Stalker (1979)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1979, 162 min.
Draama, Scifi
Pääosissa: Aleksandr Kaidanovski, Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Grinko

The Zone wants to be respected.

Nuhjuisen kaupungin kuppilassa kolme miestä on aloittamassa vaarallisen matkan mystiselle Vyöhykkeelle. Miehistä kaksi, kirjailija (Solonitsyn) ja professori (Grinko), ovat ensikertalaisia, mutta heidän oppaanaan toimii Vyöhykkeen saloja kolunnut Stalker (Kaidanovski). Seurueen lopullisena päämääränä on löytää Huone, jossa toiveet käyvät todeksi. Stalkerin vankkumaton usko Vyöhykkeen ihmeisiin ajautuu konfliktiin rationaalisten, tieteen puolesta puhuvien vierailijoiden kanssa.

Arkadi ja Boris Strugatskin scifiromaaniin Stalker: Huviretki tienpientareelle (1972) pohjautuva elokuva on huomattavasti alkuperäisteostaan filosofisempi. Uskoa ja ihmisyyttä käsittelevässä teoksessa riittää pohdittavaa useammallekin kerralle, eikä ensinäkemältä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Stalkerin outo ja vieras tunnelma luikertelee ihon alle jo alkutekstien aikana, ja varsin pian käy selväksi, ettei tämä matka päästä helpolla. Koska elokuva on hidastempoinen, sen tunnelmaan on vain maltettava uppoutua ilman häiriötekijöitä.

Eräs kiinnostava aspekti Stalkerissa on sen tapa leikitellä eri aikatasoilla: onko vyöhyke menneisyyden, tulevaisuuden vai pysähtyneisyyden maailma? Kaupunkikohtausten kuvaus muistuttaa hetkittäin mykkäelokuvaa, kun taas Vyöhykkeellä värit saavat loistaa; todellisuudet ovat erillisiä, mutta lopussa toisiinsa limittyviä. Elokuvaa katsoessakin aika hieman seisoo, sillä tarinan tempo tuntuu suorastaan laahaavalta. Yliluonnollinen tunnelma on näin saavutettu mestarillisesti perin yksinkertaisin keinoin. Huumaava, kiehtova ja haastava Stalker ei vielä aikanaan valloittanut neuvostosensuurin portinvartijoita, mutta maailmalla mainetta tuli. Tätä nykyä elokuva lukeutuu sekä Andrei Tarkovskin että neuvostoelokuvien tärkeimpiin teoksiin. Loputtomien tulkintojen ja ihmettelyn aiheiden unenomainen maailma on maineensa ansainnut.

Pisteytys:
9/10

Zerkalo - Peili (1975)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1974, 107 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Margarita Terekhova, Oleg Yankovskiy, Nikolay Grinko

The soul is sick and tired.

Andrei Tarkovskin omaelämäkerrallinen Peili (engl. The Mirror) sukeltaa menneisyyteen ja syvälle muistojen uumeniin. Elokuva yhdistää näyteltyihin kohtauksiin ohjaajan isän Arseny Tarkovskin runoja sekä otoksia vanhoista sotaa käsittelevistä uutisfilmeistä. Peili ei ole perinteisen juonellinen teos, mutta tarinanrippeistä voi kertoa ainakin sen verran, että keskeisessä roolissa on kuolinvuoteellaan menneisyyttään muisteleva mies. Nämä muistot kuljettavat inhimillisten tunteiden äärelle, jotka johdattavat elokuvan sisimpään paremmin kuin mikään tarina.

Tarkovskin elokuvat ovat ylipäätään hyvin subjektiivisia, mutta Peili lienee miehen koko tuotannon henkilökohtaisin teos. Kerronnan tajunnanvirtaisuus ja aiheiden omakohtaisuus tekevät elokuvan katselusta toki omalla tavallaan haastavaa, mutta elämys on upea. Vaikka juuri nämä elokuvassa esitetyt maisemat ja ihmiset eivät ole oman elämäni muistoja, on koko ihmisenä olemisen ja ihmisyyden kokemisen teema silti puhutteleva. Mitkä hetket, henkilöt ja paikat ovat muovanneet Tarkovskia, entä mitkä juuri minua? Mikä kokemusmaailma meitä ihmisinä yhdistää?

Peili sai valmistuttuaan ristiriitaisen vastaanoton, mutta tämä teos taitaakin tarvita aikaa tullakseen paremmin ymmärretyksi. Sama pätee elokuvan ensikatseluun: kaikkia Peilin heijastamia ajatuksia tuskin yhdellä kerralla tavoittaa, mutta intensiivisen teoksen äärelle tekee varmasti mieli palata. Vaikka elokuva johdattelee pohtimaan ja tutkiskelemaan sisintään, sen voi katsoa ihan vain estetiikankin vuoksi. Kauniisti kuvattu elokuva kulkee sulavasti kiehtovissa asunnoissa ja rauhallisessa luonnon helmassa, jotka nekin huokuvat unien ja muistojen tunnelmaa.

