21. luukku: 10 vuotta sitten (Kaksi päivää, yksi yö 2014)

 

I don't exist. I'm nothing.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 2014, jolloin tasa-arvoinen avioliitto meni lopultakin läpi eduskunnassa ja kaikkialla raikasi Pharrel Williamsin Happy. Kesällä todistettiin urheiluhistoriaan jäävää Brasilia-Saksa kamppailua jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa, ja jo alkuvuodesta seurattiin Sotšin talviolympialaisia, ellei niitä sitten valinnut boikotoida.

 

Vuosi ei kuitenkaan ollut pelkkää riemua ja olympiatulen takaamaa rauhaa. Olympiapöhinä jatkui seuraavana vuonna negatiivisessa valossa, kun Venäjän harjoittama laaja doping paljastui ─ sitä voi muistella katsomalla jännittävän dokumentin Käry (2017). Eikä Venäjä-uutisointi ollut tässä, sillä Krimin miehitys oli alkusoitto yhä jatkuvaan Venäjän hyökkäyssotaan. Tähänkin tapahtumasarjaan löytyy loistava dokumenttivinkki: Winter on Fire (2015) avartaa selkeästi kriisin taustoja ja konfliktin etenemistä. Päivän elokuvassa palataan viime vuosikymmenen talouskriisitunnelmiin. Millaista tehokkuus ja tuottavuuspaine on tavallisen duunarin näkökulmasta?

 

Deux jours, une nuit - Kaksi päivää, yksi yö
Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Belgia, Ranska & Italia 2014, 95 min. 

Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

 

 

 

Masennusta sairastava Sandra (Cotillard) palaa töihin sairausloman jälkeen. Häntä odottavat kuitenkin potkut, sillä johtoportaassa Sandran työtehtäviä on jaettu uusiksi. Työntekijät ovat saaneet äänestää joko Sandran työpaikan tai 1000 euron bonuksen puolesta. Sandralla on yksi viikonloppu aikaa taivutella työtoverinsa uusintaäänestykseen, mutta kaikki tuntuu toivottomalta.

Kaksi päivää, yksi yö (engl. Two Days, One Night) on väkevä muisto talouskriisin vuosikymmeneltä, eikä elokuvan ajankohtaisuus ole kadonnut vieläkään. Draamassa tapahtuu näennäisesti vähän, mutta kerronta on silti intensiivistä. Tarina antaa tilaa yksilöiden tunteille ja moraalisille valinnoille. Marion Cotillardin roolisuorituksessa kuultavat taitavasti epätoivon monet sävyt. Masennus, pettymys ja häpeä lamaannuttavat, mutta tästä työpaikasta ei ole varaa luopua.

Dardenne-veljesten käsikirjoittama ja ohjaama draama vastaanotettiin ylistäen. Ehdokkuuksia tuli muun muassa Kultaiseen palmuun, ja kaikkein eniten ylistystä vastaanotti Marion Cotillard taidokkaan herkästä roolistaan. Cotillardin lukuisten palkintojen ja ehdokkuuksien joukossa oli parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus. Julianne Mooren taidokas tulkinta elokuvassa Edelleen Alice (2014) vei voiton, mutta aivan hyvin palkinto olisi voinut tulla Cotillardille. Hyvien roolien ohella elokuva puhuttelee terävänä, arkisena ajankuvana.

Pisteytys: 8/10

La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

The Artist (2011)

Ohjannut Michel Hazanavicius

Ranska, Belgia & USA 2011, 100 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell

 

If only he could talk.

Elokuvatähti George Valentin (Dujardin) on suosionsa huipulla. Vuosi on 1927 ja taivas on auki filmitähdille ─ eritoten heille, joilla on hyvät puhelahjat. Äänielokuva valtaa alaa vauhdilla, eivätkä kaikki mykkäelokuvien karismaattiset kasvot kykene mukautumaan suureen muutokseen. Valentin saa seurata nuoren, lupaavan näyttelijän Peppy Millerin (Bejo) nousua Hollywoodin huipulle samalla, kun hänen oma tähtensä hiipuu, sammuu ja unohtuu.

