It's a Wonderful Life - Ihmeellinen on elämä (1946)

Ohjannut: Frank Capra
USA 1946, 130 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: James Stewart, Donna Reed, Lionel Barrymore, Thomas Mitchell, Beulah Bondi

Strange, isn't it? Each man's life touches so many other lives.

George Bailey (Stewart) on onnekas mies. Aina avulias ja epäitsekäs George on pienessä kotikaupungissaan arvostettu henkilö, hänellä on hyvä työpaikka pankissa ja kotona odottavat vaimo ja lapsikatras. Georgen elämässä on toki ollut omat vastoinkäymisensä, jotka huipentuvat kriisiin työpaikalla. Pankista on kadonnut suuri summa rahaa, ja pahimmillaan George voi joutua tapauksen vuoksi vankilaan. Epätoivoissaan George kaavailee itsemurhaa ja toivoo, ettei olisi koskaan syntynytkään - ja taianomaisesti hänen toiveensa toteutuu. Millainen olisi maailma ilman Georgea?

Philip Van Doren Sternin novelliin The Greatest Gift (1943) perustuvan elokuvan idea on simppeli mutta nerokas, ja niinpä samaa tarinakaavaa on jäljitelty populaarikulttuurissa monet kerrat. Mututuntumalla voisi arvailla, että kenties Stern on saanut innoituksen tarinaan Charles Dickensin Joulutarinasta (1843). Elokuvan draaman kaaressa on lukuisat hauskat hetkensä ja sitä kuuluisaa joulun taikaa, mutta kertomus myös liikkuu perustavanlaatuisten moraalikysymysten äärellä. Mitä on hyvä elämä? Millaista on olla hyvä ihminen? Erinomaista tarinaa täydentää elokuvan ensiluokkainen näyttelijäkaarti, eikä muissakaan puitteissa ole moitittavaa. Kaikesta huolimatta Ihmeellinen on elämä ei ilmestyessään ollut varsinainen yleisömenestys, ja se pikemminkin tuotti hieman tappiota. Frank Capra kuitenkin voitti ohjauksestaan Golden Globen ja elokuvalla oli peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Ihmeellinen on elämä noteerattiin kunnolla vasta sen televisiointien myötä 1970-luvulla - ja lopun tiedämmekin.

Frank Capran draamaklassikko on Suomessakin tullut tutuksi viimeistään parinkymmenen vuoden aikana jokajouluisen televisioinnin ansiosta. Minun jouluperinteisiini elokuva ei kuulu, vaikka muutamana vuonna olenkin seuraillut sivusilmällä George Baileyn edesottamuksia. Toisin sanoen katsoin elokuvan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla ja ajatuksen kanssa. Lämminhenkinen ja paikoin sentimentaalinen kertomus sopii kyllä jouluun, samaten kuin elokuvan sanoma, joka kertoo jokaisen yksilön olevan arvokas ja vaikuttavan aina merkittävästi myös muiden elämään. En oikeastaan keksi elokuvasta mitään moitittavaa ja sitä oli mukavaa katsoa, mutta jokajouluinen Ihmeellinen on elämä tuntuisi yliannostukselta. Ihmiset ovat kuitenkin jouluperinteidensä kanssa niin hupsuja, että en suinkaan hämmästele heitä, joiden ehdottomiin perinteisiin tämä klassikko kuuluu. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella palaavani elokuvan pariin, kunhan muutama joulu on kulunut.

Pisteytys:
8/10

Gone With the Wind - Tuulen viemää (1939)

Ohjannut Victor Fleming
USA 1939, 238 min.
Draama, Romantiikka, Sota, Historia
Pääosissa: Clark Gable, Vivien Leigh, Hattie McDaniel, Olivia de Havilland, Leslie Howard, Thomas Mitchell

You need kissing, badly.

