torstai 29. marraskuuta 2018

Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965)

Ohjannut Russ Meyer
USA 1965, 83 min.
Toiminta, Komedia
Pääosissa: Tura Satana, Haji, Lori Williams

The point is of no return and you've reached it!
Kolme go-go-tanssijaa hurvittelee erämaassa, kunnes joukko kohtaa nuoren pariskunnan. Miekkonen surmataan ja nuori nainen pääsee tahtomattaan kokemaan elämänsä hurjimman ajelun, jolta pakeneminen osoittautuu vaikeaksi. Vauhdista ja vaarallisista tilanteista ei tule pulaa edes hiljaisella syrjäseudun tilalla, jonne naiset pysähtyvät dollarinkuvat silmissään ja ryöstöaikeet mielessään.

Faster, Pussycat! Kill! Kill! on B-elokuvien klassikko, jota on siteerattu ja käytetty inspiraation lähteenä lukuisissa populaarikulttuurin tuotteissa. Eritoten Quentin Tarantinon Death Proof (2007) on ilmiselvästi imenyt itseensä vahvimmat vaikutteet juuri Pussycatin hurjasta huristelusta. Elokuva on myös ohjaajansa Russ Meyerin (1922─2004) tunnetuin teos, vaikka uralle mahtui liuta muitakin mielikuvituksellisia kulttiklassikoita eksploitaation, campin ja satiirin hykertelevässä hengessä.

Seksploitaatioelokuvaksi luokiteltava Pussycat päästää vauhtiin vahvat naishahmot, jotka tosin eivät alistu seksikuvaston objekteiksi eikä alastomuuttakaan elokuvassa lopulta nähdä ─ vaikka paljoa ei puutu. Erityisen mieleenpainuva on tietenkin Tura Satanan räväkkä tulkinta jengipomo Varlasta. Häikäilemättömien naisten ja heikkojen miesten elokuva on omanlaisensa konservatiivisuuden satiiri, jossa perinteet ja tottumukset saavat kunnolla kyytiä. Terävä jazz sekä äkkinäiset kuvakulmat ja leikkaukset viimeistelevät ikimuistoisen kokoonpanon tyylillä. Vauhdin hurmassa rullaava elokuva ei ole kovin pitkä, mutta hienoinen tiivistäminen olisi silti terävöittänyt simppeliä tarinaa.

Pisteytys:
7/10

tiistai 27. marraskuuta 2018

Tôkyô orinpikku - Tokion olympialaiset (1965)

Ohjannut Kon Ichikawa
Japani 1964,  170 min. / 125 min.
Dokumentti

Citius, altius, fortius!
Kon Ichikawan urheiludokumentti kuvaa nimensä mukaisesti vuoden 1964 Tokion kesäolympialaisia. Elokuva vertautuu Leni Riefenstahlin vastaaviin Olympia-elokuviin (1938) Berliinin olympialaisista: estetiikassa on hetkittäin jotain samaa, mutta kokonaisvaltainen tyyli on kuitenkin täysin toinen. Tokion olympialaiset (engl. Tokyo Olympiad) ei myöskään ole propagandistinen tai isäntämaansa erinomaisuutta korostava teos, vaan painottaa kuvastonsa puhtaammin yleiseen olympiahengen nostatukseen ja ihmiskehon ihmeiden rytmikkääseen tanssiin.

Visuaalisesti kiehtovaa olympiakuvausta katsoakseen ei tarvitse olla innostunut olympialaisista tai urheiluhistoriasta, vaikka toki näyttävä filmi innostaa helposti myös (penkki)urheilun pariin ─ niin hienosti äärimmäiset suoritukset, jännityksen huuma, täydellinen keskittyminen ja kirveltävä pettymys ovat elokuvassa taltioituina! Dokumentti esittää urheilun suurten tunteiden draamana, mutta myös ihmiskehon poeettisena ylistyslauluna. Sotien jälkeisenä aikana kaivattu rauhansanoma puolestaan ilmenee yhdenvertaisuutena: kotimaastaan huolimatta urheilijat ovat tasa-arvoisia ja kohtaavat toisensa ystävyyden hengessä.

Tokion olympialaisten alkuperäinen kesto on huikeat 170 minuuttia, mutta tuon version löytäminen on varsin hankalaa. Ilahduttavasti Olympialaisten virallinen Youtube-kanava on jakanut elokuvasta lähes kolmanneksella lyhennetyn version aivan kelvollisella laadulla, ja se on totta kai tyhjää parempi vaihtoehto. Linkki elokuvaan on tässä. Tätä tekstiä täydennettäköön, mikäli joskus pääsen näkemään myös kokopitkän version. Toivottavasti tilaisuus koittaa, kun olympialaiset palaavat Tokioon vuonna 2020 ja tämän teoksen muistelu saattaa olla jälleen ajankohtaista.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Subarnarekha (1965)

Ohjannut Ritwik Ghatak
Intia 1965, 143 min. / 128 min.
Draama
Pääosissa: Abhi Bhattacharya, Madhabi Mukherjee, Satindra Bhattacharya

