USA 1945, 101 min.
Draama
Pääosissa: Ray Milland, Jane Wyman, Philip Terry, Howard Da Silva
 |
| I'm buying these to refill my cigarette lighter... |
Don (Milland) on epäonnistunut kirjailija, joka on jo vuosia takaperin ryhtynyt lääkitsemään itsesääliään alkoholilla. Änkyräkännissä huolet unohtuvat, ja luuserista kuoriutuu maailman valtias - kunnes pää selviää, ja piinallinen todellisuus iskee vasten kasvoja. Naisystävä Helen (Wyman) ja Wick-veli (Terry) yrittävät nostaa juopon Donin jaloilleen kerta toisensa jälkeen, mutta uusi retkahdus odottaa jo nurkan takana. Seuraavalla nelipäiväisellä ryyppyputkella Don kohtaa viimein sammion pohjan.
Alkoholismista itsekin kärsineen Charles R. Jacksonin samannimiseen romaaniin perustuva Tuhlattuja päiviä kertoo kaunistelematta siitä, miksi jeppe juo ja mitä alkoholistin päässä liikkuu. Brenkkua on saatava keinolla millä hyvänsä, ja niinpä paatunutkin juoppolalli kykenee yllättävään luovuuteen ja määrätietoisuuteen. Juomisen taustalla vaikuttavat monenlaiset koettelemukset, eikä alkoholismissa ole kyse ainoastaan mieliteosta. Syynsä on myös sille, mikseivät omaiset potki renttua
pihalle. Sen lisäksi, että tarina perustuu Jacksonin omiin kokemuksiin, oli Billy Wilderilläkin Jacksonin kirjaan tarttuessaan tuore muisto alkoholistin kanssa työskentelystä. Tosipohjaa siis löytyy, ja niinpä tarina tuntuu hyvin realistiselta. Eikä tämä
aihe ole tietenkään mihinkään vanhentunut, sikäli Tuhlattuja päiviä on edelleen osuva ja ajatuksia herättävä tutkielma murhenäytelmästä nimeltä alkoholismi.
Paramount-studiolla pelättiin, että Wilderin omalaatuinen draama ei uppoaisi yleisöihin. Kaikeksi onneksi elokuva kuitenkin päätettiin julkaista, ja kuinka kävikään! Todentuntuinen ja sikäli myös monia koskettava Tuhlattuja päiviä oli yksi vuoden 1945 kassamagneeteista. Lisäksi se palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla ja vieläpä kultaisella palmulla ensimmäisillä Cannesin elokuvajuhlilla. Parhaan näyttelijän pystejä roolistaan haalinut Ray Milland rypee mieleenpainuvasti juoppo-Donin moniulotteisessa roolissa: Donin hahmo herättää ärtymystä, empatiaa ja tuskallista halua ravistella tämä tajuihinsa, kunpa se vain olisi niin helppoa! Jännää on muuten myös se, miten Don on samalla sekä protagonisti että antagonisti. Kiinnostavan tarinan ja näyttelijäsuoritusten lisäksi myös visuaalinen puoli toimii upeasti. Manhattanin kadut ovat kuivan pölyisiä kuin krapulaisen Donin kurkku, eikä New Yorkin tyypillisestä loistosta ole näkyvissä edes rippeitä.
Pisteytys:
8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti