Bacalaureat - Valmistujaiset (2016)

Ohjannut Cristian Mungiu

Romania, Ranska & Belgia 2016, 128 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Adrian Titieni, Maria Dragus, Lia Bugnar

 

Some important steps in life depend on small things.

 

Keski-ikäinen Romeo (Titieni) on elämässään taitekohdassa. Etevän tyttären (Dragus) päättökokeet ovat alkaneet, ja niissä määrittyy jälkikasvun tulevaisuus. Saako hän stipendin Cambridgen yliopistoon, jotta voi jättää Romanian kurjuuden taakseen? Samalla Romeon avioliitto rakoilee tai oikeastaan jo sortuu, nuoruuden idealismistakin on jäljellä enää tottumus. Olisiko tämä oikea hetki aloittaa alusta? Lopulta maa järisee, kun tytär joutuu seksuaalirikoksen uhriksi kokeiden ratkaisevalla hetkellä.
 

Valmistujaiset (engl. Graduation) on moraalivalintojen draama, joka pitää varpaillaan. Keski-ikäisen miehen syrjähypyt täydentävät tarinaa, mutta se on samalla aiheena kulunut. Melkein toivoisi, että pääosassa olisikin ollut perheen äiti. Kuitenkin Eliza-tyttären omapäisyys ja valinnat saavat ravistella Romeo-isää, vaikka maailma tuntuu pyörivän pitkälti miesten ja korruptoituneiden rikollisten ehdoilla. Jospa nuoressa sukupolvessa olisi tulevaisuus ja Eliza saisi määrittää oman polkunsa.

Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva kilpaili Kultaisesta palmusta ja Cristian Mungiu palkittiin parhaasta ohjauksesta. Valmistujaiset on linjassa Mungiun muun tuotannon kanssa (esim. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, 2007), sillä yhteiskunnallinen elokuva tarkastelee Mungiun kotimaan Romanian oloja. Korruptio ja rikollisuus, naisten asema... Samat teemat jatkuvat Mungiun uusimmassa teoksessa Fjord (2026), joka on tuore Kultaisen palmun voittaja. Komeaa jatkoa Cannesissa näkyvyyttä saaneelle uralle ja romanialaisen elämänmenon kuvaukselle.

Pisteytys: 7/10

Love & Friendship (2016)

Ohjannut Whit Stillman

Iso-Britannia, Irlanti, Ranska & Hollanti 2016, 90 min. 

Romantiikka, Komedia, Draama

Pääosissa: Kate Beckinsale, Morfydd Clark, Xavier Samuel, Tom Bennett

 

Facts are horrid things.

Jane Austenin Lady Susan -kirjeromaaniin (n. 1794, julk. 1871) perustuva elokuva on sanailevaa säätyläissatiiria romanttisilla höystöillä. Love & Friendship kertoo leskestä, lady Susan Vernonista (Beckinsale), joka pyrkii naittamaan itsensä ja tyttärensä Frederican (Clark). Perheen alati hupenevat vauraudet on turvattava, vaikka sitten tyytymällä rikkaisiin mutta hömelöihin sulhaskandidaatteihin! Mutta mitä käy, kun tosirakkaus astuu vauraiden naimakauppojen tielle?

Love & Friendship on on viehättävästi tyyliteltyä periodielokuvaa. En ole lukenut alkuperäiskertomusta, mutta elokuvasta syntyy vaikutelma, että adaptaatiossa on onnistuttu hyvin. Austenille ominainen viiltävän älykäs sanailu ja rivien välistä tehtävät nasevat tulkinnat ovat filmin parasta antia. Rakkaustarinan ystävätkään tuskin joutuvat pettymään, kun lopulta koittaa klassinen valinta oikean ja väärän puolisokandidaatin välillä. Koomiset sivuhahmot luovat aviokiemuroihin omanlaistaan huumoria, mutta kiinnostavimpia ovat viekkaat ja viisaat naiset.

Ilahtuneita arvioita saanut elokuva lukeutuu Austen-filmatisointien parhaimmistoon, sillä se tuo taitavasti esille Austenin kyvyn humoristiseen yhteiskuntakritiikkiin. Tarina tuntuu samaan aikaan tutulta ja tuoreelta. Uutuudenviehätys syntyy siitä, ettei tätä nimenomaista kertomusta ole filmatisoitu kertaakaan aiemmin, eikä postuumisti julkaistu kirjakaan ole erityisen tunnettu. Toisaalta tuntuu, että Susan Vernonissa ja hänen seurapiireissään olisi aineksia enempäänkin. Love & Friendship jättää samaan tunnelmaan kuin ohjaaja Whit Stillmanin menestysteos Metropolitan (1990). Elokuvat ovat hieman eri maailmasta, mutta molemmissa piikitellään yläluokkaa ja seilataan laajan hahmokaartin kanssa vauraissa pidoissa. Kelpo draamoja molemmat, mutta vielä ripaus sitä jotain...

Pisteytys: 7/10

Sing Street (2016)

Ohjannut John Carney

Irlanti, Iso-Britannia & USA 2016, 106 min.

Draama, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Ferdia Walsh-Peelo, Lucy Boynton, Jack Reynor

 

This is life, Conor. Drive it like you stole it.

 

Nuori Conor Lalor (Walsh-Peelo) kamppailee teini-iän tuskien kanssa 1980-luvun Dublinissa. Perheriitoja, jatkuvaa rahapulaa ja ankaraa koulukuria pakeneva Conor perustaa bändin, joka tähtää tähtiin. Musiikillinen linja hakee muotoaan, mutta yhteissoitto toimii. Bänditouhujensa ansiosta lauluja rustaava Conor onnistuu lähestymään ihanaa, tavoittamatonta Rafinaa (Boynton), jonka katse tähyää jo parempaa elämää kaukana Lontoossa.

Sing Streetin teinitarina ei ole ennenkuulumaton: nuorukainen kapinoi (lempeästi) auktoriteetteja vastaan ja kokee kaihoisia sydänsuruja. Kuitenkin Sing Street laulaa tutun veisun sydämeenkäyvällä sympatialla. Kevyesti kulkevaa tarinaa seuraa mielellään, eikä vaikeuksiin jäädä jankkaamaan liikaa. Pohjavire on positiivinen ja iloinen, vaikka vaikeuksia riittää joka nurkalla: tavallaan tyylilaji on kitchen sink -realismia, jossa on kitkeryyden sijaan roimasti toivoa.

