonaisuudesta kiinnostavamman ja ennen muuta uskottavamman. Saman käsikirjoituksen pohjalta on sittemmin tehty uusintafilmatisointi Väärä alibi (2009), joka tosin on menestynyt vielä Langin versiotakin heikommin.

 

Pisteytys: 6/10

Rififi (1955)

Ohjannut Jules Dassin

Ranska 1955, 118 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Jean Servais, Carl Möhner, Robert Manuel, Jules Dassin

 

You got moths in your wallet?

Timanttivaras Tony le Stéphanois (Servais) on vapautunut vankilasta. Mies yrittää pysytellä kaidalla polulla, mutta erään koruliikkeen helykokoelma ei jätä mestarivarasta rauhaan. Pian kasassa on neljän taitavan varkaan liiga, joille viimeinen suuri keikka ei ole lainkaan mahdoton toteuttaa. Mutta vaikka ryöstö sujuisikin suunnitellusti, pysyykö joka ukon pää kylmänä timanttien polttaessa takataskussa? Voiko rikoskumppaneihin kuitenkaan luottaa?

Jules Dassin (1911─2008) tunnetaan lukuisista film noir -elokuvistaan. Hollywoodin kommunistivainojen leimahdettua Dassin joutui hetkeksi vaihtamaan maisemaa ja siksi uran kenties tunnetuin filmi Rififi syntyi Ranskassa. Hollywoodille leimallinen syvien varjojen tyylilaji kohtaa kauniisti vanhan mantereen eleganssin. Elokuva on ylipäätään jännittävä ja hyvin rytmitetty, mutta parhaiten se tunnetaan liki puolituntisesta ryöstökohtauksestaan. Täydessä hiljaisuudessa tapahtuva ryöstö virittää jännityksen taidokkaasti äärimmilleen ja ryöväreiden kuumotus on käsinkosketeltavaa.

Vaikka Dassin oli paennut kotimaansa ilmapiiriä, Rififi otettiin Yhdysvalloissa vastaan kehuen. Elokuvan aikalaismenestys oli ylipäätään kiittelevää, ja tunnetuihin kehujiin lukeutuu silloinen elokuvakriitikko, ranskalaiselokuvan tuleva suuri nimi François Truffaut. Kultainen palmu jäi saamatta, mutta sentään Dassin palkittiin Cannesissa parhaasta ohjaustyöstä. Jälkimaineeltaan Rififi on säilyttänyt asemansa film noir -klassikoiden kaanonissa. Rikoselokuvien ystäville elokuva on lähes pakollista katsottavaa, sillä sen ryöstökohtaus on jättänyt jälkensä lajityypin myöhempiin legendoihin.
 

Pisteytys: 8/10

The Big Heat ─ Gangsterikuningas (1953)

Ohjannut Fritz Lang

USA 1953, 89 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Alexander Scourby, Lee Marvin

 

You're about as romantic as a pair of handcuffs.

 

Ylikomisario Dave Bannion (Ford) on suoraselkäinen mies, joka saa vastaansa kokonaisen korruptoituneen poliisilaitoksen. Kaiken takana on rikollispomo Mike Lagana (Scourby), joka lienee vastuussa Bannionin kollegan murhasta. Viimeinen niitti on nuuskivalle ylikomisariolle tarkoitettu autopommi, joka kuitenkin surmaa Bannionin vaimon. Murheen murtama Bannion ei anna periksi, vaan ryhtyy ratkomaan tapausta Laganan heila Debby March (Grahame) apunaan.

Karmiva ja jännittävä Gangsterikuningas edustaa ohjaajalegenda Fritz Langin myöhäistuotantoa. Synkistä rikoselokuvistaan (esim. M - kaupunki etsii murhaajaa, 1931) tunnetun Langin film noir -elokuva on ankara ja varsin lohduton tarina. Suoraselkäinen ja vaatimaton Bannion asemoituu voimakkaasti rikkaiden, työmoraalinsa unohtaneiden kollegoidensa vastinpariksi. Tavallisen puurtajan nousu järjestelmää vastaan päättyy kuitenkin lopulta oikeuden voittoon

 

Gangsterikuninkaan aihe oli ilmestyessään kiehuvan kuuma kuin rikollisen keittämä sumppi, sillä korruptoituneiden poliisien oikeudenkäyntejä oli seurattu ihan tosielämässäkin. Tarina oli ajankohtainen, mutta aikaansa nähden elokuva on poikkeuksellisen raaka. Värisyttävästä väkivallastaan huolimatta Gangsterikuningas sai ilmestyessään erinomaiset arvostelut ja kehuja oivista näyttelijäsuorituksistaan. Suomessa elokuva sen sijaan sensuroitiin kokonaan aina vuoteen 1966 saakka. Sensoreiden kauhun miltei ymmärtää, sillä viuhuvat kahvipannut ja yllättävät pommit sävähdyttävät edelleen tehokkaammin kuin monetkaan nykyelokuvien ylisuuret tehostepaukut.

 

Pisteytys: 8/10

Shoot the Piano Player - Ampukaa pianistia (1960)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1960, 92 min.
Rikos, Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Charles Aznavour, Marie Dubois, Nicole Berger

She knows silence and romance go hand in hand...

Entinen konserttipianisti ja nykyinen baarimuusikko Charlie (Aznavour) viettää rauhallista elämää, johon sopivaa jännitystä tuo heilastelu tarjoilija Lénan (Dubois) kanssa. Charlien rikolliset veljet ovat kuitenkin toista maata, ja heidän toilailujensa vuoksi hissukka Charlie joutuu keskelle gangstereiden kiistoja. Vähitellen paljastuu myös Charlien karvas menneisyys ja se kohtalo, joka häntä vääjäämättä odottaa.

François Truffaut'n toinen ohjaustyö Ampukaa pianistia (Tirez sur le pianiste) on ohjaajan rakkaudenosoitus elokuvataiteelle ja sen viehättävän tutuille konventioille. Erityistarkastelussa ovat Hollywoodin rikoselokuvat, joiden tapakulttuurista elokuva on hauskan tietoinen. Lajityypeistä huomiotta eivät jää myöskään romantiikka saati slapstickista asti ponnistava komedia! Ampukaa pianistia vieläpä pohjautuu yhdysvaltalaisen kirjailijan David Goodsin suosittuun rikosromaaniin Down There (1956).