To whom do I tell my sorrow?
Iswar (A. Battacharya) ja hänen nuori sisarensa Sita (Mukherjee) joutuvat lähtemään kotiseudultaan Pakistanista Intiaan. Maat ovat itsenäistyneet, joten hinduväestön on määrä suunnata Intiaan ja muslimien Pakistaniin. Matkalla uudelle kotiseudulle Iswar ottaa huomaansa myös pojan, Abhiramin (S. Battacharya), joka on joutunut eroon äidistään pakolaiskaaoksessa. Kolmikko aloittaa yhteiselonsa Kalkutassa, jossa Iswar onnistuu rakentamaan elämälle hyvät puitteet. Kuitenkin Sitan alituiseen laulamat surulliset sävelet ennakoivat traagista tulevaisuutta.

Subarnarekha, englanniksi myös Golden River, saa nimensä Koillis-Intiassa virtaavan Subarnarekha-joen mukaan. Universaali kertomus voidaan nähdä yhteiskuntaluokkien, kastien tai sukupuolierojen kritiikkinä, mutta myös melko kyynisenäkin kuvauksena sodanjälkeisestä maailmasta. Keskeiseen asemaan nousee myös alituinen kodin kaipuu. Katharsiksen myötä elämästä puuttunut onni, tarkoitus ja pysyvyys ehkä viimein ovat enää vain yhden joenmutkan takana. Subarnarekhan kerronnasta kiehtovinta tekee erinomainen kuvaus, joka taltioi suuret maisemat ja pienet yksityiskohdat samalla tarkkanäköisyydellä.

Aasialaisen elokuvataiteen merkkiteoksiin lukeutuva Subarnarekha on osa ohjaaja Ritwik Gathakin (1925─1976) pakolaistrilogiaa, jonka ensimmäinen osa Meghe Dhaka Tara eli The Cloud-Capped Star (1960) on myös 1001-listalla. Trilogia on toki vain temaattinen, mutta silti tuntuu hassulta aloittaa katselu päätösosasta. Intialaisten elokuvien löytäminen on ollut harmillisesti varsin haastavaa, joten tähän järjestykseen on toistaiseksi tyydyttävä. Subarnarekhastakin oli saatavilla vain British Film Instituten lyhentämä versio. Haasteista huolimatta katselu oli ilo! Sitarin sävelet keinuttavat miellyttävästi toiseen aikaan ja paikkaan, vaikka temaattisesti tarina osuukin kipeästi myös nykypäivän maailman ongelmakohtiin.

Pisteytys:
8/10

torstai 22. marraskuuta 2018

The War Game - Sotaleikki (1965)

Ohjannut Peter Watkins
Iso-Britannia 1965, 48 min.
Dokumentti, Sota

Will the survivors envy the dead?
Sotaleikki on fiktiivinen dokumentti, jossa seurataan Iso-Britanniaan kohdistuvaa ydinhyökkäystä. Isku ei onnistu täydellisesti, joten elokuvassa nähdään myös sienipilven jälkeinen maanpäällinen helvetti. Sotaleikki tehtiin televisioelokuvaksi, mutta BBC kielsi shokeeraavan elokuvan esitykset laajan järkytyksen välttämiseksi. Elokuva pääsi kuitenkin teatterilevitykseen ─ itse BBC:n ensi-iltaa saatiin odottaa aina vuoteen 1985 saakka.

Atomiajan teos Sotaleikki alleviivaa aikakautensa pelkoja ydinpelkoa lietsovalla kuvastollaan. Osuva elokuva peräti palkittiin parhaan dokumentin Oscarilla, vaikka kyse onkin oikeastaan täysin kuvitteellisen tilanteen dokumentoinnista! Tapaus osoittaa kiinnostavalla tavalla lajityyppien muuttumisen ja rajojen ajoittaisen häilyvyyden. Vaikka nykypäivän kriteerein elokuvaa tekisi mieli nimittää pelkäksi fiktioksi, Sotaleikki voidaan kyllä nähdä omaperäisenä kylmän sodan ajan hengen ja maailmansotien jälkeisten huolenaiheiden dokumentointina.

Sotaleikin ilmestyessä Hiroshiman kauhuista oli kulunut tasan vuosikymmen, eikä kiihkeä suurvaltojen asevarustelu lainkaan helpottanut mahdollisen kolmannen, ydinaseilla käytävän maailmansodan pelkoa. Ehkäpä elokuvan tv-esitys todella olisikin saattanut olla oman aikansa versio 1930-luvulla kauhua herättäneestä Maailmojen sota -radiokuunnelmasta! Sotaleikki on karmeiden kuviensa ansiosta edelleen perin osuva rauhansanoman levittäjä: elokuva on nimensä mukaisesti leikkiä, joka kuitenkin pohjautuu karmivalle realismille ja pelon todellisuudelle.