Irlantilaisohjaaja John Carney muistetaan eritoten läpimurtofilmistään Once (2007), joka kertoo köyhien muusikoiden haaveista Dublinin koleilla kaduilla. Sing Streetissä on samaa kotikutoista tunnelmaa ja lämpöä. Sundancessa ensi-iltansa saanut elokuva otettiin vastaan kehuen, vaikka filmistä ei tullutkaan Oncen kaltaista hittiä. Näiden elokuvien ystäviä ilahduttanee tieto siitä, että tänä vuonna ensi-iltansa on määrä saada Carneyn seuraava musiikkielokuva Power Ballad (2026).

Pisteytys: 7/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Amy, 2015)

I don't think I'm going to be at all famous.

Vuonna 2015 astuttiin uuteen aikapoimuun, kun kohutun Tähtien sota -trilogian avaus The Force Awakens (2015) sai ensi-iltansa. Galaktisen tähtipölyn ohella vuoden isoja nimiä olivat muun muassa kovia lipputuloja tahkonut scifiseikkailu Yksin Marsissa (2015) sekä kehutut Oscar-magneetit The Revenant (2015), Spotlight (2015) ja Mad Max: Fury Road (2015). Suomessa vuoden katsotuin kotimainen oli Luokkakokous (2015), jota itse en ole rohjennut katsoa.

 

Päivän elokuvassa saavutaan avaruudesta ja Hollywoodista Euroopan tutulle kamaralle. Kotoisalla mantereellamme tehtiin merkkifilmejä: ranskalais-intialainen Dheepan (2015) nappasi Kultaisen palmun ja kuristavan surullinen unkarilaisfilmi Son of Saul (2015) menestyi niin Cannesissa kuin Oscareissakin. Koukataan vielä lopuksi Iraniin ja Teheranin kaduille: Jafar Panahin Taxi Teheran (2015) avartaa kiehtovasti aikalaismaisemaa ja pohtii ajattomasti elokuvantekoa.

 

Amy
Ohjannut Asif Kapadia 

Iso-Britannia 2015, 128 min.

Dokumentti, Biografia

 

 

 

 

 

Amy Winehouse (1983─2011) oli poikkeuksellisen lahjakas laulaja ja lauluntekijä, jonka ura jäi surullisen lyhyeksi tähdenlennoksi. Amyn elämää ja uraa tarkasteleva dokumentti käy kronologisesti lävitse Winehousen varttumisen laulajaksi, tähteyden synnyn ja lopulta viimeisten vuosien syöksykierteen. Median ilkeät kielet syvensivät päihderiippuvuudesta kärsivän laulajan ahdinkoa.

Ohjaaja Asif Kapadia on tullut tunnetuksi sujuvista henkilödokumenteistaan. Amyn ohella Kapadia on ohjannut mielenkiintoiset dokumentit formula-autoilija Ayrton Sennasta (Senna, 2010) sekä jalkapalloilija Diego Maradonasta (Diego Maradona, 2019). Kaikkien näiden elokuvien kohdehenkilöitä yhdistää poikkeuslahjakkuus ja julkisuuden valokeilan suuri paine. Kuinka tasapainoilla tavallisen ihmisyyden ja jumaloinnin välillä? Kaikkien dokumenttien osalta tiedetään jo, että loppu on surullinen. Kerronta säilyttää silti intensiteetin: miten tähän päädyttiin?

Amy on taitavaa laulajaa tyylikkäästi kunnioittava elokuva. Koska Winehousekin oli suorapuheinen ja rehellinen, myös dokumentti kertoo laulajan ongelmista täysin avoimesti ─ niillä ei kuitenkaan retostella liikaa, eikä kerronta sorru juoruiluun. Elokuva oli ilmestyessään arvostelumenestys ja se palkittiin muun muassa parhaan dokumentin Oscarilla ja Baftalla.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Creed, 2015)

One punch at a time.

Elokuva-aikamatka saapuu viimeiseen etappiinsa ennen paluuta nykypäivään. Vuonna 2015 Suomessa jankattiin sotesta, käytiin eduskuntavaaleja ja seilattiin kriisistä kriisiin. Ranskassa kuohunta oli vielä synkempää: alkuvuodesta kauhistutti Charlie Hebdon -lehden toimitukseen tehty isku ja syksyllä surtiin Pariisin terrori-iskuja; somekanavat täyttyivät trikoloreista. Päivän elokuvassa lähdetään Obaman Yhdysvaltoihin, jossa riitti vielä toivoa.

 

 

Creed
Ohjannut Ryan Coogler

USA 2015, 133 min.

Draama 

Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone

 

 

 

 

Urheiludraama Creed kertoo tarinan nuorukaisesta nimeltä Adonis Johnson (Jordan), jonka nyrkit ovat luodut viuhumaan. Adoniksen isä oli legendaarinen nyrkkeilijä Apollo Creed, joka kuoli ennen poikansa syntymää. Isättömyyden perintö riivaa Adonista ja purkautuu äkkipikaisuutena. Saako nuorukainen nyrkkinsä lopulta hallintaan, kun valmentajaksi suostuu itse Rocky Balboa (Stallone)?

Nyrkkeilyklassikko Rocky (1976) on Sylvester Stallonen suuri läpimurto, elokuva, joka kertoo hurmiollisen nousun ryysyistä rikkauksiin. Suosittu elokuva on poikinut useita jatko-osia, joista Creed on jo lajissaan kuudes. Tavallaan tämä elokuva kuitenkin on uusi alku, sillä se palaa ensimmäisen osan keskeisiin hahmoihin, mutta pääroolissa ei enää olekaan Rocky eli Stallone, vaan uuden sukupolven edustaja. Creed on tyylikkäästi oma elokuvansa, joka viittaa soveliain tavoin esiosaansa. Katselu varmasti onnistuu, vaikkei Rockya olisi nähnytkään, mutta alkuperäisen elokuvan tunteminen tekee tarinasta merkityksellisemmän.

Creed on kelpo draama, jonka parasta antia ovat vauhdikkaat nyrkkeilykohtaukset. Vaikka lajia ei juuri tuntisi saati olisi siitä innostunut, hikiseen huumaan hurahtaa helposti mukaan. Eritoten lopputaisto on niin sykkivän adrenaliinihuuruinen, että miltei unohtaa katsovansa elokuvaa eikä livekuvaa. Arvostelumenestykseksi kohonnut Creed poiki Stallonelle arvostusta muun muassa Oscar-ehdokkuuden muodossa. Elokuva on jo saanut jatkokseen kelvollisesti menestyneet filmit Creed II (2018) ja Creed III (2023), ja nelososakin lienee tekeillä.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu VI: Bone Tomahawk (2015)

Pain is how your body talks to you.