Yhdysvaltoja riepottelevan sisällissodan jätettyä jälkeensä vain nälänhätää sekä tuhkaa, ovat etelävaltioiden loiston päivät ikuisesti mennyttä. Sota tuo kuitenkin tullessaan uuden maailman ja vanha paratiisi on enää vain romanttinen muisto. Tulen ja ruudin keskellä muuttuvat myös ihmiset. Tarinan päähenkilö, Scarlett O'Hara (Leigh) on koppava ja itsekäs nuori nainen, joka tavoittelee saavuttamatonta rakkautta eikä suostu luopumaan onnestaan vaikeinakaan aikoina. Vähitellen myös taisteleva Scarlett kasvaa ja muuttuu maailmansa mukana. Todellinen rakkaus ei olekaan sitä, mitä hän oli vuosikaudet kuvitellut.

Elämää suuremmaksi, kaikkien aikojen Hollywood-elokuvaksi kutsuttu Tuulen viemää on kontroversiaali klassikko, jonka rasistinen, orjuuden perään haikaileva sanoma mädännyttää muutoin täydellisen elokuvakokemuksen. Aloitetaan hyvistä puolista, sillä vielä kahdeksankymppisenäkin Tuulen viemää on visuaalisesti ihmeellisen henkeäsalpaava teos. Ensiluokkainen näyttelijäntyö, upea Technicolor-väritys sekä valtavan kaunis kuvaus tekevät nelituntisesta eepoksesta komean elämyksen, joka vetää vertoja alkuperäisteokselle (1936). Massiivisesta kestostaan huolimatta katselu ei ole puuduttavaa missään vaiheessa, sillä komea mestariteos pitää otteessaan helposti.

Elokuvan voisi helposti olettaa olevan ytimeltään romanttista pukudraamaa, mutta koreilevan pinnan alla on valtavasti syvempiä merkityksiä. Ennen kaikkea Tuulen viemää on oman aikansa menneisyyshaikailu, kaipuu aikaan ja paikkaan, jota ei koskaan ollutkaan. Lamasta toipuva ja uuteen suursotaan valmistautuva maailma kuvastuu amerikkalaisessa mielenmaisemassa nostalgisena kaipuuna "vanhoihin hyviin aikoihin". Kuten kaikki elokuvat, myös Tuulen viemää kertoo enemmän ilmestymisajastaan kuin ajasta, jota siinä kuvataan. Sisällissotaa edeltävän ajan etelävaltioiden kuvaus leppoisana Eedeninä näkyy myös monissa muissa aikakauden elokuvissa. Menneisyyden onnela on tietenkin kuvattu valkoisen katseen kautta, eikä lopputuloksen rasistisuutta voi nykypäivänä vain painaa villaisella. Filmin elokuvakerronnalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta klassikkojärkäleitäkin täytyy arvioida kriittisesti.

Pisteytys:

7/10

Only Angels Have Wings - Vain enkeleillä on siivet (1939)

Ohjannut Howard Hawks

USA 1939, 121 min.

Draama, Romantiikka, Seikkailu

Pääosissa: Cary Grant, Jean Arthur, Richard Barthelmess, Rita Hayworth, Thomas Mitchell

Some of these days, you'll miss your honey! 

Etelä-Amerikassa, Andien vuoristojen sumuisissa, vaikeakulkuisissa maastoissa sijaitsee rohkeiden postilentäjien tukikohta. Vaaralliseen elämään tottuneet pilotit saavat elämäänsä uutta jännitystä, kun syrjäiselle lentokentälle saapuu vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Pianisti Bonnie Lee (Arthur) sulkeutuu kovis-lentäjä Geoff Carterin (Grant) suosioon, mutta pian orastavaa flirttiä sekoittavat sekä Carterin entinen heila Judy MacPherson (Hayworth) että tämän tuore aviomies Bat MacPherson (Barthelmess), jonka häpeällinen menneisyys kalvaa lentokentän väkeä.

Vain enkeleillä on siivet on todellinen seikkailuklassikko, joka huokuu menneen maailman romantiikkaa. Tarina on kiinnostava yhteisökuvaus ja juonessa piisaa jännitteitä. Mielenkiintoa pitävät yllä myös upeasti toteutetut lentokohtaukset: elokuva olikin aikanaan Oscar-ehdokkaana sekä parhaasta kuvauksesta että erikoistehosteista. Rooleissa nähdään aikansa tähtinäyttelijöitä, jotka ovat edelleen legendoja. Erityisesti Jean Arthurin ja Cary Grantin yhteispeli on ilahduttavaa seurattavaa.

