Die Abenteuer des Prinzen Achmed - Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Ohjannut Lotte Reiniger

Saksa 1926, 66 min. 

Mykkäelokuva, Animaatio, Seikkailu, Fantasia

 

On the neighboring island in the Magic Sea...

 

Urhea prinssi Ahmed joutuu taianomaiseen seikkailuun, kun pahan velhon loitsima hevonen kiidättää hänet kaukaiseen Wak-Wakin maahan. Prinssin on löydettävä tiensä kotiin, mutta edessä on monia esteitä ja hurjia hirviöitä, eikä paha velhokaan jätä Ahmedia rauhaan. Matkan varrella on roimasti seikkailua ja jännitystä, mutta myös rakkautta ja taikaa.

 

Prinssi Ahmedin seikkailut (engl. The Adventures of Prince Achmed) on vanhin säilynyt kokopitkä animaatioelokuva. Siluettitekniikalla toteutettu teos on ihastuttavan kaunis ja sen runsaat yksityiskohdat hämmästyttävät. Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroitunut elokuva on tarinaltaan tasapainoinen ja viihdyttävä, mutta suurin ansio piilee juuri maagisessa tekniikassa, joka vaati paitsi paljon saksimista, myös aivan uuden kameratekniikan kehittelyn. Elokuvan tekoon meni kolme vuotta. Riivatun tekoälyn aikakautena käsin tekeminen ja hidas luovuus saavat entistäkin syvemmän merkityksen.

 

Siluettitaiteilija Lotte Reinigerin (1899─1981) ura animaatioelokuvien parissa jatkui miltei hänen kuolemaansa saakka. Vaikka tämä elokuva on ainakin klassikkoharrastajien keskuudessa nimekäs, Reiningerin uran ja tuotannon soisi olevan laajemminkin tunnettua. Prinssi Ahmedin hurmaava tarina on edelleen vetovoimainen seikkailu, vaikka onhan siinä väistämättä pientä ajan patinaa. Itämaiseen taikamaailmaan sijoittuva tarina on ymmärrettävästi aikansa tuote ja se sisältää tiettyjä stereotypioita. Elokuvataiteen taika on silti ajatonta!

Pisteytys: 8/10

Sparrows - Turvattomat (1926)

Ohjannut William Beaudine & Tom McNamara

USA 1926, 109 min. 

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Mary Pickford, Gustav von Seyffertitz, Roy Stewart

 

Oh, Lord! This is us again!

 

Kurjan rämeen keskellä on ilkeän herra Grimesin (von Seyffertitz) tila, joka kätkee sisäänsä paheksuttuja salaisuuksia. Grimesin tilaa hoitavat kaltoinkohdellut ja kidnapatut lapset, joista surkeimmat paiskataan armotta suohon. Lapsikatraan vanhin on Molly (Pickford), joka toimii äitihahmona nuoremmille. Lasten pakoyritykset tyssäävät kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta heidän on pakko uhmata rämeen alligaattoreita ja upottavia suonsilmiä.

Turvattomat on traaginen tarina, joka kasvaa hiljalleen piinaavan jännittäväksi. Vauhdikas elokuva pelaa yksinkertaisilla elementeillä, jotka toimivat tunteisiin vetoavalla tavalla. Kontrastit ovat vahvoja: vastakkain ovat sadistinen pääpahis ja enkelparvea muistuttava lapsikatras. Aikansa supertähti Mary Pickford tekee hienon, ilmeikkään roolityön, jossa näkyy komediennen taituruus. Kuitenkin Pickford yritti elokuvalla uutta aluevaltausta vakavampien draamaelokuvien parissa, siinäkin puolessa monipuolinen näyttelijä onnistuu oikein hyvin.

 

Aikalaisille Turvattomat oli ajankohtainen, sillä lasten kidnappaukset nousivat tämän tästä uutisaiheiksi. Herra Grimesin "baby farm" eli lapsifarmi ei ollut täysin tuulesta temmattu juttu, sillä vastaavia oli olemassa oikeastikin. Elokuvasta ei tullut Pickfordin uran suurinta hittiä, vaikka se menestyikin oikein mukavasti ja kokonaisuudessaan kuuluu näyttelijän uran tunnetuimpiin teoksiin. Arvostettu mykkäklassikko järkyttää, jännittää ja viihdyttää edelleen!

Pisteytys: 8/10

Mat - Äiti (1926)

Ohjannut Vsevolod Pudovkin

Neuvostoliitto 1926, 89 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa Vera Baranovskaja, Nikolai Batalov, Aleksandr Chistjakov

 

The mother.

 

Varhaiset neuvostoelokuvat olivat jylhää propagandaa mutta myös häikäisevää luovuutta. Ajan tunnetuin ohjaaja on Sergei Eisenstein, jonka ohella suuriin merkkinimiin lukeutuu myös Vsevolod Pudovkin (1893─1953). Eisensteinin tapaan Pudovkin kehitti voimakkaasti elokuvien rytmiä ja leikkauksia, jotka tässä filmissä ovat todella säväyttäviä. Sen sijaan Eisensteinistä Pudovkinin erottaa se, että hän tapasi keskittyä massojen sijaan yksilöihin. Niinpä Äiti kertoo yhden köyhän perheen tarinan tsaarinajan loppuvuosien kuohuissa, vallankumousvuonna 1905. Tarinan pohjalla on Maksim Gorkin samanniminen romaani (1907).

Vanha äiti (Baranovskaja) riutuu juoppomiehen (Chistjakov) ikeessä. Lohtua tuo nuorukaiseksi varttunut poika, joka kuitenkin tempautuu vallankumoustoimintaan. Isän ja pojan välille kasvava konflikti riipii äitiä, joka lopulta löytää voimansa poikansa kannattamasta työläisliikkeestä. Yhden työläisperheen kautta kuvataan kontrasteja ja erilaisia valintoja, joista selvästi alleviivataan tuhoontuomitut ja sankarilliset ratkaisut. Äidin rooli kodin sydämenä ja perheen yhdistäjänä on kaikkein keskeisin: hän on miesten maailmassa sivuroolissa ja avainasemassa.

 

Äiti aloittaa Pudovkinin vallankumoustrilogian, jota jatkaa kaksi niin ikään arvostettua elokuvaa. Pietarin viimeiset päivät (1927) kuvaa lakkomielialoja ensimmäisen maailmansodan alla ja Myrsky yli Aasian (1928) kertoo kapitalismin huijaamasta mongolimiehestä, joka liittyy neuvostopartisaaneihin. Liittykää työläisten rintamaan, tuntuvat kaikki teokset katsojiaan vimmaisesti neuvovan. Äiti on kerännyt mainetta innovatiivisista teknisistä ratkaisuistaan ja tunteikkaista näyttelijöistään. Kokonaisuus on todella hieno, propagandasta huolimatta ─ eikä sitä olisi aikakauden neuvostoelokuvissa voinut millään tapaa välttääkään.

Pisteytys 8/10

Hands Up! - Rahat tai henki! (1926)

Ohjannut Clarence G. Badger

USA 1926, 70 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Toiminta, Sota

Pääosissa: Raymond Griffith, Marian Nixon, Virginia Lee Corbin 

 

We haven't been introduced!