Pisteytys:
8/10

tiistai 20. marraskuuta 2018

Goldfinger - 007 ja Kultasormi

Ohjannut Guy Hamilton
Iso-Britannia & USA 1964, 110 min.
Toiminta, Seikkailu, Trilleri
Pääosissa: Sean Connery, Gert Fröbe, Honor Blackman

Mr. Bond, I expect you to die!
MI6-tiedustelupalvelun vakooja James Bond (Connery) saa tehtäväkseen tarkkailla rikollisuuteen taipuvaisen pohatan Auric Goldfingerin (Fröbe) edesottamuksia. Sangen nopeasti Bond saa huomata Goldfingerin häikäilemättömyyden, ja roiston päämajaan tunkeuduttuaan agenttisankari pääsee mestarillisen "Grand Slam" -suunnitelman jäljille. Tuhoisan rikoksen estäminen ei ole helppoa, sillä Goldfingerilla on kokonainen armeija käskytettävänään, mukaan lukien taistelutahtoinen pilotti Pussy Galore (Blackman).

Ian Flemingin samannimiseen romaaniin (1959) perustuva 007 ja Kultasormi on järjestyksessään kolmas James Bond -elokuva. Nykypäivästä katsoen 007 ja Kultasormi vaikutti merkittävällä tavalla agenttisarjan tulevaisuuteen, sillä tässä elokuvassa martininmakuinen konsepti on ensi kertaa saanut sen muodon, josta Bond yhäkin tunnetaan. Itsenäisenä teoksenaankin elokuva on varsinainen klassikko, sillä se lanseeraa lukuisia sittemmin parodisoituja tai jäljiteltyjä vakoojaelementtejä. Esimerkkinä toimikoon oheisessa kuvassa esiintyvä Jamesin haarovälin laserahdinko.

007 ja kultasormi on verrattoman viihdyttävää toimintaa ja koko Bond-kaanonin parhaimmistoa. Itse asiassa valtaosa 007-filmeistä on tasoltaan korkeintaan keskinkertaisia ja muutamat ovat suorastaan surkeita, mutta mukaan mahtuu koko joukko hyviäkin jännäreitä. Epätasaisuudestaan huolimatta sarjan suosio on pitänyt halki vuosikymmenten: koodinimellä 007 tunnettu agentti on seikkaillut peräti 26 elokuvassa ja seuraavan osan on määrä tulla ensi-iltaan vuonna 2020. Mikäli Bondeilta on vielä välttynyt, juurikin 007 Kultasormi tarjonnee maittavimman ripauksen yleissivistystä. Myöskään Daniel Craigin tähdittämiä moderneja teoksia ei ole syytä vältellä suotta. Seuraava Bond listalla onkin kehuttu Skyfall (2012), jonka ensikatselu tosin jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi ─ ehkäpä uusintakatselu muuttaa mielen.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

A Hard Day's Night - Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964)

Ohjannut Richard Lester
Iso-Britannia 1964, 87 min.
Musikaali, Komedia
Pääosissa: John Lennon, Paul McCartney, Ringo Starr, George Harrison, Norman Rossington, Wilfrid Brambell

Working like a dog.
Populaarimusiikin mullistanut The Beatles nousi maailmanmaineeseen vuonna 1963 levytetyn Please, Please Me -hitin myötä. Menestys räjähti hetkessä beatlemaniaksi ja villityksen myötä syntyi nopeasti yhtyeen yhdestä päivästä kertova puolidokumentaarinen musikaalikomedia Yeah! Yeah! Tässä tulemme!. Elokuva on myöhemmin suomennettu esimerkiksi nimellä Kovan päivän ilta, mutta alkuperäinen nimisuomennos henkii hauskalla tavalla aikansa nuorison vallattomuutta ja Beatles-ilmiön raikkautta.

Brittikomedian klassikoiden hengessä tehdyn elokuvan huumori on enimmäkseen absurdia sanailua, mutta myös slapstick-vitsejä on ujutettu mukaan. Fanien pakoilun ja yleisen sekoilun lisäksi elokuvassa on runsain määrin yhtyeen alkuaikojen menevää musiikkia. Beatlemanian alkuräjähdyksen myötä syntynyt filmi oli tietenkin valtava menestys ja se pääsi peräti kaksinkertaiseksi Oscar-ehdokkaaksi. Elokuvaa seurasi vielä useita muitakin The Beatles -filmejä ja tietenkin elokuva on innoittanut yhä uusia bändejä omien filmiensä pariin: oman sukupolveni vastaava kokemus oli tietenkin niin ikään hölmönhauska Spice World (1997).

Yeah! Yeah! Tässä tulemme! on taatusti yksi ikimuistoisimmista bändielokuvista, mutta se ei suinkaan ole ensimmäinen muusikkoidoleita esittelevä filmi. Esimerkiksi rock'n'rollin kuninkaan Elvis Presleyn ura oli laajentunut valkokankaille jo elokuvan Rakasta minua hellästi (1956) myötä. Myös nuorisokapinaa käsitteleviä elokuvia oli 1960-luvun puoliväliin mennessä ilmestynyt koko liuta, mutta tälläkin osa-alueella Beatles-filmi onnistuu ihmeen tarkkanäköisesti hätäisestä tekoprosessista huolimatta. Hieman ranskalaiseen uuteen aaltoonkin vivahtava elokuva on ilahduttava aikalaiskuvaus svengaavasta 1960-luvusta.