 

Ensi viikolla kauhukuu kurvaa kohti vääjäämätöntä loppuaan 2020-luvulle, mutta sitä ennen nautitaan vielä edellisten vuosikymmenten antimista. Mikäli mielii aikamatkata vuoteen 2005, tarjolla on ainakin kurja kummitustalotarina The Amityville Horror (2005), manalaan kurkkaava sarjisfilmatisointi Constantine (2005) sekä George A. Romeron keskinkertainen zombirytinä Kuolleiden valtakunta (2005). Dystooppista scifitunnelmaa taasen irtoaa klassikkouusinnasta Maailmojen sota (2005). Kymmenvuotiaista filmeistä maininnan arvoinen on puolalainen kauhumusikaali The Lure (2015), jonka kumma tunnelma jää mieleen. Päivän elokuvasta löytyy toinen hirvittävä kurkistus kymmenvuotiaiden kauhujen tunnelmiin.

Bone Tomahawk
Ohjannut S. Craig Zahler

USA & Iso-Britannia 2015, 132 min. 

Lännenelokuva, Kauhu 

Pääosissa: Kurt Russell, Patrick Wilson, Richard Jenkins

 

 

 

 

Bone Tomahawk on lännenelokuva, joka vyöryy hiljalleen kohti kauhugenreä. Elokuva sijoittuu erämaahan, jossa pieni mutta raskaasti aseistettu etsintäpartio jäljittää alkuperäisasukkaiden heimoa. Syynä retkeen on murhaepäily, kosto, jonka alkulähteenä oli valkonaamojen toilailu pyhällä hautapaikalla. Etsintäpartion matka pöllyävässä maastossa on raskas kulkea ja vaarat vaanivat joka nurkalla, mutta kevyt huumori kantaa kohti edessä odottavaa tuntematonta kauhujen luolastoa.

Elokuvan ansioiksi on laskettava erinomaisesti rakennettu jännitys ja visuaalinen näyttävyys. Lopussa saadaan rankkasateen verran kannibaali-klassikoista tuttua verenroisketta ja gorea, mutta ei liikaa, jotta filmiä tarvitsisi sen vuoksi kokonaan vältellä. Loistavaa lännenkauhua! Petyin Bone Tomahawkissa ainoastaan siihen, miten välinpitämättömästi se suhtautuu kliseiseen ja rasistiseen lännenelokuva-trooppiin. Alkuperäisasukkaat kuvataan taas kerran brutaaliksi vaaraksi, tuntemattomaksi kauhuksi ─ vaikka sitähän kohtaamiset vieraan kanssa toki monille todellisuudessa olivatkin. Tätä pelkoa voi ja täytyy fiktiossa käsitellä, mutta ilman minkäänlaista myytinpurkua ajattelumalli tuntuu tällä vuosituhannella jo aika tunkkaiselta. Vai onko se taas aikamme kuvaa?
 

Bone Tomahawk keräsi ilmestyessään kiittäviä arvioita. Filmiä verrattiin moneen otteeseen lännenklassikko Etsijöihin (1956), ja kiistämättä yhteys tuli mieleen etsintäpartion matkaa seuratessa. S. Craig Zahlerin (s. 1973) esikoisohjaus on kuitenkin monessa suhteessa sen verran omaperäinen, ettei elokuva tunnu kopiolta, vaikka vaikutteita on napattu sieltä ja täältä. Vanhan toistoa on ainoastaan alkuperäiskansojen kuvaus: melko pienilläkin ratkaisuilla kerronta olisi voitu rakentaa tuoreemmaksi ja koko elokuva kohoaisi helposti merkkiteokseksi. Nyt Bone Tomahawk ei kerro vain ennakkoluuloista, vaan rakentaa niistä painajaisia. Kiusallista, että jopa Etsijät tuntuu kostoteemassaan raikkaammalta ja rakentavammalta.

Pisteytys: 7/10

The Diary of a Teenage Girl (2015)

Ohjannut Marielle Heller

USA 2015, 102 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Bel Powley, Alexander Skarsgård, Kristen Wiig

 

So, maybe nobody loves me.

 

Teini-ikäinen Minnie Goetze (Powley) piirtää rujoja sarjakuvia ja haaveilee kiihkeästä kosketuksesta. Onko hän ruma, haluaako hän liikaa rakkautta, ymmärtääkö kukaan? Kun Minnie aloittaa seksisuhteen äitinsä (Wiig) kolmekymppisen poikaystävän Monroen (Skarsgård) kanssa, rakkauden ja halun mahdottomuus saa elämän raiteiltaan. Ympärillä sykkii 1970-luvun San Francisco villeine bileineen: elämä kuohuu kaduilla ja klubeilla kiihkeänä, pelottavana ja kysymyksiä täynnä.

Marielle Hellerin esikoisohjaus on rehellisyyteen pyrkivä elokuva nuoren naisen heräävästä seksuaalisuudesta. On hyvä, ettei tarina ole hyssyttelyä ja sievistelyä! Kertomus väistää taitavasti kiusallisuuden tirkistelyn tunteen, vaikka Minnien ajatukset saavat liitää vapaina. Keveyttä tuo musta huumori, jonka avulla melko hurjaa kolmiodraamaa on helpompaa tarkastella. Käsikirjoitus pohjautuu samannimiseen autofiktiiviseen romaaniin (2002), joten osittainen tosipohja tuo kertomukseen aitoutta. Seksuaalisuuden ja yleisen teiniyden ohella tarinassa kulkee sivujuonteena kipeä äiti-tytär-suhde. 

 

The Diary of a Teenage Girl on tervetullutta vaihtelua useimmille teinikomedioille, eritoten raikkaan naisnäkökulmansa vuoksi. Jokin tarinassa jättää silti vielä kaipaamaan hieman enemmän. Ajankuva jää tuhnuiseksi taustakulissiksi, ehkä tarkoituksella, mutta maailma voisi näyttää upeammaltakin. Mikä Minnien tarinassa on ajatonta, mikä mennyttä maailmaa? Animaatiopätkät ovat hauskaa piristystä keskellä seitkytluvun-ruskeaa. Elokuva jättää joka tapauksessa mielenkiinnon Marielle Hellerin myöhempiä töitä kohtaan. Toistaiseksi olen nähnyt vain vain tyylillisesti samankaltaisen draamakomedian Can You Ever Forgive Me? (2019), joka sijoittuu 1990-luvun New Yorkiin.

Pisteytys: 7/10

Dheepan (2015)

Ohjannut Jacques Audiard

Ranska & Intia 2015, 115 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jesuthasan Antonythasan, Kalieaswari Srinivasan, Claudine Vinasithamby

 

The war is not over, but for me... it's over.

