Kauhukuu IV: Pieni kauhukauppa (1986)

Feed me!

Tervetuloa 1980-luvulle ja pieneen kauhukauppaan! Ennen puodin ilotteluja muistelkaamme tovi muita nelikymppisiä kauhuklassikoita: ällön kehokauhun kaipuuseen vastaa David Cronenbergin Kärpänen (1986), joka pohtii ihmisyyttä. Avaruuden hirvityksiä puolestaan tarjoaa kauhusarjan erinomainen jatkis Aliens - paluu (1986). Jos mielii pitää jalkansa maassa, voi asettaa tossunsa savuavalle hautausmaalle ja tepsutella katsomaan Stephen King -filmatisointia Uinu, uinu lemmikkini (1986). Legendaarisena loppuna mainittakoon karseiden b-kauhujen klassikko, Troll (1986), jonka jatko-osa Troll 2 (1990) tunnetaan yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana.

 

Little Shop of Horrors - Pieni kauhukauppa
Ohjannut Frank Oz

USA 1986, 94 min. 

Komedia, Musikaali, Kauhu 

Pääosissa: Rick Moranis, Ellen Greene, Steve Martin

 

 

 

 

Eräässä New Yorkin köyhässä korttelissa on pieni kukkamyymälä, jossa kauppa ei käy. Kun tohelo työntekijä Seymour (Moranis) löytää kaupan vetonaulaksi oudon kasvin, kukkakaupan maine kiirii kauas ja rahaa sataa. Mutta kumma kasvi vaatiikin ruuakseen ihmisen verta...

Pieni kauhukauppa perustuu musikaalinäytelmään (1982), jonka pohjalla puolestaan on Roger Cormanin elokuva Pieni kauhukauppa (1960). Tätä nykyä tämä kasariversio taitaa olla elokuvista tunnetumpi, vaikka varsin mainio on alkuperäinenkin. Kulttimainetta nauttiva kauhumusikaali sai peräti kaksi Oscar-ehdokkuutta, yhden värikylläisistä efekteistään ja toisen menevästä hittibiisistään Mean Green Mother from Outer Space.

Elokuvan maine on helppo ymmärtää, sillä Pieni kauhukauppa on hurmaava musikaali. Revittelevät musiikkinumerot kehystävät hupsua pientä tarinaa, jossa on jännitystä, rakkautta ja Frank Ozille tuttua mestarillisen kekseliästä nukkeanimaatiota. Steve Martinin ja Bill Murrayn fyysisesti railakkaat roolit ovat riemukkaita. Pieni kauhukauppa on erinomaista syyskatsottavaa niihin hetkiin, kun täysveriset kauhuelokuvat tuntuvat synkistävän tunnelmaa liiaksi.

Pisteytys: 8/10

Manon des sources - Rakkauden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 113 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Emmanuelle Béart

 

An orphan's prayer soars to heaven like a lark.

Marcel Pagnolin romaaniin perustuva elokuvaduologia vie helteiseen Ranskaan. Katkeruuden lähde (1986) päättyi ristiriitaiseen tilanteeseen, joka oli yksien onni ja toisten suuri epäonni. Tämä elokuva jatkaa tarinaa noin vuosikymmentä myöhemmin. Juonta ei parane avata liikaa, jos mielii säilyttää ensimmäisen elokuvan jännitteet. Mainittakoot kuitenkin, että vuosikymmenen rauhallisen elon jälkeen kylän elämässä tapahtuu järisyttävä mullistus, kun arvokas lähde ehtyy.

Rakkauden lähde (engl. Manon of the Spring) on samanlaista kaunista periodidraamaa kuin edellisosakin. Elokuvista huomaa, että ne on tehty samaan aikaan, ja laatu pysyy tasaisena. Rutikuivalla maaseudulla vesi on lähes pyhää, joten pulppuavan lähdeveden ympärille rakentuu kieroutta ja kurjuutta. Jos edellisfilmiä määrittivät ahneuden ja ystävyyden taisto, tässä elokuvassa tuikkivat rakkaus, kostonhimo ja katumus. Loppu on moninkertaisen traaginen, hetkittäin kauniskin.

Kotimaassaan suureen menestykseen kohonnut elokuvapari ei ole tarinan ensimmäinen filmiadaptaatio. Claude Berrin ohjaustyöt perustuvat Pagnolin romaaniin (1962), jonka hän itse laati oman elokuvansa pohjalta. Alkuperäinen Manon des sources (1952) kertoo vielä hieman erilaisen tarinan, jossa ei ole mukana kaikkia hahmoja ja tarinan eri vaiheita. Tämä vuoden 1986 elokuvakaksikko taitaa olla Pagnolin tarinointien tunnetuin adaptaatio, joka tarjoaa edelleen hiostavia hetkiä aikaan kadonneella kauniilla maaseudulla.

Pisteytys: 8/10

Jean de Florette - Katkeruuden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 120 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Gérard Depardieu

 

Ugly exteriors often conceal the purest souls.

 

Etelä-Ranskan maaseudulla eletään kukkeaa mutta rutikuivaa kesää. Suursodan taistelut ovat takanapäin ja maanviljelijät voivat taas keskittyä maansa antimiin, kun vain sataisi välillä vettä! Nelikanviljelystä haaveileva César (Auteuil) ja hänen setänsä Ugolin (Montand) yrittävät viekkain keinoin keplotella haltuunsa naapurin tiluksilla sijaitsevaa salaista lähdettä, mutta tehtävä vaatii kaiken mahdollisen oveluuden. Tilan uusi omistaja on kaupunkilainen Jean (Depardieu), joka on päättänyt ystävystyä Césarin kanssa.

 

Katkeruuden lähde päättyy avoimeksi jäävään jännitteiseen hetkeen. Elokuva onkin osa duologiaa, joten tarinaa jatkaa samaan aikaan kuvattu Rakkauden lähde (1986). Molemmat perustuvat kirjailija ja elokuvaohjaaja Marcel Pagnolin romaaniin L'eau des collines (1962). Elokuvakaksikko oli aikanaan suurtuotanto ja sen menestys oli ison ponnistuksen mukainen. Erityisen suuri yleisöhitti elokuva oli odotetusti kotimaassaan Ranskassa, mutta draama menestyi hyvin muuallakin.