Pisteytys:
8/10

perjantai 16. marraskuuta 2018

Suna no onna - Dyynien daami (1964)

Ohjannut Hiroshi Teshigahara
Japani 1964, 146 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Eiji Okada, Kyôko Kishida

Are you shoveling sand to live or living to shovel sand?
Opettaja ja hyönteistutkija Niki (Okada) on ötökänkeräysmatkalla kaukana kotoa, mutta myöhästyy viimeisestä bussikyydistä. On jäätävä yöksi pikkukylään, jossa ainoa yöpaikka löytyy syvässä hiekkakuopassa asuvan naisen (Kishida) luota. Seuraavana aamuna kuopasta pois vievät tikapuut ovat kadonneet ja Niki huomaa olevansa ansassa.

Hupsusti suomennettu Dyynien daami (engl. Woman in the Dunes) käsittelee yhteiskunnan modernisoitumista kekseliään tarinan avulla. Dyyneille sijoittuvassa elokuvassa kaikkialle tunkeutuva hiekka ja sen lapioimisen turhuus herättävät ärtymystä, jota saattavat toisinaan aiheuttaa niin paikallaan junnaava arki kuin epätyydyttävä elämäntilannekin. Elo hiekan valtaamassa kylässä on sietämätöntä viivytystaistelua, mutta onko elämä Tokiossa lopulta sen järkevämpää? Elämän tarkoitus ei ratkea elokuvan lopussa, kuten ei välttämättä elämässä muutoinkaan.

Dyynien daamin turhauttava tunnelma rakentuu minimalistisista elementeistä, ahdistavan liki työntyvistä lähikuvista, jatkuvasta hiekan rapinasta ja kahinasta sekä paikoitellen jopa tuskallisen hitaasta rytmistä. Osansa on kuitenkin myös hetkellisellä kauneudella ja merkityksellisyyden hetkillä. Osaset loksahtelevat kohdilleen ja lopputulos on perin ainutlaatuinen, jopa eksistentialistinen kertomus ihmiselon mielekkyydestä ja mielettömyydestä. Dyynien daami oli ehdolla sekä Cannesissa että Oscar-gaalassa, voittamatta kuitenkaan yhtäkään palkintoa.

Pisteytys:
8/10

tiistai 13. marraskuuta 2018

Il deserto rosso - Punainen erämaa (1964)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1964, 117 min.
Draama
Pääosissa: Monica Vitti, Richard Harris, Carlo Chionetti

What should I do with my eyes? What should I watch?
Tehtaanjohtajan vaimo Giuliana (Vitti) masentuu. Hänen miehensä Ugo (Chionetti) on kykenemätön ymmärtämään vaimonsa tilaa, eikä hän liioin piittaa tehtaansa tupruttamista myrkkypilvistä. Giuliana etsii lohtua toisen miehen (Harris) sylistä, mutta vaaleanpunaisista hetkistä huolimatta onni ei löydy sieltäkään. Löytyykö maan päältä enää paratiisia?

Michelangelo Antonionin surumielinen Punainen erämaa (engl. Red Desert) tarkastelee masennusta, mutta ei turhaan etsi siihen syitä ja selityksiä. Masennuksen ohella elokuva puhuttelee nykypäivänä kasvaneen ilmastoahdistuksen vuoksi, vaikka lohduton tarina ei juuri helpotakaan oloa. Ainakin Punainen erämaa muistuttaa kauneuden olemassaolosta, vaikka sitten vieraannuttavan ympäristön keskellä. Elokuvan miljöö on suorastaan yksi tarinan henkilöistä, joka vaihtuvine väreineen heijastaa jatkuvasti Giulianan mielentilaa.

Punainen erämaa todella on kuvan juhlaa: jo mainittujen värien lisäksi kameroiden taltioima näkymä kiehtoo sumentuessaan ja tarkentuessaan, jättäessään taustalle ja kohdistaessaan katseen. Tunnelman täydentää elokuvan ääniraita, joka tuo mieleen futuristisen scifielokuvan; ainoa laulukin muistuttaa tehtaan pilliä. Elokuva on katsomisen arvoinen erityisesti esteettisten ansioidensa vuoksi, jos toki myös Antonionin omalaatuisen lakoninen ote on mielenkiintoinen. Ilmestyessään Punainen erämaa keräsi kehuja kauneudellaan ja palkittiin näyttävimmin Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Marnie - vaarallisella tiellä (1964)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1964, 130 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Tippi Hedren, Sean Connery, Diane Baker

I cannot bear to be handled.
Margaret "Marnie" Edgar (Hedren) on monien identiteettien nainen. Marnie elättää itsensä ja äitinsä ujuttautumalla erilaisin valeidentiteetein työtehtäviin, jotka hän päättää kassakaappivarkauteen. Sattumien oikusta muuan Mark Rutland (Connery) pääsee Marnien jäljille ja kiinnostuu tämän persoonasta. Äitiinsä mustasukkaisesti suhtautuva, punaista väriä pelkäävä ja miehen kosketusta kammoava Marnie on Markille kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemiseksi hän kiristää Marnien kanssaan naimisiin.

