The Apartment - Poikamiesboksi (1960)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1960, 125 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jack Lemmon, Shirley MacLaine, Fred MacMurray

Shut up and deal.

Yksinäinen poikamies C.C. Baxter (Lemmon) täyttää elämänsä firman pomoja auliisti palvellen. Baxter on päätynyt tarjoamaan asuntoaan isompien herrojen lemmenpesäksi, jolla toki on suotuisa vaikutus miehen urakehitykseen. Elämänmenoon tulee ylimääräisiä mutkia, kun Baxter itse ihastuu surumieliseen hissityttö Franiin (MacLaine) ja joutuu tahtomattaankin setvimään tämän aiempia miessotkuja.

Poikamiesboksin lopputulema on saattaa olla ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa laisinkaan, sillä päähenkilöt ehtivät kyllä tuottaa yllätyksiä matkan varrella. Jack Lemmonin loistavasti tulkitsema Baxter ja Shirley MacLainen elämään turtunut Fran ovat molemmat pomojen pelinappuloita, joiden elämä kuitenkin olisi täysin tyhjää ilman kynnysmaton roolia. Vai olisiko? Lähtökohta on pohjattoman surullinen, mutta Billy Wilder on mestari lisäämään vakavaan draamaan juuri oikean määrän satiiria.

Viiden Oscarin voittaja Poikamiesboksi on täydellisen tasapainoisesti sekä melankolinen yksinäisyysdraama että hilpeä väärinkäsityskomedia. Käsikirjoituksessa on loppurepliikkiä myöten samaa nokkeluutta kuin Wilderin edellisessä menestysteoksessa Piukat Paikat (1959). Elokuvia yhdistää myös sähäkkä dialogi ja elokuvasensuurin löyhentymisen mahdollistama riettaus: Poikamiesboksi kuvaa varsin avoimesti kaksinaismoralismin aikakauden pettämiskulttuuria, joka nokkelasti asetetaan naurunalaiseksi. Miehinen toimistomaailma ja viinanhuuruiset flirttituokiot tuovat myös voimakkaasti mieleen hienon tv-sarjan Mad Men (2007─2015), joka taatusti on hakenut inspiraatiota Poikamiesboksin tunnelmista.

Pisteytys:

8/10

Some Like It Hot - Piukat paikat (1959)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1959, 121 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon

Running wild, lost control...

1920-luvun Chicagossa saksofonisti Joe (Curtis) ja basisti Jerry (Lemmon) ovat kipeästi vailla tuohta. Kaksikko joutuu kuitenkin vielä rahapulaakin suurempiin ongelmiin, kun he vahingossa osuvat todistamaan gangstereiden verilöylyä. Muusikkopolot pakenevat henkensä kaupalla ja pestautuvat valeasuissa naisorkesteriin välttääkseen gangstereiden koston. "Josephinen" ja "Daphnen" matka Floridan aurinkoon osoittautuu varsin mullistavaksi elämänmuutokseksi...

Aikansa kassamagneetti, kuuden Oscarin ehdokas ja yhden akatemiapystin voittaja Piukat paikat flirttailee hilpeästi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudella. 1950-luvun lopulle tultaessa elokuviin kohdistuneet sensuuritoimenpiteet eivät enää vastanneet ajan henkeä, ja paheellisena yleisömenestyksenä Piukat paikat musersi aimo loven niin sanotun Haysin koodin kivijalkaan. Vuosikymmentä myöhemmin vanhentunut sensuurisäännöstö oli jo kuopattu ja tilalla oli nykypäivänäkin tuttu ikärajoihin perustuva järjestelmä.

Ilahduttavan rietas ja vapauttava Piukat paikat on ehdoton komediasuosikkini ja ylipäätään useissa genren listauksissa elokuva keikkuu kärkipaikoilla. Onnistuneita asioita on turha edes eritellä yksityiskohtaisesti, sillä kaikki on kohdillaan aina tarinasta, näyttelijöistä ja pienistä gageista musiikkiin sekä visuaalisiin elämyksiin. En muuten taatusti ole katsonut yhtäkään 1001-listan elokuvaa yhtä monesti kuin tätä. Ensimmäisen kerran Piukat paikat tuli tutuksi joskus tämän vuosituhannen alussa ja tämän blogin elinkaaren aikana kirjoitin elokuvasta ensimmäisen kerran vuonna 2012. Sen jälkeen olen nähnyt Piukat paikat ainakin viidesti. Elokuvan kuuluisa loppurepliikki kuuluu "Nobody's perfect" ─ se on totta, joskin tämä täydellinen elokuva tekee poikkeuksen sääntöön.