Ampukaa pianistia on teräväkatseista Hollywood-kierrätystä, jota täydentävät ranskalaisen uuden aallon elementit. Genrekliseitä rikotaan varsinkin yllättävin leikkauksin ja tarinan erikoisen poukkoilevalla etenemisellä. Elokuvaa tekee mieli verrata Truffaut'n esikoisteokseen 400 kepposta (1959), mutta huomata saattaa, että teokset ovat keskenään sangen erilaisia niin sisällöltään kuin maineeltaankin. Ampukaa pianistia ei ollut ilmestyessään 400 kepposta vastaava menestys, mutta filmihulluuden ylistys sentään upposi kuin häkä niin oman aikansa kuin myöhempienkin sukupolvien cinefiileihin. Mieluisa elämys kaikille elokuvaromantikoille.

Pisteytys:

8/10

Touch of Evil - Pahan kosketus (1958)

Ohjannut Orson Welles
USA 1958, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

A real sweet setup.

Autopommi räjähtää Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla Los Roblesin pikkukaupungissa. Tilanteen sattuu todistamaan meksikolainen huumepoliisi Ramon Miguel Vargas (Heston), mutta hän ei saa selvittää tapausta yksin. Pian paikalle nimittäin vaappuu kaidalta polulta poikennut poliisipamppu Hank Quinlan (Welles), joka ei kaihda keinoja saadakseen tapauksen käsiteltyä haluamallaan tavalla. Perin pohjin korruptoituneen Quilanin jokainen teko kuitenkin johtaa hänet askel askeleelta kohti vääjäämätöntä loppua rappion kyllästämässä kaupunkipahasessa.

Kuvauksellisten ja ylipäätään tyylillisten ansioidensa puolesta Pahan kosketus yltää lähes Citizen Kanen (1941) tasolle, ja tarinassakin on hieman vastaavia jännitteitä. Studiopomoja Wellesin omaperäinen visio ei tietenkään miellyttänyt, joten elokuva kävi läpi melkoisen myllyn ennen sen lopullista julkaisua. 1990-luvulla Pahan kosketus sai viimein arvoisensa kohtelun ja se pyrittiin restauroimaan alkuperäiseen asuunsa Wellesin muistiinpanojen pohjalta. Projektia luotsasi arvostettu leikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch (mm. Ilmestyskirja. Nyt, 1979).

 

Elokuvan pahan kytän Hank Quilanin sinetöity kohtalo edustaa yhden aikakauden päätöstä, ja myös Pahan kosketuksen on katsottu edustavan film noirien klassisen kauden loppua. Elokuva jäi vieläpä Orson Wellesin (1915─1985) viimeiseksi kokopitkäksi Hollywood-ohjaukseksi, ehkäpä se myös on Wellesin viimeinen suuri mestariteos. 1960─1970-luvuilla Welles ohjasi vielä muutaman elokuvan Euroopassa sekä näytteli ja toimi kertojaäänenä kymmenissä teoksissa. Kuten vain suurelle taiteilijalle sopii, Wellesin elämä oli täynnä draamaa ja myyttisen ihmelapsen kohtalona oli tulla väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Onneksi "edellä aikaansa" olevat taiteelliset ansiot ehdittiin tunnustaa vielä Wellesin elinaikana, vaikka Pahan kosketus huomioitiinkin kunnolla vasta maestron kuoltua.

Pisteytys:
10/10

Sweet Smell of Success - Menestyksen huuma (1957)

Ohjannut Alexander Mackendrick
USA 1957, 96 min.
Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Burt Lancaster, Susan Harrison

The scruples of a guinea pig and the morals of a gangster.

Häikäilemättömän kolumnistin J.J. Hunseckerin (Lancaster) pr-hännystelijä Sidney Falcon (Curtis) tekee mitä tahansa kohotakseen vallan huipulle. Pomoa mielistellessä ei ole sijaa moraalille, mutta ala on haastava kovapintaisimmallekin pyrkyrille. Sidney on ajaa itsensä useampaankin umpikujaan yrittäessään häätää innokkaan kosijan Hunseckerin siskon Susanin (Harrison) kimpusta ─ J.J. nimittäin haluaa pitää sisarensa itsellään.

Menestyksen huuma ei ollut ilmestymisvuotensa hittejä, jos nyt ei täysin floppikaan vaikka lippuluukuilla tappiota tulikin. Mainetta karttui ajan kanssa, ja tätä nykyä elokuva lukeutuu film noirien merkkiteoksiin. Menestyksen huuma hyytää niljaisen mustalla tunnelmallaan, sähäkän piikittelevä dialogikin pistää kuin parvi ampiaisia. Moraalittoman ja pessimistisen elokuvan erityisenä ansiona pidetään myös oivaa New Yorkin kuvausta. Dynaamisen rytmikäs Menestyksen huuma huokuu alati hereillä olevan kaupungin tunnelmaa kaikkine värivaloineen, jazz-klubeineen ja muine synnin pesineen. Eipä ihme, että elokuvaa on ylistänyt muun muassa New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese. Samankaltainen kaupungin tunnelma on tavoitettavissa Scorsesen elokuvissa, esimerkiksi Taksikuskissa (1976).

Ohjaajista puheen ollen, kiinnostava knoppi Menestyksen huumassa on Alexander Mackendrickin (1912─1993) uran yllättävä suunnanmuutos. Manhattanilla syntynyt siirtolaisten jälkeläinen Mackendrick palasi jo lapsena vanhempiensa synnyinseuduille Skotlantiin ja teki vartuttuaan uraa Ealing-studioiden komediaohjaajana. Menestyksen huumaa edelsi pikimusta brittikomedia Naisentappajat (1955). Yhdistävänä tekijänä elokuvien välillä sentään on kertomusten kyynisyys!

Pisteytys:

8/10

LUUKKU #9 - 70 vuotta sitten (Vanha kupariraha, 1947)

I'm afraid I'll have to ask you to take off your clothes.

Toisin kuin eilisessä luukussa, tänään tarjolla on huomattavasti tyypillisempi aikansa kulttuurituotos. Yhtäläisyyksiäkin löytyy, sillä myös eilinen Rikosten erämaa edusti omalaatuisella tavallaan samaa lajityyppiä. Päivän elokuva Vanha kupariraha on kuitenkin hieman tyylipuhtaampaa film noiria. Päähenkilökin on varsinainen aikansa suursuosikki, nimittäin Raymond Chandlerin jännärikirjoista tuttu yksityisetsivä Philip Marlowe.