Elokuvan ajoittaiseen räväkkään kapakkatunnelmaan sopisi myös mainiosti juomapeli: huikka jokaisesta kerrasta, kun Carter (tai joku muu) sytyttää savukkeen. Runsas, tunnelmaa luova ja glamouria uhkuva tupakointi toki on leimallista monille muillekin vanhoille elokuville sekä tuolle aikakaudelle ylipäätään - syystä tai toisesta kiinnitin tähän verrattain epäterveelliseen kulttuuriseen käytäntöön huomiota juuri tämän elokuvan kohdalla. Ehkä ikonista on juuri Grantin taukoamaton sauhuttelu, joskin tämä vanha tervakeuhko tiettävästi luopui tupakasta jo 1950-luvulla. Smokin' hot?

Pisteytys:

8/10

Mr. Smith Goes to Washington - Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939)

Ohjannut Frank Capra
USA 1939, 129 min.
Draama
Pääosissa: James Stewart, Jean Arthur, Claude Rains, Edward Arnold, Thomas Mitchell, Guy Kibbee

I want to make that come to life for every boy in this land!

Washingtonissa muhii poliittinen kriisi. Kuolleen senaattorin tilalle päätyy sattuman oikusta kirkasotsainen partiojohtaja Jefferson Smith (Stewart), jota rahanahneet poliitikot aikovat käyttää hyödyksi omien etujensa ajamiseen. Kaikkien yllätykseksi herra Smith ryhtyykin taistelemaan korruptiota vastaan, tavoitteenaan elvyttää Yhdysvaltain demokratian jalo henki. Mutta pärjääkö yksi keltanokka massiiviselle valtakoneistolle?

Vaikka elokuvan tarina kalskahtaa raskaalta paatokselta, komediallinen ote keventää juonen kulkua. Itsenäisyysjulistuksen ihanteellisuus kaikuu tosin vahvana, eikä maailmanparannussanomaa voi olla huomaamatta. Elokuvan tulkinta on toki täysin katsojasta kiinni. Vuonna 1939 elokuva saavutti yhtäältä suurta suosiota, mutta kirvoitti myös kauhistunutta kritiikkiä Washingtonin taholta. Filmi palkittin Oscarilla parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, joka kieltämättä on valtavan hyvä.

Mr. Smith lähtee Washingtoniin on loistavilla näyttelijöillä tähditetty politiikka-filmien klassikko. Vaikka elokuva sijoittuukin Washingtoniin, suuremmassa mittakaavassa siinä on kyse oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden voitosta. Frank Capran filmit onnistuvat aina piristämään ja luomaan positiivista ilmapiiriä, tämäkin elokuva oli mainio maanantaipäivän pelastus!

Pisteytys:

8/10

Stagecoach - Hyökkäys erämaassa (1939)

Ohjannut John Ford
USA 1939, 96 min.
Lännenelokuva, Seikkailu
Pääosissa: John Wayne, Claire Trevor, Andy Devine, John Carradine, Thomas Mitchell

There are some things a man just can't run away from.

Matkustajia täynnä oleva postivaunu on lähdössä vaaralliselle matkalle halki villin lännen. Matka kulkee pienestä kaupungista toiseen, sotaisten apassien territorion lävitse. Postivaunuihin mahtuu koko yhteiskunta pienoiskoossa: kunniallinen nainen kontrastinaan kapakkatanssija, juopotteleva lääkäri ja viskikauppias sekä yllättäen seuraan liittyvä vankikarkuri. Jokaisella on oma tarinansa ja kohtalonsa.

Toisin kuin elokuvan suomenkielinen nimi kenties antaa ymmärtää, Hyökkäys erämaassa ei ole varsinainen toimintawestern - vaikka toki se vauhdikas hyökkäyskin lopulta nähdään.  Elokuvassa on kyse kiehtovista hahmoista, jotka ristiriitaisuudellaan, kiehtovilla persoonallisuuksillaan ja keskinäisillä konflikteillaan luovat intiaanihyökkäyksen uhkaakin suuremman jännitteen. Hahmot on käsikirjoitettu valtavan upeasti ja loistava näyttelijäntyö kruunaa kokonaisuuden. Thomas Mitchell ansaitsi juoppotohtorin roolillaan sivuosa-Oscarin, kieltämättä Doc Boone onkin yksi elokuvan mielenkiintoisimpia ja ikimuistoisimpia hahmoja. Erityismaininnan ansaitsee myös legendaarinen John Wayne, jonka ura lähti tämän elokuvan myötä huikeaan nousukiitoon.