Pisteytys:

10/10

The Big Carnival - Tuhansien silmien edessä (1951)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1951, 110 min.
Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Jan Sterling, Porter Hall

Bad news sells best.

Chuck Tatum (Douglas) on menestynyt toimittaja, jonka ura on kuitenkin hetkellisesti jumittunut tympeään Albuquerquen pikkukaupunkiin New Mexicossa. Yksi jymyjuttu voisi palauttaa Tatumin jälleen huipulle, mutta mitäpä aavikolla tapahtuisi. Reportterin tilaisuus koittaa, kun muuan mies jää loukkuun sortuneeseen luolaan. Tatum ryhtyy koordinoimaan pelastustoimia pitääkseen langat tiukasti käsissään. Lehtijutuista tulee menestys, ja pian näennäiset pelastustoimet muuttuvat suureksi karnevaaliksi.

Tuhansien silmien edessä tunnetaan englanniksi parhaiten nimellä Ace in the Hole, joka kuvaa melkoisen hyvin Chuck Tatumin motiiveja. Sortuneessa luolassa oleva mies on hänelle ässä hihassa, joka takaa hyvät tulot päiväkausiksi ja avaa oven takaisin uran huipulle. Kyyninen tarina saa hetkittäin jopa mustan komedian piirteitä - niin älyttömäksi luolan ympärillä tapahtuva hullunmylly äityy. Huvittavinta tai karmeinta on, että se voisi tapahtua oikeastikin. Elokuva toki myös perustuu pariin tosielämän sattumukseen. Näin valemedioiden ja klikkiotsikoiden kultaisella aikakaudella myös tästä filmistä löytää ajankohtaisuutta.

Tuhansien silmien edessä on Billy Wilderin ensimmäinen auteur-elokuva. Sittemmin teosta on kehuttu, mutta aikalaisyleisöiden mielestä elokuva oli liian julma ja tunteeton; Hollywood-teokseksi filmi on kyllä harvinaisen kyyninen. Oscar-ehdokkuuksia tuli vain yksi, käsikirjoituksesta, mutta voitto meni musikaalille Pariisin lumoissa (1951). Valinta kuvannee aikaansa ja akatemian mieltymyksiä. Sentään Venetsian filmijuhlilla Wilder menestyi elokuvansa kanssa paremmin. Sanottakoon kuitenkin, ettei Tuhansien silmien edessä ole suinkaan paras näkemäni Wilderin elokuva, vaikka sen erinomainen tarina herättää tunnereaktioita aina kyynisyydestä hilpeyteen. Elokuva on myös ainoa Kirk Douglasin ja Billy Wilderin yhteistyö. Edelleen elävä legenda Douglas on roolissaan hyvässä vedossa.

Pisteytys:

8/10

Sunset Blvd. - Auringonlaskun katu (1950)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1950, 110 min.
Draama
Pääosissa: William Holden, Gloria Swanson, Erich von Stroheim, Nancy Olson

The stars are ageless, aren't they?

Vähäpätöinen käsikirjoittaja Joe Gillis (Holden) tapaa sattumalta entisen tähtinäyttelijän Norma Desmondin (Swanson). Rahapulassa Gillis suostuu laatimaan Desmondille käsikirjoituksen, joka on palauttava unohdetun diivan takaisin valokeilaan. Gillis muuttaa Desmondin valtavaan kartanoon, jossa asuu myös hovimestari Max von Mayerling (von Stroheim). Työskentely pölyisten tähtien maailmassa ei suo Gillisille menestystä, vaan elo muistojen kartanossa muuttuu lähes painajaiseksi.

