13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.

 

Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)

 

 

Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini

Italia & Ranska 1972, 120 min.

Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses

Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

Trois vies et une seule mort ─ Three Lives and Only One Death (1996)

Ohjannut Raúl Ruiz

Ranska & Portugali 1996, 123 min.

Draama, Komedia, Fantasia

Pääosissa: Marcello Mastroianni, Anna Galiena, Marisa Paredes

Life is full of surprises and pleasures.

Radioääni Pierre Bellemare kertoo neljä kummaa tarinaa. Jokaisessa keskeistä osaa näyttelee Marcello Mastroianni: ensimmäisessä kertomuksessa hän on keijujen panttivanki, toisessa kulkuriksi heittäytyvä professori ja kolmannessa salaperäinen sivuhahmo, joka puuttuu rakastavaisten onneen. Viimeinen tarina nivoo tapahtumat toisiinsa, kun liikemiehen keksitty elämä muuttuukin todeksi.

Olemassaolon eriskummallisuutta ja ihmisyyden eri puolia tutkiskelevan elokuvan kaikissa osioissa on ripaus yliluonnollista. Pariisin kaduilla kuhisee outoja ilmiöitä, mutta hahmot suhtautuvat niihin suuremmin yllättymättä. Ihmeitä korostetaan kauniiden kuvakulmien avulla, jotka vangitsevat suurkaupungin arkisen taian. Mitkä osat tarinoista lopulta ovatkaan totta, vaiko sittenkin ne kaikki?

Three Lives and Only One Death jäi Marcello Mastroiannin (1924─1996) viimeiseksi elokuvarooliksi. Loppuvuodesta menehtynyt Mastroianni ehti vielä nauttia elokuvan suosiosta: Cannesissa ensi-iltansa saanut filmi nousi ehdolle Kultaisen palmun saajaksi. Chileläisohjaaja Raúl Ruizin teosta kehuttiin tarinankerronnastaan, joskin suuri osa kerronnan tenhosta taitaa olla nimenomaan legendaarisen Mastroiannin ansiota.

Pisteytys: 7/10

8½ (1963)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1963, 138 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée, Sandra Milo

Take me as I am, if you can.

Guido Anselmi (Mastroianni) on ohjaaja, jonka uusi elokuva ei ota syntyäkseen. Tuotannon aikataulut ovat tiukat, näyttelijät kiireisiä ja yleisö malttamatonta, mutta Guido ei pysty vastaamaan kenenkään odotuksiin. Mediasirkuksen ohella myös Guidon henkilökohtainen elämä on yhtä naissotkujen aiheuttamaa hulinaa. Stressaantunut Guido pakenee fantasioidensa ja muistojensa pariin, joiden avulla hän lopulta löytää todellisen itsensä ja pelastuksensa.

Federico Fellinin ykkösteoksiin lukeutuva 8½ on mestarillisen kaoottinen tajunnanvirtakuvaus luovan työn aiheuttamista paineista. Aihe syntyi Fellinin omista kokemuksista ja myös Guidon lapsuudenmuistot ovat omaelämäkerrallisia. Elokuvan teema on erinomaisen samaistuttava, erityisesti omalla alallani luovuuden ja tuottavuuspaineiden ristiaallokossa seilatessa (tai hetkittäin räpiköidessä) 8½ tuntuu tarjoavan suoranaista lohtua. Työblokeista on toki tehty muitakin elokuvia, mutta tuskin mikään teos vetää vertoja Fellinin jäljittelemättömälle näkemykselle. Ilmestyessään elokuvaa suitsutettiin toden teolla ja se menestyi niin Moskovan elokuvajuhlilla kuin Oscar-gaalassakin.

Katsoin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä, enkä ymmärtänyt tempoilevasta tarinasta yhtikäs mitään. Jokin Fellinin tyylissä teki kuitenkin vaikutuksen, ja niinpä 8½ on vuosien varrella muodostunut yhdeksi suosikkielokuvistani. Tällä katselukerralla tarina tuntui verrattomasti kuvaavan omaa uranluomistani, mutta havahduin myös ajattelemaan Guidon tapaa representoida italialaisia stereotypioita ja tulla niistä tietoiseksi. Guidon suhtautumisesta naisiin saisi väsättyä melkoisen psykoanalyysin, mutta hedelmällisempää on kohdistaa ajatukset 8½:n tapaan kuvata itsetietoisuuden heräämistä ja yksilön kehittyvää ajattelua. Oman ajatusmaailman alituinen kasvu selittää senkin, miksi Fellinin symbolistinen karnevaali kertoo jotain uutta jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10

La Notte - Yö (1961)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1961, 122 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Jeanne Moreau, Monica Vitti

Tonight I just feel like dying.