Koomikko Raymond Griffith (1895─1957) säkenöi pääroolissa lukuisissa mykkäelokuvissa, joista suuri osa on aikojen saatossa kadonnut. Siinä lienee syy siihen, miksi Griffithiä ei nykyisin juuri tunneta, vaikka hän oli aikanaan suosittu elokuvatähti. Rahat tai henki! on tätä nykyä yksi Griffithin tunnetuimpia teoksia, mutta silti melko heikosti tunnettu mykkäkomedian klassikko.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin. Sota syö varoja molemmilta osapuolilta, joten erään kaivosmiljonäärin varallisuus herättää huomiota kummassakin leirissä. Etelävaltioilla on valttikorttinaan muuan vakooja (Griffith), jolla on edessään melkoinen vastoinkäymisten taistelutanner ennen kultasuonen löytymistä. Luvassa on vaaroja, vauhtia ja sopiva ripaus lempeä!

Rahat tai henki! tuo mieleen Buster Keatonin sisällissotakomedian Kenraali (1926), vaikka tyyliltään mykkäkomediat ovat aivan erilaisia. Jos vertaa Griffithin herrasmiesvakoojaa muihin tunnetumpiin komediatähtiin, Keatonin ohella Chalie Chapliniin ja Harold Lloydiin, hahmo erottuu selvästi joukosta. Griffithin seikkailija on keikarimainen veijari, ehkä jopa hieman onnenonkija, joka osaa keplotella itsensä kuiville monenlaisesta pulmasta. Hahmo ei ole samalla tavalla sympaattinen tohelo kuin moni muu mykkäkomedian tähti, mutta tässäkin sankarissa on vauhdikasta vetovoimaa.

 

Pisteytys: 7/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Varietee, 1925)

Die drei Artinellis!

Satavuotiaissa elokuvaklassikoissa on sekä syvää draamaa että kuplivan kepeää huumoria. Vuoden suosituin elokuva oli aikansa lähihistoriaa ja tuoreita traumoja käsittelevä sotadraama Suuri paraati (1925), joka vie ensimmäisen maailmansodan surullisiin muistoihin. Hyvin menestyivät myös legendaarisen Rudolph Valentinon tähdittämä viihteellinen romanssi Kotka (1925) ja Harold Lloydin hupsu opiskelukomedia Keltanokka (1925). 

Jälkiviisaan arvion mukaan elokuvavuoden 1925 suurin merkkiteos lienee Charlie Chaplinin mestarillinen Kultakuume (1925), joka keinuu taidokkaasti synkistä alhoista kuplivaan iloon. Toinen nimekäs klassikko on Sergei Eisensteinin vimmainen Panssarilaiva Potemkin (1925), joka järisytti elokuvien rytmiä ja muotoa. Klondiken kylmyys ja Odessan satamakaupungin kaaos jäävät kuitenkin nyt taakse, sillä päivän elokuvassa suunnataan Saksaan ja tartutaan trapetsiin!

 

 

Varieté - Varietee
Ohjannut Ewald André Dupont

Saksa 1925, 104 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Emil Jannings, Lya De Putti, Maly Delschaft

 

 

 

 

Wintergartenin kuuluisa varietee-teatteri oli Berliinin tunnetuimpia hurvittelupaikkoja. Vuonna 1887 avattu varietee viihdytti yleisöjä aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin se tuhoutui pommituksissa. Uusi teatteri aloitti toimintansa vuonna 1992. Tämän elokuvan teatteri kuitenkin vie iloisen 1920-luvun tunnelmiin: räväkkään, riemuitsevaan ja jännittävään urbaaniin humuun! Mutta kulisseissa kuohuu muukin kuin samppanja...

Varietee (engl. Variety) kertoo kohtalokkaasta draamasta, joka kätkeytyy hulppeiden näytösten ilonpidon taakse. Teatterin johtaja Huller (Jennings) haluaa palkata uuden tanssijan (De Putti), jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Draama on tasapainoilua trapetsilla: aluksi temput onnistuvat, mutta vähitellen jännitys sakenee ja tragedia johtaa suureen onnettomuuteen.

Vauhdikkaita trapetsinumeroita ja jännittäviä rakkausdraamoja kuvaava Varietee tunnetaan eritoten Karl Freundin (1890─1969) taidonnäytteistä kameran takana. Freundin tunnetuihin varhaistöihin lukeutuvat myös muun muassa ekspressionistinen kauhuelokuva Golem (1920) sekä legendaarinen scifidystopia Metropolis (1927), kaikki innovatiivisia taidonnäytteitä lennokkaasta kamerankäytöstä. Kuvauksen lisäksi Varietee on draamana onnistunut ja jännittävä. Emil Jannings tekee takuvarman roolityön hahmona, jonka persoona ja elämänhistoria avautuvat tarinan edetessä vähitellen. Taidokas ja kuvakerronnaltaan kekseliäs mykkäklassikko!

Pisteytys: 8/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Lady Windermere's Fan, 1925)

I presume you came to see my husband.

Vuosi 1925 alkoi reippaalla fasismilla, kun Italiassa Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi jo aivan tammikuun alkupäivinä. Eipä päästy kuin helmikuulle, kun Saksassa laittomaksi julistettu natsipuolue perustettiin uudelleen. Suomessa presidentti sentään tuli valtaan valitsijamiesvaaleilla, ja niin Maalaisliiton Lauri Relander aloitti valtakautensa kevättalven korvalla.

Vaan politiikka sikseen! Vuosi 1925 jätti jälkeensä arvostettuja kulttuurituotteita, joiden joukkoon lukeutuvat klassikkoromaanit Fitzgeraldin Kultahattu (1925), Kafkan Oikeusjuttu (1925) ja Woolfin Mrs. Dalloway (1925). Suomalaisena merkkiteoksena mainittakoot Edith Södergranin runokokoelma Maa jota ei ole (1925). Päivän elokuva perustuu vielä hieman vanhempaan tekstiin, mutta sekin on lähtöisin legendaarisen kirjailijan kynästä.
 

 

Lady Windermere's Fan
Ohjannut Ernst Lubitsch 

USA 1925, 120 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: May McAvoy, Bert Lytell, Ronald Colman

 

 

 

 

Oscar Wilden näytelmään (1892) perustuva draama sijoittuu Lontoon hienostopiireihin. Juoni on loistelias ihmissuhdesoppa, jossa on Ernst Lubitschille ominaista kepeyttä ja hienovaraista satiiria. Pääosassa on nimikkohenkilö Lady Margaret Windermere (McAvoy), jonka aviomiehen (Lytell) kummallinen käytös herättää epäilyksiä salasuhteesta. Mutta mitä miehen mielessä todella liikkuu?

Lady Windermere's Fan on tyylikäs avioliittodraama, jossa on suuria tunteita ja sopivasti tunnelmaa keventävää huumoria. Vanhan mantereen sofistikoituneet kaiut kuuluivat Lubitschin 1920-luvun tuotannossa. Arvostettu saksalaisohjaaja oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1922 ja aloitti Hollywood-uransa fiineillä draamakomedioilla. Niiden menestys jäi toivottua pienemmäksi, mutta sittemmin mainetta tuli toisenlaisilla kevyillä tuotannoilla.

Vaikka Lady Windermere's Fan ei yltänyt likimainkaan vuotensa menestyneimpien elokuvien kastiin, ei filmi jäänyt täysin tappiollekaan. Viimeistään satavuotisjuhlavuonnaan elokuva ansaitsisi näkyvyyttä: se on tasapainoinen ja tyylikäs, tunteikas ja kepeä mutta ei liioitellulla tavalla. Pieniä suhdesotkuja ja juoruja kaipaaville Windermeren juhlat ovat hurmaava illanviettokohde!