Psykologinen rikosdraama Marnie päättää Alfred Hitchcockin kultaisimmat menestyksen vuodet, joiden tähtihetkistä ikimuistoisimpia ovat muun muassa Takaikkuna (1954), Vertigo (1959) sekä Psyko (1960). Ohjaajalleen tyypillisiä teemoja käsittelevä Marnie pureutuu jälleen psykoanalyysin, täydellisen rikoksen ja oudon äitisuhteen maailmoihin. Kiehtova ja kieroutunut elokuva on tunnelmaltaan onnistuneen ahdistava, erityisesti Mark Rutlandin sairaalloiseksi yltyvien intohimojen vuoksi. Mark jää kuitenkin jopa hieman sivuhahmoksi, ja miehen karmiva innokkuus kuitataan ainoastaan kiinnostuksella eläintieteisiin!

Marnien tarina on peruslähtökohdiltaan hyvä, mutta tällä kertaa Hitchcockin aiemmin niin tarkasti hallitsema kokonaisuus lukuisine pikkuruisine osasineen pysyy ohjaajan hyppysissä vain juuri ja juuri. Elokuva jätti itseni lisäksi ristiriitaisen olon myös aikalaiskriitikoille, sillä Marnien vastaanotto vaihteli laajalla skaalalla pettymyksestä kehuihin. Lippuluukuilla kauppa sentään kävi hyvin, mitä aiempien elokuvien hyvä maine saattoi osaltaan vauhdittaa. Vuosikymmenten kuluessa Marnie on jäänyt ihan syystäkin monen muun Hitchcockin teoksen varjoihin, mutta hieman haparoivasta otteestaan huolimatta elokuva on kuitenkin aivan katsomisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

perjantai 9. marraskuuta 2018

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA & Iso-Britannia 1964, 95 min.
Komedia, Sota, Trilleri
Pääasiassa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens

Peace is our Profession.
Salaliittoteorioihin hurahtanut prikaatinkenraali Jack D. Ripper (Hayden) komentaa ydinpommeilla lastatun lentolaivueen kohti Neuvostoliittoa. Kun Ripperin tekoset huomataan, yrittää muu sotilasjohto tehdä kaikkensa käännyttääkseen pommikoneet takaisin. Järkivähänsä kadottanut ja toimistoonsa linnoittautunut kenraali on kuitenkin ainoa, jolla on hyökkäyksen peruutukseen tarvittava koodi. Kiusallinen konflikti poikii sarjan kimurantteja sivujuonteita, ja lopulta koko maapallon kohtalo on sotaa tosissaan leikkivien tunareiden käsissä.

Poikkeuksellisen pitkällä nimellä siunattu Tohtori Outolempi perustuu Peter Georgen vakavaan romaaniin Red  Alert (1958), joka kääntyi Stanley Kubrickin käsissä viiltävän satiiriseksi komediaksi. Elokuva valmistui parahiksi Kuuban ohjuskriisin perään, mutta julkaisua lykättiin vuoden 1964 puolelle John F. Kennedyn murhan vuoksi. 1960-luvun puolivälin tietämillä maailmassa kuohui sellaisella volyymilla, että elokuvan ensi-iltatunnelmiin tuskin osaa täysin eläytyä. Suurvaltapolitiikka toki on yhäkin paikoitellen melkoista farssia, joten Tohtori Outolempi puhuttelee kyllä edelleen.

Tohtori Outolempi tuo mieleen Stanley Kubrickin menestyksekkään sotadraaman Kunnian polut (1957), joka myös alleviivaa sotatouhujen järjettömyyttä. Peter Sellersin huikea kolmoisrooli Yhdysvaltain presidenttinä, saksalaistaustaisena tohtori Outolempenä sekä brittisotilas Lionel Mandrakena sen sijaan muistuttaa Alec Guinnessin moniottelua Robert Harnerin ohjaamassa brittikomediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) ─ ylipäätäänkin Tohtori Outolempi tuntuu saaneen tiettyjä vaikutteita Ealing-studioiden kuivakan hillittömistä komedioista. Lopputuloksena on nerokas ja pikimusta ydinajan hupijännäri, jonka seurassa kyyninen maailmanlopun odottelu kirvoittaa poikkeuksellisen mehevät naurut.

Pisteytys:
10/10

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Onibaba - tappajat (1964)

Ohjannut Kaneto Shindô
Japani 1964, 103 min.
Draama, Kauhu, Historia
Pääosissa: Nobuko Otowa, Jitsuko Yoshimura, Kei Satô

I'm not a demon, I'm a human being!
Kahden keisarin aiheuttama sisällissota riivaa feodaaliajan Japania. Kaksi maaseudun naista, anoppi (Otowa) ja miniä (Yoshimura), tienaavat elantonsa ruumiinryöstöllä, joka edellyttää kotikulmille eksyneiden yksittäisten sotilaiden ja samuraiden murhaamista omin käsin. Kun naisten korviin kantautuu väite perheen miehen kuolemasta, muuttuu tulevaisuus yhä synkemmäksi ja murhatöissä kostonhenki ottaa vallan. Lisäksi laiskan muukalaisen (Satô) ujuttautuminen naisten elämään rakentaa kuilun tiiviiksi hitsautuneen yhteistyön välille.