Pisteytys:

9/10

Solyaris - Solaris (1972)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1972, 167 min.
Draama, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Donatas Banionis, Natalya Bondarchuk, Jüri Järvet

To ask is always the desire to know.

Solaris on salaperäinen planeetta, jonka mysteerit saavat läheisen avaruusaseman tutkijat kokemaan outoja illuusioita. Planeetan meri hallitsee mieliä, luo näkyjä ja tekee haaveita todeksi. Psykologi Kris Kelvin (Banionis) saapuu avaruusasemalle tukemaan häkeltynyttä miehistöä, mutta hukkuu itsekin Solariksen arvoitusten valtamereen ja kohtaa uudelleen kuolleen vaimonsa (Bondarchuck). Solaris perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen romaaniin (1961), josta on sittemmin tehty myös Hollywood-filmatisointi vuonna 2002.

Epätodellisen ja todellisen rajat sekoittava elokuva saa herkästi pään pyörälle ja filosofisten teemojen joukosta keskeisimmäksi tuntuukin kohoavan ihmisen sisäinen maailma. Solaris myös kysyy, jäämmekö yksilöinä ja yhteisöinä oman onnemme nojaan, kun teknologia vieraannuttaa meidät toisistamme? Luonto ja urbaani kuvataan teoksessa useasti vastinpareina. Solarista on tietenkin verrattu paljon Stanley Kubrickin pohdiskelevaan avaruusteokseen 2001: Avaruusseikkailu (1968), vaikka Andrei Tarkovski inhosikin Kubrickin teknologiaa ylistävää teosta.

Solaris menestyi hyvin ja on yhä Tarkovskin arvostetuimpia luomuksia. Itse jäin ehkä liikaa vertaamaan elokuvaa Tarkovskin mestariteokseen Andrei Rubleviin (1969). Filmeissä on samaa pohdiskelevuutta ja tunnelmaa, vaikka miljöö ei voisi olla erilaisempi. Ainoastaan Solariksessa muutamaan otteeseen nähtävä Pieter Bruegel vanhemman taulu (Metsästäjiä talvimaisemassa, 1565) muistuttaa menneestä ja jo kadonneesta maailmasta, jonne Andrei Rublev puolestaan sijoittuu. Solaris on niin syvämietteinen elokuva, että sen sulattelu taitaa viedä aikansa. Tuskinpa  teos kenellekään avaa salojaan vielä ensikatselulla: mystisen kokemuksen pariin täytyy joskus palata uudelleen.

Pisteytys:
8/10

Andrei Rubljov - Andrei Rublev (1969)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1969, 183 min.
Historia, Draama, Biografia
Pääosissa: Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Sergeev, Irina Tarkovskaya

In much wisdom there is much grief.

Ikoni- ja freskotaiteilija Andrei Rublijov eli elämänsä feodaaliajan Venäjällä 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa. Jälkipolvet tuntevat Rublijovin taiteestaan, mutta hänen elämästään ei tiedetä paljoa. Andrei Tarkovskin historiadraama eläytyy Rublijovin (Solonitsyn) kokemuksiin hitaasti yhdentyvässä maassa, jota piinasivat väkivaltaiset yhteenotot tataarien kanssa. Verenvuodatuksen keskellä Rublijovin mieltä painavat uskonnolliset kysymykset ja moraaliset dilemmat. Mitä on usko, mitä on taide ja mikä on taiteilijan rooli maailmassa?

Andrei Rublev voidaan hyvin löyhästi lukea biografiaksi, vaikkei elokuva pyri lainkaan vastaamaan elämäkerrallisuuden tarpeisiin. Tärkeämpää on nykypäivän käsittely menneisyyden kautta. Neuvostoliitossa Tarkovskin historiakäsitys sai huutia, mutta muualla elokuva menestyi ja keräsi ylistystä. Edelleen Andrei Rublev paistattelee ties kuinka monella parhaiden elokuvien top-listoilla ja aivan syystäkin. Neuvostojohdon vaatimuksista elokuvasta on kuitenkin leikelty erilaisia versioita, joista varhaisin ja alkuperäisin on jo vuodelta 1966 (205 min). Yleisimmin nykypäivänä leviää tämä katsomani lähes tasan kolmituntinen paketti.

Kahdeksaan osaan jakautuva elokuva sijoittuu vuosiin 1400─1424. Jokainen osio on hieman oma maailmansa, vaikka jaksot myös osin nivoutuvat yhteen. Hollywoodmainen tarinankerronta on Andrei Rublevista kaukana, mutta maantieteellisesti lähempää löytyy ainakin yksi verrokkiteos: tsekkoslovakialainen Marketa Lazarová (1967) sijoittuu sekin keskiaikaan ja on visuaalisesti aivan yhtä häikäisevä kuin Andrei Rublevkin. Teoksissa on monia muitakin yhtäläisyyksiä, mutta kumpikin on silti täysin oma todellisuutensa. Andrei Rublevin valtavan kauniit kuvat ja hienovarainen äänimaisema takaavat, että katseluympäristö unohtuu ja kuvattu maailma muuttuu aistein todennettavaksi elämäksi. Huikea kokemus!

Pisteytys:

10/10