 

Tähtinäyttelijöiden kaarti, upeat maalaismaisemat ja toki myös Pagnolin juonikas käsikirjoitus tekevät Katkeruuden lähteestä viehättävän elokuvan. Elämystä voisi kuvailla periranskalaiseksi, lähes kliseiseksi maalaiselämän kuvaksi. Se oli tavoitteenakin, sillä 1980-luvulla Ranskassa tuettiin voimakkaasti vanhan kunnon ranskalaisuuden positiivista kuvaamista. Tosin paahteisen maaseudun köyhdyttämistä ihmisistä löytyy katkeruutta, itsekkyyttä ja ulkopuolisiin kohdistuvaa epäluuloa. Se ei turisteja ole haitannut, sillä filmi lisäsi voimallisesti Provencen seudun matkailuviehätystä.

 

 Pisteytys: 8/10

37°2 le matin - Betty Blue (1986)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix

Ranska 1986, 120 / 185 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Jean-Hugues Anglade, Béatrice Dalle

 

It's beautiful but it's not real.

Pöytälaatikkokirjailija Zorg (Anglade) aloittaa lemmensuhteen nuoren Bettyn (Dalle) kanssa. Intohimo muuttuu rakkaudeksi, jossa on omat haasteensa: Bettyn impulsiivisuus ja Zorgin rauhallisuus kuitenkin täydentävät toisiaan. Köyhä mutta vapaa parivaljakko kiertää ympäri Ranskaa töiden, asuinpaikkojen ja haaveiden perässä, kunnes onnellisuuden aika on vääjäämättä ohitse.

Betty Blue on visuaalisesti vastustamattoman kaunis elokuva. Auringonpaahteiset kuvat ja iltahetkessä soiva saksofoni saavat haaveelliseksi, vaikka tarinassa on tasapainona ankaraa realismia. Bettyn kokemat pettymykset ja mielen horjuminen syvenevät elokuvan edetessä. Käänne on kiinnostava, sillä alkuun epäilin filmin kuvaavan naishahmoja vain kulahtaneen mieskatseen kautta. Mukana lienee ripaus sitäkin, ajan patinan hengessä, mutta myös paljon muuta. Hahmojen kehitys ja pariskunnan yhteys syvenevät eritoten pidemmässä ohjaajan versiossa, joka ei kestostaan ja ajoittaisesta ajelehtimisestaan huolimatta tunnu ylipitkältä.

 

Jean-Jacques Beineixin omalaatuinen postmodernismi tunnetaan eritoten upeasta trilleristä Diiva (1981). Betty Blue on toista lajityyppiä, mutta filmeissä on samanlaista hetkien taikaa ja vuosikymmenensä sykkivää tunnelmaa. Betty Blue menestyi aikanaan Diivaa näyttävämmin: elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen Oscarin ja Baftan saajaksi, ja Cesareissakin tuli monta ehdokkuutta. Suosiosta huolimatta elokuva on saanut osakseen hyvin ristiriitaisia arvioita. Osin se johtunee siitä, ettei Zorgin ja Bettyn suhdetta, matkantekoa saati mielenliikkeitä selitetä puhki. Beineix siirtyi myöhemmällä urallaan pääasiassa dokumenttien pariin, joten harvassa ovat Betty Bluen ja Diivan kaltaiset salaperäiset fiktiot.

Pisteytys: 7/10

The Color of Money - Suuret setelit (1986)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1986, 119 min.

Draama 

Pääosissa: Paul Newman, Tom Cruise, Mary Elizabeth Mastrantonio

 

You gotta have brains and you gotta have balls.

Eddie "Fast Eddie" Nelson (Newman) on eläköitynyt biljardimestari, joka ei kuitenkaan ole hylännyt tuttuja pelikuppiloitaan. Eddie ottaa oppilaakseen nuoren ja itsevarman Vincentin (Cruise), jonka näyttämisenhalu seisoo menestyksen tiellä. Eddien suoraviivaisessa biljardikoulussa Vincent etenee aina vain suurempiin ja rahakkaampiin pelipöytiin, mutta myös Eddiellä on matkan varrella paljon opittavaa. Kuka lopulta vie suurimman turnauksen jättipotin?

Suuret setelit on jatko-osa Robert Rossenin jännittävälle biljardi-draamalle Suurkaupungin hait (1961). Paul Newman uusii roolinsa takavuosien biljardihaina, joka nyt on kohonnut mentoroitavasta mentoriksi. Ekasta elokuvasta Newman sai Oscar-ehdokkuuden ja Suuret setelit toi lopulta voiton, pitkän ja taitavan uran ainoan akatemiapystin. Elokuva sai myös kolme muuta Oscar-ehdokkuutta ja varsin kiitettävän vastaanoton. Suuret setelit ei aivan yllä esiosansa tasolle maineessa tai laadussa, mutta se on silti taitava jatko-osa.

Erityisen hyvin Suuret setelit onnistuu siinä, että sen kasvutarina on moniulotteinen. Eddie ei jää taustalle hymisteleväksi papaksi, vaan hän on edelleen tiukasti pääosassa, vahvana ja vahvistuvana, sopivissa hetkissä hauraana. Hahmon tarina jatkuu. Kokonaisuutena elokuva ei silti ole parasta ja iskevintä Martin Scorsesea; ehkäpä 1980-luku ei ollut ohjaajan parasta kulta-aikaa, vaikka syntyneet filmit eivät missään nimessä ole huonoja. Suuret setelit on joka tapauksessa vetävä sporttileffa intohimosta ja itsensä etsimisestä, rehellinen ja viskinmakuinen tarina pölyisistä kuppiloista ja lumisilta takakujilta.

Pisteytys: 7/10

Highlander - kuolematon (1986)

Ohjannut Russell Mulcahy

Iso-Britannia & USA 1986, 116 min.

Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Christopher Lambert, Sean Connery, Clancy Brown, Roxanne Hart

 

There can be only one!

 

Connor MacLeod (Lambert) saa poliisit peräänsä, sillä häntä epäillään oudosta murhasta. Mies on syytön tapahtumaan, mutta hänen menneisyyteensä kuuluu vuosisatojen verran verenvuodatusta. MacLeod nimittäin lukeutuu harvalukuisten kuolemattomien joukkoon, joiden päiviä ei päätä mikään muu kuin kaulan katkaisu. Lopulta kuolemattomia on määrä jäädä henkiin vain yksi, ja nyt vuosisatoja jatkunut taistelu on jälleen käynnissä...