Pisteytys: 8/10

The Freshman - Keltanokka (1925)

Ohjannut Fred C. Newmeyer & Sam Taylor

USA 1925, 77 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Harold Lloyd, Jobyna Ralston, Brooks Benedict

 

There's the man to model yourselves after!

 

Harold Lamb (Lloyd) aloittaa college-opintonsa intoa puhkuen. Lukukauden ensimmäisinä päivinä yli-innokas nuorukainen saa huomata, ettei porukkaan pääsy olekaan aivan helppoa. Haroldista tulee tahtomattaan vuosikurssinsa klovni, jonka kommellukset ovat yleinen vitsailun aihe.  Sinnikkään asenteensa ansiosta Harold onnistuu kilvoittelemaan tovereidensa suosiosta juhlissa ja urheilukentällä, mutta tärkeintä on kuitenkin erään hurmaavan neidon (Ralston) rakkaus.

 

Vauhdikkaita opiskelijarientoja kuvaava Keltanokka on tasapainoinen komedia, jossa Harold Lloyd esiintyy itselleen tyypillisenä sympaattisena tohelona. Vaikka tarina ja sen lähtökohdat ovat tuttuja, kokonaisuus on raikas ja hauska. Mukana on rahtunen aika vakavaakin draamaa, sillä Haroldin yksinäisyys on pohjimmiltaan pakahduttavan surullista. Nuorukainen tekee mitä vain saadakseen suosiota ja ystäviä, mutta saa osakseen vain pilkkaa. Loppukohtaus kruunaa kaiken upealla katharsiksellaan, josta ei puutu huumoria ja urheiluotteluiden huimaa jännitystä.

Keltanokka oli valtava menestys ja näyttävä kassamagneetti. Elokuvan ohjaajina toimivat jo tuttuun tapaan Fred C. Newmayer ja Sam Taylor, jotka olivat ohjanneet useita Lloyd-elokuvia yhdessä ja erikseen. Tunnetumpina töinä Keltanokan ohella on mainittava Turvallisuus viimeiseksi (1923). Tämän elokuvan jälkeen Newmayer lähti kuitenkin uusien tuulien perään, mutta Lloydin menestys jatkui siitä huolimatta vielä useiden elokuvien verran. Vanhojen klassikoiden tenho kantaa edelleen: Keltanokka on mainio elokuva vaikkapa lukuvuodenaloittajaisiin ja opiskeluaikojen muisteluun. Mutta nähdäänkö elokuvassa aherrusta, kirjoja ja pänttäämistä? Ei lainkaan!

Pisteytys: 8/10

The Lost World - Kadonnut maailma (1925)

Ohjannut Harry O. Hoyt

USA 1925, 106 min.

Mykkäelokuva, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Lloyd Hughes, Wallace Beery, Bessie Love

 

Perfectly harmless ─ unless it happens to step on us.

 

Tutkimusretkikunta lähtee koluamaan Amazonin sademetsän tuntemattomia syövereitä. Joukon tavoitteena on selvittää, elääkö viidakon kätköissä muinaispetoja eli sukupuuttoon kuolleita dinosauruksia. Ilo on ylimmillään, kun ihka elävät dinosaurukset löytyvät ─ mutta seikkailu on täynnä vaaroja. Entä kuinka dinosaurusten olemassaolo voidaan todistaa tiedeyhteisölle?

Kadonnut maailma perustuu Arthur Conan Doylen samannimiseen scifiromaaniin (1912). Tarinan arkkityyppi lienee nykypäivänä useimmille tuttu Carl Barksin legendaarisesta ankkaseikkailusta Kadonnut laakso (1957), joka mukailee Doylen tutkimusretkeä. En ole lukenut Doylen alkuperäiskertomusta, mutta ainakin elokuvaversiossa tarina on köykäinen, tusinatuotannolta tuntuva valkoisen miehen valloitusretki. Vaan ohuesta juonesta viis, elokuvan keskeisin tavoite on esitellä dinosauruksia ja viidakkoelämää. Niissä toki onnistutaan kiitettävästi.
 

Dinosaurusten tekijä oli erikoistehosteiden edelläkävijä Willis H. O'Brien (1886─1962), joka muistetaan varsinkin King Kongin (1933) uraauurtavista efekteistä. Samankaltainen stop motion -työskentely tulee esille jo tässä elokuvassa, jonka dinosaurukset ovat aikaansa nähden hienoja ja yksityiskohtaisia. Hauskaa sinänsä, että King Kongin juonessa on hienoisia yhtäläisyyksiä Kadonneen maailman seikkailuun ─ tosin King Kong onnistuu tarinassa paremmin. Vaikka dinoseikkailun tarina jää heikoksi, oli elokuva silti yksi vuotensa suurimpia hittielokuvia. Sittemmin Kadonnut maailma tosin on hieman unohdettu, ja sinänsä ihan syystä.

Pisteytys: 6/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Hän joka saa korvapuustit, 1924)

Laughter ─ the bitterest and most subtle death to hope...

Elokuvavuosi 1924 muistetaan muun muassa hittielokuvistaan Bagdadin varas (1924) sekä Ujo tyttö (1924). Vuonna 1924 perustettiin leijonankarjunnastaan tunnettu Metro-Goldwyn-Mayer-studio ja päivän luukusta paljastuukin studion menestyksekäs ensituotanto. Hauska knoppi on se, että itse leijonakin pääsee filmissä pieneen rooliin! MGM:n lisäksi satavuotiaiden kerhoon ovat tänä vuonna astuneet muun muassa Marlon Brando, Sidney Lumet, Marcello Mastroianni ja Lauren Bacall.

Vuoden 1924 merkittävimmistä elokuvista huomiota ansaitsevat eritoten Buster Keatonin kekseliäs komedia Kovaa kyytiä ja kaunokaisia (1924) sekä Erich von Stroheimin osittain kadonnut draama Ahneus (1924), "elokuvahistorian kuuluisin torso". Niiden lisäksi juuri näin joulukuussa katsottavaksi sopii riipaiseva Viimeinen mies (1924), joka sai ensi-iltansa jouluaattona. Hyytäviin talvitunnelmiin vie maaginen dokumentti The Great White Silence (1924).

 

 

He Who Gets Slapped - Hän joka saa korvapuustit

Ohjannut Victor Sjöström

USA 1924, 95 min.

Draama

Pääosissa: Lon Chaney, Norma Shearer, Marc McDermott

 

 

 

 

Tutkija Paul Beaumont (Chaney) valmistautuu esittelemään tiedeakatemialle merkittäviä tutkimustuloksiaan, mutta joutuu ystävänsä paroni Regnardin (McDermott) pettämäksi. Regnard esittelee Beaumontin uurastuksen omina ansioinaan ja vieläpä viettelee miespolon vaimon! Lyöty Beaumont päätyy sirkusklovniksi, jatkuvan naurun ja pilkan kohteeksi. Kuinka käy, kun paroni eräänä päivänä astelee yleisöön ja iskee silmänsä Beaumontin ihailemaan kauniiseen sirkustähteen?

 

Hän joka saa korvapuustit on syvän traaginen kertomus maailman murjomasta ihmisestä, jota Lon Chaney tulkitsee suurella herkkyydellä. Kuvakerronnassa on runollisuutta, miltei unenomaisia jaksoja kohtausten vaihtuessa. Sirkusmiljöö puolestaan on sopivan taianomainen tapahtuma-areena. Kuten todettua, elokuva on MGM-studion ensituotantoa. Aloitus on näyttävä, sillä päärooliin valittiin eturivin tähtinäyttelijöitä ja ohjaajaksi taitava ruotsalainen Victor Sjöström. Panostus kannatti, sillä elokuvasta tuli hyvin suosittu ja kriitikoiden lemmikki.

