17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

Tinker Tailor Soldier Spy ─ Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Ohjannut Tomas Alfredson

Iso-Britannia, Ranska, Saksa & USA 2011, 127 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: Gary Oldman, Colin Firth, Tom Hardy

Who can spy on the spies?

Iso-Britannian tiedustelupalvelussa myrskyää. Joku on vuotanut salattuja tietoja Neuvostoliitolle, mutta tekijän henkilöllisyys on kiusallisen vaikea selvittää. Kokenut agentti George Smiley (Oldman) saa näyttävästi potkut, mutta pian häntä pyydetään vaivihkaa selvittämään petturin henkilöllisyys. Kun tapahtumat vyöryvät käyntiin, Euroopan kolea joulukuu värjäytyy verellä.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja perustuu jännityskirjailija John le Carrén samannimiseen vakoiluromaaniin (1974), josta on aiemmin tehty suosittu tv-sarja (1979). Elokuvasovitus on brittiläisen viileä ja kylmäverinen, eikä mitään jenkkiammuskelua tai -kaahailua. Luodit kyllä laulavat, mutta vain tarkoin harkituissa kohdissa, jännitettä täyteläisesti kasvattaen. Toiminnan sijaan korostuu pikemminkin riviagenttien moraalinen pohdiskelu. Tarinassa on välillä hankala pysyä mukana, mutta juonen kiemuroiden sijaan tässä elokuvassa tärkeintä on kolea tunnelma.

 

Rauhallinen tarina on sinänsä hyvä, mutta todellakin parasta elokuvassa on pikkutarkkuudella luotu 1970-luvun miljöö. Haalean rusehtava, tupakansavuinen maailma herää eloon ja kylmän sodan ilmapiiri leijailee ilmanalassa. Ankeassa maailmassa on aavistus samaa tunnelmaa, kuin Tomas Alfredsonin aiemmassa menestysteoksessa Ystävät hämärän jälkeen (2008). Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja sai kehuja eritoten aikakauden kuvauksesta, mutta myös käsikirjoitus huomioitiin Baftalla ja Gary Oldmanin taitavan pidättyväinen roolisuoritus toi useita palkintoehdokkuuksia.

 

Pisteytys: 7/10

Bram Stoker's Dracula ─ Bram Stokerin Dracula (1992)

Ohjannut Francis Ford Coppola

Iso-Britannia & USA 1992, 128 min.

Kauhu, Romantiikka

Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Anthony Hopkins, Keanu Reeves, Richard E. Grant

Do you believe in destiny?

Sodasta palaava Vlad Dracula (Oldman) löytää vaimonsa (Ryder) kuolleena. Jumalalleen sydämistyvä Dracula kietoutuu pimeyden voimiin ja aikoo kostaa rakkaansa kovan kohtalon. Kaksi vuosisataa vierii, kunnes Dracula uskoo löytäneensä vaimonsa reinkarnaation, suloisen viattoman Minan (Ryder). Pian pahuus saapuu Lontooseen ja ottaa valtaansa lempeä janoavat siveät neidot.

 

Bram Stokerin Dracula on visuaalisesti komea elokuva, jonka kerronta tuntuu hetkittäin melko villin kokeelliselta. Toisinaan ideat toimivat loistavasti, mutta kokonaisuus tuntuu turhan pökkelöltä. Kritiikkiä filmi on saanut osakseen varsinkin epätasaisista roolisuorituksista, vaikka mukana onkin näyttävä laatunäyttelijöiden kaarti. Moni rooli tuntuu teatraalisuudessaan lähes koomiselta. Upeinta elokuvassa on kreivi Dracula itse, sillä hahmon pahuus saa mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Francis Ford Coppolan visio Bram Stokerin klassikkokirjasta (1897) pyrkii taltioimaan alkuperäisteoksen uskollisesti, kuten elokuvan nimikin jo lupaa. Kerronnassa hyödynnetään kirjasta tuttuja päiväkirjamerkintöjä ja temaattisesti molemmat teokset käsittelevät tukahdettua seksuaalisuutta. Uutta on kuitenkin voimakas romanssijuoni, joka ainakin minusta tuntuu hieman valjulta. Erikoinen kauhuromanssi oli silti aikanaan menestys. Dracula palkittiin oivan estetiikkansa ansiosta kolmella Oscarilla (puvustus, meikit, efektit) ja lavasteistakin teos oli ehdolla. Kassamagneetiksi nousseen filmin vanavedessä julkaistiin pian kehno uusinta Frankensteinista (1994), joka syystäkin jäi vampyyritarinan maineen varjoon.

Pisteytys: 6/10

JFK ─ avoin tapaus (1991)

Ohjannut Oliver Stone

USA & Ranska 1991, 183 / 206 min.

Historia, Draama, Trilleri

Pääosissa: Kevin Costner, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Sissy Spacek

And who killed the President?

Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin Teksasissa 22. marraskuuta vuonna 1963. Murhasta pidätettiin marxisti Lee Harvey Oswald (Oldman), mutta piirisyyttäjä Jim Garrisonilla (Costner) on vahva epäilys laajemmasta salaliitosta. Garrisonin tiimin tutkimukset uppoutuvat syvälle marraskuisen päivän vaiettuihin mysteereihin: oliko ampujia sittenkin useampi, miksi kaikkia silminnäkijöitä ei kuulusteltu kunnolla ─ ja kuka todellisuudessa oli presidentin murhan takana?

Tositapahtumiin kytkeytyvä JFK on dramatisoitu perustuen Jim Garrisonin samannimisen kirjaan (1988) sekä salaliittoihin erikoistuneen toimittaja Jim Marrsin teokseen Crossfire: The Plot that Killed Kennedy (1989). Kennedyn salamurhaan kytkeytyvien tapahtumien todellista luonnetta ei välttämättä koskaan saada täysin aukottomasti selville, mutta juuri spekulointi-intoa herättävä mysteeri tekee elokuvasta niin mielenkiintoisen. JFK osoittaa, miten haastavaa ja moniulotteista on tutkia menneisyyteen jääneitä tapahtumia vaillinaisin johtolangoin.

 

Kovalla tähtikaartilla vahvistettu JFK oli ilmestymisvuotensa suurimpia kassamagneetteja, joka menestyi myös palkintogaaloissa. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta filmi voitti lopulta parhaan kuvauksen ja leikkauksen pystit. Laadukkaasti toteutettu JFK ansaitsi palkintonsa, sillä trillerimäisyys ja tarinan jouhevuus pysyvät yllä huimasta pituudesta huolimatta. Hienoinen tiivistäminen toki ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka vangitseva filmi ei ehdikään puuduttaa pahasti. Liiemmin tyhjäkäyntiä ei ole edes ohjaajan versiossa, jonka mitta ulottuu kolmeen ja puoleen tuntiin.

 

Pisteytys: 8/10

8 x Halloween: osa V (Hannibal, 2001)

Bowels in or bowels out?

Kauhukimara on edennyt hiipien jo 2000-luvulle. Päivän puistatukset aiheuttaa karmiva sarjamurhaaja Hannibal Lecter, jota tulkitseva näyttelijä Anthony Hopkins nappasi tänä vuonna toisen Oscarinsa. Ensimmäinen pysti tuli osuvasti Uhrilampaista (1991), jonka suora jatko-osa Hannibal on. Kahdenkymmenen vuoden takaiseen Halloween-tunnelmaan sopii oivasti myös öljylampun valossa kylpevä kauhuelokuva The Others (2001). Hieman lempeämmän lähestymistavan puolestaan tarjoaa Pixarin hauskojen hirviöiden kavalkadi Monsterit Oy (2001).

 

Hannibal

Ohjannut Ridley Scott

USA, Iso-Britannia & Italia 2001, 131 min.

Trilleri, Rikos

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Ray Liotta

 

 

Uhrilampaiden (1991) jatko-osa Hannibal johtaa kannibaalimurhaajan kannoille. Hannibal Lecterin (Hopkins) vankilapaosta on kulunut vuosikymmen, eikä miehestä ole sittemmin näkynyt jälkeäkään. Kun tutkinta avataan uudelleen, agentti Clarice Starling (Moore) saa huomata, että Lecterin kintereillä on muitakin intohimoisia etsijöitä. Vaan onko nokkela murhaaja kaikille liian ovela?
 

Hannibal ei nouse esiosansa tasolle, vaikka tunnelmassa onkin parhaimmillaan ripaus samaa karmivuutta ja syysiltoihin sopivaa kolkkoutta. K18-leima takaa sen, etteivät hirveyksien ystävät jää ilman kunnon goremässäilyä. Verta ja suolenpätkiä tosin saadaan odottaa miltei elokuvan loppuun asti. Erityisesti Hannibal Lecterin järjestämä illallinen on hieno ja mieleenpainuva kohtaus, mutta siihen päästäkseen tarina rönsyilee ja polveilee melkoisesti.

Suuret panokset toivat Hannibalille kovat lipputulot, mutta kriitikot eivät olleet elokuvasta järin innoissaan. Elokuva on saanut ansaitusti kehuja komeista miljöistä, eikä esimerkiksi näyttelijöissä ole mitään vikaa. Suurin ongelma on sekava rakenne, jonka vuoksi osa tarinan keskeisistä henkilöistä unohtuu tämän tästä. Sinällään idea Hannibalia eri syistä jahtaavista ihmisistä on kiehtova. Ehkä tarina toimii paremmin paperilla: Hannibal perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin (1999), joka on saanut osakseen elokuvaa parempia arvosteluja.

Pisteytys: 6/10