Hervotonta fantasiatoimintaa luritteleva Highlander on juoneltaan niin pöljä, ettei sen parissa voi olla viihtymättä. Elokuva alkaa mehevästi parkkihallissa käydyllä kankealla miekkailunäytöksellä ja siirtyy takaumien kautta 1500-luvun Skotlantiin, jossa MacLeod saa tietää erikoiskyvystään. Kuolemattomien olemassaolon syytä, tai mitään muutakaan, ei hirveästi selitellä: tämä tarina täytyy vain ottaa annettuna ja koittaa nauttia sen kömpelöstä viehätysvoimasta. Yksi mieleenpainuva ja sinänsä aivan toimiva elementti on Queenin musiikki, joka tahdittaa kummaa tarinaa.

Highlander ei saanut suurta suosiota ilmestyessään, mutta vähitellen elokuvalle on kertynyt kulttimainetta. Sen innoittamana tarina on saanut jatkoa peräti neljän elokuvan verran (1991, 1994, 2000, 2007). Tarinasta on niin ikään syntynyt animaatioita, pari tv-sarjaa ja aivan viime vuosina on kuhistu mahdollisesta uudelleenfilmatisoinnista. Kun tähän lisätään vielä sarjakuvat ja pelit, Highlander alkaakin vaikuttaa lopulta melko suositulta kasariviihteeltä. Tuskinpa vuosikymmenensä parasta toimintaa, mutta silti yllättävän ikimuistoista miekankalistelua.

Pisteytys: 6/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Elää ja kuolla LA:ssa, 1985)

You're beautiful.

 

Kuluvana vuonna 2025 on vietetty Sodankylän elokuvajuhlien 40-vuotisjuhlaa. Vuoden 1985 muita juhlakaluja ovat muun muassa Keira Knightley, Rooney Mara ja Carey Mulligan. Eläköön elokuva ja sen tekijät! Mutta millaiseen valkokangasmaailmaan nämä tähdet ja filmijuhlat syntyivät? Vuoden 1985 suurimpia elokuvahittejä olivat muun muassa vauhdikas aikamatkustustarina Paluu tulevaisuuteen (1985) ja romaanifilmatisointi Häivähdys purppuraa (1985). Palkintoehdokkuuksia ja pystejä kahmivat romanttinen biografia Minun Afrikkani (1985) ja rikosraina Prizzin kunnia (1985).

 

Oma suosikkini vuoden sadosta on koskettava sotatarina Tule ja katso (1985), joka puhuttelee jälleen näinä maailmanaikoina. Kunniamainintoja voisi jakaa useita, mutta mainittakoon tällä kertaa hieman tuntemattomampi elokuva: kontroversiaalin japanilaiskirjailijan unenomainen biografia Mishima - elämän neljä lukua (1985). Mainio on myös päivän elokuva, joka vie kasarin vauraisiin tunnelmiin ja Los Angelesin setelisateisiin. Filmi ei ole vuotensa megahittien kastia, mutta se edustaa erinomaisesti aikakautensa tyypillistä rikoselokuvaa.

 

 

To Live and Die in L.A. - Elää ja kuolla L.A.:ssa
Ohjannut William Friedkin

USA 1985, 116 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri 

Pääosissa: William Petersen, Willem Dafoe, John Pankow

 

 

 

 

Salaisen palvelun agentti Richard Chance (Petersen) on nokkelan rahanväärentäjän jäljillä. Chancen pari saa surmansa läpimurron hetkellä: panokset kasvavat ja aseet ladataan valmiiksi. Uuden parinsa John Vukovichin (Pankow) kanssa Chance käyttää kaikki keinonsa saadakseen nalkkiin leveää taiteilijaelämää viettävän Rick Mastersin (Dafoe), joka on koko sotkun takana. Laittomiin keinoihin sortuva Chance on pian monessa liemessä, mutta hän ei aio luovuttaa.

Elää ja kuolla L.A.:ssa huokuu tiheää tunnelmaa. Elokuva on kyyninen ja jännittävä toimintatrilleri, jossa nähdään enemmän nuhjuisia takahuoneita kuin väärällä rahalla hankittua luksuselämää: vauhdikkaan juppiajan rappio lähestyy vääjäämättä. Tarinaan uppoutuu nopeasti, sillä juoni on suoraviivainen, miljöö tyylillä toteutettu ja toimintakohtauksissa on todellista vauhtia. Taustalla väreilee kertomus rahan vallasta, ahneudesta ja moraalin kuolemasta. New wave -yhtye Wang Chungin kasariestetiikkaa sykkivät musiikit kruunaavat kokonaisuuden.
 

Jälkimaineeltaan elokuva on arvostettu kasarijännärin malliesimerkki: tyyli ja tunnelma huokuvat aikaansa kliseisesti mutta silti omaperäisesti. Vaikka 1980-luvulla vastaavat rikosrainat olivat valtavirtaa, tämän elokuvan saama aikalaisvastaanotto oli melko maltillinen. Muutamat kriitikot ylistivät, toiset lyttäsivät ja lippuluukuilla tulos jäi vaatimattomaksi. Ehkäpä elokuvan sähäkkyys ja tarinallinen arvo on helpompaa nähdä vasta näin vuosien etäisyyden päästä.

Pisteytys: 8/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (Illasta aamuun, 1985)

The art sure is ugly, man.

Vuosi kasiviis tuo mieleen Eppu Normaalin hittibiisin, joka kuitenkin julkaistiin vasta seuraavana vuonna. Sen sijaan radiossa pauhasivat Dingon Autiotalo ja Sandran Maria Magdalena. Välillä kuultiin uutisiakin: Mihail Gorbatsov nousi Neuvostoliiton johtoon ja alkoi uudenlainen liennytyksen aika. Pian oli kuitenkin aika vaihtaa kanavaa, sillä tammikuussa ensi-iltansa saanut Kymppitonni-ohjelma vietteli sana-arvuuttelun pariin!

 

Aikamatkan vuoteen 1985 voi tehdä katsomalla vaikkapa vuoteen sijoittuvan elokuvan. Inarijärven ohjusselkkauksen aikaan sijoittuva draamakomedia Ohjus (2024) heijastelee aikakauden tunnelmaa ja miljöötä. Nuoren rakkauden ja kasarimusan tunnelmoijia saattaa viihdyttää traaginen Summer of 85 (2020). Nyt lähdemme vuoden 1985 New Yorkiin nauttimaan yöelämän oudoista käänteistä!
 

 

After Hours - Illasta aamuun
Ohjannut Martin Scorsese

USA 1985, 97 min. 

Komedia, Rikos 

Pääosissa: Griffin Dunne, Rosanna Arquette, Verna Bloom

 

 

 

 

Paul Hackett (Dunne) jättää työpäivän taakseen ja lähtee etsimään lemmenseikkailua New Yorkin yöstä. Hän tapaa kiinnostavan naisen (Arquette), jonka perässä matka vie SoHon kiihkeään sykkeeseen. Mikään ei kuitenkaan mene Paulin suunnitelmien mukaan. Rahat ja naiset katoavat, oudot hiipparit kaivautuvat koloistaan ja rakkauden yö muuttuu sekopäiseksi farssiksi!

Martin Scorsesen äkkiväärä komedia on täynnä kummaa energiaa. Vauhdikkaat leikkaukset ja toinen toistaan oudommat kohtaamiset rakentavat lähes surrealistisen, absurdin tunnelman. Mustaa huumoria tihkuva filmi ahdistaa ja naurattaa samaan aikaan. Paranoia-komediaa? Välillä yön piinaavat hetket tuovat mieleen epätodelliset painajaisunet, jotka katoavat aamunkoitteessa.

Illasta aamuun ei ole tunnetuin Scorsese-teos ja sitä on jopa luonnehdittu aliarvostetuksi helmeksi ohjaajan laajassa tuotannossa. Elokuva ei lukeudu Scorsesen parhaimmistoon, vaikka se sinänsä viihdyttääkin ja jättää takuuvarmasti muistijäljen. Illasta aamuun sai aikanaan positiivisen vastaanoton, joskaan siitä ei tullut suurta yleisöhittiä saati palkintomagneettia. Hieman unohtunut kuriositeetti, joka on ehdottomasti kertakatselun väärti kaikille yökukkujille.

Pisteytys: 7/10

Rosso (1985)

Ohjannut Mika Kaurismäki 

Suomi 1985, 76 min.

Rikos, Draama 

Pääosissa: Kari Väänänen, Martti Syrjä

 

Sono un italiano, olen suomalainen.

Giancarlo Rosso (Väänänen) on saanut tarpeekseen rikollisesta elämästään Italian auringon alla, sillä hänen rakastamansa nainen on kadonnut kauas Suomeen. Rosso ottaa auton alleen ja lähtee kohti Pohjolaa, jossa hän vaeltaa eksyksissä. Avukseen Rosso saa Martin (Syrjä), joka auttaa onnetonta italialaista löytämään rakastettunsa. Matkan varrella aseet laulavat ja kuilu syvenee.

Mika Kaurismäen tie-elokuvaa sävyttää musta huumori. Linssin alla ovat ainakin maskuliinisuus ja suomalaisuus, joita tutkitaan lähettämällä italiaano-mafioso Pohjanmaan tulviville lakeuksille. Tyyli ja miljöö tuovat mieleen muutamaa vuotta vanhemman elokuvan Arvottomat (1982), joka on koruttomassa nuhjuisuudessaan kenties Kaurismäen paras elokuva. Rosso ei ole tunnelmassaan yhtä täyteläinen, mutta silti kiehtova ja kekseliäs rikosdraama 1980-luvun Suomesta.

 

Rosson suomalais-italialainen sävy on oivaltava ja oman hupinsa siihen lisää tieto siitä, että idea syntyi suomalaisessa italialaisessa ravintolassa Rossossa. Tietysti! Elokuvan maine ja arvostus on kasvanut vuosien saatossa, vaikka kyllä filmi jo aikanaan keräsi roimasti kehuja ja ihan kohtalaisesti katsojiakin. Hienoista kritiikkiä, jo aikanaan, sai elokuvan ohut naiskuva. Sitä ei käy kiistäminen, sillä naishahmot ovat väsyttävän tuttuun tapaan vain miesten halujen ja vaatimusten kohteita, vailla omaa toimijuutta. Elokuvaa katsoessani tosin tulkitsin sitä ironiana, mutta olikohan tulkintani liian moderni? Ehkäpä nykypäivän Rossossa päähenkilön rakas Marja saisi uudenlaisen roolin.

 

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu IV: Re-Animator (1985)

I gave him life.

Kauhukuu on puolivälissä ja saapuu hetkeksi 1980-luvulle. Vuonna 1985 elokuvateattereissa kihisytti Painajainen Elm Streetillä (1984) -hittifilmin jatko-osa Freddyn kosto (1985), jonka villit unimaailmat eivät vedä vertoja esikoiselle. Vampyyrien ystäville sopii kepeänkauhea Kauhun yö (1985), jossa seikkaillaan urbaaneissa kasarimaisemissa. Päivän elokuvassa turvaudutaan todelliseen klassikkoon, sillä tämä scifikauhu perustuu H. P. Lovecraftin vertahyytäviin tarinoihin.

 

Re-Animator
Ohjannut Stuart Gordon

USA 1985, 84 min.

Kauhu, Scifi 

Pääosissa: Jeffrey Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton

 

 

 

Nuori tieteilijänalku Herbert West (Combs) on keksinyt seerumin, joka herättää kuolleet eloon. Erään sairaalan ruumishuoneella alkaa pian omalaatuinen dance macabre, kun West ryhtyy kokeilemaan seeruminsa oikeaa annostusta uhreihin ─ kauan sitten kuolleisiin ja tuoreeltaan teurastettuihin. Millaisena ruumiit palaavat manan mailta?

Re-Animator on riemastuttavan ällöttävä, sopivalla tavalla suolenpätkillä hekumoivaa kauhuhupia. Elokuva ei varsinaisesti ole mikään vitsikomedia, mutta kerronnassa on vinoa huumoria ja kuolleiden herättelyä katselee hymyillen. On tarinassa silti herkullisen karmivatkin hetkensä! Jeffrey Combs sopii vinksahtaneeseen päärooliin mainiosti. Re-Animator on kulttimaineensa ansainnut.