Vuoden 1947 tunnetuin ja merkittävin film noir lienee Jacques Tourneurin Varjot menneisyydestä. Kiintoisaa kyllä, vuoden 1947 filmien määrä 1001-listalla on keskimääräistä alhaisempi: ainakin toistaiseksi listalla on vain viisi elokuvaa, upeita teoksia kaikki. Mikäli saisin suositella vain yhtä oivasti ajankuvaan iskevää, mutta samalla aina ajankohtaista mestariteosta tuolta vuodelta, olisi se ehdottomasti Charlie Chaplinin Ritari Siniparta.

The Brasher Doubloon - Vanha kupariraha
Ohjannut John Brahm
USA 1947, 72 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: George Montgomery, Nancy Guild, Conrad Janis

Raymond Chandlerin romaaniin Vanha kultaraha (1942) perustuva film noir vie yksityisetsivä Philip Marlowen jälleen uusiin seikkailuihin. Marlowe (Montgomery) saa tehtäväkseen etsiä muuan vauraan leskirouvan kadonneen ja hyvin arvokkaan dublonin. Melko pian ilmenee, ettei tehtävä tietenkään ole kovin yksinkertainen, ja kyse on muustakin kuin pelkästä pahaisesta lantista.

Vanha kupariraha on yksi kymmenestä Philip Marlowe -elokuvasta. Se ei suinkaan ole paras mahdollinen Raymond Chandler -filmatisointi, eikä George Montgomery niin ikään lukeudu tunnetuimpiin Marlowen esittäjiin (vrt. Humphrey Bogart elokuvassa Syvä uni, 1946). Genrelle epätyypillisesti Montgomeryn Marlowe-tulkinta ei ole silmiinpistävän kyyninen. Nuhjuista etsivää odottava katsoja saattaa pettyä sliipattuun ja huoliteltuun sankariin, tai ainakin vaikutelma varmasti yllättää.

Elokuvan ohjaaja John Brahm ei myöskään ole kovin tuttu nimi: hänet tunnetaan parhaiten Twilight Zonen ja muutamien muiden tv-sarjojen ohjaajana. Uralle mahtui kuitenkin useampikin keskinkertainen, aikojen saatossa unohtunut film noir, joista Vanha kupariraha lienee se tunnetuin. Seikkailu kadonneen kolikon jäljillä tarjoaa viihdyttävän ja hieman unholaan jääneen mysteerin, joka tosin niin ikään katoaa mielestä melko pian.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU #8 - 70 vuotta sitten (Rikosten erämaa, 1947)

It's nice out here.

Toisen maailmansodan päättymisestä oli vierähtänyt jo kaksi vuotta, mutta maailma oli yhä mullin mallin. Sodan jälkien korjaamisen aika oli alkamassa kiivaana, vaikka rakennustarvikkeista oli pulaa ja elintarvikkeetkin olivat edelleen kortilla. Sodan aiheuttama kaaos kun ei ratkea rauhansopimuksen yhteydessä. Mutta kuten yllä oleva kuvakin viestittää, suunta oli kuitenkin kohti parempia aikoja. Päivän leffa tosin ei edusta aikakauttaan tyypillisyyden kautta, mutta valtavirran poikkeamat kertovat usein ajastaan jopa tavanomaisuuksia enemmän. Räiskyvän värikäs, melodramaattinen ja lähes rietas Rikosten erämaa on varsinainen outolintu, mutta aikakautensa genrejä yhdistelemällä se sekoittaa pakkaa varsin hauskalla tavalla.

Desert Fury - Rikosten erämaa
Ohjannut Lewis Allen
USA 1947, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: John Hodiak, Lizbeth Scott, Burt Lancaster, Wendell Corey

Nevadan Chuckawallassa koetaan kolmiodraamoja, jotka alkavat, kun kasinon omistajan tytär Paula (Scott) palaa kaupunkiin. Samoihin aikoihin pikkukaupunkiin saapuu myös peluri Bendix (Hodiak), jonka seurassa Paula viihtyy liiankin hyvin. Nuori apulaisseriffi Tom (Lancaster) tosin on iskenyt silmänsä Paulaan, eikä tietenkään pidä kilpakosijansa touhuista.  Lusikkansa soppaan sulloo myös Bendixin mustasukkaiselta vaikuttava seuralainen Johnny (Corey).

Rikosten erämaa on länkkäritunnelmaa henkivä film noir, jonka painopiste on rikosjuttujen sijaan melodramaattisessa ihmissuhdesekamelskassa. Genresekoitus on omalaatuinen, ja muitakin erikoisuuksia piisaa. Ensinnäkin elokuva on kuvattu räikeissä väreissä, mikä on varsinkin film noireille kerrassaan epätyypillistä. Vielä suurempi omaperäisyys kätkeytyy hahmojen välisiin suhteisiin: elokuva nimittäin kuvaa homoutta aikakaudelleen erikoisen avoimesti, joskaan mitään ei tietenkään ilmaista suoraan. Kiertoilmaukset ovat paljonpuhuvia.

Elokuva sai ilmestyessään nihkeän vastaanoton, eikä ihme. Sekavahko kokonaisuus on outo ja hieman vaikeasti haltuunotettava. Sittemmin Bonanzan ohjaajana toimineella Lewis Allenilla on selkeästi ollut kiinnostava ja ainutlaatuinen visio, mutta taidot eivät ole tainneet ihan riittää hallitsemaan vaikeaa kokonaisuutta. Onpahan filmi kuitenkin myöhemmin päässyt pieneen kulttimaineeseen ja sekin on hyvä saavutus. Rikosten erämaa on tutustumisen arvoinen erikoisuus, joskin kertakatselu riittää tämän räikeän kolmiodraamailun kohdalla mainiosti.

Pisteytys: 6/10

The Wrong Man - Väärä mies (1956)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1956, 105 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Vera Miles, Anthony Quayle

An innocent man has nothing to fear, remember that.

Väärän miehen teema on yksi Alfred Hitchcockin lempiaiheista, joka kääntyy jännityksen mestarin käsissä moneksi erilaiseksi tarinaksi tai sivujuonteeksi. Pienessä roolissa teema oli esimerkiksi elokuvassa Epäilyksen varjo (1943) ja keskeisenä osana juonta taas varhaisemmassa brittifilmissä 39 askelta (1935) sekä takaa-ajojännärissä Vaarallinen romanssi (1959). Väärä mies kertoo nimensä mukaisesti rikoksesta syytetystä miehestä (Fonda), joka kuitenkin todellisuudessa on syytön.