Sri Lankan sisällissota repii maata kappaleiksi. Perheensä menettänyt mies (Antonythasan) etsii pakolaisleiriltä itselleen uuden perheen: orvoksi jääneen lapsen (Vinasithamby) ja nuoren naisen (Srinivasan), jolla on palava halu päästä turvaan Eurooppaan sisarensa luo. Valeperhe pakenee Ranskaan, jossa alkaa uusi elämä. On totuttava uuden maan tavoille, opittava kieli, tehtävä työtä ─ ja tultava toimeen keinotekoisena perheenä. Elämään vyöryy uusia vaaroja, kun paikallinen huumeliiga ottaa yhteen naapurustossa. Loppuuko sota ja selviytyminen koskaan?

Jacques Audiardin (s. 1952) pakolaiselokuva alkaa draamana, mutta puolivälin jälkeen filmi sävyttyy rikoksilla ja rakkaudella. Lajityypit sulautuvat toisiinsa hyvin, mutta elokuva jää silti hieman hajanaisen tuntuiseksi ja kuitenkin tarina tuntuu aavistuksen liian pitkältä. Esimerkiksi lapsen vaiheiden kuvaus alkaa kiinnostavasti, mutta sitten koko mukula unohtuu. Dheepan pääsee silti hyvin kiinni pakolaiskokemuksiin ja sotatraumoihin, vaikka kerronta ei olekaan aivan ehyttä.

Dheepan sai ensi-iltansa näyttävästi Cannesissa, jossa filmi palkittiin Kultaisella palmulla. Hieno saavutus, vaikka tuntuu hieman liioitellulta. Tähän mennessä Dheepan lienee Jacques Audiardin kehutuin elokuva, mutta ei välttämättä enää tunnetuin. Tuorein ohjaustyö Emilia Pérez (2024) nimittäin oli näkyvästi esillä Cannesissa ja Oscareissa. Parhaan elokuvan palkinto ja Kultainen palmu jäivät haaveeksi, sillä loppumetreillä elokuva aiheutti rasismikohun ja ylipäätään puhutti aihevalinnoillaan. Audiardista varmasti kuullaan vielä, sillä hänellä on tilillään jo viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta ja Dheepanin tuoma voitto. Minne päin maailmaa tie vienee seuraavaksi?

Pisteytys: 7/10

2 yötä aamuun (2015)

Ohjannut Mikko Kuparinen

Suomi & Liettua 2015, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Marie-Josée Croze, Mikko Nousiainen

 

I don't speak english.

 

Kaksi työmatkalaista kohtaa liettualaisessa hotellissa. Ranskalainen Caroline (Croze) pakenee arkensa ongelmia työntekoon ja irtosuhteisiin, kun taas suomalainen Jaakko (Nousiainen) takoo rahaa menestyvänä artistina. Yhden illan kohtaaminen muuttuu kahden päivän syvälliseksi tutustumiseksi, sillä tulivuoren sylkemä tuhkapilvi peittää Euroopan ilmatilan.

2 yötä aamuun avaa kerroksiaan hitaasti. Caroline ja Jaakko suhtautuvat toisiinsa uteliaasti, mutta olettavat enemmän kuin kuuntelevat. Lopulta ennakkoluulot väistyvät. Käsikirjoitus on kiinnostava ja paljastaa kaksikon tarinasta vain tarpeellisen. Parannettavaa olisi oikeastaan vain kömpelössä dialogissa ja pääparin keskinäisessä kemiassa, joka jää hieman puolitiehen. Vai onko sillä oikeastaan väliä? Pääasia on, että satunnainen kohtaaminen ja paikalleen pysähtyminen käynnistävät jotain uutta. Suureen rakkaustarinaan ei silti riitä rahkeita. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Lopulta hotellihuoneet siivotaan ja edellisöiden vieraat unohdetaan.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Kuparinen on työskennellyt urallaan pääosin tv-sarjojen parissa. Elokuvan vaatimaan tiiviimpään muotoon löytyisi näemmä rahkeita, sillä 2 yötä aamuun on vasta Kuparisen toinen kokopitkä filmi ja sellaisena varsin hallittu. Vähäeleinen draama jäi kyllä ilmestyessään hieman varjoihin, vaikka moni arvio olikin positiivinen. Sääli, ettei seuraavasta ohjaustyöstä ole vielä tietoa. Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaaniin (2012) pohjautuva filmatisointi on ilmeisesti jäissä, vaikka aihe olisi taatusti kertomisen väärti.

Pisteytys: 6/10

Taxi - Taxi Teheran (2015)

Ohjannut Jafar Panahi

Iran 2015, 82 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Jafar Panahi

All movies are worth watching.

 

Ohjaaja Jafar Panahi on ryhtynyt taksikuskiksi, joka kiertelee pitkin Teheranin katuja. Kyytiin nousee tuttuja ja tuntemattomia, jotka laukovat kuskille suoria sanoja elämänmenosta ympärillään. On koulutehtävää pähkäilevä sukulaislapsi, laitonta videovuokrausta harjoittava mies ja kiireisiä vanhoja rouvia, kaikki arkiselta tuntuvia asiakkaita jokapäiväisine huomioineen. Osa keskusteluista sivuaa sitä, että auton kojelaudalla vaikuttaa nököttävän kamera ─ tekeekö ohjaaja sittenkin uutta elokuvaa? 

 

Jafar Panahin taksissa käytävät keskustelut tuntuvat tavallisuudessaan dokumentaarisilta, vaikka elokuva on käsikirjoitettu. Siksi keskusteluiden sävyt ja aiheet nostavat esille hiljaisena myhäilevän ohjaajan omia kärkkäitä kommentteja. Syy elokuvan muodolle ja sisällölle kytkeytyy Panahin omaan asemaan kotimaassaan. Kehutun ohjaajan elokuvat on tuomittu Iranissa propagandaksi ja Panahia on kielletty tekemästä elokuvia, mutta vankeus- ja arestirangaistuksista huolimatta ohjaaja ei ole lopettanut luovaa työtään. Taxi Teheran kysyy, mitä iranilaisyhteiskunnasta voi kertoa, jos kaiken on oltava epätodellisen siloiteltua. Tällaistahan arki on! Entä kuka saa kuvata ja mitä?

 

Nerokkaalla tavalla kantaaottava Taxi Teheran oli maailmanlaajuinen arvostelumenestys, joka palkittiin muun muassa Berliinin Kultaisella karhulla. Menestys ei puhdistanut miehen mainetta kotimaassaan, mutta ura jatkuu edelleen, sitkeästi ja pelottomasti. Taxi Teheranin jälkeen ilmestyneet kokopitkät elokuvat ovat niittäneet menestystä Iranin ulkopuolella. Niissäkin kerrontakeinot rakentuvat yhä kotimaassa harjoitetun sensuurin ehdoilla.

