LUUKKU 9 ─ 70 vuotta sitten (Idiootti, 1951)

In this world, goodness and idiocy are often equated.

Sota-aika jää taakse ja matka jatkuu vuoteen 1951. Ellei lähipiirissä ole ketään seitsemänkymppisiään viettävää, voi vuotta 1951 muistella vaikka liikennevaloissa seisoskellen: tuleviin olympalaisiin valmistautuva Helsinki nimittäin sai ensimmäiset valonsa syksyllä 1951. Samana vuonna Suomessa julkaistiin ensimmäinen Aku Ankka -lehti ja Jenkki-purkka löysi tiensä kauppojen hyllyille. Sivuun jääkööt silti Paasikiven ja Kekkosen Suomi rillumarei-sävelineen, sillä päivän elokuva sijoittuu sodasta toipuvaan Japaniin.

Hakuchi - Idiootti

Ohjannut Akira Kurosawa

Japani 1951, 166 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Masayuki Mori, Setsuko Hara, Toshirô Mifune

 

Hokkaidon luminen talvi kätkee kinostensa keskelle lämpimiä tunteita ja räiskyvää draamaa. Sotatraumoista kärsivä naiivi mies Kinji Kameda (Mori) tapaa karkealuontoisen Denkichi Akaman (Mifune), joka on rakastunut Taeko Nasuun (Hara). Tilanne synnyttää erikoisen kolmiodraaman, joka pohtii puhdassieluisten, aidosti hyvien ihmisten karua kohtaloa julmassa maailmassa.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on filmatisoitu useita kertoja, vaikka monimutkainen, ihmisyyttä käsittelevä tarina ei ole helpoin kuvattava. Akira Kurosawan tavoitteena oli taltioida romaani yksityiskohtaisesti valkokankaalle, mutta hän siirsi kertomuksen ajankohtaisesti sodanjälkeiseen Japaniin. Talvisessa tarinassa on kiehtovat puitteet ja muutama komea kohtaus, mutta kokonaisuus on sekava ─ samaan aikaan hidastempoinen ja hätäinen. Mestaritkin kompuroivat joskus.

Idiootti (engl. The Idiot) syntyi kahden mestariteoksen väliin, Rashomonin (1950) jälkeen ja ennen Ikirua (1952). Dostojevski-projekti oli muhinut Kurosawan mielessä jo pitkään, mutta edes idean huolellinen hauduttelu ei tehnyt työstä helppoa. Studio puuttui peliin kesken kaiken ja elokuvasta saksittiin julmasti miltei puolet pois. Koskaan tuskin saadaan tietää, olisiko lähes viisituntinen kokonaisuus ollut tasapainoisempi, mutta tämäkin versio tuntuu pahasti ylipitkältä. Elokuva pitäisi nähdä joko täydessä mitassaan tai siitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä lyhyempi. Aikalaisarvostelut eivät olleet Idiootille suopeita, vaikka ajan saatossa teos on saanut osakseen myös arvostusta.

Pisteytys: 5/10

Tokyo Story - Ensimmäinen matka (1953)

Ohjannut Yasujirô Ozu
Japani 1953, 136 min.
Draama
Pääosissa: Chishû Ryû, Chieko Higashiyama, Setsuko Hara

None can serve his parents beyond the grave.

Vanha pariskunta Shukichi (Ryû) ja Tomi (Higashiyama) lähtevät Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Perillä he saavat kuitenkin huomata olevansa vain tiellä, sillä vanhemmistaan etääntyneet lapset elävät kukin omaa kiireistä elämäänsä. Ainoastaan leskeksi jäänyt miniä Noriko (Hara) tekee kaikkensa järjestääkseen aikaa appivanhemmilleen. Varsin pian vanhusten lähdettyä takaisin kotiinsa joutuvat lapset keskeyttämään kiireensä ja vuorostaan matkaamaan vanhempiensa luo. Matkan rasittama äiti Tomi on sairastunut äkillisesti ja menehtynyt.

Ylistetty Ensimmäinen matka (Tokio Monogatari) on nostettu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille, eikä ainoastaan tuhannen ja yhden joukossa. Yasujirô Ozun merkkiteos löytyy lähes taatusti useimmilta elokuvakriitikkojen laatimilta top-100-listoilta ja vieläpä varsin läheltä kärkisijoja. Syynä ylistyslauluun on elokuvan mestarillinen tapa käsitellä aihepiiriään ajatuksia herätellen, muttei kuitenkaan ketään syyttäen tai provosoiden. Tunnelma syntyy rauhallisesta kerronnasta, joka ilmenee niin dialogissa, näyttelijäsuorituksissa kuin myös kameran kuvakulmissa. Vanhenemisen, lapsista (sekä nykymaailmasta) vieraantumisen ja yksinjäämisen teemoja on käsitelty elokuvissa toki muulloinkin. 1950-luvulta mieleen nousee ainakin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (1957) ja hieman varhaisemmalta ajalta Leo McCareyn Make Way for Tomorrow (1937).

Tämän elokuvan erikoisuus on sen ajattomuus, jonka ansiosta tarina ei kerro vain 1950-luvun japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan mistä tahansa ihmisyhteisöstä, sukupolvien ketjusta ja ajan vääjäämättömästä kulusta. Täytyy myöntää, että katseluhetkellä olin parin todella hektisen viikon päätteeksi hieman väärässä mielentilassa rauhoittumaan näin hitaan ja yhtä aikaa sekä suuren että pienen elokuvan äärelle, vaikka toisaalta vaikutus oli myös mahtavan tyynnyttävä. Elokuvaa katsellessa tunnelma on lähes nöyrä, ja sen päätyttyä on erikoisella tavalla sopusoinnussa oman inhimillisyytensä kanssa.

Pisteytys:

10/10