Tavallisen tallaajan osalleen saama kohtuuton syytös herättää tietenkin kysymyksen siitä, voisiko näin sattua ─ ja mikä pahinta, entä jos näin kävisi minulle! Erityisen piinaavan tarinasta tekee tietenkin se, että elokuva perustuu hyvin tarkasti tositapahtumaan. Tosielämän väärän miehen eli Manny Balestreron oikeudenkäynti käytiin vain jokunen vuosi ennen kuin tapaus pääsi valkokankaalle. Väärä mies on oikeastaan hienoisella fiktiivisellä eläytymisellä väritetty tositapahtumien rekonstruktio. Elokuvassa nähdään sivurooleissa näyttelijäamatöörejä, jotka sattuivat todistamaan oikean tapahtumasarjan, ja kohtauksia on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.

Hitchcock kertoo tarinaa tapansa mukaan miellyttävän tarkasti, jokaisen pienen yksityiskohdan huomioiden. Jännitys on intensiivistä ja se herättää myös ajatuksia oikeusjärjestelmän toimivuudesta. Yhteiskuntakriittinen rikoselokuva on sikäli Hitchcockin filmeistä poikkeuksellinen, ettei ahdistavaa tunnelmaa missään vaiheessa kevennetä hienoisellakaan huumorilla. Juonen mahdollisuuksillakaan ei ole tarpeen leikitellä, koska hemmetti, tämä todella tapahtui! Liekö Väärä mies Hitchcockin hymyttömin elokuva?

Pisteytys:
8/10

The Night of the Hunter - Räsynukke (1955)

Ohjannut Charles Laughton
USA 1955, 93 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Robert Mitchum, Shelley Winters, Lillian Gish, Billy Chapin

The right hand, friends, the hand of love...

Keskellä 1930-luvun syvintä lama-aikaa köyhä perheenisä sortuu ryöstämään pankin, eikä kuolonuhreilta säästytä. Ennen väistämätöntä pidätystä mies ehtii piilottaa saaliin lastensa räsynukkeen ja vannottaa näitä pitämään salaisuuden. Kun mies on hirtetty, lankeaa leskeksi jäänyt äiti Willa (Winters) muukalaiseen, kaukaa tulleeseen saarnaajaan Harry Powelliin (Mitchum). Mies ei ole mikään herran enkeli, mutta se selviää vasta liian myöhään.

Robert Mitchum ja Lillian Gish tekevät rooleissaan todella vaikuttavaa työtä. Mitchumin ja Gishin hahmot asettuvat vastakkain kuten saarnaaja-Powellin kädet, joiden avulla hän esittää hypnoottisen kertomuksen hyvän ja pahan kiivaasta kamppailusta. Powellin  kylmän laskelmoiva hahmo aiheuttaa voimatonta ahdistusta, suorastaan lapsenomaista pelkoa, kun taas Gishin näyttelemä, orpolapsia pelastava Rachel Cooper luo ympärilleen lämpöä, turvaa ja järjestystä.

Paremmin näyttelijänä tunnetun Charles Laughtonin (1899─1962) ohjausdebyytti Räsynukke on määritelty ekspressionistiseksi film noiriksi, joskaan sen sullominen genrerajoihin ei ole näinkään yksinkertaista eikä ehkä edes kovin mielekästä. Hetkittäin tarinassa välähtävät ironian ja komedian kepeät sävyt, välillä taas tunnelma on piinaavaa kauhua ja yhtäkkiä suoranaista fantasiaa lasten sadunomaisesta maailmasta. Ehkäpä omalaatuinen ote ja runollinen kerronta olivat syynä siihen, miksi Räsynukke ei ilmestyessään kerännyt kuin häviävän pienen määrän kehuja. Parjattu teos oli totaalinen floppi, ja huonon vastaanoton vuoksi se jäi harmillisesti ohjaajansa ainoaksi teokseksi. Mitä mestariteoksia maailma menettikään!

Pisteytys:

10/10

The Man with the Golden Arm - Kultainen käsivarsi (1955)

Ohjannut Otto Preminger
USA 1955, 119 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Frank Sinatra, Eleanor Parker, Kim Novak

Arms made of pure gold.

Entinen korttihai Frankie "Dealer" Machine (Sinatra) kävelee vapaana miehenä Chicagon kaduilla. Turmioon vievistä uhkapeleistä ja huumekoukusta irti pyristellyt Frankie on päättänyt kääntää elämässään uuden lehden ja etsii nyt töitä kunniallisena jazz-rumpalina. Kuitenkin vanhat tuttavat, rahaa kärttävä vaimo ja työnsaannin hankaluus tekevät kaidalla polulla pysyttelemisestä mahdotonta.

Hollywood-tabuja rikkonut elokuva ei enää nykypäivänä tunnu laisinkaan radikaalilta, mutta aikaansa nähden sen teemat ovat rohkeita. Kultainen käsivarsi ei tokikaan ole edes ensimmäisiä huumeidenkäyttöä käsitteleviä elokuvia, mutta laittomien päihdetouhujen avoimuutta pidettiin silti roisina. Vieläpä, kun heroiinihuumassa hikoili viihdemaailman kultapoika Frank Sinatra! Sinatran näyttelemä Frankie on tosin suorastaan rakastettava hahmo, joka itse kärsii pahiten myrkyllisestä ympäristöstään. Draama henkii film noirien väistämätöntä kurjuutta, joka tässä tapauksessa johtuu pitkälti yhteiskunnan rakenteista. Kultainen käsivarsi ei pidä yksilöä tyypillisen amerikkalaiseen tapaan oman onnensa seppänä: Frankie ei voi pelastua onnettomasta tilanteestaan yksin.

Kyseenalaisena pidetystä teemastaan huolimatta Kultainen käsivarsi otettiin vastaan hyvin ja elokuvasta muodostui aikojen kuluessa klassikko, tosin 1001-listalle se lisättiin vasta vuonna 2013. Frankiesta kehkeytyi yksi Sinatran ikimuistoisimmista ja kehutuimmista roolitöistä. Sinatran ohella parasta elokuvassa on Elmer Bernsteinin loistava musiikki, joka toi filmille yhden sen kolmesta Oscar-ehdokkuudesta. Paljosta hyvästä huolimatta Kultainen käsivarsi ei allekirjoittanutta aivan täysin tempaissut mukaansa. Tarina saisi olla tukevampi, jotta kokonaisuus toimisi vielä paremmin. Menevällä jazzilla ryyditetty addikti-draama on toki silti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

Kiss Me Deadly - Kohtalokas tapaaminen (1955)

Ohjannut Robert Aldrich
USA 1955, 106 min.
Rikos, Mysteeri, Scifi
Pääosissa: Ralph Meeker, Albert Dekker, Gaby Rodgers

Va-va-voom! Pretty bow!