 

Pisteytys: 8/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Turisti, 2014)

There's nothing in your head that you haven't said!

 

Elokuvavuoden 2014 suurimpia megahittejä olivat muun muassa Hobitti-trilogian mössöinen päätös Viiden armeijan taistelu (2014), Marvel-hupailu Guardians of the Galaxy (2014) sekä Christopher Nolanin scifiteos Interstellar (2014). Palkintogaalojen valokeilassa paistattelivat Birdman (2014), The Grand Budapest Hotel (2014) sekä Whiplash (2014). Puhetta riitti myös arkea taltioivista filmeistä Boyhood (2014) ja Leviathan (2014). Päivän elokuva ei ole vuotensa tunnetuin kassamagneetti, mutta eräänlainen aikakauden aloittaja. Mars rinteeseen ja suksille!

 

 

Turist - Turisti
Ohjannut Ruben Östlund

Ruotsi, Ranska, Norja, Tanska & Italia 2014, 120 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Johannes Kuhnke, Lisa Loven Kongsli, Kristofer Hivju

 

 

 

Ruotsalais-norjalainen perhe on luksuslomalla Sveitsin Alpeilla. Loma on tuskin päässyt vauhtiin, kun lumivyöry pöläyttää ravintolaterassin valkeaksi ja säikäyttää asiakkaat. Yksi pahoin pelästyneistä on perheen isä Tomas (Kuhnke), joka säntää pakoon jättäen muun perheen oman onnensa nojaan. Välikohtauksesta tulee omanlaisensa maanvyörymä, joka saa ihmissuhteet raiteiltaan.
 

Turisti (engl. Force Majeure) tutkii miehistä epävarmuutta, parisuhdedynamiikkaa ja ydinperhekuvaelman haurasta teennäisyyttä. Vinoutunut huumori läikähtää taitavasti sopivissa kohdissa ja saa tyrskähtelemään, vaikka hahmot ovat täysin vakavissaan. Lopulta miehisyyden rooliodotukset saadaan asetettua täysin naurettavaan valoon. Kuinka osuvaa!

Olen katsonut joulukalenterifilmeinä pääasiassa itselleni uusia elokuvia, mutta Turistin kohdalla tein poikkeuksen. Elokuva nimittäin muodostaa kiinnostavan taitteen ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundin (s. 1974) tuotannossa. Elokuva pääsi Cannesin kilpasarjaan ja tuomaristopalkinnon myötä Östlundin ura lähti toden teolla nousuun. The Square (2017) ja Triangle of Sadness (2022) voittivat kumpainenkin Kultaisen palmun. Östlundin seuraava elokuva on jo tekeillä, vaikka ensi-illan ajankohta ei vielä ole selvillä. Jos tähän astiseen tuotantoon on luottaminen, jotain timanttisen vähäeleistä, tummasävyistä ja lajityyppejä leikkaavaa lienee luvassa.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Kaksi päivää, yksi yö 2014)

 

I don't exist. I'm nothing.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 2014, jolloin tasa-arvoinen avioliitto meni lopultakin läpi eduskunnassa ja kaikkialla raikasi Pharrel Williamsin Happy. Kesällä todistettiin urheiluhistoriaan jäävää Brasilia-Saksa kamppailua jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa, ja jo alkuvuodesta seurattiin Sotšin talviolympialaisia, ellei niitä sitten valinnut boikotoida.

 

Vuosi ei kuitenkaan ollut pelkkää riemua ja olympiatulen takaamaa rauhaa. Olympiapöhinä jatkui seuraavana vuonna negatiivisessa valossa, kun Venäjän harjoittama laaja doping paljastui ─ sitä voi muistella katsomalla jännittävän dokumentin Käry (2017). Eikä Venäjä-uutisointi ollut tässä, sillä Krimin miehitys oli alkusoitto yhä jatkuvaan Venäjän hyökkäyssotaan. Tähänkin tapahtumasarjaan löytyy loistava dokumenttivinkki: Winter on Fire (2015) avartaa selkeästi kriisin taustoja ja konfliktin etenemistä. Päivän elokuvassa palataan viime vuosikymmenen talouskriisitunnelmiin. Millaista tehokkuus ja tuottavuuspaine on tavallisen duunarin näkökulmasta?

 

Deux jours, une nuit - Kaksi päivää, yksi yö
Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Belgia, Ranska & Italia 2014, 95 min. 

Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

 

 

 

Masennusta sairastava Sandra (Cotillard) palaa töihin sairausloman jälkeen. Häntä odottavat kuitenkin potkut, sillä johtoportaassa Sandran työtehtäviä on jaettu uusiksi. Työntekijät ovat saaneet äänestää joko Sandran työpaikan tai 1000 euron bonuksen puolesta. Sandralla on yksi viikonloppu aikaa taivutella työtoverinsa uusintaäänestykseen, mutta kaikki tuntuu toivottomalta.

Kaksi päivää, yksi yö (engl. Two Days, One Night) on väkevä muisto talouskriisin vuosikymmeneltä, eikä elokuvan ajankohtaisuus ole kadonnut vieläkään. Draamassa tapahtuu näennäisesti vähän, mutta kerronta on silti intensiivistä. Tarina antaa tilaa yksilöiden tunteille ja moraalisille valinnoille. Marion Cotillardin roolisuorituksessa kuultavat taitavasti epätoivon monet sävyt. Masennus, pettymys ja häpeä lamaannuttavat, mutta tästä työpaikasta ei ole varaa luopua.

Dardenne-veljesten käsikirjoittama ja ohjaama draama vastaanotettiin ylistäen. Ehdokkuuksia tuli muun muassa Kultaiseen palmuun, ja kaikkein eniten ylistystä vastaanotti Marion Cotillard taidokkaan herkästä roolistaan. Cotillardin lukuisten palkintojen ja ehdokkuuksien joukossa oli parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus. Julianne Mooren taidokas tulkinta elokuvassa Edelleen Alice (2014) vei voiton, mutta aivan hyvin palkinto olisi voinut tulla Cotillardille. Hyvien roolien ohella elokuva puhuttelee terävänä, arkisena ajankuvana.

Pisteytys: 8/10

Kolmen kooste ─ BlacKkKlansman (2018), Joker (2019), Tenet (2020)

1001-listalla 2010─2020-luvut ovat koostuneet valtaosin sellaisista elokuvista, jotka olen katsonut jo aikaisemmin. Muutamista olen ehtinyt tehdä pitkän joulukalenteritekstin ennen kuin filmejä oli listalle lisättykään. Näistä kolmen elokuvan kohdalla uusintakatselu ei tuonut elämykseen juuri mitään uutta kulmaa, joten näiden osalta riittäköön tiivis koostepostaus.