Elokuvaa katsoessani mieleen nousi saksalaiskauhu Nauruihminen (1928), jossa lyödyn ilveilijähahmon traagisuus on eri tavalla synkkää. Tunnetusti Batmanin Jokeri-hahmo on saanut innoitustaan Nauruihmisestä, mutta kylläpä tämänkin pellen tarinassa on jotain samaa vaikkapa Joker (2019) -elokuvan päähenkilön kanssa. Kuitenkaan Paul Beaumont tai HE-klovni ei päädy lietsomaan kaaosta oman epäonnensa vuoksi. Hän on traaginen, petetty ja kovia kokenut kenties, kostonhimoinenkin, mutta hahmona silti altavastaaja ja todellisen rakkauden puolustaja.

 

Pisteytys: 8/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Ujo poika, 1924)

I just love cave men!

Joulukalenterin varsinainen aikamatka alkaa jälleen tasan sadan vuoden takaa, vuodesta 1924. Tuolloin päivänpoliittisia uutisaiheita olivat muun muassa Leninin kuolema ja palsamointi sekä fasismin nousu Italiassa. Ensimmäiset talviolympialaiset järjestettiin Ranskan Alpeilla tammikuussa ja kesällä urheiluhuuma jatkui Pariisin olympialaisissa. Suomi keräsi Pariisissa mittavan mitalisaaliin varsinkin juoksulajeissa, joiden kiistaton tähti oli Paavo Nurmi.

 

Urheilun lisäksi kotimaisella kulttuurikentällä tapahtui muutakin: ihka ensimmäinen nuorison tietokirja Pikku Jättiläinen julkaistiin, Ilmari Kiannolta tuli uutuusteos Ryysyrannan Jooseppi ja nähtiinpä tuoreita luomuksia teatterilavoillakin. Tänään 2.12. tulee nimittäin kuluneeksi tasan vuosisata Maria Jotunin Tohvelisankarin rouvan (1924) ensi-illasta Kansallisteatterissa. Sukupuolirooleja pöllyttänyt näytelmä aiheutti pöyristystä, koska sitä pidettiin siveettömänä. Aikansa naiskuva on käsittelyssä myös päivän luukusta paljastuvassa elokuvassa, joka kuitenkin oli välitön hitti.

Girl Shy - Ujo poika

Ohjannut Fred C. Newmeyer & Sam Taylor

USA 1924, 87 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Harold Lloyd, Jobyna Ralston

 

 

 

Harold Meadows (Lloyd) on ujo nuorukainen, joka työskentelee räätälisetänsä liikkeessä. Töidensä lomassa Haroldilla on kosolti aikaa tarkkailla naisväkeä, jota hän pelkää kuollakseen. Vain sedän pillinvihellys palauttaa miespolon takaisin tajuihinsa! Naisten pivartelu ottaa niin koville, että Harold kirjoittaa kirjan keksimistään parisuhdevinkeistä. Opus ei saa ymmärrystä osakseen, mutta rakkaus löytyy yllättävällä tavalla. Lopulta lempi saa Haroldin ujouden karisemaan vauhdilla!

 

Ujo poika osuu kiinnostavaan kohtaan Lloydin uraa, sillä se oli koomikon ensimmäinen itsenäinen filmi ilman pitkäaikaisen kumppanin Hal Roachin tukea. Elokuva on silti monella tapaa tuttua ja tyypillistä Harold Lloyd -komediaa: siinä on hieman uuvatti päähenkilö, romanttinen motiivi ja lopulta vauhdikkaita, jännittäviä stuntteja. Vauhdin hurmaa lietsova loppukiri menee tällä kertaa jo hieman liian pitkäksi, vaikka menevä osio sinänsä onkin ihan hauskaa kiiruhtamista. Sinänsä stuntteja on aiempaa vähemmän. Yhden pitkän loppuosion sijaan tuntuisi tasapainoisemmalta, jos lyhyitä vauhdikkaita hetkiä olisi ripoteltu tarinaan enemmänkin.

Vaikka Ujo poika ei ole Lloydin ykkösteos, elokuva on viihdyttävä. Juonelle keskeiset sukupuoliroolit heijastavat aikaansa ja Jobyna Ralstonin näyttelemä Haroldin lemmitty tuntuu vain ajelehtivan miesten armoilla. Toisaalta tarinassa on myös sähäkkää naistoimijuutta, kun Haroldin deittivinkit pääsevät naislukijoiden hyppysiin. Omana aikanaan komedia menestyi oikein mainiosti, eikä Lloydin tarvinnut katua itsenäiselle elokuvauralle ponnistamista. Elokuva pohjusti jo seuraavaa menestysfilmiä. Seuraavana vuonna ensi-iltansa sai Keltanokka (1925), josta tuli Lloydin kaikkien aikojen tuottoisin kassamagneetti mykkäkaudelta.

Pisteytys: 7/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Karavaani, 1923)

I'm goin' to move out right away!

 

Elokuvavuosi 1923 muistetaan paitsi monista klassikoistaan, myös rahtusesta studiohistoriaa. Sata vuotta sitten studioita syntyi kuin sieniä sateella, mutta vain Warner Bros ja Disney takovat edelleen valtavirtafilmejä. Vaatimattomista lähtökohdista aloittaneet studiot löysivät nopeasti avaimen menestykseen: Disneyllä oli Mikki Hiiri ja pienet viehättävät musikaalianimaationsa, Warner Bros puolestaan erikoistui nopeasti äänielokuviin. Vuosisataan mahtuu monia suunnanmuutoksia, floppeja ja hittejä, unohdettuja helmiä, klassikoiksi muodostuneita elokuvia ja alati kasvavia kassavirtoja. Vieläkö WB ja Disney muistetaan sadan vuoden kuluttua?

Satavuotiaista elokuvista on syytä nostaa esille kauniit, ajatuksia miellyttävästi kutkuttavat ranskalaisklassikot La Roue (1923) ja Hymyilevä Madame Beudet (1923). Viihteennälkäisten yleisöjen suosikkejakaan ei ole syytä unohtaa: Buster Keatonin Ruutia, räminää ja rakkautta (1923) sekä Harold Lloydin Turvallisuus viimeiseksi (1923) kirvoittivat naurunkyyneleitä! Vuoden suurimpiin hittifilmeihin lukeutui myös tämä päivän elokuva, joka vie suorinta tietä villiin länteen.

 

 

The Covered Wagon - Karavaani
Ohjannut James Cruze

USA 1923, 98 min.

Mykkäelokuva, Lännenelokuva, Seikkailu

Pääosissa: J. Warren Kerrigan, Lois Wilson, Ernest Torrence

 

 

 

Toukokuussa vuonna 1848 kaksi pitkää karavaania halkoo Yhdysvaltain Keskilännen valtavia tasankoja. Uudisasuttajat matkaavat itärannikolta kohti Oregonin viljavia maita ja omaksi otettavia tiluksia, mutta matkalla vaanii monia vaaroja ja houkutuksia. Kaikki matkalaisetkaan eivät vaikuta olevan aivan rehtejä kansalaisia. Kuinka vankkuriletkan matkaajien lopulta käy?