Yksityisetsivä Mike Hammer (Meeker) ottaa autonsa kyytiin epätoivoisen, puolialastoman naisen. Kovanaamaisen Miken pakotettu hyvä työ osoittautuu erheeksi, kun pelokas liftari johdattaa hänet mystisten agenttien ja epäilyttävästi hohtavien salaisuuksien maailmaan. Mutta koska Pandoran lipas on jo raollaan, on Miken tietenkin sukellettava sekaan perin kummalliseen tapaukseen.

Kovaksikeitetty Mike Hammer on Mickey Spillanen vuonna 1947 luoma hahmo, joka oli 1950-luvulla varsin suosittu ja tunnettu. Hammer seikkailee kirjojen ohella viidessä omassa filmissään sekä lukuisissa tv-sarjoissa ja -elokuvissa. Kohtalokas tapaaminen perustuu suoraan Spillanen samannimiseen teokseen (1952), vaikka kertomusta onkin muunneltu. Elokuvan tarina yhdistelee mainiosti jokseenkin tavanomaista film noiria scifiin, jälkimmäinen genre tosin vyöryy mukaan vasta kertomuksen loppupuolella. Genreyhdistelmä tuntuu ensi alkuun yllättävältä, mutta kuitenkin mainiosti aikaansa kuvaavalta. Aikakautensa ydinsodan pelko ja sienipilvien muotoiset painajaiset heijastuvat elokuvasta varsin hyvin.

Kohtalokas tapaaminen oli Robert Aldrichin (1918─1983) viides itsenäisesti ohjaama elokuva, jota edeltäneet teokset olivat jo olleet hittejä. Huonosti ei tämäkään filmi menestynyt, joskin Aldrichin uran huippu odotti häntä vasta seuraavalla vuosikymmenellä (esim. Mitä tapahtuikaan Baby Janelle, 1962). Myös Kohtalokas tapaaminen on eittämättä merkittävä teos aikansa kuvaajana ja muutoinkin menevänä rikosjännärinä. Tyylinsä ja kielensä puolesta filmi heijastelee hauskasti pulp fictionia tai kioskikirjallisuutta, jossa sen juuretkin toki ovat. Eikä muuten suinkaan ole sattuma, että Quentin Tarantinon elokuvassa Pulp Fiction (1994) on eräs varsin tutulla tavalla hohdokas salkku. Juontavatko monien muidenkin elokuvien lukuisat, mystisesti hohtavat salkut, arkut ja rasiat juurensa Kohtalokkaaseen tapaamiseen?

Pisteytys:

8/10

The Bigamist - Kahden naisen rakkaus (1953)

Ohjannut Ida Lupino
USA 1953, 80 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Edmond O'Brien, Ida Lupino, Joan Fontaine, Edmund Gwenn

For the first time, I felt needed.

San Franciscossa asuva aviopari, Harry (O'Brien) ja Eve Graham (Fontaine), yrittävät adoptoida lapsen. Pariskunnan taustoja selvittävälle adoptiovirkailijalle (Gwenn) kuitenkin selviää, että Harry viettääkin jo osa-aikaista perhe-elämää Los Angelesissa toisen naisen, Phylliksen (Lupino) kanssa. Phyllis puolestaan ei tiedä mitään Evestä. Kaikkeen on kuitenkin syynsä.

Kahden naisen rakkaus on film noir, joskaan ei aivan tyypillinen sellainen. Rikos on kaksinnaiminen ja rikollinen on päällepäin tavalliselta vaikuttava mies, joka kärsii syvästä yksinäisyydestä. Myös Harryn molemmat kumppanit vellovat omassa surussaan. Eve suree isänsä heikentyvää terveyttä ja lapsettomuuttaan, eikä osaa käsitellä vaikeuksiaan muutoin kuin paneutumalla tarmokkaasti bisnesasioihin. Hylätyksi olonsa tunteva Harry löytää lohtua Phylliksestä, joka puolestaan ei tahdo paljastaa miehelle mitään menneisyydestään. Jännitys syntyy moraalittomasta salamyhkäisyydestä, jota tukevat film noireille tyypilliset raskassävyiset sävelmät. Kohtalon oikkujen vuoksi päähenkilöt saavat maistaa vain pienen palan onnea, vaikka kenties sisimmässään tietävät sen katoavaisuuden. Mikäli katsoja pääsisi omantunnon äänenä kuiskimaan oikeita ratkaisuja elokuvan henkilöiden korviin, voisi olla vaikeaa sanoa, mitä kenenkin lopulta pitäisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Mahdottomuus löytää oikeita ratkaisuja on vain inhimillistä.

Elokuvan ohjasi Phylliksen roolia näyttelevä Ida Lupino ja tiettävästi Kahden naisen rakkaus on ensimmäinen elokuva, jonka on ohjannut pääroolissa näyttelevä nainen. Eivätkä naisohjaajat olleet tuona aikana muutoinkaan itsestäänselvyys! Ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kummoistakaan suosiota, mutta sittemmin kriitikot ovat löytäneet tämän omalaatuisen helmen. Tunnelmaltaan surumieliseen draamaan on ujutettu myös jokunen vitsinpoikanen: Harry ja Phyllis tapaavat turistibussissa, joka kiertää elokuvatähtien kotikulmilla. Tietenkin bussi ajaa elokuvassa adoptiovirkailijaa näyttelevän Edmund Gwennin talon ohi ja kuski muistaa mainita Gwennin joulupukkiroolin kuuluisassa jouluelokuvassa Ihme 34. kadulla (1947).

Pisteytys:
7/10

Pickup on South Street - Taskuvaras (1953)

Ohjannut Samuel Fuller
USA 1953, 80 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Richard Widmark, Jean Peters, Thelma Ritter

I'm just a guy keeping my hands in my own pockets...

Taskuvaras Skip McCoy (Widmark) näpistää ruuhkabussissa lompakon nuorelta naiselta, Candylta (Peters). Candy ei voi ilmiantaa harmillista rikosta poliisille, sillä on itsekin sekaantunut laittomuuksiin. Mystisen salaviestin sisältänyt lompakko kuului ex-poikaystävälle, jonka puuhista kommunistien vakoojana Candy tosin ei ole tietoinen. Kytät ovat silti Candyn jäljillä ja Candy puolestaan etsii kuumeisesti lompakkonsa pihistäjää. Kuka löytää ja kenet?