Stuart Gordonin elokuva perustuu löyhästi H. P. Lovecraftin kertomukseen Herbert West - elvyttäjä (1922). Lovecraft-faniksi tunnustautuneen Gordonin tuotanto painottuu scifiin: Re-Animatorin ohella tunnetuin teos on lapsille suunnattu Kulti, kutistin kakarat (1989). Kriitikoiden kehuma Re-Animator on sittemmin saanut kaksi Brian Yuznan ohjaamaa jatko-osaa (1990, 2003). Heikkomaineiset jatkikset eivät herätä suurta katseluintoa, mutta niiden sijaan lisäsin jo katselulistalleni Gordonin Lovecraft-leffan From Beyond (1986), jonka tähtenä on jälleen Jeffrey Combs.

Pisteytys: 8/10

Commando (1985)

Ohjannut Mark L. Lester

USA 1985, 90. min.

Toiminta 

Pääosissa Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn, Alyssa Milano, Dan Hedaya, Vernon Wells

 

I can't believe this macho bullshit...

 

Entinen erikoisjoukkojen sotilas John Matrix (Schwarzenegger) nauttii rauhallisista eläkepäivistä tyttärensä Jennyn (Milano) kanssa. Vanhat viholliset kuitenkin yllättävät Matrixin ja vaativat kostoa: Jenny kidnapataan ja Matrix joutuu kaivamaan vanhat taisteluvarusteensa esille. Yhden miehen sota kokonaista yksityisarmeijaa vastaan on valmis alkamaan!

 

Toimintalegenda Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando on menevää ja mehevää rytinää. Maskuliininen muskelinpullistelu menee humoristisella tavalla ylettömäksi, varsinkin, kun John Matrix haluaisi vain silitellä peuroja tyttärensä kanssa. Elokuvan mestarillisin anti onkin se, ettei se ota itseään liian vakavasti vaan suorastaan tihkuu mustaa huumoria. Mitään ei silti lyödä täysin läskiksi. Tiukkaan toimintaan sukelletaan lähes välittömästi, eikä juoni tarvitse sen kummempaa pohjustusta: kyllähän tämä laji jo tiedetään, katsoja on valmis sähinään!

 

Commando menestyi ilmestyessään erittäin hyvin, vaikka siitä ei tullutkaan vuotensa ykköshittiä. Legendan maine on kasvanut vähitellen. Näin jälkeen päin arvioiden koko 1980-luvun action-genre, Schwarzenegger keulakuvanaan, voisi miltei tiivistyä tähän elokuvaan. Samalla Commando lienee verrattain tuntemattoman ohjaajansa Mark L. Lesterin (s. 1946) uran huippuhetki, jonka jälkeen suunta on ollut liukasta luisua b-elokuvien laarinpohjille. Commandon kaavailtu jatko-osakin jäi tekemättä ja ehkä hyvä niin, tämä täräytys on napakka juuri tällaisena.

 

Pisteytys: 8/10

My Beautiful Laundrette - Poikien pesula (1985)

Ohjannut Stephen Frears

Iso-Britannia 1985, 97 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Gordon Warnecke, Daniel Day-Lewis

 

Just to get us through, Omo.

 

Nuori Omar (Warnecke) pääsee mukaan setänsä pesulabisnekseen. Kunnianhimoinen Omar saa työtoverikseen vetelehtijä-Johnnyn (Day-Lewis), lapsuudentoverinsa, jonka kanssa pesulapuuhat lipeävät pian lemmiskelyksi. Rakkaus ja bisnes lupaavat onnea, mutta pakistanilaistaustaisen Omarin vaivoina ovat Johnnyn skinhead-kaverit ja oman suvun pyrkyrit suurine odotuksineen.

Musta huumori ja saippuakuplina pulppuava musiikki keventävät raskaiden teemojen tarinaa. Rasismi kukoistaa, sukulaiset piinaavat ja nuoren yrittäjän taival on esteitä täynnä. Huolettomia hetkiä syntyy siitäkin, että Omarin ja Johnnyn romanssi on ihanan välitön ja kasuaali. Daniel Day-Lewisin rooli on kiinnostava: hän on riehuvan rasistijengin ykkösmies ja samalla Omarin rakastaja, kiihkeä ja mutkaton kaikissa toimissaan. Näyttelijän monipuolisuutta osoittaa osuvasti se, että Poikien pesulan kanssa saman ensi-iltapäivän jakoi Hotelli Firenzessä (1985). Day-Lewisin roolit ovat kuin yö ja päivä!

Poikien pesula ei ole yhtä nimekäs kuin Hotelli Firenzessä, mutta se on saanut silti osakseen poikkeavan paljon huomiota. Tv-elokuvaksi tehty draama sai ilmestyessään niin paljon kehuja, että se pääsi teatterikierrokselle ja oli jopa ehdolla käsikirjoitus-Oscarin saajaksi. Sittemmin elokuva on huomioitu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla, ja filmi on jopa nostettu British Film Instituten sadan parhaan brittifilmin harvalukuiseen joukkoon. Poikien pesulan menestyksen ansiosta moni lupaava ura lähti nousuun: Daniel Day-Lewisin ohella elokuvan maine vauhditti säveltäjä Hans Zimmerin ja ohjaaja Stephen Frearsin uria. Tästä elokuvasta sai lisäksi alkunsa tunnettu tuotantoyhtiö Working Title. Yksi pieni pesula ja melko merkittävää elokuvahistoriaa!

Pisteytys: 7/10

Witness - Todistaja (1985)

Ohjannut Peter Weir 

USA 1985, 112 min.

Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas

 

You be careful out among them English!

Pennsylvanian amish-yhteisö tempautuu tahtomattaan mukaan suurkaupungin paheelliseen elämään. Nuori poika Samuel (Haas) joutuu vahingossa murhan ainoaksi silminnäkijäksi: käy ilmi, että murhamies on kaidalta polulta suistunut kyttä, joka haluaa peittää jälkensä. Samuelin ainoa luotettava suojelija on etsivä John Book (Ford), jonka omakin henki on pian vaarassa. Ainoa turvapaikka on Samuelin kotitila, jossa John kohtaa odottamattoman rakkauden.

 

Todistaja yhdistää kaksi hyvin erilaista lajityyppiä. Elokuva on trilleri ja rakkaustarina samassa sievässä paketissa: välillä murhajännitys miltei unohtuu, mutta lopussa on taas luvassa kovaa kyytiä. Rakkauden ja jännityksen tunnelmat vaihtelevat sulavasti. Amish-arki rauhoittaa suurkaupungin sykettä ja antaa perinteiseen tappotarinaan persoonallista sävyä. Avonainen rakkaustarina on tunnusteleva, sillä täysin eri taustoista tulevien Johnin ja Rachelin (McGillis) keskinäinen vetovoima vaatii sillanrakentamista. Voiko pari saada toisensa?

Jos romanssia ja rikostarinaa käsiteltäisiin erillisinä kokonaisuuksinaan, ne tuntuisivat melko tyypillisiltä tuulahduksilta 1980-luvun valkokankailta. Todistaja on riittävän tuttu ja omaperäinen helpoksi menestystarinaksi: kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli kaksi voittoa (käsikirjoitus ja leikkaus) ja monessa muussakin filmigaalassa satoi suosiota. Käsikirjoituksen ja Harrison Fordin roolityön ohella ohella kehuja sai varsinkin Maurice Jarren sävellystyö. Elokuva ei ole Peter Weirin ikimuistoisin ohjaustyö, mutta pätevästi tehty ja persoonallinen viihde-elokuva.

Pisteytys: 7/10

Sininen imettäjä (1985)

Ohjannut Markku Lehmuskallio

Suomi & Ruotsi 1985, 99 min.

Draama, Fantasia

Pääosissa: Niilo Hyttinen, Kaija Kiiski, Esko Hukkanen, Aino-Maija Tikkanen

 

Taide merkitsee niin vähän ihmisten maailmassa.

 

Kainuun maaseudulla kohtaavat luonto, taide ja ihminen. Joel Ström (Hyttinen) on kuuro taidemaalari, jota lähipiiri pitää tosielämästä irrallisena. Enkelinkuvia, kummia tapoja ja työnvieroksuntaa ─ miten sellainen mies maailmassa pärjää? Joel ei kuitenkaan ole maailmasta erillinen olento, vaikka hänen arkitodellisuutensa ja katsantotapansa ovat totutusta poikkeavia.

 

Markku Lehmuskallio (s. 1938) tunnetaan parhaiten laajasta dokumentaarisesta tuotannostaan, joka keskittyy arktisen alueen alkuperäiskansojen kuvaamiseen. Muutamat fiktiiviset elokuvatkin sijoittuvat pohjoiseen. Sinisen imettäjän pakahduttavan kaunis vuodenaikakuvaus tukee tarinassa ilmenevää realismin ja fantasian yhdistymistä, sillä luonnossa ovat ne molemmat: arjen ajoittainen armottomuus sekä jumalallinen kauneus, elämän ihme ja mielenrauha.

Sininen imettäjä on kaunis yhdistelmä totta ja satua. Näkökulman kautta päästään kiehtovasti tutkimaan taiteen merkitystä ja olemusta. Mitä taide esittää ja miten? Mitä taide merkitsee? Näkemystä antaa pääosanäyttelijä Niilo Hyttinen (1940─2010), arvostettu kainuulaistaiteilija, jonka upean tummanpuhuvia teoksia elokuvassa nähdään runsaasti. Sen verran marginaalissa filmi kuitenkin on, ettei elokuva ollut vuotensa näkyvimpien teosten joukossa. Taiteen ystäville Sininen imettäjä on ihastuttava aarre, hieman unohdettu kotimainen klassikko!

Pisteytys: 8/10

Ging chaat goo si - Kyttä antaa kyytiä (1985)

Ohjannut Jackie Chan

Hongkong 1985, 100 min.

Toiminta, Komedia, Rikos

Pääosissa: Jackie Chan, Brigitte Lin, Maggie Cheung

 

Something could happen!

Chan Ka Kui (Chan) on auttamattoman hömelö mutta tappavan taitava kyttä, joka ei hyydy vakavassakaan vaarassa. Pidätettyään kieron huumepomon, on Chanin suojeltava pahiksen entistä sihteeriä Selina Fongia (Lin), joka tosin ei halua tulla suojelluksi. Chanilla riittää päänvaivaa, kun hän yrittää pitää vaanivat rikolliset aisoissa, Fongin hengissä ja oman maineensa puhtoisena.

 

Kyttä antaa kyytiä (engl. Police Story) syöksyy vauhdikkaasti kaarteeseen, liukastuu banaaninkuoreen ja pistää rikolliset näyttävästi aisoihin. Jackie Chanin tyylille uskollisesti elokuva on yhtäältä toimintaa ja näyttäviä stuntteja, toisaalta taas slapstick-komediaa ja suurieleistä irvistelyä. Vauhtia ei tosiaan säästellä: elokuvaa ehtii kulua tuskin viittä minuuttia, kun ensimmäinen kunnon mähinä on jo täydessä vauhdissa. Fyysinen suorittaminen viihdyttää, eikä katsellessa ehdi ainakaan pitkästyä. Osa vitseistä menee omaan makuuni vähän tönkön puolelle, mutta valtaosin huumori hymyilyttää.

 

Komeaa taistelulajiakrobatiaa ja mykkäkauden koomikoiden elkeitä yhdistelevä Jackie Chan oli 1980-luvulla kovassa nousukiidossa. Niinpä myös Kyttä antaa kyytiä keräsi oivia katsojalukuja, joiden innostamana sarjaa on jatkettu peräti viiden jatko-osan verran (1992─2013). Rohkenen arvella, ettei sarjan taso ole jatkunut tasalaatuisena aivan loppuun asti, mutta niinpä vain sarjalle ollaan edelleen tekemässä jatkoa. Mikäli mielii pysytellä turvallisella 1980-luvulla, Chanin kasarihitteihin lukeutuvat lennokas elokuvapari Lohikäärmeet merellä (1983) ja Iskuryhmä A (1987).

 

Pisteytys: 7/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Päättymätön tarina, 1984)

Never give up and good luck will find you.

Vuonna 1984 elokuvateatterit täyttyivät komediannälkäisistä katsojista: suurimpia hittejä olivat muun muassa Beverly Hills kyttä (1984), Haamujengi (1984) sekä Riiviöt (1984). Palkintogaalojen tähdiksi nousivat Oscar-menestykset, fiktiolla leikittelevä biografia Amadeus (1984) ja klassikkoromaaniin perustuva Matka Intiaan (1984). Cannesissa Kultaisen palmun sai lämpimän traaginen draama Paris, Texas (1984). Päivän elokuva ei ollut vuotensa ykköshitti, mutta kuitenkin sangen suosittu. Lennokas matka Fantaasiaan alkakoon!