Sota-aikana maailma kääntyy ylösalaisin ja painajaisunien todellisuus ottaa vähitellen vallan. Vaikka Onibaba - tappajat (eng. The Demon) pohjautuu buddhalaiseen kertomukseen ja sen tapahtumat on etäännytetty reilun puolen vuosituhannen päähän, elokuva pui toisen maailmansodan kipeitä kokemuksia: inhimillisyys hukkuu sodassa demoninaamioiden taakse ja lähimmäisenrakkaus hämärtyy. Eritoten elokuva pyrkii tuomaan esille Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten viattomien uhrien tuskia, jotka konkretisoituvat tuhoutuneiden kasvojen muodossa.

Onibaban lohduton tunnelma rakentuu hienovaraisesti. Varsinaiseen kauhuun päästään vasta tarinan loppupuolella, mutta elefanttiheinämättäiden keskellä kuvattu kertomus kietoo katsojansa ahdistavaan syleilyyn jo ennen yliluonnollisten demonien ilmestymistä. Heinikko on toisaalta turvapaikka ulkopuoliselta sodan maailmalta, mutta vaara luikertelee läpi kahisevan maaston ja pienten mökkien hauraiden seinien. Käsikirjoittajana ja ohjaajana toimineen Kaneto Shindôn (1912─2012) mestariteos onnistuu yksinkertaisesti joka mittarilla. Mainittakoon, että Shindôn ohjaustöihin ja käsikirjoituksiin painottuva, sangen tuottoisa elokuvaura ulottuu peräti yhdeksälle eri vuosikymmenelle ─ harvinainen saavutus! Onibaba on Shindôn ainoa 1001-listalle nostettu elokuva, mutta filmin ansioiden vuoksi myös muuhun Shindôn tuotantoon tutustuminen tuntuu suorastaan välttämättömältä.

Pisteytys:
10/10

maanantai 5. marraskuuta 2018

My Fair Lady (1964)

Ohjannut George Cukor
USA 1964, 170 min.
Musikaali, Draama
Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Wilfrid Hyde-White, Stanley Holloway

I washed my face and hands before I come, I did!
Fonetiikan professori Henry Higgins (Harrison) on vakuuttunut siitä, että murteet ovat turmelleet englannin kielen. Higginsin ystävä eversti Hugh Pickering (Hyde-White) haastaa kielitieteilijän vaikeaan tehtävään: Henryn on määrä kouluttaa alaluokkaisesta kukkaistytöstä Eliza Doolittlesta (Hepburn) hieno lady, ja koulutuksen pääroolissa on Elizan puheenparren muokkaaminen. Ylimielisesti tehtäväänsä suhtautuva Henry ei kohtele Elizaa silkkihansikkain, mutta ärhäkkä oppilas pitää huolen omanarvontunnostaan.

Kahdeksan Oscarin voittaja My Fair Lady on todellinen Broadwayn ja Hollywoodin rakkauslapsi, massiivinen ja näyttävä musikaaliklassikko. Kertomuksen pohjana on George Bernard Shawn näytelmä Pygmalion (1913), josta versioitu Broadway-musikaali (1956) oli jättimenestys. Shown päärooleissa nähtiin jo Rex Harrison, mutta Audrey Hepburnin sijaan Eliza Doolittlena rallatteli laulutaitoisempi Julie Andrews. Värikäs elokuvaversio on nautinto varsinkin huikeiden lavasteiden ja pukujen ansiosta, ja toki laulutkin ovat mainioita. Parhaimman kiitoksen saa loistavasti osaansa heittäytyvä Audrey Hepburn, jonka jääminen ilman Oscar-ehdokkuutta tyrmistyttää katsojia ja kriitikoita yhä uudelleen. Ironista kyllä, pysti meni Eliza Doolittlenakin vakuuttaneelle Julie Andrewsille Maija Poppasen (1964) nimikkoroolista.

Jos Audrey Hepburn ja hänen Eliza-hahmonsa valloittavat, täysin toisin on asian laita Rex Harrisonin tulkitseman niljakkaan sovinistiprofessorin kannalta. Harrison sai pystin roolistaan ja ehkäpä ihan ansaitustikin: Higginsin hahmo onnistuu aiheuttamaan niin massiivisen puistatuksen, etten hetkeen muista tunteneeni vastaavaa sympatian puutetta ketään elokuvan hahmoa kohtaan. Elokuvan loppu jää avoimeksi ja sovinistien hölmöilyille naureskeleva tarina vaikuttaisi pyrkivän asettumaan enemmän misogyniaa vastaan kuin sen puolelle (vrt. esim. Gigi, 1958). Silti tympeä professorinpahanen sietäisi saada kunnon opetuksen eikä livahtaa kuin koira veräjästä. Elizan juoppolalli-isä (Holloway) on toinen elokuvan antisankareista, jota soisi läksytettävän muutoinkin kuin avioliittoon pakottamalla. Näyttävät feminismivaatimukset tosin ovat tätä päivää ─ ehkäpä menneiden vuosikymmenten todellisuudessa My Fair Lady asetteli sanansa riittävän painokkaiksi.