Samuel Fullerin Taskuvarkaassa parasta ovat hyvin hiotut hahmot ja polveileva juoni, joka tarjoaa päähenkilöilleen paljon pohdiskeltavaa. Esimerkiksi pikkurikollinen Skip joutuu pähkäilemään, valitako isänmaan asia vai olisiko sittenkin parasta luikerrella oikotietä onneen ja hyötyä yllättävästä saaliistaan rahallisesti. Oscar-ehdokkuuden roolityöstään saanut Thelma Ritter luo hahmoista ikimuistoisimman, näennäisesti kravatteja kaupittelevan kaikkitietävän naisen, joka kuitenkin elättää itsensä ilmiantamalla poliiseille pikkukonnia ja isompiakin ketkuja.

Kylmän sodan film noir on mainio rikosleffa ja genrelleen ominaisen tapaan kyyninen kuvaus kovaksikeitetystä alamaailmasta. Sodanjälkeisessä ajassa epäilyksen ilmapiiri on vahvasti läsnä ja se on myös tämän filmin kantava teema. Elokuva sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, joskin ajan saatossa siitä on muodostunut yksi film noir -genren merkkipaaluista. Vahva teos ei tehnyt tähän katsojaan lähtemätöntä vaikutusta ainakaan tällä kertaa, vaikka Taskuvarkaan jännitys pitääkin otteessaan varsin kelvollisesti.

Pisteytys:
7/10

Gilda (1946)

Ohjannut Charles Vidor
USA 1946, 110 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Rita Hayworth, Glenn Ford, George Macready

I can never get a zipper to close!

Silmänkääntötemput taitava Johnny Farrell (Ford) kiertää kasinoita Buenos Airesissa ja voittaa sopivan potin toisensa perään. Erään laittoman kasinon omistaja Ballin Mundson (Macready) palkkaa terävän Farrellin apulaisekseen. Pian Farrell tapaa myös uuden pomonsa vallattoman vaimon, Gilda Mundsonin (Hayworth). Kaksikko tosin on tavannut aiemminkin romantillisten yhteenottojen merkeissä, ja nyt menneisyyden kaunat ja sammumattomat intohimot roihahtavat jälleen täyteen liekkiinsä.

Valloittava film noir muistetaan eritoten Rita Hayworthin voimakkaan moniulotteisesta roolisuorituksesta ja sen jälkipyykistä. Räväkän Gildan kuumottavat tanssinumerot ovat tehneet hahmosta lähes ikonisen. Gilda tai Rita Hayworth mustassa mekossaan lienee jopa tunnetumpi kuin itse elokuva, ja tietenkin hahmosta muodostui nopeasti seksisymboli. Eritoten Gildan esittämä viekoitteleva veisu Put the Blame on Mame lukeutuu elokuvan ikimuistoisimpiin hetkiin. Mielenkiintoista tietenkin on se, missä määrin elokuva huokuu misogyniaa ja kuinka se kuvaa naistähteään. Gilda esitetään pitkälti itsenäisenä femme fatalena, joka kuitenkin lopulta vaikuttaa olevan riippuvainen ensirakkaudestaan. Sanoma jää ristiriitaiseksi.

Gildassa on toki muutakin muistettavaa kuin itse Gilda. Tarina ei ole täydellinen, mutta hyvä. Sensuurisäädökset pakottivat luovuuteen ja Gildan tapauksessa kaikki keinot ovat kyllä olleet käytössä. Repliikitkin ovat täynnä sekä hienovaraisia että suorasukaisia vihjeitä. Melkoisia harmaita haituvia on tämäkin filmi varmasti koodinvartijoille aiheuttanut!

Pisteytys:

8/10

Strangers on a Train - Muukalaisia junassa (1951)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1951, 101 min.
Trilleri, Rikos
Pääosissa: Farley Granger, Robert Walker, Ruth Roman, Patricia Hitchcock

My theory is that everyone is a potential murderer.

Tennispelaaja Guy Heines (Granger) kohtaa junassa omalaatuisen ja hieman tunkeilevan miehen, Bruno Antonyn (Walker). Bruno esittää Guylle keksimänsä kaavan täydelliseen murhaan. Hän tarjoutuu murhaamaan Guyn vaimon, jos Guy vastineeksi murhaa Brunon isän - näin kumpikaan ei voi jäädä kiinni, mutta molemmat pääsevät eroon epämieluisasta läheisestään. Junamatkan päätyttyä Guy pyyhkii piinallisen kohtaamisen mielestään, mutta pian hän vastaanottaa karmivan uutisen vaimonsa murhasta.

Muukalaisia junassa on Alfred Hitchcockin kultakauden alkusysäys. Elokuva osoittaa, miten pelkoon ei tarvita säpsäyttelyä tai edes varjoja kummempia efektejä; hyvä tarina on tärkein. Hyytävää kertomusta oli käsikirjoittamassa itse jännityskirjailija Raymond Chandler, vaikka kemiat Hitchcockin kanssa eivät osuneetkaan yhteen aivan saumattomasti. Loistavaa tarinaa täydentävät oivat näyttelijät. Varsinkin Robert Walker on erinomainen kaikessa karmivuudessaan. Sääli, että hän kuoli melko pian elokuvan ensi-illan jälkeen. Hahmosta tuli jopa mieleen neljä vuosikymmentä tuoreempi Antony Hopkinsin rooli Hannibal Lecterinä.

On hykerryttävän miellyttävää löytää kustakin Hitchcockin elokuvasta viitteitä ohjaajan muuhun tuotantoon. Tarinassa on häivähdyksiä omalaatuisesta äiti-suhteesta ja elokuvan alussa nähdään ohjaajan lyhyt cameo. Myös elokuvassa Nainen katoaa (1938) oltiin junassa. Täydellistä murhaa on suunniteltu ainakin filmeissä Epäilyksen varjo (1943) ja Köysi (1948). Jälkimmäisessä myös oli havaittavissa viittauksia päähenkilöiden keskinäiseen romantilliseen kiinnostukseen - samoin kuin tässäkin elokuvassa. Alkuperäisessä Hollywood-versiossa tosin Hainesin ja Antonyn keskinäistä vetovoimaa ei erityisemmin korosteta. Sen sijaan elokuvan vaihtoehtoisessa, alunperin julkaisemattomassa versiossa päähenkilöiden suhde saa uusia sävyjä. Versio on nykyisellään saatavana dvd:nä ja oli jo omissa hyppysissäni solahtamassa soittimeen, mutta eipä pannahinen kirjaston lainatavara toiminut. Se on katsottava sitten joskus toiste, sillä tämän elokuvan pariin täytyy ehdottomasti palata.