Suurella budjetilla tehty Karavaani on näyttävä ja rytmikäs lännenelokuva. Jos elo tuntemattoman luonnon armoilla ei riitä yksin tuomaan tarinaan jännitteitä, on mukaan on laitettu yksi romanssi, kahden matkalaisen kitkeriä erimielisyyksiä ja hurjia tapahtumia aina buffalonmetsästyksestä kultakuumeeseen. Jännitysähkystä huolimatta tarina ei ole kovin ikimuistoinen, vaikka tällaisella vauhtiretkellä mielenkiinto pysyy yllä väistämättä.

Karavaanista tuli yksi vuotensa suosituimpia hittielokuvia, jonka myötä koko lännenelokuvien lajityyppi nousi jälleen suureen suosioon. Elokuva on jäänyt mykkäkaudella menestyneen ohjaajan James Cruzen (1884─1942) maineikkaammaksi suosion huippukohdaksi. Westernien kaanonissa filmi on edelleen katsomisen veroinen, joskaan elokuva ei yllä lajityyppinsä ikonisimpien teosten tasolle.

Pisteytys: 6/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Turvallisuus viimeiseksi, 1923)

Young man, don't you know you might fall and get hurt?

Elokuva-aikakone lähtee satavuotiselle matkalleen vuodesta 1923, jolloin charleston-tanssi aloitti iloisen maailmanvalloituksensa. Maailmansodan päättymisestä oli kulunut viisi vuotta, joten riemua todella kaivattiin! Sodan haavojen paikkailu ei sentään ollut pelkkää iloa, ja erityisen huolestuttava tilanne oli hyperinflaatioon ajautuneessa Saksassa. Synkät voimat nousevat epävakaina aikoina: marraskuussa Hitler natseineen yritti jo kaapata vallan Baijerissa.

Horisontin tummista pilvistä huolimatta päivän elokuva on tukevasti viihteen kannalla. Mykkätähti Harold Lloydin komediaklassikon ohella satavuotisjuhlaa viettävät tänä vuonna muutkin kulttuurimonumentit ─ Tukholman kaupungintalo, Time-lehti ja Salpausselän kisat. Toivottavasti juhlavuosi on ollut riemuisa!

 

Safety Last! - Turvallisuus viimeiseksi

Ohjannut Fred C. Newmeyer & Sam Taylor

USA 1923, 74 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Harold Lloyd, Mildred Davis

 

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Harold (Lloyd) lähtee isoon kaupunkiin luomaan menestyksekästä uraa, mutta päätyy kangaskaupan puotipuksuksi. Harold olisi kylläkin isompien tienestien tarpeessa, sillä hänen heilansa (Davis) olettaa rakkaansa työskentelevän vähintään johtajana. Soppa on valmis, kun neitokainen tulee yllätysvierailulle kaupunkiin. Näytäpäs työpaikkasi, rakas!

Turvallisuus viimeiseksi (suomeksi myös Tuhannen dollarin nousukas) on yksi Harold Lloydin ikimuistoisimpia elokuvia. Kuuluisa kellostaroikkumiskohtaus on jättänyt lähtemättömän jälkensä elokuvahistoriaan ja sitä on imitoitu moneen kertaan. Elokuva kannattaa toki nähdä muutenkin kuin vain yhden ikonisen kohtauksen takia, sillä rytmikäs tarina on täynnä hauskoja kommelluksia ja henkeäsalpaavia stuntteja. Suurkaupungin pilvenpiirtäjistä ja ihmisvilinästä otetaan kaikki irti.

Tuottoisa hittikomedia veti katsojia teattereihin ja kohotti Harold Lloydin mainetta tuntuvasti. Vuosikymmenen kuluessa Lloydista tuli yksi valkokankaiden ykköstähdistä, jonka tähtitieteelliset tienestit takasivat makean elämän Beverly Hillsin kauniissa maisemissa. Huhtikuussa ensi-iltansa saanut Turvallisuus viimeiseksi vastasi yleisöjen hupitarpeen lisäksi romantiikannälkään, sillä Lloydin elokuvien vakiokasvo Mildred Davis oli avioitunut Lloydin kanssa saman vuoden helmikuussa.

Pisteytys: 8/10

The Great White Silence (1924)

Ohjannut Herbert G. Ponting

Iso-Britannia 1924, 80 min.

Dokumentti

The uttermost end of the earth ─ the South Pole.

Vuonna 1910 brittiläinen retkikunta lähti vaaralliselle matkalle maailman viimeiselle valloittamattomalle mantereelle ja sen ytimeen, Etelänavalle. Britit hävisivät kilpajuoksun paremmin varustautuneille norjalaisille, mutta se ei vähennä retkestä syntyneen elokuvan dokumentaarista arvoa. Verrattoman rohkea seikkailu henkii mielenkiintoisesti aikansa kansallismielistä tutkimuksentekoa. Kolmivuotisen matkan aikana nähdään alueen komeita maisemia ja eksoottisia eläimiä, miehistön hilpeää vapaa-aikaa ja lopulta suuren vaelluksen traagiset kohtalonhetket. Luonto näyttää mahtinsa.

 

Hyvin rytmitetty kerronta on usein humoristista, varsinkin eläimiä tarkkailtaessa ─ kuvailun tyyli ei ole nykymittapuulla tieteellinen tai sikäli modernia luontodokumenttia muistuttava. Nykykatsoja saa hieman pöyristyä: että tutkimusretkeläiset kehtaavatkin mennä silittämään pesivää pingviiniä ja hätyyttelevät eläinparkoja huvikseen! Ällistyttävintä dokumentissa on kuitenkin innostuksen, seikkailun ja vaaran tuntu. Kevyiden hetkien vastapainoksi armoton luonto asettaa retkikunnalle sellaiset olosuhteet, jotka saavat katsojan ihmettelemään maapallon ääriolosuhteita ja niitä ihmismieliä, jotka puskeutuvat kuolemanvaaraan vapaaehtoisesti ja silminnähtävällä seikkailunhalulla.

 

The Great White Silencen kuvasi Herbert G. Ponting (1870─1935), joka oli aiemmin kuvausurallaan taltoinut filmille maisemia ja tapahtumia Aasiasta. Etelämantereen tapahtumat vaikuttivat Pontingiin syvästi, ja matkan aikana syntyneestä kuvamateriaalista syntyi ensin tämä elokuva ja sittemmin vielä toinen dokumentaari Ninety Degrees South (1933). The Great White Silence restauroitiin vuonna 2011, jolloin se sai uuden, tyylikkään ääniraidan. Se on ollut arvokas työ, sillä dokumentti on ihmeellinen taltiointi menneestä maailmasta ja ihmisen ikiaikaisesta uteliaisuudesta. Naparetkeä katsoessa tuntee yhteyttä kauan sitten kuolleisiin retkikunnan jäseniin; kuin kurottaisi ajan halki.

Pisteytys: 8/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Robin Hood, 1922)

If ye be brave, come to Sherwood Forest!

 

Päivän luukusta loikkaa esille vuoden 1922 suurin elokuvahitti, jonka suurille lipputuloille ei löydy saman kaliiperin kisaajaa. Näin vuosisataa myöhemmin samaisen vuoden parhaiten muistettu elokuva taitaa kuitenkin olla saksalainen Dracula-filmatisointi Nosferatu (1922). Elokuvahistorian kannalta kiintoisia teoksia ovat niin ikään varhaista dokumenttielokuvaa edustava Pohjoisen poika (1922) ja aikansa tuntoja heijastava rikoselokuva Tri Mabuse (1922).