Kaikista Hollywood-satiireista Auringonlaskun katu on kenties ikimuistoisin. Parrasvalojen nurjalle puolelle kurkistetaan kolkon huumorin saattelemana, mikä keventää lähes groteskia ja vaivaannuttavaa tähtien rappiota. Yhtymiä todelliseen Hollywoodiin lisäävät monien tähtien cameot: elokuvassa nähdään muun muassa Buster Keaton ja Anna Q Nilsson, joka oli 1920-luvun suurnimiä. Päätähdetkin pistävät itseironiaa likoon. Eräässä lukuisista klassikkokohtauksista Norma Desmond näyttää Joe Gillisille vanhan elokuvansa. Tosiasiassa tuo filmi on Gloria Swansonin tähdittämä Queen Kelly (1929), jonka Erich von Stroheim vieläpä oli ohjannut.

Auringonlaskun katu oli tietenkin ilmestyessään menestys, vaikka se sai osakseen myös vaivaantunutta kritiikkiä. Hämmennys näkyi myös akatemiapalkintoja jaettaessa, eikä pystejä tullut kuin kolme: käsikirjoituksesta, musiikista ja lavastuksesta. Muitakin palkintoja elokuva olisi toki ansainnut. Akatemiapalkinto olisi kuulunut eritoten Gloria Swansonille, mutta onneksi hänet palkittiin toisissa gaaloissa: Swansonin palkintokaappiin päätyivät niin Golden Globe kuin suomalainen Jussi-patsaskin! Ylipäätään Auringonlaskun katu on saanut monien muiden elokuvien tapaan kunnollista ylistystä osakseen vasta vuosikymmenten kuluessa. Time-lehden kriitikko kuvasi osuvasti elokuvan näyttävän Hollywoodista sekä sen parhaan että pahimman puolen. Sitähän Hollywood on – yhtäältä toiveet täyttävä unelmatehdas, mutta myös mekaaninen ja julma haaveiden murskaaja.

Pisteytys:

10/10

The Lost Weekend - Tuhlattuja päiviä (1945)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1945, 101 min.
Draama
Pääosissa: Ray Milland, Jane Wyman, Philip Terry, Howard Da Silva

I'm buying these to refill my cigarette lighter...

Don (Milland) on epäonnistunut kirjailija, joka on jo vuosia takaperin ryhtynyt lääkitsemään itsesääliään alkoholilla. Änkyräkännissä huolet unohtuvat, ja luuserista kuoriutuu maailman valtias - kunnes pää selviää, ja piinallinen todellisuus iskee vasten kasvoja. Naisystävä Helen (Wyman) ja Wick-veli (Terry) yrittävät nostaa juopon Donin jaloilleen kerta toisensa jälkeen, mutta uusi retkahdus odottaa jo nurkan takana. Seuraavalla nelipäiväisellä ryyppyputkella Don kohtaa viimein sammion pohjan.

Alkoholismista itsekin kärsineen Charles R. Jacksonin samannimiseen romaaniin perustuva Tuhlattuja päiviä kertoo kaunistelematta siitä, miksi jeppe juo ja mitä alkoholistin päässä liikkuu. Brenkkua on saatava keinolla millä hyvänsä, ja niinpä paatunutkin juoppolalli kykenee yllättävään luovuuteen ja määrätietoisuuteen. Juomisen taustalla vaikuttavat monenlaiset koettelemukset, eikä alkoholismissa ole kyse ainoastaan mieliteosta. Syynsä on myös sille, mikseivät omaiset potki renttua pihalle. Sen lisäksi, että tarina perustuu Jacksonin omiin kokemuksiin, oli Billy Wilderilläkin Jacksonin kirjaan tarttuessaan tuore muisto alkoholistin kanssa työskentelystä. Tosipohjaa siis löytyy, ja niinpä tarina tuntuu hyvin realistiselta. Eikä tämä aihe ole tietenkään mihinkään vanhentunut, sikäli Tuhlattuja päiviä on edelleen osuva ja ajatuksia herättävä tutkielma murhenäytelmästä nimeltä alkoholismi.