 

 

The NeverEnding Story - Päättymätön tarina
Ohjannut Wolfgang Petersen

Länsi-Saksa & USA 1984, 102 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Noah Hathaway, Barret Oliver

Päättymätön tarina on Michael Enden samannimiseen romaaniin (1979) perustuva fantasiaelokuva. Kiusaajiaan pakeneva lukutoukka Bastian (Oliver) päätyy piileskelemään outoon kirjakauppaan, jonka vintillä hän tempautuu tavallista upottavamman tarinan vietäväksi. Fantaasian tarumaailman kohtalo lepää lopulta Bastianin varassa!

Wolfgang Petersen tunnetaan kovista toimintaelokuvistaan (esim. Sukellusvene U-96, 1981), joten lempeä koko perheen fantasiatarina on ohjaajan tuotannossa yllättävä helmi. Eipä tästäkään elokuvasta tiukkoja paikkoja puutu, vaikka ainakaan aikuiskatsojasta tarina ei tunnu järisyttävän jännittävältä. Elokuvan parhainta antia ovat 1980-lukua henkivät mainiot elektromusiikit ja hellyyttävän kömpelön näköiset fantasiahahmot, joita on kyllä toisaalta moitittukin.

Lapsuuden taikaa huokuva Päättymätön tarina kohosi varsin suosituksi elokuvaksi. Filmi menestyi lippuluukuilla, joskin kriitikoiden mielipiteet jakaantuivat. Sen verran legendaksi filmi on muodostunut, että uusintaversiota on tuumittu pariin otteeseen. Vielä toistaiseksi tulosta ei ole tullut, vaikkakin tällä erää Michael Enden romaanista suunnitellaan tv-sarjaa. Minusta tarina ei ole niin erikoinen, että siitä tarvitsisi puskea monia tuotantoja, vaikka katsojia varmasti löytyisikin. Nähtäväksi jää, vieläkö Fantaasia kutsuu uusia seikkailijoita matkaansa.

Pisteytys: 7/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (1984, 1984)

What are your feelings towards Big Brother?

Elokuva-aikakone on saapunut vuoteen 1984, jolloin Dingo-villitys alkoi ja kotisohvilla seurattiin peräti kaksien olympialaisten mitalitoivoja. Samana vuonna Itäkeskus avattiin, ensimmäinen Macintosh-tietokone lanseerattiin ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) keräsi mainetta.

Päivän elokuva maalailee synkän dystopiakuvitelman, jollaista vuodesta 1984 ei onneksi todellisuudessa tullut. Pieniä jännitteitä vuoteen silti mahtui, olihan kylmän sodan loppulaukka yhä käynnissä: Neuvostoliitto boikotoi Los Angelesin olympiakisoja, sillä taustalla hiersi viime vuosina käyty Afganistanin sota. Lisää monipuolista aikalaiskuvaa voi haistella vaikkapa elokuvista Hei me rokataan! (1984), Billy Elliot (2000) ja Pride (2014). 

 

Nineteen Eighty-Four - 1984
Ohjannut Michael Radford

Iso-Britannia, Länsi-Saksa & Alankomaat 1984, 113 min.

Draama, Scifi

Pääosissa: John Hurt, Richard Burton, Suzanna Hamilton

George Orwellin samannimiseen klassikkoromaaniin (1949) perustuva synkkä dystopia sijoittuu entisen Britannian raunioille. Oceanian valtiossa jokaista arjen puurtajaa valvotaan, ajatusrikoksista rangaistaan ja historiaa siivotaan salonkikelpoiseksi. Perhe-elämää, seksuaalisuutta, valinnanvapautta tai yksityisyyttä ei sallita, ja tehokas valvontakoneisto huolehtii kaikesta. Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen, arjen harmauden turruttama Winston (Hurt), jonka rakkaus yllättää.

Hyisen harmaaseen rauniomaailmaan sijoittuva elokuva masentaa, vaikka filmi onkin taitavasti tehty. Rakkaus avaa ajatuksia kohti toisenlaista maailmaa, jota kohti kurottelu on silti turhaa. Mielipiteet ja oma ajattelu uhkaavat totalitaarista valtiota, kuten propagandan möyhentämät oceanialaiset itsekin tietävät todeta. Lohduttoman ankeaa tarinaa piristää pieni säväys aitoa kasari-ajankuvaa, josta vastaa tyylikkäästi tykittelevä Eurythmics-yhtye.

1984 on piinaava elokuva, mutta se kaipaisi vielä enemmän syvyyttä tehdäkseen kunnolla vaikutuksen. Ehkei tarina ilmestymisaikanaan ollut ajankohtaisimmillaan: nousukausi piristi ja kylmä sota oli jo lauhtunut kireimmistä ajoistaan. John Hurt onnistuu kyllä pääroolissaan hienosti. Pakotettu lakonisuus, hetkittäin pilkahteleva oma ajattelu ja loppupuolen tuska välittyvät erinomaisesti. 1984 lienee kirjan elokuva-adaptaatioista toistaiseksi tunnetuin, ehkä jopa parhaiten menestynein.

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu III ─ Maissilapset (1984)

He wants you too!

 

Kauhujen aikakone kiitää vuoteen 1984, jolloin valkokankailla vilisevät monenlaiset pelottavat rainat. Haamujengi (1984) viettelee mukaan rytmikkääseen kummitushupailuun, Painajainen Elm Streetillä (1984) taas sukeltaa teinipainajaiseen. Ehkäpä kuukauden jännittäviin tunnelmiin voidaan laskea myös lokakuun lopussa ensi-iltansa saanut Terminator (1984), joka maalailee synkkää kuvaa tulevaisuudesta ja nostattaa sykkeitä. Hieman kepeämpää synkistelyä tarjoaa Tim Burtonin lyhäri Frankenweenie (1984) ja joulua odottaville maittaa jo riemukas Riiviöt (1984). Päivän filmissä suunnataan Stephen Kingin pariin ja päästetään riivatut lapset irti.