Hyökkäys erämaassa on merkittävä filmi koko lännenelokuvien genren kannalta. Vaikka lajityyppiä oli 1930-luvulla nähty valkokankailla valtavasti, eivät länkkärit olleet onnistuneet tarjoamaan uusia oivalluksia enää pitkään aikaan. John Fordin uudistava ote pelasti westernin surkeasta alennustilastaan. Kiehtovan tarinan ja henkilöiden lisäksi elokuvassa on nimittäin paljon muutakin ihasteltavaa: Arizonan jylhät maisemat sekä taidolla valitut kuvakulmat ja sulavat leikkaukset hiovat filmistä mieleenpainuvan visuaalisen elämyksen. Tämä matka kannattaa ehdottomasti kokea.

Pisteytys:

10/10

Make Way for Tomorrow (1937)

Ohjannut Leo McCarey
USA 1937, 91 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Victor Moore, Beulah Bondi, Thomas Mitchell, Fay Bainter

Fifty years go by pretty fast.

Viisikymmentä vuotta naimisissa ollut pariskunta Lucy (Bondi) ja Barkley (Moore) menettävät talonsa, mutta kukaan pariskunnan lapsista ei tahtoisi ottaa molempia vanhuksia vaivoikseen. Vanhemmat joutuvatkin eroon toisistaan, kenties loppuiäkseen. Orson Welles on tiettävästi sanonut filmin saavan kivetkin kyynelehtimään - väitteen täytyy pitää paikkansa. Elokuvan dramatisointi on hetkittäin hieman turhan alleviivaava ja sanomaa korostava, mutta sekin on toki vain 1930-luvun elokuvien viehättävä ominaispiirre. Kokonaisuus on joka tapauksessa valtavan koskettava: varsinkin viimeisen sydämiä särkevän puolituntisen aikana nenäliinapaketit kannattaa haalia lähistölle.

Erityismaininta liikuttavasta roolisuorituksesta täytyy myöntää Beulah Bondille, jonka tulkitsema Lucy-mummo on loputtoman sympaattinen hahmo. Toki myös Victor Mooren Barkley-pappa on loistava. Kumpikin päähenkilö onnistuu täydellisesti saamaan katsojan sympatiat puolelleen. Sivurooleista huomion arvoinen on Louise Beaversin esittämä Mamie-sisäkkö. Beavers esiintyi vastaavanlaisissa rooleissa lukuisissa elokuvissa 1920-1960 -luvuilla, yhtäältä luoden mamie-roolien arkkityyppiä, mutta myös raivaten valkokankailta tilaa mustille näyttelijöille.

Elokuvan kiehtovin piirre on ehdottomasti sen suhde moderniin maailmaan. Lucylle ja Barkleylle viisi vuosikymmentä on vierinyt nopeasti, mutta tuossa ajassa on myös tapahtunut paljon muutoksia. 1930-luvun nuoriso on villiä, lapsenlapsikin tapailee useita miehiä ja tanssii käsittämättömien rytmien tahdissa. Myös häämatkalta tutut paikat näyttävät erilaiselta ja orkesteri soittaa kummallisia sävelmiä. Ja mikä parasta - nykypäivän katsojalle elokuvan kuvaama miljöö onkin tuo nostalginen vanha maailma! Muutoksen teeman ja sukupolvien välisen kuilun kuvaamisen lisäksi toinen edelleen ajankohtainen aihepiiri on vanhusten kohtelu. Nykyisin asiat vaikuttavat olevan vieläkin surkeammassa tilassa, kuin elokuvan kuvaamassa todellisuudessa, jossa vanhainkoteja vielä häveten vältellään viimeiseen asti.

Pisteytys:

9/10