Giovannin (Mastroianni) ja Lidian (Moreau) avioliitto on muuttunut välinpitämättömyydeksi ja yhdessäolon rutiiniksi. Yhden vuorokauden aikana kumpikin etsii tahollaan tilaisuutta pettää puolisoaan, siihen kuitenkaan kykenemättä. Paikoilleen jumittuneessa tilanteessa molemmat jäävät lopulta yksin tunteidensa kanssa.

Avioparin kriisiä ja toisistaan vieraantumista käsittelevä Yö jatkaa Michelangelo Antonionin trilogiaa, jonka aloitti katoamismysteeri Seikkailu (1960). Yksinäisyyden teema yhdistää elokuvia, samaten kuin tarkkaan harkitut kuvasommitelmat. Yö on selkeästi edeltäjäänsä vivahteikkaampi ja tarkemmin hallittu kokonaisuus, tai ainakin sen symboliikka avautuu helpommin jo ensikatselulla. Elokuvien samankaltaisuuksiin lukeutuu myös niiden pohdiskeleva luonne: yksinäisyyden ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, vaan se pikemminkin tuodaan katsojan eteen ihmeteltäväksi eri näkökulmista.

Yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat nousevat esille myös tilan ja arkkitehtuurin kuvauksessa. Antonionin "tilan poetiikkaa" on analysoitu kiinnostavasti useissa esseissä ja artikkeleissa (ks. esim. täällä) tarkastellen esimerkiksi sitä, miten Antonionin elokuvien tilat eivät elämästä huolimatta ole aina elettyjä, vaan jollain tapaa outoja ja vieraita. Siinä missä Seikkailu sijoittui karuihin, liki autioihin saariin ja pikkukyliin, Yötä hallitsevat Milanon kadut eli urbaani tila jatkuvine äänineen sekä ihmisvirtoineen. Moderni ihminen on kaupungissa kotonaan kuin kala vedessä, mutta hyytävän kylmä yksinäisyys voi ympäröidä myös toisten ihmisten keskellä tai vierellä.

Pisteytys:

10/10

La Dolce Vita - Ihana elämä (1960)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1960, 174 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Yvonne Furneaux, Anita Ekberg, Anouk Aimée

You are the first woman on the first day of creation.

Meheviä lehtijuttuja metsästävä toimittaja Marcello (Mastroianni) vaeltaa Rooman kaduilla ja juhlii hulppeissa huviloissa. Ihana elämä seuraa noin viikon verran Marcellon naissotkuja ja moraalitonta rietastelua. Seitsemän kukkulan kaupunkiin Roomaan sijoittuva tarina jaksottuu sekin seitsemään jaksoon. Intohimoisimmat tulkitsijat löytävät numeroista loputtomasti viestejä: ainakin dekadenssin valtaamissa porvariston juhlissa maaginen seitsenluku tuo helposti mieleen turmelluttavat kuolemansynnit.

On toki mainiota, että Ihana elämä tarjoaa lähes loputtomasti tulkinnanvaraa, mutta mestariteoksena se toimii myös yksinkertaisemmalla ja samaistuttavammalla tavalla. Rooman kauneudessa ajelehtiva Marcello on jatkuvasti tyystin hukassa, alati salaisesti onneton ja kykenemätön löytämään kumppania helpottamaan yksinäisyyttään. Luonnollisesti tässä vaiheessa mieleen nousee samana vuonna ilmestynyt Seikkailu (1960), joka kilpaili Ihanan elämän kanssa Kultaisesta palmusta. Voitto meni Federico Fellinille ja ihan ansaitustikin. Molemmat elokuvat toki kuvaavat aikakautensa harharetkiä perin onnistuneesti.

Ihana elämä osuu Fellinin uralla taitekohtaan, jossa sota-aikaan kytkeytyvä neorealismi on jo selvästi jäänyt taakse. Kuitenkin Fellinin jäljittelemätön fantasia pääsee täyteen kukoistukseensa vasta seuraavassa teoksessa 8½ (1963). Siltikin Ihana elämä on Fellinin ehdottomasti tunnetuin elokuva, joka muun muassa toi käyttöön termin "paparazzi" ja teki Fontana di Treviin pulahtelijoista jatkuvan riesan Rooman kaupungille! Unenomainen Ihana elämä on kiistatta nautinnollinen merkkiteos, mutta silti en koskaan ole rakastunut sen maailmaan aivan yhtä paljon kuin jokusiin muihin Fellinin elokuviin.

Pisteytys:

9/10