 

BlacKkKlansman
Ohjannut Spike Lee

USA 2018, 135 min.

Biografia, Komedia, Rikos

Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier

Poliisi Ron Stallworthin (Washington) omaelämäkertaan perustuva elokuva kertoo siitä, kuinka musta kyttä ajoi ahtaalle Ku Klux Klanin rasistit. BlacKkKlansman peilautuu hyvin Spike Leen aiempaan tuotantoon ja tuttu yhteiskuntakriittisyys ravistelee katsojaa. Kaikki komedia unohtuu lopussa, jolloin hypätään 1970-luvulta nykypäivään. Käsikirjoitus-Oscar meni oikeaan osoitteeseen. Ehdottomasti uusintakatselun väärti!

Pidempi teksti elokuvan ensikatselusta on täällä.

Pisteytys: 8/10

 

Joker

Ohjannut Todd Phillips

USA & Kanada 2019, 122 min.

Trilleri, Draama, Rikos

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro

 

 

 

Erinomaisesti menestynyt Joker jätti minut ensikatselulla kylmäksi. Toisen katselun jälkeen tunne on lievästi positiivisempi, vaikka olen yhä samaa mieltä elokuvan heikkouksista. Aloitetaan silti positiivisesta: Joker on tyylikkään näköinen ja Oscar-palkittu score tukee onnistuneesti ahdistavaa tarinaa. Joaquin Phoenixin antaumuksellinen rooli on varsin hyvä, Oscarin väärti sekin. Mitä tulee tarinaan, se on sanomaltaan tärkeä ja on upeaa, että elokuva on puhutellut monia. Kuitenkin juoni on paitsi pelkkä Scorsese-pastissi, myös tukahduttavaa rautalangasta vääntämistä. Oikeastaan elokuvan ensiminuutit riittävät: tarina ei siitä enää syvene ja kaikki tarpeellinen on sanottu.

Pidempi teksti elokuvan ensikatselusta on täällä.
 

Pisteytys: 6/10

Tenet

Ohjannut Christopher Nolan

Iso-Britannia & USA 2020, 150 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson

 

 

 

 

Tenet on tyylikkään näköistä, klassista agenttitoimintaa, mutta kierolla aikamatkustusteknologialla maustettuna. Toinen katselukerta alleviivaa sitä, että hyvästä lähtökohdastaan huolimatta idea kannattelee ylipitkää puhinaa varsin heikosti. Tenet on suorastaan huvittavan vakava, tyhjänpäiväisten hahmojen tyhjänpäiväinen tarina. Taannoiseen teatterikokemukseen verrattuna kotikatselun etuna oli sentään se, ettei elokuvaa tarvinnut katsoa sormet korvissa ─ muutoin koettelemus oli vielä edelliskertaakin uuvuttavampi.

Pidempi teksti elokuvan ensikatselusta on täällä.

 

Pisteytys: 3/10

Kauhukuu VI ─ Spring (2014)

So you've never been in love before?

Kauhukuu on edennyt lähelle loppuaan. Ensi viikolla haahuillaan 2020-luvulla, mutta sitä ennen ripaus kymmenvuotiaita filmejä: vuoden 2014 tarjonnasta maininnan ansaitsevat nokkela teinikauhu It Follows (2014) sekä yksinhuoltajaäidin pelkoja elävöittävä The Babadook (2014). Vampyyrijanoon soveltuvat A Girl Walks Home Alone at Night (2014) ja humoristisempaan vampyyri-riekkumiseen hillittömän hauska What We Do in the Shadows (2014). Tänään on aika tutustua hieman valtavirralle vieraampaan monsteriromanssiin, jossa kaunotar ja hirviö ovatkin yksi ja sama hahmo.

Spring
Ohjannut Justin Benson & Aaron Moorhead

USA & Italia 2014, 109 min.

Romantiikka, Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Lou Taylor Pucci, Nadia Hilker

Nuori Evan (Pucci) ajautuu elämässään yksinäiseen umpikujaan. Hän hankkii menolipun Italiaan ja jää työskentelemään pienelle farmille. Reissussa syttyy romanssi viehättävän Louisen (Hilker) kanssa, joskin naisella on kannettavanaan synkkä salaisuus: kauniin ulkokuoren alla kuplii ikiaikainen hirviö karmeine lonkeroineen ja tappovietteineen. Voittaako rakkaus muinaisen kauhun?

Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin luoma Spring on omaperäinen yhdistelmä romantiikkaa ja kauhua. Pakahduttavan kauniissa Italiassa kulkeva tarina tuo todella mieleen Richard Linklaterin auringonlaskutrilogian (esim Rakkautta ennen aamua, 1995), kuten moni kriitikko on osuvasti huomauttanut. Tämän romanssin taustat ovat eri tavalla rähjäisiä, mutta yhtymäkohtia on paljon. Yliluonnollinen hirviökauhu soljuu hitaasti syvenevän lemmen lomaan ihmeen mutkattomasti.

 

Positiivisen vastaanoton saanut kauhuromanssi on Bensonin ja Moorheadin kolmas yhteistyö. Muun muassa ohjaajina, käsikirjoittajina ja tuottajina toiminut kaksikko on sittemminkin luonut useita kehuttuja genresekoituksia, jotka liikuskelevat kauhutunnelmissa. Toistaiseksi mikään parivaljakon indie-elokuvista ei ole noussut valtavirran megahitiksi, mutta suurelle yleisölle kaksikko on tullut tunnetuksi jokusista viime vuosien Marvel-tuotannoista (esim. Loki-sarja). Parhaat helmet kuitenkin syntynevät Springin kaltaisissa tuotannoissa; toivottavasti tätä lajia nähdään vielä lisääkin.

Pisteytys: 7/10

The Lighthouse (2019)

Ohjannut Robert Eggers

USA & Kanada 2019, 109 min.

Draama, Mysteeri, Kauhu

Pääosissa: Robert Pattinson, Willem Dafoe

 

If I had a steak... I'd fuck it.

 

Kaksi miestä rantautuu syrjäiselle, säänpieksämälle majakkasaarelle avomerellä Uuden-Englannin edustalla. Yksinäisen saaren asukkaiksi saapuvat konkari, merimiestarinoiden kertoja Thomas Wake (Dafoe) sekä ensikertalainen Ephraim Winslow (Pattinson), jolla on synkkä menneisyyden salaisuus taakkanaan. Saaren jylhässä yksinäisyydessä mielen mustimmat syöverit avautuvat, armoton meri syöksyy sisään, ja taruolennot muuttuvat lihaksi ja vereksi.
 