Onpa vuosi 1922 myös lukemattomien suurten filmitaivaan tähtösten synnyinvuosi: satavuotisjuhlaansa olisivat tänä vuonna saaneet viettää Judy Garland (1922─1969), Pier Paolo Pasolini (1922─1975), Christopher Lee (1922─2015), Doris Day (1922─2019),  Betty White (1922─2021) ja monet muut unohtumattomat elokuvantekijät. Leilillinen viintä heidän muistolleen tämän klassikkofilmin myötä!

Robin Hood

Ohjannut Allan Dwan

USA 1922, 143 min.

Mykkäelokuva, Seikkailu, Romantiikka

Pääosissa: Douglas Fairbanks, Enid Bennett, Wallace Beery

Keskiaikaisiin englantilaisiin balladeihin perustuva Robin Hood on säilynyt suosittuna kertomuksena vuosisatojen ajan. Sherwoodin metsien lainsuojattomasta miekkosesta kertova tarina on muotoutunut kirjoiksi, näytelmiksi, kuvataiteeksi ja lopulta kymmeniksi elokuviksi. Näistä muistetaan eritoten lupsakka Disney-animaatio Robin Hood (1973) ja 1001-listalta löytyvä värikylläinen, aiheensa parhaaksi filmatisoinniksi usein nimetty Robin Hoodin seikkailut (1938).

Tämä Allan Dwanin ohjaama suuri spektaakkeli on aiheen ensimmäinen kokopitkä filmatisointi, jota edelsi jo neljä Robin Hood -lyhytteosta. Aikansa supertähden Douglas Fairbanksin tähdittämä Robin Hood on valtavalla budjetilla luotua näyttävää draamaa: asut ja lavasteet ovat edelleen hämmästyttävän upeita, ja elokuvan katselee mielellään jo ihan vain miljöötä ihastellakseen.

Noin 1100-luvulle sijoittuvassa tarinassa esitellään sangen perusteellisesti ahneen prinssi Juhanan (De Grasse) aiheuttamaa kriisiä, jota lopulta nousee vastustamaan jousisankari Robin Hood (Fairbanks). Elokuva tuntuu aavistuksen turhan pitkältä, vaikka esteettisesti jaksaakin viehättää koko kestonsa verran. Kunnon toimintaan päästään vasta puolivälin jälkeen, jolloin itse nimikkosankari pääsee ensi kerran vauhtiin vikkelin elkein. Aikanaan sankarin syntytarina menestyi silti verrattoman hyvin ja muistetaanpa se edelleenkin yhtenä ikonisimmista Fairbanks-seikkailuista.

Pisteytys: 7/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Miehuutta, rohkeutta ja karskeita miehiä, 1922)

Poor Sonny!

Aikakone aloittaa matkansa vuodesta 1922, jolloin suursodan jälkeensä jättämä hauras maailma haki kiivaasti uutta järjestystään. Ottomaanien vuosisatainen valtakunta oli romahduspisteessä, itsenäistyvässä Irlannissa sodittiin ja vuoden toiseksi viimeisenä päivänä Neuvostoliitto näki päivänvalon. Italiassa fasistit marssivat Roomaan ja Benito Mussolini otti vallan pääministerinä ─ miltei päivälleen sata vuotta myöhemmin samaan virkaan asteli konservatiiviperillinen Giorgia Meloni.

Oli vuosi 1922 toki muutakin kuin suuria valtiollispoliittisia järistyksiä: kupliva jazz-aika oli alkamaisillaan, kirjallisuudessa kehkeytyivät uuden modernismin airuet (mm. James Joycen Odysseus) ja Tutankhamonin haudan löytymisen synnyttämä into iskeytyi voimallisesti populaarikulttuuriin. Tuoretta muotoa etsittiin elokuvissakin. Päivän filmi tanssittaa kepein askelin näihin vuosisadan takaisiin, uutta aikaa janoaviin tunnelmiin!

Grandma's Boy - Miehuutta, rohkeutta ja karskeita miehiä

Ohjannut Fred C. Newmeyer

USA 1922, 60 min.

Mykkäelokuva, Komedia

Pääosissa: Harold Lloyd, Mildred Davis, Anna Townsend, Charles Stevenson

Kiltti nuorukainen (Lloyd) on niin hellämielinen, että ystävällisestä piirteestä koituu hänelle jo haittaa. Kun armaan mammanpojan kiusaaja (Stevenson) on viedä sankariltamme heilan (Davis) nenän edestä, pistää tomera mummo (Townsend) tuulemaan. Arka pojanpoika saa onnenamuletin, jonka vauhdittamana nuorukaisesta kehkeytyy yllättäen huimapäinen sankari.

Miehuutta, rohkeutta ja karskeita miehiä on Harold Lloydin toinen kokopitkä elokuva, mutta ensimmäinen viiden kelan mahtipontinen kokonaisuus. Elokuvan mainosjulisteissa pituus nousi merkittäväksi tekijäksi ja sitä se toki olikin. Vasta edellisvuonna saman kaliiperin komediaa oli esitellyt Charlie Chaplinin menestysfilmi Chaplinin poika (1921). Ala muuttui kohti pitkiä elokuvia: hiljalleen pienistä sketseistä edettiin kohti laajempaa juonta ja hahmokehitystä.

Harold Lloydin hahmo on mainion sympaattinen raasu, joka on uljaana uroonakin hieman höpsö. Sama silmälaseistaan tunnettu tohelo seikkailee monissa Lloydin elokuvissa, kuten klassikoksi mielletyssä teoksessa Pikkuveli (1927). Elokuvan kaavakin on Lloydille tyypillinen, sillä tarinassa nähdään hempeää lempeä ja sen vastapainona vauhdikkaita takaa-ajoja ja stuntteja. Osa vitseistä on hieman hidastempoisia, mutta kantava juoni on eheä. Elokuva menestyi odotettuun tapaan erinomaisesti ja se kohosi yhdeksi vuotensa katsotuimmista elokuvista kotimaassaan.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 3 ─ 100 vuotta sitten (Vuorikissa, 1921)

Do you hear my heart flutter?

Tänä vuonna suurta 100-vuotisjuhlaa viettäisivät muun muassa näyttelijät Deborah Kerr (1921─2007), Peter Ustinov (1921─2004) ja yksi oma ikisuosikkini Giulietta Masina (1921─1994). Tulevien vuosikymmenten tähdet syntyivät maailmaan, jossa valkokankaat ja katsojien sydämet valloitti Rudolph Valentino. Suursuosittu Valentino teki lopullisen läpimurtonsa elokuvillaan Sheikki (1921) ja Neljä ratsastajaa (1921), jotka takoivat ilmestymisvuonnaan kovia lipputuloja. Päivän luukusta ei kuitenkaan pölähdä latinohurmuria, vaan hieman vieraammaksi jäänyt hupsu saksalaisluutnantti...

Die Bergkatze - Vuorikissa

Ohjannut Ernst Lubitsch

Saksa 1921, 79 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Pola Negri, Paul Heidemann, Victor Janson

 

Erään saksalaisen rajalinnoituksen rauhanomaista elämää häiritsee vuoristossa asuva rosvojoukko, jonka johtajana toimii vallaton ja hurmaava Rischa (Negri). Rosvojen ja sotilaiden yhteenoton seurauksena sotaväen ei auta muu kuin hyökätä roistojen kimppuun ja tehdä häiriköinnistä loppu. Yritys menee mönkään ja kaiken lisäksi luutnantti Alexis (Heidemann) rakastuu villiin Rischaan.