Pisteytys:
7/10

lauantai 3. marraskuuta 2018

Mary Poppins - Maija Poppanen (1964)

Ohjannut Robert Stevenson
USA 1964, 139 min.
Fantasia, Musikaali, Komedia, Animaatio
Pääosissa: Julie Andrews, Dick Van Dyke, David Tomlinson, Karen Dotrice, Matthew Garber

Supercalifragilisticexpialidocious!
Herra Banks (Tomlinson) on suoraselkäinen ja kuriin uskova mies, jonka vallattomat lapset saavat lastenhoitajan toisensa jälkeen ottamaan lopputilin. Lapsukaiset Jane (Dotrice) ja Michael (Garber) tarttuvat tällä kertaa itse toimeen hankkiakseen mieluisan hoitajan, ja niin tuuli kuljettaa kutsukirjeen salaperäisen Maija Poppasen (Andrews) ulottuville. Kurinpidollisissa toimissaan napakka Maija Poppanen vie lapset mielikuvituksellisille retkille ja onnistuu ehkä tartuttamaan pienen lapsuuden riemusta muistuttavan kipinän myös ärhäkkään isäukkoon.

Kirjailija P. L. Travers loi Maija Poppasen hahmon kirjasarjassaan (1934─1988), joka kohosi jo ensimmäisen osan myötä suureen suosioon. Rakastettu hahmo otettiin ilolla vastaan myös Disneyn valkokangasversiossa: elokuva voitti huikeasta kolmestatoista ehdokkuudestaan peräti viisi Oscaria, joista varsinkin parhaan laulun Chim Chim Cher-een pysti todella osui oikeaan osoitteeseen. Pääroolissa säkenöivän Julie Andrewsin nappaama naispääosan Oscar enteili suuren menestyksen jatkumista seuraavana vuonna ensi-iltaan tulleessa Sound of Musicissa (1965), jossa Andrews näytteli jälleen rallattelevaa lastenhoitajaa.

Maija Poppanen on yllättävän psykedeelinen fantasiatrippi, jota sopii kyllä kiitellä railakkaasta mielikuvituksen käytöstä. Myös 1910-luvun Lontoota kuvataan perin viehättävästi ja mielikuvitusseikkailuita täydentävät animaatiot ovat hauskoja. Itse elokuvan teema on aikojen saatossa muodostunut useasti filmatuksi klassikoksi: mitään ymmärtämättömät vanhemmat aiheuttavat harmia, mutta pienen taian avulla yhteys lasten ja aikuisten välille voi löytyä jälleen. Varautuneella mielenkiinnolla jään odottamaan elokuvan jatko-osaa Maija Poppasen paluu, joka saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018.

Pisteytys:
7/10

torstai 1. marraskuuta 2018

Lokakuun elokuvat 2018

Unga Astrid - Nuori Astrid
Ohjannut Pernille Fischer Christensen
Ruotsi & Tanska 2018, 123 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Alba August, Trine Dyrholm, Henrik Rafaelsen




Astrid Lindgrenin (1907─2002) nuoruusvuosista kertova elokuva keskittyy tarkastelemaan kipeitä ja vaiettujakin vaiheita rakastetun lastenkirjailijan elämässä. 16-vuotias Astrid (August) rakastuu pomoonsa herra Blombergiin (Rafaelsen) ja suhteesta syntyy lapsi. Vaikean suhdesotkun vuoksi Astrid joutuu antamaan esikoisensa sijaisäidin (Dyrholm) kasvatettavaksi. Koskettava biografia on elämäkerraksi tyypillinen, mutta ei riivi tunteita hollywoodmaisesti yli äyräiden. Naisen toimijuuteen keskittyvä näkökulma on erinomainen ja kiehtovan tarkasti luotu 1920-luvun ajankuva viehättää. Jos Lindgrenin elämä ja ajatukset kiinnostavat, suosittelen myös lukemaan Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjat 1939─1945 (2016).

Pisteytys: 8/10

Ready Player One
Ohjannut Steven Spielberg
USA 2018, 140 min.
Scifi, Seikkailu, Toiminta, Animaatio
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn




Tulevaisuudessa 2040-luvulla virtuaalimaailma OASIS on paikka, jossa kaikki tapahtuu. Kun tuon maailman luoja kuolee ja jättää perintönsä löydettäväksi peliin, alkaa OASIS-maailmassa pahojen korporaatioiden ja omia polkujaan tallaavien yksilöiden armoton kisa virtuaalitodellisuuden herruudesta. Lähtökohdiltaan idea on mainio: someen koukuttuneiden, uusavuttomien, populaarikulttuurin antimilla elävän sukupolven hauska (ja karmiva) tulevaisuusvisio. Harmillista tosin on, että Ready Player One hyytyy ainoastaan easter egg -ylläreitä viljeleväksi ylipitkäksi ja sieluttomaksi toimintaviihteeksi. Elokuvassa on ajan hengen mukaisesti aimo annos nostalgiaa eritoten 1980-luvulta.