Pisteytys:

9/10

The Big Carnival - Tuhansien silmien edessä (1951)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1951, 110 min.
Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Jan Sterling, Porter Hall

Bad news sells best.

Chuck Tatum (Douglas) on menestynyt toimittaja, jonka ura on kuitenkin hetkellisesti jumittunut tympeään Albuquerquen pikkukaupunkiin New Mexicossa. Yksi jymyjuttu voisi palauttaa Tatumin jälleen huipulle, mutta mitäpä aavikolla tapahtuisi. Reportterin tilaisuus koittaa, kun muuan mies jää loukkuun sortuneeseen luolaan. Tatum ryhtyy koordinoimaan pelastustoimia pitääkseen langat tiukasti käsissään. Lehtijutuista tulee menestys, ja pian näennäiset pelastustoimet muuttuvat suureksi karnevaaliksi.

Tuhansien silmien edessä tunnetaan englanniksi parhaiten nimellä Ace in the Hole, joka kuvaa melkoisen hyvin Chuck Tatumin motiiveja. Sortuneessa luolassa oleva mies on hänelle ässä hihassa, joka takaa hyvät tulot päiväkausiksi ja avaa oven takaisin uran huipulle. Kyyninen tarina saa hetkittäin jopa mustan komedian piirteitä - niin älyttömäksi luolan ympärillä tapahtuva hullunmylly äityy. Huvittavinta tai karmeinta on, että se voisi tapahtua oikeastikin. Elokuva toki myös perustuu pariin tosielämän sattumukseen. Näin valemedioiden ja klikkiotsikoiden kultaisella aikakaudella myös tästä filmistä löytää ajankohtaisuutta.

Tuhansien silmien edessä on Billy Wilderin ensimmäinen auteur-elokuva. Sittemmin teosta on kehuttu, mutta aikalaisyleisöiden mielestä elokuva oli liian julma ja tunteeton; Hollywood-teokseksi filmi on kyllä harvinaisen kyyninen. Oscar-ehdokkuuksia tuli vain yksi, käsikirjoituksesta, mutta voitto meni musikaalille Pariisin lumoissa (1951). Valinta kuvannee aikaansa ja akatemian mieltymyksiä. Sentään Venetsian filmijuhlilla Wilder menestyi elokuvansa kanssa paremmin. Sanottakoon kuitenkin, ettei Tuhansien silmien edessä ole suinkaan paras näkemäni Wilderin elokuva, vaikka sen erinomainen tarina herättää tunnereaktioita aina kyynisyydestä hilpeyteen. Elokuva on myös ainoa Kirk Douglasin ja Billy Wilderin yhteistyö. Edelleen elävä legenda Douglas on roolissaan hyvässä vedossa.

Pisteytys:

8/10

Sunset Blvd. - Auringonlaskun katu (1950)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1950, 110 min.
Draama
Pääosissa: William Holden, Gloria Swanson, Erich von Stroheim, Nancy Olson

The stars are ageless, aren't they?

Vähäpätöinen käsikirjoittaja Joe Gillis (Holden) tapaa sattumalta entisen tähtinäyttelijän Norma Desmondin (Swanson). Rahapulassa Gillis suostuu laatimaan Desmondille käsikirjoituksen, joka on palauttava unohdetun diivan takaisin valokeilaan. Gillis muuttaa Desmondin valtavaan kartanoon, jossa asuu myös hovimestari Max von Mayerling (von Stroheim). Työskentely pölyisten tähtien maailmassa ei suo Gillisille menestystä, vaan elo muistojen kartanossa muuttuu lähes painajaiseksi.

Kaikista Hollywood-satiireista Auringonlaskun katu on kenties ikimuistoisin. Parrasvalojen nurjalle puolelle kurkistetaan kolkon huumorin saattelemana, mikä keventää lähes groteskia ja vaivaannuttavaa tähtien rappiota. Yhtymiä todelliseen Hollywoodiin lisäävät monien tähtien cameot: elokuvassa nähdään muun muassa Buster Keaton ja Anna Q Nilsson, joka oli 1920-luvun suurnimiä. Päätähdetkin pistävät itseironiaa likoon. Eräässä lukuisista klassikkokohtauksista Norma Desmond näyttää Joe Gillisille vanhan elokuvansa. Tosiasiassa tuo filmi on Gloria Swansonin tähdittämä Queen Kelly (1929), jonka Erich von Stroheim vieläpä oli ohjannut.

Auringonlaskun katu oli tietenkin ilmestyessään menestys, vaikka se sai osakseen myös vaivaantunutta kritiikkiä. Hämmennys näkyi myös akatemiapalkintoja jaettaessa, eikä pystejä tullut kuin kolme: käsikirjoituksesta, musiikista ja lavastuksesta. Muitakin palkintoja elokuva olisi toki ansainnut. Akatemiapalkinto olisi kuulunut eritoten Gloria Swansonille, mutta onneksi hänet palkittiin toisissa gaaloissa: Swansonin palkintokaappiin päätyivät niin Golden Globe kuin suomalainen Jussi-patsaskin! Ylipäätään Auringonlaskun katu on saanut monien muiden elokuvien tapaan kunnollista ylistystä osakseen vasta vuosikymmenten kuluessa. Time-lehden kriitikko kuvasi osuvasti elokuvan näyttävän Hollywoodista sekä sen parhaan että pahimman puolen. Sitähän Hollywood on – yhtäältä toiveet täyttävä unelmatehdas, mutta myös mekaaninen ja julma haaveiden murskaaja.

Pisteytys:

10/10

In a Lonely Place - Hermot pinnalla (1950)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1950, 94 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gloria Grahame, Frank Lovejoy

You get to a lonely place in the road, and you begin to squeeze...

Dixon Steele (Bogart) ei ole mikään herrasmies, mutta hän vetää silti puoleensa runsaasti ihailijoita. Steele on nimittäin nerokas käsikirjoittaja, ja nerojen tapaan omalaatuinen persoona. Lyhytpinnainen Steele joutuu ärhäkkyytensä ja onnettoman yhteensattuman vuoksi syytetyksi murhasta, jota hän ei sanojensa mukaan kuitenkaan tehnyt. Steele saa alibin naapuriltaan Laurel Graylta (Grahame), jonka kanssa hän aloittaa kiihkeän ja nopeasti etenevän lemmensuhteen. Mutta onko Grayn usko Steelen syyttömyyteen vankkumaton?