The Artist on mykkäklassikoista koostettua kertaustyyliä, mutta samalla omaääninen elokuva, joka jälkiviisaasti kertoo äänielokuvan tuomasta muutoksesta ja monien näyttelijöiden todellisista kohtaloista. Pastissi on rakennettu lukemattomista filmeistä ja mykkäkauden kuuluisuuksista: jo päähenkilön olemuksessa välähtävät monet tähdet, ennen kaikkea palvotut Rudolph Valentino ja Douglas Fairbanks. Viittauksia on hauska bongata, mutta elokuva toiminee mainiosti, vaikka aikakauden elokuvamaailmaa ei tuntisikaan.

Mykkäelokuva soljuu The Artistissa niin kauniisti, että lajityypin hiipuminen tuntuu suoranaisena säälinä. Talkies-elokuvat ovat olleet valtavirtaa jo niin kauan, että harva muistaa mykkäfilmienkin hyödyntäneen ääntä: The Artist sentään huomioi hauskasti äänten ja hiljaisuuksien kerronnallisia mahdollisuuksia. Sinänsä elokuvan draaman kaari on hitusen ennalta-arvattava, mutta haitanneeko tuo, kun charmi on niin lyömätöntä. Ei ihmetytä, että The Artist suorastaan kahmi palkintoehdokkuuksia ja pokasi muun muassa parhaan elokuvan Oscarin.

Pisteytys: 8/10

Rosetta (1999)

Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Ranska & Belgia 1999, 95 min.

Draama

Pääosissa: Émilie Dequenne, Fabrizio Rongione

I won't fall in a rut.

Teini-ikäinen Rosetta (Dequenne) tarvitsee töitä. Hän on kyllästynyt elämään asuntovaunussa alkoholisoituneen äitinsä kanssa, mutta kurjista oloista on vaikea ponnistaa. Pysyvää työpaikkaa ei löydy millään, joten epätoivoinen ja impulsiivinen Rosetta on valmis mihin tahansa: kapinoimaan, pettämään ja taistelemaan. Onko pohjalta siltikään mahdollista kivuta ylöspäin?

Rosetta on pienellä budjetilla luotu indie-elokuva, mutta kokoonsa nähden filmi sai paljon näkyvyyttä ja tavoitti haltioituneet kriitikot. Elokuva palkittiin Cannesissa kolminkertaisesti ja menestyksen kruunasi Kultainen palmu. Belgialaisille Dardennen ohjaajaveljeksille voitto oli ensimmäinen, joskaan ei viimeinen. Parivaljakko on kerännyt tähän mennessä jo yhdeksän ehdokkuutta himoittuun palkintoon, joista Rosettan ohella voiton on tuonut niin ikään nuorten elämää kuvaava L'Enfant (2005). 1001-listalla Rosetta ei pysynyt kauaa, sillä se poistettiin jo vuonna 2008.

Aitouteen pyrkivä Rosetta on kuvattu käsivaralta ja kamera seuraa tiiviisti Rosettan punaista nuttua kaikkialle. Nuori Émilie Dequenne näyttelee taitavasti ja hänenkin työnsä palkittiin Cannesissa ansaitusti. Teemoiltaan elokuva on synkkä, eikä missään näy toivon pilkahdustakaan: katsojalle ei tarjota helpotusta huumorista, ei hengähdystä antavista laajakuvista. Silti tarinaa seuraa intensiivisesti nuoren päähenkilön nahkoihin sulautuen. Suomalaisvastineena mieleen nousee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka kuitenkin käsittelee aihiotaan humoristisemmin.

Pisteytys: 8/10

Soldaat van Oranje ─ Gestapon vihollinen numero 1 (1977)

Ohjannut Paul Verhoeven

Alankomaat & Belgia 1977, 165 min.

Sota, Draama, Trilleri

Pääosissa: Rutger Hauer, Jeroen Krabbé, Susan Penhaligon

-What did you write that with? -Sir, with shit, sir.

 

Huolettomien opiskelijanuorukaisten elämä muuttuu kertarysäyksellä, kun toinen maailmansota syttyy. Leidenin ilot vaihtuvat totiseksi kauhuksi, sillä kaikkien yllätykseksi Alankomaat ajautuu mukaan sotatapahtumiin. Nuorten miesten tiet vievät sodan eri puolille, ja liian moni katoaa lopulta maan multiin. Tarinan päähenkilöksi kohoaa Erik (Hauer), joka liittyy vastarintaliikkeeseen.

