Pierrot le Fou ─ Hullu Pierrot (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard

Ranska & Italia 1965, 110 min.

Rikos, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Anna Karina

Life may be sad, but it's always beautiful.

Jean-Luc Godardin road moviessa rötöstellään ja rakastetaan. Villisti kurvailevan elokuvan vauhdissa on vaikea pysyä, mutta tarina käsittelee pääpiirteissään arkiseen elämänmenoonsa kyllästyneen miehen irtiottoa. Päähenkilö Ferdinand tai Pierrot (Belmonto) jättää tylsän avioelämänsä ja lähtee perheen lastenhoitajan Mariannen (Karina) kanssa riehakkaalle pakomatkalle. Elämä muuttuu elokuvaksi, toiminnaksi ja tunteeksi, mutta tuoko sekään tyydytystä?

Hullu Pierrot (engl. Crazy Pete) on uuden aallon sähäkkää tunnetta, villiä kokeellisuutta ja räiskyviä värejä. Näennäisesti simppeli juoni, jossa keskeisessä osassa on Godardin tapaan "tyttö ja ase", on mainio alusta kokeilla mitä erilaisempia elokuvakerronnan keinoja. Neljäs seinä kaatuu, genret vaihtuvat ja katsojan huomio kiinnitetään tyhjänpäiväiseen lörpöttelyyn. Monet keinot ja hahmot ovat tuttuja jo Godardin aiemmista elokuvista, mutta silti aivan omanlaisiaan.

 

Auteur-ohjaajan arvostetussa teoksessa piisaisi analysoitavaa ja ihmeteltävää monen katselukerran ratoksi. Runsaan ja rönsyävän elokuvan leikkisyys on inspiroinut myöhempiä elokuvantekijöitä. Muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai yhdysvaltalaiseen uuteen aaltoon lukeutuva Bonnie ja Clyde (1967), joka ammentaa ideoita Hullun Pierrotin räjähtävästä tunnelmasta. Jos jatketaan matkaa hieman eteenpäin, kaikuja kantaa myös Terrence Malickin Julma maa (1973).

Pisteytys: 8/10

À bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (1960)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1960, 90 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg

Shall we steal a Cadillac?

Viimeiseen hengenvetoon (engl. Breathless) on ranskalaisen uuden aallon big bang -klassikko. Elokuva sysäsi lopullisesti vanhat traditiot raiteiltaan, vaikka muutoksen tuulet olivat jo voimakkaasti mukana edellisvuonna syntyneissä elokuvissa 400 kepposta (1959) ja Hiroshima, rakastettuni (1959). Jean-Luc Godardin tavoitteena oli uudistaa elokuvakerronta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Erikoinen sävy syntyy esimerkiksi hyppyleikkauksista, jalkautumisesta Pariisin kaduille ja vapaamielisestä suhtautumisesta niin käsikirjoitukseen kuin ohjaamiseenkin.

François Truffaut'n käsikirjoittama tarina kertoo pariisilaisista vetelehtijöistä. Päähenkilö Michael  tai Lazlo (Belmondo) yrittää elää yhtä coolisti ja välinpitämättömästi kuin elokuvien Humphrey Bogart. Mies varastaa auton, ampuu poliisin ja pakenee. Tavoitteena on häipyä lopulta Italiaan, mutta ennen suurta karkumatkaa on kuitenkin vietettävä aikaa amerikkalaisen heilan Patrician (Seberg) kanssa. Michaelin elämäntapa johtaa vääjäämättömästi kohti viimeistä hengenvetoa, mutta ehkä juuri siksi tarina sykkii elämää ja on yhtä levoton kuin nuoruus itse.