Robert Eggersin (s. 1983) hykerryttävä kertomus on täynnä salaperäisiä myyttejä. Selkeimmin havaittava on Prometheus-taru, johon on rakennettu selkeitä yhtymäkohtia elokuvan loppupuolella. Tarina sukeltaa hienovaraisesti kauhun puolelle, vaikka hetkittäin kerronnassa on jopa koomisia sävyjä. Kaiken monimuotoisuuden solmii yhteen elokuvan tyylikäs visuaalinen ilme: näyttävä mustavalkokuvaus ja mykkäkaudelta tuttu, nykyisin harvinainen kuvasuhde. Ne sopivat elokuvan tapahtuma-aikaan 1890-luvulle, jolloin filmit olivat jo aivan lähitulevaisuutta. The Lighthouse on mystistä, hieman pelottavaa kauneutta.

 

The Lighthouse on Eggersin toinen kokopitkä ohjaustyö. Esikoinen The VVitch (2016) on 2010-luvun parhaita kauhuelokuvia ja samaa sarjaa jatkaa tämäkin teos. Kolmas elokuva The Northman (2022) on hienoinen notkahdus laadukkaasti alkaneella uralla, liiallinen sukellus Hollywood-suurkoneiston persoonattomuuteen. Toivottavasti pian ensi-iltansa saava Nosferatu nostaa Eggersin jälleen omalle tasolleen. Jokainen tähän saakka ilmestyneistä elokuvista on kuitenkin menestynyt hyvin: The Lighthouse huomioitiin esimerkiksi Cannesissa FIPRESCI-palkinnolla. Oscareissa ehdolle pääsi vain kuvaus ─ ällistyttävää, etteivät Robert Pattinsonin ja Willem Dafoen ilmiömäiset roolityöt saaneet edes ehdokkuutta. Onko Eggersin majakka liian kaukana valtavirrasta?

Ehdin katsoa The Lighthousen aikanaan tuoreeltaan ja naputtaa siitä tuolloin pitkän tekstin, mutta helpostipa syntyi näemmä toinenkin. Edellisarvio täällä.

Pisteytys: 8/10

Little Women - Pikku naisia (2019)

Ohjannut Greta Gerwig

USA 2019, 135 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Timothée Chalamet

I can't get over my disappointment at being a girl.

Louisa May Alcottin klassikkoromaani Pikku naisia (1868─1869) on filmatisoitu lukuisia kertoja. Elokuvaversioista mainittakoot esimerkiksi George Cuckorin teos, ensimmäinen ääniversio Pikku naisia (1933), joka muistetaan lämpimän nostalgisesta ja jopa konservatiivisesta sävystään. Greta Gerwigin tuorein filmatisointi keskittyy modernilla tavalla naisista kerrottuihin tarinoihin, vaikka kyseessä onkin lämminhenkisellä tavalla entisaikaa kuvaava pukudraama.

Pikku naisia kertoo neljän sisaruksen nuoruusvuosista 1860-luvun Yhdysvalloissa. Keskushahmo on tässäkin tarinaversiossa omapäinen Jo (Ronan), joka haaveilee kirjailijanurasta. Kohtalo ja haaveet vievät sisaria eri suuntiin, mutta he säilyttävät aina keskinäisen yhteytensä. Tämä elokuva korostaa unelmien ja omaehtoisuuden tärkeyttä. Samalla alleviivataan sitä, ettei naisilla kuitenkaan aina ole ollut mahdollisuutta seurata täysin sydäntään ─ eikä ole vieläkään.

Tyylikkäästi adaptoitu Pikku naisia voitti kriitikot puolelleen. Kuudesta Oscar-ehdokkuudesta voitto tosin tuli vain puvustuksesta, joskin sangen odotetusti ja ihan ansaitusti. Ajankuva on ylipäätään luotu todella kauniisti ja entisaikaan romanttisesti upottavalla tavalla. Miljöön ja tyylin ohella elokuvaa on kehuttu paljon käsikirjoituksestaan, joka rikkoo romaanin tuttua aikajanaa. Versiointi on onnistunut, sillä tarina on omanlaisensa mutta silti perinteisiin riittävän turvallisesti nojaava.

Pisteytys: 8/10

The Farewell - Jäähyväiset (2019)

Ohjannut Lulu Wang

USA & Kiina 2019, 100 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Awkwafina, Shuzhen Zhao

Isn't it wrong to lie?

 

Kiinalais-amerikkalainen Billi (Awkwafina) on läheinen isoäitinsä Nai Nain (Zhao) kanssa, vaikka he asuvat eri puolilla maailmaa. Kun Nai Nailla todetaan vakava keuhkosyöpä, Billin perhe päättää lähteä Kiinaan jäähyväisvisiitille, tekosyynään erään serkun hääjuhla. Harhautusta tarvitaan, sillä Nai Nai ei saa missään nimessä tietää sairaudestaan. Perinteiseen kiinalaistyyliin surun taakka päätetään kantaa muiden perheenjäsenten kesken, mutta Billistä kiinalaisvalheita on vaikea sietää.

Lulu Wangin (s. 1983) ohjaama ja käsikirjoittama elokuva perustuu alkutekstien mukaan "tosielämän valheeseen". Jäähyväiset kertookin paljon kiinalaisesta kulttuurista ja samalla kulttuurierojen välissä elämisestä. Billillä on paljon pureskeltavaa: kuinka sietää salattua surua ja lapsuuden katoamista? Onko hän enää kiinalainen laisinkaan, kun viimeisetkin omien juurien rippeet ovat katoamassa? Aiheet ovat vakavia, mutta teemaa käsitellään taitavasti myös komedian avulla.

Jäähyväiset on taitava draamakomedia, jonka omintakeinen perhedynamiikka tuntuu realistiselta. Kaikki hahmot ovat rakkaudella luotuja! Indie-elokuvaksi Jäähyväiset on saanut osakseen paljon kehuja ja huomiota. Elokuva on Lulu Wangin toinen ohjaustyö. Esikoinen Posthumous (2014) ei ole menestynyt järin hyvin, mutta jospa Wangilta on lupa odottaa vielä toista yhtä kiehtovaa filmiä kuin Jäähyväiset. Tällä erää esituotannossa on teos, jonka idea kytkeytyy japanilaisdraamaan Isänsä poika (2013). Aasialaisen kulttuurin käsittely siis kenties jatkuu seuraavassakin Wang-filmissä.

Pisteytys: 8/10

Parasite (2019)

Ohjannut Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2019, 132 min.

Draama, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Choi Woo-sik, Park So-dam, Song Kang-ho

 

You can't go wrong with no plans.