Gestapon vihollinen numero 1 (engl. Soldier of Orange) perustuu toisessa maailmansodassa lentäjänä toimineen Erik Hazelhoff Roelfzeman muistelmiin. Elokuvassa on toverillisten sotakaskujen henkeä ja nuorten miesten seikkailullista uhoa, vaikka valtakunnan kohtalonhetkien edessä vakavoidutaan. Erilaiset sotakohtalot ovat tuttu tarinagenre, mutta elokuva ei kuitenkaan aivan huku sotamuistojen massaan. Erityisen kiinnostavaa on kahtiajakautuneen maan kuvaaminen toverusten kautta. Jokainen valinta tarkoittaa luopumista jostain: isänmaasta, ystävistä, omasta hengestä.

Toiminnantäyteinen elokuva on pitkä, mutta ei pitkästyttävä. Vakoilun, pakojen ja juhlien ohella tarinaan mahtuu aimo annos romantiikkaa. Rytmikkäästi etenevä tarina on silti sopivan täyteläinen, eikä mikään juonenkäänne varsinaisesti tunnu ylimääräiseltä. Gestapon vihollinen numero 1 nousi suureen menestykseen kotimaassaan ja sitä pidetään yhä yhtenä alankomaalaisen elokuvataiteen helmistä. Sittemmin Paul Verhoeven palasi aiheen pariin ohjaamalla sotatrillerin Black Book (2006), jossa niin ikään seurataan vastarintaliikkeen toimintaa.

 

Pisteytys: 7/10

C'est arrivé près de chez vous ─ Ammatti: tappaja (1992)

Ohjannut Rémy Belvaux, André Bonzel & Benoît Poelvoorde

Belgia 1992, 95 min.

Rikos, Komedia

Pääosissa: Benoît Poelvoorde, Rémy Belvaux, André Bonzel

 

Usually I start the month with a postman.

 

Ammatti: tappaja (engl. Man Bites Dog) on muka-dokumentti, jossa seurataan itseensä mieltynyttä sarjamurhaaja-Beniä (Poelvoorde). Rutinoitunut rikollinen lausuu kameralle omia runojaan ja ryöstää huolettomasti mummon jos toisenkin, eikä omatunto kolkuta. Kaikkialle mukana seuraava kuvausryhmä (Belvaux & Bonzel) tempautuu vähitellen mukaan Benin brutaaliin elämäntapaan.
 

Verenroiskeiden kyllästämä elokuva on lajityypiltään komediaa, mutta sävyltään hyvin tummanpuhuva. Tarina parodisoi ja ehkä hieman kritisoikin väkivallan viihteellistämistä. Murha sinne tai tänne ─ massaväkivallan turruttama kuvausryhmäkin päätyy lopulta pitämään ihmishenkien hintaa varsin halpana. Samalla elokuva pohtii median roolia: onko pelkkä objektiivinen seuraaminen ja raportointi mahdollista? Nuoret ohjaaja-näyttelijät kannattelevat erinomaisesti kauhun tasapainoa kepeän huumorin ja kylmäävän teurastuksen välillä.

Opiskelijabudjetilla tehty kokeellinen elokuva on kekseliäs, mutta myös aavistuksen toisteinen. Omaperäisyyttä ei kuitenkaan käy kiistäminen! Jo ilmestyessään Ammatti: tappaja palkittiin merkittävillä elokuvajuhlilla kuten Cannesissa ja nykyään filmi nauttii kulttimainetta. Elokuvan suosio ei kuitenkaan ole ollut aivan yksituumaista.  Komedian pikimusta sävy on ollut monille liikaa, ja leffa on raakojen tapahtumiensa vuoksi jopa kielletty muutamissa maissa.

Pisteytys: 7/10

Jeanne Dielman, 23, quai du Commerce, 1080 Bruxelles - Jeanne Dielman (1975)

Ohjannut Chantal Akerman
Belgia & Ranska 1975, 202 min.
Draama
Pääosissa: Delphine Seyrig, Jan Decorte

I could have made mashed potatoes, but we're having that tomorrow.