Paramount-studiolla pelättiin, että Wilderin omalaatuinen draama ei uppoaisi yleisöihin. Kaikeksi onneksi elokuva kuitenkin päätettiin julkaista, ja kuinka kävikään! Todentuntuinen ja sikäli myös monia koskettava Tuhlattuja päiviä oli yksi vuoden 1945 kassamagneeteista. Lisäksi se palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla ja vieläpä kultaisella palmulla ensimmäisillä Cannesin elokuvajuhlilla. Parhaan näyttelijän pystejä roolistaan haalinut Ray Milland rypee mieleenpainuvasti juoppo-Donin moniulotteisessa roolissa: Donin hahmo herättää ärtymystä, empatiaa ja tuskallista halua ravistella tämä tajuihinsa, kunpa se vain olisi niin helppoa! Jännää on muuten myös se, miten Don on samalla sekä protagonisti että antagonisti. Kiinnostavan tarinan ja näyttelijäsuoritusten lisäksi myös visuaalinen puoli toimii upeasti. Manhattanin kadut ovat kuivan pölyisiä kuin krapulaisen Donin kurkku, eikä New Yorkin tyypillisestä loistosta ole näkyvissä edes rippeitä.

Pisteytys:

8/10

Double Indemnity - Nainen ilman omaatuntoa (1944)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1944, 107 min.
Rikos, Jännitys
Pääosissa: Fred MacMurray, Barbara Stanwyck, Edward G. Robinson

Kind of a crazy story with a crazy twist to it...

Kohtalo keskeyttää vakuutusmyyjä Walter Neffin (MacMurray) bisnekset, kun hän tapaa rikkaan asiakkaansa hemaisevan vaimon Phyllis Dietrichsonin (Stanwyck). Walter aloittaa uhkarohkean romanssin uuden tuttavansa kanssa, mutta ensin Phyllisin mies on hoideltava pois tieltä. Lemmenpari suunnittelee täydellisen murhan ja tuottoisan vakuutuspetoksen, mutta eräs mies on kuitenkin lähes takuuvarmasti Walterin jäljillä.

James M. Cainin samannimiseen romaaniin perustuva Nainen ilman omaatuntoa on lajityyppinsä mestariteos. Elokuvan ytimessä on kylmä ja määrätietoinen femme fatale Phyllis, joka kieputtaa Walterin pikkusormensa ympärille. Tosin huijarin vikaa on Walterissakin, joka kyynisenä ja leipiintyneenä ammattilaisena on halukas yrittämään typerää temppua ja näpäyttämään esimiehiään tekemällä mahtavan vakuutuspetoksen. Tarinankertojana on Walter itse, niinpä tarina alkaakin miltei sen lopusta: jo alussa käy selväksi, että homma on mennyt päin mäntyä. Päähenkilön viimeisillä voimillaan vuodattama tunnustus on huikea jännitystarina, joka rakentuu vähä vähältä: seitti kiristyy ja lopulta pullea kärpänen jää kiinni.

Hollywood-konkari Billy Wilder on tunnettu eritoten nasevista komedioistaan, mutta ohjaajanuransa alkuvaiheessa Wilder keskittyi ohjaamaan draamaelokuvia. Nainen ilman omaatuntoa on Wilderin draama-kauden elokuvista tunnetuimpia, joskin Auringonlaskun katu (1950) vienee useissa listauksissa ykkössijan. Vuoden 1944 kassamagneetiksi kohonnut Nainen ilman omaatuntoa vahvisti käsikirjoittajana ansioituneen Wilderin asemaa ohjaajana ja viimeistään seuraavana vuonna valmistunut Tuhlattuja päiviä varmisti Wilderin läpimurron. Yleisöiden ja kriitikoiden suosikki Nainen ilman omaatuntoa oli ehdolla seitsemään akatemiapalkintoon, joskaan yhtäkään voittoa sille ei suotu. Pystittä jäänyt jännäri nauttii ansaittua klassikkomainetta, onhan se kertakaikkisen hallittu kokonaisuus. Mainittakoon loppuun vielä, että useiden film noirien kohtalokkaana naisena tunnettu Barbara Stanwyck tekee loistavan roolityön. Tämä on yksi niistä keskeisistä teoksista, joista pitkän ja monipuolisen uran tehnyt tähtinäyttelijä muistetaan.

Pisteytys:

9/10