Pisteytys: 5/10

Deadpool
Ohjannut Tim Miller
USA 2016, 108 min.
Toiminta, Komedia, Scifi
Pääosissa: Ryan Reynolds, Karan Soni, Morena Baccarin




Ex-sotilas Wade Wilson (Reynolds) hoitaa syöpäänsä mutanttigeeneillä ja saa supervoimat. Supersankarielokuvien päättymättömässä virrassa ajelehtivat leffat alkavat hieman jo toistaa itseään, mutta antisankari Deadpool poikkeaa massasta esimerkiksi neljättä seinää rikkomalla. Summa summarum, elokuva ei ole sen ihmeellisempi kuin mikään muukaan genrensä edustaja. Hatara juoni on tavanomaisen heppoinen kehys mäiskinnälle, kuluneille vitseille ja sinällään toki ihan hienoille efekteille. Eniten elokuvassa masentaa väsynyt huumori: pikkutuhma ja muka-härski seksijutuille hihittely on on yhtä radikaalia kuin teini-ikäisen kiroilu, eikä edes löysä satiiri ole mistään kotoisin.

Pisteytys: 4/10

Ikitie
Ohjannut Antti-Jussi Annila
Suomi, Viro & Ruotsi 2017, 103 min.
Historia, Draama
Pääosissa: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman



Antti Tuurin samannimiseen romaaniin (2011) perustuva Ikitie kertoo unohtuneesta tragediasta. Eletään 1930-luvun alkua, kun Lapuan liikkeen hurmioimat muiluttajat kyydittävät puolueettomana pysyttelevän Jussi Ketolan (Korpela) rajan yli Neuvostoliittoon. Paluu ei onnistu ja Ketola päätyy rakentamaan elämänsä alusta Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti muuttaneiden kolhoosissa. Työläisten paratiisin orastava onni katkeaa lopulta Stalinin vainoihin. Neuvostoliiton historia katastrofeineen tunnetaan toki laajalti, mutta pienet tarinat hukkuvat suurten luutien pyyhkäisyiden alle. Järkyttäviin tositapahtumiin pohjautuva Ikitie kuvaa onnistuneesti näitä unohdettuja ihmiskohtaloita. Pysäyttävä elokuva kahmi ansaitusti kasan Jussi-pystejä.

Pisteytys: 8/10

Kedi - Istanbulin kissat
Ohjannut Ceyda Torun
Turkki & USA 2016, 79 min.
Dokumentti




Ilahduttava kissadokumentti Istanbulin kissat on ylistyslaulu eläinrakkaudelle, Istanbulille ja tietenkin elokuvan päähenkilöille kissoille. Dokumentti seuraa Istanbulin katukissojen elämää ja kuuntelee myös kisuista huolehtivien ihmisten pohdintoja rakkaista naukujista. Yhtenä jättimäisenä kissavideona toimiva dokumentti nousi ilmestyttyään suureen suosioon, eikä suotta. Sympaattinen elokuva sopii mainiosti myös kissayleisölle.

Pisteytys: 8/10

Alex & Eve
Ohjannut Peter Andrikidis
Australia 2016, 91 min.
Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Andrea Demetriades, Richard Brancatisano




Australialaisessa romcomissa kreikkalaisortodoksi Alex (Brancatisano) ja muslimi Eve (Demetriades) rakastuvat, mutta perinteisiä arvoja vaalivat perheet eivät sulata romanssia helpolla. Päämääriltään elokuva on ihan sympaattinen ja naurattaakin ehkä kerran, mutta täydellisen ennalta-arvattava käsikirjoitus on heikkolaatuisuudessaan vaivaannuttava. Vastaavaa aihepiiriä käsittelee huomattavasti paremmin The Big Sick (2017).

Pisteytys: 3/10

Pidä huivista kiinni, Tatjana!
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi & Saksa 1994, 62 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Matti Pellonpää, Kati Outinen, Kirsi Tykkyläinen, Mato Valtonen



Kahviin mieltynyt Valto (Valtonen) ja viinaanmenevä Reino (Pellonpää) lähtevät tien päälle. Matkalla tavataan miellyttävää naisseuraa ja rokki soi. Vähitellen juroista miehistä paljastuu myös hempeä puoli. Pidä huivista kiinni, Tatjana! on omalaatuinen road-movie-komedia, jossa toivo elää. Surullista kyllä, elokuva jäi yhdeksi Matti Pellonpään (1951─1995) viimeisistä roolitöistä. Hatunnosto mestarille.

Pisteytys: 8/10