Kotirouva Jeanne Dielman (1975) on teini-ikäisen poikansa (Decorte) yksinhuoltaja, jonka elämä kietoutuu täsmällisten arkirutiinien ympärille. Kotitalouden pyörittämisen lisäksi Jeanne hankkii toimeentulonsa tarjoamalla valikoituja palveluita kotonaan poikkeaville miesvieraille. Elokuva seuraa Jeannen elämää kolmen päivän ajan, kunnes arjen rutiinit särkyvät pala palalta.

Chantal Akermanin (1950─2015) feministisen elokuvan klassikko Jeanne Dielman on piiruntarkkaa arjen kuvausta. Kokkausta, kylpemistä ja mietteisiinsä vajonnutta kotirouvaa kuvataan armotta minuuttitolkulla, mutta kokonaisuus on erikoisen mukaansatempaava. Elokuva on hyvä pari realistiselle draamalle Naisen parhaat vuodet (1974): jos juuri ehdin harmitella John Cassavetesin teoksen pituutta, on tässä mittaa ja hidastempoisuutta vielä enemmän! Jeanne Dielman todella vaatii istumalihaksia ja mielerauhaa, mutta pitkä istunto palkitaan kyllä.

Jeanne Dielman tarkastelee naisen alistettua asemaa aikakautensa näkökulmasta. Pitkät, hiljaiset kohtaukset antavat aikaa ajatella. Mitä vaitonainen Jeanne miettii? Mitä itse pohtisin hänen asemassaan? Äärimmäisen realistinen lähestymistapa on poikkeuksellinen ja siksi niin tehokas. Arjen touhuja lakonisesti tuijottava elokuva voi varmasti tuntua pitkäveteiseltä, ellei ole valmis kuuntelemaan Jeannen ajatuksia. Ne avautuvat kyllä, jos on malttia tarkkailla. Elokuva on menestynyt ja säilyttänyt erinomaisen maineensa erityisesti Euroopassa, mutta sen vaikutteita voi nähdä Hollywoodissakin. Jeanne Dielmanin perintöä on hyödynnetty esimerkiksi koulusurmia hidastempoisesti käsittelevässä draamassa Elephant (2003), jonka lisäksi mieleen nousi surua hitaasti käsittelevä A Ghost Story (2017).

Pisteytys: 

8/10

De man die zijn haar kort liet knippen - Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (1966)

Ohjannut André Delvaux
Belgia 1966, 94 min.
Draama
Pääosissa: Senne Rouffaer, Beata Tyszkiewicz

She said: "See you soon".

Johan Daisnen samannimiseen romaaniin (1947) perustuva elokuva kertoo opettaja Govert Miereveldista (Rouffaer), joka on rakastunut palavasti oppilaaseensa Fraudiin (Tyszkiewicz). Lukuvuosi päättyy ja samoin Fraudin oppivelvollisuus, eikä Miereveld saa kerrottua tunteistaan. Kasvava ahdistus saa Miereveldin vaihtamaan maisemaa, mutta tunteet ja niiden tuoma tuska eivät jätä häntä rauhaan.

Ensi alkuun aikuisen miehen rakkaus teinityttöön tuo mieleen Stanley Kubrickin Lolitan (1962), mutta tarkastelukulma on erilainen ja tunnelma roimasti synkempi. Elokuvan sävy on erikoisella tavalla surrealistinen: yksittäisistä kohtauksista outoutta on vaikeaa huomata, mutta tarinan edetessä kummallisuuden tunne kasvaa. Päämääränä on korostaa Miereveldin mielenterveyden horjumista, sisäistä kamppailua ja vähittäistä erkaantumista ympäröivästä maailmasta.

Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (engl. The Man Who Had His Hair Cut Short) on belgialaisen André Delvauxin (1926─2002) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Ilmestyessään elokuva ei juuri saavuttanut suosiota kotimaassaan, mutta Delvauxin esikoinen on sittemmin noussut arvoon myös Belgiassa. Ensi-iltavuonnaan Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi noteerattiin esimerkiksi Britanniassa. Elokuva voitti BFI:n Sutherland Trophyn, jolla on palkittu mielikuvituksellisia ja uusia tuulia henkiviä elokuvia vuodesta 1958 lähtien. Elokuva on maineikkaassa seurassa, sillä aiempien palkinnonsaajien kaartiin lukeutuvat muun muassa Seikkailu (1960) sekä takautuvasti palkittu Ensimmäinen matka (1953).

Pisteytys:
7/10