Mullistava elokuva sai aikanaan hyvän vastaanoton ja teos menestyi esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla. Toisaalta taas Suomen sensuuriviranomaiset pistivät röyhkeän elokuvan aluksi pannaan, mutta elokuvan ensi-ilta sentään koitti jo vuonna 1964. Viimeiseen hengenvetoon on säilyttänyt raikkautensa näihin päiviin asti, vaikka sen keksimiä elementtejä onkin sittemmin käytetty toistamiseen ja kehitelty edelleen. Silti elokuvan nokkelat pienet teot pakottavat ajattelemaan ja analysoimaan kerrontaa uudella tavalla. Elokuvanautintoa parhaimmillaan!

Pisteytys:

10/10

Cléo de 5 à 7 - Cleo viidestä seitsemään (1962)

Ohjannut Agnès Varda
Ranska & Italia 1962,  90 min.
Draama
Pääosissa: Corinne Marchand, Dominique Davray, Michel Legrand, Antoine Bourseiller

Everybody spoils me. Nobody loves me.

Suosittu laulaja Cleo (Marchand) pelkää sairastuneensa vakavasti. Lääkärin tuomiota odottaessaan Cleo yrittää piristää itseään shoppailemalla ja yrittää nähdä tulevaisuuteen ennustajan avulla, mutta mikään ei vie ajatuksia pois sairauden pelosta. Lopulta lohtua tarjoaa toinen kuolemanpelon kanssa painiva kohtalotoveri, Algerian sotaan lähdössä oleva sotilas Antoine (Bourseiller).

Cleo viidestä seitsemään (engl. Cleo from 5 to 7) on Agnès Vardan (1928─2019) läpimurtoteos. Elokuva luetaan osaksi ranskalaista uutta aaltoa, vaikka Varda varsinaisesti ei kuulunutkaan suuntauksen ydinryhmään. Auteur-elokuva vaeltelee uudelle aallolle tyypillisellä tavalla kaupungin kaduilla ja tuntuu siten jopa aikamatkalta 1960-luvun Pariisiin. Elokuvassa, kuten muissakin Vardan teoksissa, näkyy myös ohjaajan aiempi ura valokuvaajana. Esteettiset sommitelmat on huomioitu viehättävän tarkkasilmäisesti.

Visuaalisesti tyylikäs elokuva huokuu aikakautensa tunnelmaa myös musiikin osalta. Cleon luottosäveltäjä Bobia näyttelee Michel Legrand (1932─2019), joka hieman myöhemmin tuli tunnetuksi maailmalla Cherbourgin sateenvarjojen (1964) säveltäjänä ─ tuon musikaaliklassikon muuten ohjasi Vardan puoliso Jacques Demy. Cleo viidestä seitsemään on paitsi hurmaava aikamatka, myös kiehtova tutkielma ajan kulumisesta, naiseudesta ja itsensä etsimisestä. Lopuksi mainittakoon myös valloittava lyhytelokuva, joka nähdään kesken varsinaisen filmin: pienen mykkäkomedian pääosissa nähdään silloinen aviopari Jean-Luc Godard ja Anna Karina!

Pisteytys:

10/10

Alphaville ─ Lemmy Caution - piru mieheksi (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1965, 99 min.
Draama, Scifi, Rikos
Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff

Away, away, says hate; closer, closer, says love.

Alphaville on futuristinen kaupunki toisella planeetalla. Kaukainen maailma muistuttaa omaamme, mutta Alphavillessa epäloogisuus ja tunteet ovat laittomia ja kaikkea valvovat mekaaniset aivot. Salainen agentti Lemmy Caution (Constantine) saapuu Alphavilleen toimittajaksi naamioituneena etsimään Alphavillen luonutta professoria, mutta rakastuukin tämän tyttäreen Natachaan (Karina).

Jean-Luc Godardin uuden aallon klassikko on omaperäinen yhdistelmä dystopiascifiä ja film noireja. Päähenkilö marssii tulevaisuuden maisemaan hohtavan valkoisessa trenssitakissaan, kuin suoraan 1950-luvun amerikkalaisista rikosleffoista! Dystopian luomisessa puolestaan on hyödynnetty ideoita George Orwellin romaanista 1984 (1949). Alphaville on kuvattu vaatimattomasti tammikuisessa Pariisissa, mutta Godardin mielikuvitusleikkiin vieraalla planeetalla on silti helppo lähteä mukaan.