 

Bong Joon-hon pikimusta komedia sukeltaa viemäriin ja pulpahtaa hetkeksi haukkomaan happea yläluokkaisessa luksuskodissa. Kimien perhe elää köyhää arkeaan nuhjuisessa kellariasunnossaan, mutta onnenkantamoisen avulla nuorukainen Ki-Woo (Woo-sik) pääsee sijaisopettajaksi rikkaaseen perheeseen. Juonittelun avulla koko perhe onnistuu hankkimaan pestit samasta hyväuskoisten elostelijoiden taloudesta, mutta köyhyyden löyhkä ei silti katoa.

Parasite on idealtaan hykerryttävän yksinkertainen elokuva, joka kuitenkin mutkittelee syvälle köyhälistön kellarikerroksiin. Kerronta on nerokasta ja terävää, ja se kuljettaa katsojaa huvittuneisuudesta syvään ahdinkoon. Eri tyylilajeja yhdistelevä elokuva on niin hyvin hallittu, että toisinaan Parasiten kierous on samaan aikaan hauskaa ja hätkähdyttävää. Yllättäväksi kasvava jälkipuoli toimii parhaiten ilman ennakkotietoja, mutta myös uudelleenkatselu tuntuu täysosumalta.

 

Kultaisella palmulla, neljällä Oscarilla (mm. paras elokuva) ja monella muulla palkinnolla huomioitu Parasite on valokeilansa ansainnut. Elokuva on paitsi Bong Joon-hon uran toistaiseksi paras teos, myös ylipäätään koko 2010-luvun elokuvien aatelia. Odotukset ovat korkealla, kun Joon-hon seuraava elokuva Mickey 17 saa ensi-iltansa, näillä näkymin vuoden 2025 alussa. Vaikka Parasiten näppäryys ei toistuisikaan, ohjaajan tuotanto on kuitenkin kautta linjan laadultaan hyvää. Jotain veikeää lienee joka tapauksessa jälleen luvassa, vaikka seuraava filmi ei olekaan korealaista tuotantoa.

Pisteytys: 10/10

Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA, Iso-Britannia & Kiina 2019, 161 min. 

Draama

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie

 

It's official, old buddy. I'm a has-been.

 

Eletään vuotta 1969 ja Hollywoodissa puhaltavat uudet tuulet. Western-tähti Rick Dalton (DiCaprio) kamppailee uransa suunnan kanssa ja pelkää kaiken olevan ohitse. Sentään Dalton saa kokea tähteytensä hiipumisen luotetun stunttimiehensä, apulaisensa ja ystävänsä Cliff Boothin (Pitt) kanssa. Quentin Tarantinon periodikuvauksen päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta heidän ympärillään avartuu koko todellinen aikakauden Hollywood tunnettuine tekijöineen, hitteineen ja katastrofeineen.

 

Once Upon a Time... in Hollywood on pitkä mutta silti sopivan viipyilevä aikamatka. Sävyt ovat nostalgisia, vaikka aiheet sinänsä osoittavat yhden puolen elokuva-alan (tai taiteilijuuden) ikuisesta raadollisuudesta. Toisaalta Rick Dalton on varsin mehevästi toimeentuleva mies, jonka surkuttelu saa jopa hieman koomisia piirteitä. Boothin hahmo antaa sopivaa perspektiiviä. Ajankuvana Once Upon on tyylikkään näköistä ja viimeiseen asti viilattua aina musiikkeja, asuja ja sivuhahmoja myöten. Yksityiskohtia on lukemattomia, eikä edes pari katselukertaa vielä riitä kaiken havainnointiin.

Quentin Tarantinon menestyksekäs ura elokuvaohjaajana lähenee loppuaan, sillä Tarantino on itse julistanut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa. Ohjaajan laskutavan mukaan Once Upon a Time... in Hollywood on filmeistä yhdeksäs, eli jotain lienee vielä takataskussa. Tässä elokuvassa on jo hitunen synteesin makua, sillä 1960-luvun elokuvamaailma vaikutteet näkyvät jo Tarantinon aiemmissakin töissä. Elokuva menestyi odotetulla tavalla eli erinomaisesti. Erityisen hyvin suosiota sai Brad Pitt onnistuneesta sivuroolistaan, tienaten muun muassa Oscarin ja Baftan. Kultaisen palmun ja parhaan elokuvan Oscarin kisailuissa Once Upon jäi rannalle, mutta Tarantinon viimeisellä filmillä lienee vielä mahdollisuus jättipottiin. Ainakin panokset ovat korkealla.

Pisteytys: 8/10

Portrait de la jeune fille en feu - Nuoren naisen muotokuva (2019)

Ohjannut Céline Sciamma

Ranska 2019, 122 min. 

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Noémie Merlant, Adèle Haenel

 

Who do you think I'm observing?

Taidemaalari Marianne (Merlant) saapuu Bretangen jylhiin maisemiin. Hänen tehtävänään on maalata muotokuva nuoresta Héloïsesta (Haenel), jonka on määrä astua avioon. Héloïse ei halua antautua avioliitolle tuntemattoman miehen kanssa, eikä esiintyä muotokuvamallina. Mutkien kautta kaksi naista löytää yhteyden ja lopulta keskinäisen rakkauden, vaikka aika lemmelle käy vähiin.

Céline Sciamman surumielinen draama kuvaa naisten erilaisia rooleja ja mahdollisuuksia. Kontekstina on 1700-luku, mutta vertauksia nykypäivään ei tarvitse etsimällä etsiä. Elokuvan eri naisten kautta avautuu kuva patriarkaatin jykevästä asemasta, joka ei ole murtunut vieläkään. Tarinan naisten toimijuus on joko maailmanmenon hyväksymistä, sitä vastaan kapinontia tai jopa pakenemista kuoleman syleilyyn. Mariannen asema on itsenäinen: tämäkin rooli on ajankuvan vuoksi tärkeä olla esillä, sillä eivät naiset 1700-luvullakaan olleet pelkkiä muiden armoilla ajelehtijoita.

Nuoren naisen muotokuva (engl. Portrait of a Lady on Fire) oli arvostelumenestys, joka nousi muun muassa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi. Pääpalkintoa ei Cannesista tullut, mutta Céline Sciamma palkittiin Queer Palm -pystillä sekä parhaan käsikirjoituksen palkinnolla. Sittemmin Sciammalta on ilmestynyt toinen haikea draama Maja lapsuuden reunalla (2021), joka tutkii kauniisti äidin ja lapsen välistä suhdetta. Aihe on erilainen, mutta elokuvissa on samaa herkkyyttä. Sciamman tulevia teoksia ei voi kuin odottaa suurella mielenkiinnolla.

Pisteytys: 9/10