Samannimiseen romaaniin (1947) pohjautuvan elokuvan tarina on erinomainen ja synkässä kyynisyydessään se osuu vielä hyvin kuvaamaan sodanjälkeisen ajan tunnelmia. Humphrey Bogart on lähes puistattavan vakuuttava väkivaltaisena hermoilijana, joka tulee parhaiten toimeen ollessaan yksin. Sama erakkomaisuus ja pieni ärhäkkyyskin liitettiin myös Bogartiin itseensä. Kenties omakohtaisuus oli yksi syy sille, että Bogart kiinnostui elokuvasta suuresti. Tuottajakin löytyi Bogartin omasta ja varsin tuoreesta tuotantoyhtiöstä. Humphrey Bogart ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa tähti: vastanäyttelijä Gloria Grahamen vähäeleinen tulkinta piirtyy mieleen jokaista eleganttia kulmakarvankohotusta myöten. Kiinnostavan sävynsä elokuvalle antaa Grahamen ja ohjaaja Nicholas Rayn avioliitto, joka kuvausten aikaan oli jo ajautunut kriisiin. Liitto päättyi skandaaliin paria vuotta myöhemmin.

Hermot pinnalla asettuu film noir -genreen, vaikka siinä ei lajityypin tavanomaisen kaavan mukaan erityisemmin seurata rikoksen ratkomista. Pikemminkin elokuva pureutuu Steelen masentuneeseen mielenmaisemaan syytösten keskellä. Oma koukkunsa on myös saada aina protagonistia puolustava katsoja epäileväiseksi: ehkäpä Steele onkin murhaaja? Eikä käy kiistäminen, etteivätkö todisteet voisi viitata siihen suuntaan. Loppukaan ei tarjoa kunnollisia vastauksia, vaan jättää sekä päähenkilön että katsojan tyhjin käsin. Miltei ärsyttävän avoin ja yllättävä loppuratkaisu improvisoitiin elokuvaan viime hetkellä. Ratkaisu istuu kuitenkin elokuvan toivottoman välinpitämättömään tunnelmaan. Dixon Steele on niin elämän murjoma mies, että pelissä voi aivan hyvin olla kaikki ja ei mitään.

Pisteytys:

8/10

LUUKKU 10: Mustaa elokuvaa

70 vuotta sitten toisen suursodan jälkipyykki oli täydessä touhussa ja kylmä sota kolkutteli ovella. Sodanjälkeinen katkeruus ja poliittisen ilmapiirin kireys näkyi myös ajan elokuvissa. Yhdysvalloissa kyynisen film noirin aikakausi oli kukkeimmillaan ja Italiassa yhteiskuntakriittisen neorealismin koulukunta oli syntynyt. Tapahtuipa elokuvamaailmassa tuolloin muutakin merkittävää: vuonna 1946 Cannesin elokuvajuhlat järjestettiin ensimmäistä kertaa ja pääpalkinto jaettiin hövelisti peräti yhdelletoista elokuvalle.

Elokuvien 1940-luku on allekirjoittaneella tuoreessa muistissa, sillä sen parissa on juuri vietetty hieman reilu kaksi vuotta. 70 vuotta sitten valkokankailla näytettiin yksi jos toinenkin myöhemmin klassikoksi muodostunut helmi. Parhaiten tunnettu vuoden 1946 elokuvista lienee Ihmeellinen on elämä, jonka ensi-ilta oli hieman ennen joulunpyhiä.

Vuoden 1946 kassamagneettien TOP-5 sisälsi peräti neljä elokuvaa 1001-listalta. Jo mainittu Ihmeellinen on elämä nousi tilaston kärkeen, perässä tuli Hitchcockin Notorius ja kolmatta sijaa piti Humphrey Bogartin tähdittämä Syvä uni. Neljännellä sijalla oli film noir Jälki häviää tyhjään ja viidentenä amerikkalaisten sotilaiden kotiinpaluuta kuvaava Parhaat vuotemme. Neljättä sijaa pitänyt Jälki häviää tyhjään oli vielä minulla näkemättä, mutta nyt on sekin asia korjattu.

 

The Dark Corner - Jälki häviää tyhjään
Ohjannut Henry Hathaway
USA 1946, 99 min.

Rikos, Draama, Jännitys

Pääosissa: Mark Stevens, Lucille Ball, Clifton Webb, Kurt Krueger

Yksityisetsivä Bradford Galt (Stevens) on vasta vapautunut vankilasta ja kääntänyt elämässään uuden sivun. Hän on ryhtynyt yksityisetsiväksi ja palkannut kumppanikseen sanavalmiin sihteerin Kathleenin (Ball), joka osoittautuukin matkan varrella arvokkaaksi avuksi. Pian Galtista alkaa tuntua, että joku on hänen jäljillään pahat mielessään. Epäilykset kohdistuvat entiseen petolliseen tuttavaan Anthony Jardineen (Krueger). Jardinen naissotkujen vuoksi orastavaan rikoskuvioon astuu kuitenkin myös mustasukkainen mies Hardy Cathcart (Webb).

Elokuvan erikoisuus on se, että siinä nähdään kevyistä komedioista tuttu Lucille Ball vakavassa roolissa. Ball tekee kyllä hienon roolityön ja hänellä on osaansa juuri oikeanlaista särmää! Muutoinkin sihteerin ja etsivän orastava työpaikkaromanssi on tärkeä osa juonta. Elokuva perustuu itse asiassa naistenlehdessä julkaistuun kertomukseen - lieköhän kyseessä ollut alunperin nimenomaan sihteerin seikkailuihin painottunut tarina?

Rooleista on mainittava vielä Clifton Webbin Hardy Cathcart, joka tuo voimakkaasti mieleen Webbin hahmon eräässä toisessa film noirissa, nimittäin Laurassa (1944). Tämä tosin ei varsinaisesti haittaa mitään, sillä hahmo on mainio. Tarkemmin ajatellen elokuvan tarinassakin on hieman samoja elementtejä kuin Laurassa. Mutta ihmekös tuo, kun kummassakin elokuvassa yhtenä käsikirjoittajana on ollut Jay Drattler. Onnistuneesti punottu rikostarina tarjoaa jännitystä, mutta elokuva jää kuitenkin mieleen lähinnä loistavan Lucille Ballin ansiosta.

Pisteytys:
7/10