Armeijan kustannuksella pilaileva Vuorikissa (engl. The Wildcat) floppasi pahasti, eikä elokuvalla ollut asiaa maailmanlaajuiseen levitykseen. Sinänsä nihkeän suhtautumisen ymmärtää: suursodan tappio kirveli edelleen tuoreeltaan, eikä herjaava huumori ollut varsinaisesti balsamia haavoille. Kaiken lisäksi elokuvan villit kokeilut menivät katsojilta yli ymmärryksen: outouksista mainittakoot joka kuvaan liitetyt kokeelliset kehykset, jotka saavat mitä hullunkurisempia muotoja.

Vuorikissa on hauska ja parhaimmillaan oivaltava elokuva, joka vie yhteiskuntasatiirin vielä pidemmälle kuin moni muu Ernst Lubitschin elokuva. Filmissä kukoistaa Lubitschin tyypillinen huumori, jossa valtarakenteet saavat osakseen kujeilevaa pöllytystä (ks. esim. Osteriprinsessa, 1919). Koreilunhaluisten, mutta taistelutaidoiltaan sangen epäpätevien sotilaiden toilailu naurattaa, vaikka elokuva ei tunnu ihan yhtä ikimuistoiselta kuin moni muu ohjaajansa teos.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 2 ─ 100 vuotta sitten (Chaplinin poika, 1921)

A picture with a smile ─ and perhaps, a tear.

Joulukalenterin aikakone käynnistyy vuodesta 1921. Levylautaselle sopii pyöräyttää yksi ajan suursuosikki, jazzin kuningas Paul Whiteman, ja kohottaa kielletty malja kaikille satavuotiaille! Pyöreitä viettävät tänä vuonna muun muassa Suomen oppivelvollisuuslaki, tähtitieteellinen yhdistys Ursa sekä Havis Amandan lakitusperinne. Aivan pelkkään auvoon ei ole tuudittautuminen, sillä sadan vuoden takainen maailma vasta toipui espanjantaudista ja suursodan jälkipyykistä, kaiken lisäksi itärajamme takana kärsittiin suurta nälänhätää. Tänään matka vie valtameren toiselle puolen Hollywoodiin, jossa kurjaliston elämä riipii sydämiä.

The Kid - Chaplinin poika

Ohjannut Charlie Chaplin

USA 1921, 68 min.

Mykkäelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Charlie Chaplin, Jackie Coogan, Edna Purviance

Epätoivoinen tuore äiti (Purviance) jättää pienokaisensa (Coogan) tuntemattomien hoiviin. Sattuman oikusta lapsi päätyy köyhän kulkurin (Chaplin) käsivarsille, eikä lempeäsydäminen mies voi muuta kuin opetella vauvanhoitoa. Vuosia myöhemmin parivaljakon muodostaman pienen perheen onni on uhattuna, sillä lapsen taustasta vihiä saaneet viranomaiset vaativat huostaanottoa.

Charlie Chaplinin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö toi ensi kertaa valkokankaille ohjaajaneron tunteikkaan tyylin, jossa liikutaan syvästä epätoivosta tikahduttavaan hilpeyteen. Eritoten nerokas unijakso läikehtii eläväistä herkkyyttä ja samaistuttavia tunteita. Aitoudelle on syynsä, sillä Chaplin ammensi ideoita omasta lapsuudestaan ja esikoispoikansa kuolemasta. Pitelemätön luovuuden kukoistus ja halu kertoa koskettavaa tarinaa huokuvat elokuvasta siitä huolimatta, että tuotantoprosessi oli hankala: tuotantoyhtiö heitti kapuloita rattaisiin ja yksityiselämässä oli käynnissä riitaisa avioero.

Chaplinin poika menestyi tuotanto-ongelmista huolimatta erinomaisesti ja takoi näyttävät lipputulot. Jälkeen päin on arvioitu, että Chaplinin esikoispitkä teos oli arvossa arvaamattomassa sysätessään muitakin lyhytkomedian taitajia yhä rohkeammin pitkien filmien pariin. Teoksen pituus on huomioitu elokuvajulisteessakin, joka mainostaa luvassa olevan "6 reels of Joy". Toiseksi jäi koomikko Harold Lloyd, jonka ensimmäinen kokopitkä filmi Meripojan elämä (1921) jäi vielä neljään kelaan.

Pisteytys: 9/10

LUUKKU 3 - 100 vuotta sitten (Erotikon, 1920)

Hör du inte hur mitt hjärta bultar....

 

Vuosisadan kuluessa maailma muuttuu, mutta paljon myös pysyy: kun tänä vuonna kiusanamme on ollut korona, vuonna 1920 maailmalla tuskailtiin espanjantaudin aiheuttaman pandemian loppulöylyissä. Sentään olympialaiset järjestettiin normaalisti, vaikka vuonna 2020 kisat jäivät haaveeksi. Antwerpenin kesäolympialaisten lisäksi lehdet kirjoittivat tiuhaan Venäjän myllerryksistä ja Virolle (ensimmäisen) itsenäisyyden tuoneesta Tarton rauhasta. Jos kurkistamme tasan vuoden takaisen Helsingin sanomain sivuille, ei ulkomaanuutisilta voi välttyä. Sulassa sovussa mahtuvat sivuille ilmoitukset myytävistä turkeista, pestattavista karjakoista, kasvatettavaksi annettavasta poikalapsesta sekä iloiset uutiset kihlauksista ja lukuisista tansseista. Vuosisadan takaiseen kummaan ja tuttuun maailmaan johdatelkoot seuraava iloinen ruotsalaisfilmi!

Erotikon

Ohjannut Mauritz Stiller

Ruotsi 1920, 106 min.

Mykkäelokuva, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Anders de Wahl, Tora Teje, Karin Molander, Lars Hanson

Professori Leo Charpentier (de Wahl) on suunnattoman kiinnostunut hyönteisistä ja näiden sukuvietistä, minkä johdosta Leon Irene-vaimo (Teje) jää tyyten vaille huomiota. Nuori ja viehättävä Irene ei mokomaa touhua kauaa kestä, vaan etsii ympärilleen naimattomia liehittelijöitä. Kaikki tapahtuu tietenkin Leon selän takana, vaikka tuskinpa mies edes välittäisi vaikka tietäisi! Aviorikoksen tie sitä paitsi kutkuttaa myös Leon mieltä, kun kuvaan astuu sisarentytär Marthe (Molander).

 

Erotikon on perin hurmaava lemmenseikkailu, joka on melko railakkaasta juonestaan huolimatta sangen kiltti ja hyväntuulinen. Tarina on saanut ympärilleen hulppeat puitteet: Charpentierien kotikartano on häikäisevä ja loistelias oopperakohtaus on vertaansa vailla. Herättääpä elokuva myös kaipuun suloisille Tukholman kaduille, joille kaipaan jo käyskentelemään. Erotikon toimii viehättävänä nojatuolimatkana kadonneeseen aikaan, mutta sen romanssisotkut ovat ajattomia.

Viehättävä romanttinen komedia ei ole aikansa tyypillisintä slapstick-huumoria, vaan vitsit kujeilevat porvarillisen rakkausihanteen kustannuksella. Kaksimieliset vitsit ovat hienovaraisia, mutta aikaansa nähden aika rohkeitakin. Lämminhenkinen huumori ja pirskahteleva keveys toimivat sittemmin inspiraationa esimerkiksi Ernst Lubitschille, joka ylisti elokuvaa yhdeksi suosikeistaan. Ylipäätään Erotikon menestyi aikanaan varsin mukavasti ja filmi levisi maailmalle laajalti, mutta soisipa kivan teoksen tavoittavan uusia yleisöjä vielä tänäkin päivänä.