 

 

Children of the Corn - Maissilapset
Ohjannut Fritz Kiersch

USA 1984, 92 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Peter Horton, Linda Hamilton, John Franklin

Stephen Kingin novelliin (1977) perustuva Maissilapset sijoittuu Nebraskan syrjäkylille, jossa kuivuvia maissipeltoja kastelee ihmisveri. Seudulla matkustava pariskunta löytää tieltä lapsen ruumiin ja ajaa hakemaan apua pelkkien lasten kansoittamasta pikkukaupungista. Paikkakunnalta löytyy kummallinen lasten kansoittama uskonlahko, joka tuntee pelloilla piilevän uhan.

Maissilapset on huonomaineinen, kriitikoiden lyttäämä folk-slasher, joka on kaikesta huolimatta saanut peräti kahdeksan jatko-osaa. Viimeisin on vuodelta 2018 ─ vieläkö sarja joskus jatkuu? Stephen Kingin kertomuksessa on nähty sen verran potentiaalia, että alkuperäistarina on filmatisoitu uudelleen kahdesti (2009, 2020), mutta uusinnat ovat menestyneet ehkä jopa vielä alkuperäistäkin heikommin. Onhan tarinassa toki lupaava, pelottavalta tuntuva idea, mutta elokuvaversiot eivät silti onnistu millään.

Fritz Kierschin (s. 1951) version suurin helmasynti on pitkäveteisyys. Jännitys pysyy yllä heikosti ja efektit ovat jopa aikansa mittapuulla hieman huvittavia. Loppukin menee silkaksi tahattomaksi komediaksi. Milteipä kiinnostavinta koko elokuvassa on Linda Hamilton, joka pärjää pääroolissa pätevästi. Kovia lipputuloja kerännyt Maissilapset nosti näyttelijän näkyvyyttä ja lopulta tie tähtiin avautui Terminatorin (1984) myötä samana vuonna.

Pisteytys: 3/10

Distant Voices, Still Lives - Rakkaat muistot (1988)

Ohjannut Terence Davies

Iso-Britannia & Saksa 1988, 84 min.

Draama

Pääosissa: Angela Walsh, Lorraine Ashbourne, Pete Postlethwaite, Freda Dowie

 

That's all we need, you singing.

Rakkaat muistot seuraa työväenluokkaisen perheen vaiheita 1940─1950-lukujen Liverpoolissa. Kahteen osaan jakautuvan elokuvan alkupuolella tarina keskittyy väkivaltaiseen isään (Postlethwaite), joka kuitenkin menehtyy. Elokuvan toisessa osassa eletään aikaa isän kuoleman jälkeen. Yksi aikuisista lapsista jää kaipaamaan isää omiin häihinsä, mutta muut ovat onnellisempia uudesta perhemuodosta. Vaan elämä jatkuu, uusia perhejuhlia tulee ja maljoja kohotetaan yhä uudelleen.

Terence Daviesin (1945─2023) kiehtova draama on omalaatuinen yhdistelmä mennyttä ja nykyhetkeä. Aikajana sekoittuu muistoihin ja kertojat limittyvät toisiinsa. Kerronta on niukkaa ja rajattua, visuaalisestikin, sillä perheen kotia tarkastellaan aina samoista kulmista ja sieltä poistutaan vain lähipubiin ystäviä tapaamaan. Tarina pääsee silti ihmeellisen syvälle ajan virtaan kadonneisiin arkipäiviin. Vain reilun tunnin aikana perheyhteisö ehtii tulla kumman läheiseksi ja tutuksi.

Rakkaat muistot on saanut ansaittua mainetta kotimaansa ja yhden ajanjakson kuvaajana, vaikka elokuva ei olekaan mikään suuren valtavirran hittifilmi. Daviesin omaääninen esikoiselokuva on edelleen ohjaajan arvostetuimpia töitä. Yllättävä ja virkistävä kerrontamuoto kutsuu lempeästi mukaansa muistelun ja pitkiä perinteitä noudattavien yhteislaulujen taikapiiriin. Aika entinen ei palaa ja elokuvassakin kaikki on peruuttamattomasti muuttumassa. Beatlemania ja uusi villi vuosikymmen odottaa aivan nurkan takana.

Pisteytys: 9/10

Do the Right Thing - kuuma päivä (1989)

Ohjannut Spike Lee

USA 1989, 120 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Danny Aiello, Spike Lee, Ossie Davis

 

Ya need to cool that shit out!

Brooklynin lähiössä kuohahtaa kiukku kesän kuumimpana päivänä. Kipinä syttyy pienestä riidasta: eräs höyryäjä vaatii paikallisen pizzerian seinälle kuvia muistakin kuin amerikanitalialaisista. Pizzalähettinä työskentelevä Mookie (Lee) ajautuu kahden tulen väliin ja pohtii, kuinka toimia oikein. Do the Right Thing kiehuu ja polttaa! Yksinkertainen tarina kasvaa taidokkaan rehelliseksi kuvaksi Yhdysvalloissa vellovista rotuennakkoluuloista ja niiden monimutkaisuudesta.
 

Spike Leen energinen draamakomedia on tyyliltään vauhdikas, räiskähtelevä, hauska ja yllättävä. Räväkkää tunnelmaa luovat erikoiset leikkaukset, vaihteleva kuvaustyyli ja hip hop -kulttuuri, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. Alun humoristinen meno tosin kääntyy äkkiarvaamatta haudanvakavaksi. Vaikka ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, mikään ei oikeuta esimerkiksi lopun poliisiväkivaltaa. Aihe ei valitettavasti ole menettänyt ajankohtaisuuttaan ja tekee kipeää huomata, ettei mikään muutu.

Do the Right Thing ampaisi vauhdikkaasti monien elokuvakriitikoiden suosikkilistoille, mutta soraääniäkin kuultiin. Aikanaan elokuva pelättiin jopa aiheuttavan mellakoita, vaikka yllytystä tarinasta on vaikea löytää. Tähän vaikuttavat eritoten sympaattiset, moniulotteiset hahmot, jotka eivät lähtökohtaisesti ole sodanlietsojia. Ehkäpä mellakkauhan vuoksi moni tärkeä palkinto jäi elokuvalta saamatta, vaikka se oli ehdolla muun muassa Oscareissa ja Cannesissa. Jälkimaine on kuitenkin kantanut ilman palkintojakin: Do the Right Thing on yhä Spike Leen uran väkevimpiä kärkiteoksia.

Pisteytys 8/10