Symbolinen ja hieman unenomainenkin elokuva kertoo kaunopuheisesti maailmasta, jossa runouden korvaavat kaavat ja numerot. Maailma on tuskallisen pimeä kuin ikuinen kaamos, eivätkä luonnottomat valot tuo kylmille kaduille lämmön häivähdystäkään. Alphaville on viileä ja hirvittävä elokuva, joka kuitenkin onneksi päättyy toivoon. Vaikka tarina on runollinen, Alphaville saattaa silti olla Godardin hollywoodmaisin elokuva. Ainakin Hollywoodin elementtejä kierrätetään ahkerasti, joskin tarkkanäköisesti ja hivenen ironisestikin. Elokuva oli aikanaan arvostelumenestys ja palkittiin ansaitusti Berliinin kultaisella karhulla.

Pisteytys:
8/10

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?

Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:

8/10

Masculin Féminin - Maskuliini feminiini (1966)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Ruotsi 1966, 103 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Chantal Goya, Marlène Jobert

The Children of Marx and Coca-Cola.

Jos mielii astua 1960-luvun kiihkeän muutoksen, aktivismin sekä estoistaan vapautuvan seksuaalisuuden aikakauteen, harva elokuva tarjoaa yhtä sävähdyttävää aikamatkaa kuin Maskuliini feminiini. Vuonna 1965 kuvattu elokuva laskeutuu kaduille sekä kahviloihin "Coca-Colan ja Marxin lasten kanssa" ja taltioi filmimuotoon myrskyä edeltävät kuohunnan vuodet.

Elokuvan päähenkilö on toimittajana työskentelevä nuorukainen nimeltä Paul (Léaud), joka kuluttaa aikaansa tyttöjä vikitellen, ystävänsä kanssa haastellen sekä niin elokuvissa kuin pesuloissakin notkuen. Näennäisen kiireetön elämä on kiihkeää, ja sitä on myös kuolema. Kerronta jaksottuu viiteentoista kohtaukseen; korostetun pilkottu rakenne on tuttu jo Jean-Luc Godardin aiemmasta teoksesta Elää elämäänsä (1962).

Monen muun Godardin 1960-luvun villin teoksen tapaan myös Maskuliini feminiini koettelee elokuvataiteen totuttuja rajoja. Uutta on esimerkiksi dialogin kyselevä tyyli, jonka kautta yhteiskunnallisten aiheiden pohdiskelu korostuu kiinnostavalla tavalla. Huomio kiinnittyy myös erikoisesti rajattuihin kuviin. Kamera tuntuu tämän tästä harhautuvan täysin väärille reiteille, mutta tietenkin katsojan katseen ohjaaminen yllättäviin paikkoihin tai jopa kuvan ulkopuolelle on täysin tarkoituksenmukaista. Lopputuloksena on huolimattoman tarkka kuva aikansa nuorison kuumeisen levottomasta ajatusmaailmasta ja muutoksenkaipuusta.

Pisteytys:

9/10

Le mépris - Keskipäivän aave (1963)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1963, 102 min.
Draama
Pääosissa: Michel Piccoli, Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang

Is that a mocking smile or a tender smile?

Käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) astuu mukaan Fritz Langin ohjaamaan Odysseys-elokuvaprojektiin, josta edellinen käsikirjoittaja sai potkut. Elokuvantekijöiden taiteellinen vapaus ja kassamagneettien tuottaminen ovat jatkuvassa ristiriidassa, ja konfliktit jatkuvat myös Paulin kotona. Hajoamaisillaan oleva avioliitto vetelee viimeisiään, ja vaimo Camille (Bardot) ryhtyy heilastelemaan Odysseuksen tuottajan Jeremy Prokoschin (Palance) kanssa.

Kuvankauniiseen Italiaan, Caprin saarelle sijoittuva Keskipäivän aave (engl. Contempt) ammentaa visuaalisia vaikutteita Jean-Daniel Pollet'n dokumentista Méditerranée (1963). Ikuisen Välimeren tunnelmaan yhdistyy 1960-lukulainen värien räikeys, joka kielii hienoisista Hollywood-vivahteista. Elokuva onkin Jean-Luc Godardin kaupallisin teos, oikea suuren budjetin ja isojen tähtien elokuva, joskaan menestys ei lopulta ollut massiivisten panosten mukainen. Ylipäätään eri elokuviin viitataan ahkerasti ja uuden aallon tapaan niiden elementtien kierrätys kuuluu asiaan. Hauskaa on eritoten ohjaajan tapa viitata itseensä ja edellisteokseensa Elää elämäänsä (1962): hetkittäin Paul ja Camille muuttuvat Godardiksi ja tämän vaimoksi Anna Karinaksi.

Elokuvien ohella Keskipäivän aaveen kertomus keskittyy yhden avioliiton romahtamiseen, pariskunnan toisistaan vieraantumiseen ja rakkauden loppuun. Yllättäen ilmestyvä aave voi kesken kauneimmankin päivän sammuttaa rakkauden, saada sen muuttamaan muotoaan tai toisinaan hellät tunteet voivat vaihtaa kohdetta. Teemalla viitataan Roberto Rosselinin uutta aaltoa enteilevään filmiin Matka Italiaan (1954), jossa aviopari ruotii kuolemaisillaan olevaa suhdettaan. Romanssin sammuminen tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin lohduttoman yksinäisyys-trilogian (erit. Yö, 1961). Keskipäivän aaveen tunnelma on kuitenkin Antonionin tulkintaa kevyempi tai peräti pinnallisempi ─ Camillen sanoin, c'est la vie!

Pisteytys:
7/10

Vivre sa vie - Elää elämäänsä (1962)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1962, 85 min.
Draama
Pääosissa: Anna Karina, Sady Rebbot, Monique Messine

Shouldn't love be the only truth?

Jean-Luc Godardin (1930─) Elää elämäänsä on kahdentoista kohtauksen esseistinen tutkielma elämästä ja jokaisen ihmisen riistämättömästä minuudesta, jota sieluksikin kutsutaan. Elokuvassa seurataan nuoren Nanan (Karina) pyrkimystä tehdä läpimurtonsa näyttelijänä, mutta rahapulassa hän päätyy prostituoiduksi ─ tragediat seuraavat toisiaan. Herkkää Nanan roolia tulkitsee aikakautensa ikoninen kasvo Anna Karina, joka vielä elokuvan teon aikaan oli naimisissa Godardin kanssa.

Filosofinen Elää elämäänsä pohjautuu voimakkaasti tanskalaisohjaaja Carl Theodor Dreyerin perintöön. Eritoten Godardia on innoittanut vahvan pelkistetty Jeanne D'Arcin kärsimys (1928), ja nähdäänpä Dreyerin kuuluisa mykkäelokuva aivan suorana viitteenäkin tämän filmin alkupuolella. Elää elämäänsä on leimallisesti uuden aallon elokuva erilaisine tyylisekoituksineen ja -kokeiluineen, joista kuuluisaa mykkäklassikkoa mukailevat hetket muodostavat vain osan.

Vaikka elokuvan juuret ovat upeasti ujuttautuneet aina mykkäkaudelle asti, Elää elämäänsä on lopulta valtavan 1960-lukulainen auteur-elokuva. Godardin mestariteos on upea malliesimerkki aikakautensa kekseliäästä ja rajoja rikkovasta taiteesta, jonka perään ei voi kuin haikailla. Ilahduttavaa toki on, että teos on edelleen inhimillisyyden tarkastelussaan puhutteleva ja tuore. Erityisen mieleenpainuva on kameran katse, joka, Godardin mukaan, pyrkii aina näkemään kohteensa ensimmäisen kerran. Ohikiitävä katse, ohikiitävä elämä ─ hetkessä kaikki on ohitse.

Pisteytys:

10/10