Pisteytys: 8/10

8 x Halloween: osa I (Golem, 1920)

The word, the terrible life-giving word...

Halloweenin kauhukimaran aika on jälleen kohtalokkaasti koittava. Kauhukuukauden ratoksi julkaisen kahdeksan kauhuteemaista tekstiä sellaisista elokuvista, jotka eivät ole löytäneet tietään 1001-listalle. Jyhkeänä aloitusfilminä toimii ekspressionistisen mykkäkauhun klassikko, tasan satavuotias Golem. Filmin pariksi sopii katsottavaksi niin ikään satavuotias saksalaiskauhu Tri. Caligarin kabinetti (1920), joka sekin edustaa mitä tunnetuimmalla tavalla ekspressionismin kumman kiehtovaa tunnelmaa.

 

 

Der Golem, wie er in die Welt kam -

Golem: miten hän tuli maailmaan

Ohjannut Paul Wegener & Carl Boese

Saksa 1920, 76 min.

Mykkäelokuva, Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Paul Wegener, Albert Steinrück

 

 

Juutalaisiin kansantarinoihin pohjautuva Golem sijoittuu 1500-luvun Prahaan. Rabbi Löwen (Steinrück) ennustaa tähdistä kauheita tapahtuvaksi, joten hän turvautuu vanhaan magiaan. Löwen rakentaa savesta ylimaallisen voimakkaan Golem-hahmon (Wegener), jonka tehtävänä on suojella juutalaisia pahuuden voimilta. Mutta kun tähtien asennot muuttuvat, niin muuttuu myös Golem.

Golem: kuinka hän tuli maailmaan on hirviöelokuvien hieman unohdettukin merkkipaalu. Teos lukeutuu samaan ekspressionistiseen perinteeseen kuin jo mainittu Tri Caligarin kabinetti (1920) tai hieman myöhemmin ilmestynyt Nosferatu (1922). Maailmalla hyvin menestynyt Golem vaikutti sittemmin Hollywoodinkin kauhuelokuviin huimasti. Erityisesti mieleen nousee Mary Shelleyn klassikkotarinan tunnetuin filmatisointi Frankenstein (1931) ─ siinäkin pääosassa on väärin ymmärretty, ihmisen luoma lempeä hirviö, eikä komean miljöön merkitystä olla unohdettu.

Golem-aihio on filmattu useita kertoja, peräti kolmesti ohjaaja Paul Wegenerin tekemänä. Tämä versio on tunnetuin, eivätkä kaikki eri filmit ole säilyneetkään. Tästä Golemista ikimuistoisen tekevät eritoten näyttävät tehosteet ja upeat veistosmaiset lavasteet, jotka ovat suorastaan omia taideteoksiaan. Rahallinen panostus näkyy, samoin se, että ohjaajat ovat työstäneet aihetta pitkään ja huolella. Turhan liioittelevissa näyttelijäsuorituksissa olisi sentään voitu vähän himmailla, mutta pikkuvian voi helposti antaa anteeksi. Kiehtova kokonaisuus valloittaa satavuotiaanakin.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 6 - 90 vuotta sitten (Päivänsäde, 1929)

What's the matter with your feet?

Elokuvamaailma oli 1920-luvun lopulla vauhdissa. Uusi ääniteknologia innosti studioita keskinäiseen kilpailuun ja vuonna 1929 kisailemaan päästiin myös kaikkien aikojen ensimmäisistä Oscareista. Palkintojuhla tosin oli vielä sangen pienimuotoinen nykypäivän spektaakkelimaiseen gaalaan nähden (sama muuten koskee tänään ajankohtaisia Linnan juhlia, joita ensi kerran vietettiin vuosisata sitten sangen vaatimattomasti ─ kansan keskuudessa koko itsenäisyyspäivääkään ei vielä kunnolla tunnettu). Vuoden 1929 akatemiajuhlassa palkittiin vuosien 1927 ja 1928 parhaimmiksi katsottuja elokuvia ja osasuortuksia, ja niinpä kertasin vaatimatonta juhlahumua jo kahden vuoden takaisessa joulukalenterissa ─ tuossakin luukussa seikkailevat Frank Borzagen ykköstähdet Janet Gaynor ja Charles Farrell.

Muitakin merkkitapahtumia mahtui elokuvavuoteen 1929: elokuvadebyyttinsä tekivät niin Judy Garland (The Big Revue) kuin Marx-veljeksetkin (Kookospähkinöitä). Maailmaan syntyi monta tulevaisuuden tähteä: vuosikertaa 1929 edustavat muun muassa Audrey Hepburn, Max von Sydow ja Sergio Leone. Suomessakin tapahtui! Pohjolassa esitettiin ensimmäinen äänielokuva Sonny Boy (1928), joka oli vuotta aiemmin kiihdyttänyt ääniteknologian voittokulkua Yhdysvalloissa. Päivän elokuva Päivänsäde edustaa teknologiansa osalta aikaansa, sillä mykkäfilmin rinnalle tehtiin myös osittain puhuttu versio, mutta se on aikojen saatossa kadonnut.

Lucky Star - Päivänsäde

Ohjannut Frank Borzage

USA 1929, 100 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Janet Gaynor, Charles Farrell, Guinn Williams

Köyhä maalaistyttö Mary Tucker (Gaynor) tutustuu reippaaseen työmieheen Tim Osborneen (Farrell) riitaisissa tunnelmissa. Sopua ei ehdi syntyä, kun suursota ja rintama kutsuvat Timin taisteluun. Mies palaa Euroopan taistelukentiltä pyörätuolissa ja herättää Maryn hellät tunteet. Ystävyys pääsee viimein kukoistamaan. Vähitellen syttyvät myös orastavat romanttiset tuntemukset, mutta esteenä rakkauden tiellä on epärehellinen kilpakosija (Williams).

En millään malttanut katkaista hyvää kolmevuotista perinnettä Frank Borzagen romanttisten melodraamojen sarjassa! Edelliset osat ovat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Kadun enkeli (1928), ja kaikkia filmejä tähdittävät päärooleissa upeat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Tässäkin elokuvassa kaksikon kemia on kohdillaan ja myös lavasteet ovat tuttuun tapaan silmiähivelevän kauniita ja sadunomaisia. Päivänsäde ei aivan noussut suosikikseni kolmikosta, mutta viihdyin sen romanttisen tunnelman parissa silti erinomaisesti.

Tarinansa puolesta Päivänsäde ei ole kovin yllättävä kertomus, mutta onhan toisinaan hauska tietää, mitä elokuvalta odottaa. Tuttuudesta huolimatta tarinankerronta ei nimittäin ole laisinkaan kulunutta tai kliseistä, vaan pikemminkin samaistuttavaa. On koskettavaa seurata, kuinka kaksi elämän murjomaa yksilöä vähitellen löytää toisensa. Ikivihreä Päivänsäde täyttää tänä vuonna 90 vuotta, mutta ensi vuonna voidaan silti tavallaan juhlia sen kolmekymppisiä! Kuten aiemmin totesin, elokuvan puhuttu versio on hukassa, mutta myös mykkäversio oli pitkään kadoksissa. Se löytyi 1980-luvun lopussa ja vuonna 1990 Päivänsäde pääsi jälleen valkokankaille restauroituna. Näitä Borzagen, Gaynorin ja Farrelin mestariteoksia soisi näkevän levityksessä useamminkin. Ehkäpä sitten satavuotisjuhlien kunniaksi 2020-luvun lopulla?

Pisteytys: 8/10