7. luukku: 80 vuotta sitten (Kenelle kellot soivat, 1943)

I do not know how to kiss or I would kiss you.

 

Vuoden 1943 muistelot täyttyvät sotatapahtumista: Stalingradin taistelussa Saksa murtui ja samana vuonna Suomi hylkäsi Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Tykkien jylinä jatkui, mutta joko horisontissa kajastaisi loppu tälle kaikelle lohduttomalle tuholle? Vuoden tunnelmiin voi sukeltaa elokuvien avulla: Tule ja katso (1985) kuvaa pakahduttavalla tavalla nuorukaisen sankariunelman murenemista, Navaronen tykit (1961) kertoo viihteellisesti kuvitteellisesta sota-operaatiosta Välimerellä ja Suuri pakoretki (1963) on tosipohjainen tarina huimasta vankileiripaosta. Sota on läsnä myös päivän elokuvassa, vaikka se sijoittuukin toista maailmansotaa edeltävään aikaan.

 

 

For Whom The Bell Tolls - Kenelle kellot soivat
Ohjannut Sam Wood

USA 1943, 168 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Ingrid Bergman, Katina Paxinou

 

 

 

 

Amerikkalainen Robert Jordan (Cooper) osallistuu vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Diktaattori Francoa vastaan taistelevien sissijoukkojen keskuudesta Jordan löytää itselleen mielitietyn, viehättävän Marían (Bergman), mutta joku muukin on iskenyt naiseen silmänsä. Lemmen kipinöistä huolimatta rakkauden aika ei ole nyt, sillä sota velvollisuuksineen ei odota.

Melodramaattinen Kenelle kellot soivat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen sotaromaaniin (1940). Elokuvasovitus on staattisuutensa vuoksi pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi kestoakin elokuvalla on aivan liikaa. Hahmoilta kaipaisi luonnetta, vaikka näyttelijät sinänsä ovat päteviä. Tuntuu muuten hupaisan erikoiselta, että Espanjaan sijoittuvassa elokuvassa nähdään niin venäläisiä kuin armenialaisia näyttelijöitä, kaiken kruununa ruotsalainen Ingmar Bergman.

Kenelle kellot soivat keräsi suuren liudan Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva). Lopulta vain sivuosanaiselle, kreikkalaiselle (!) Katina Paxinoulle tuli voitto tomerasta roolityöstä, jossa on enemmän ryhtiä kuin itse tarinassa. Parhaan elokuvan pysti meni ansaitusti sota-ajan romanssille Casablancalle (1942). Saamastaan ehdokkuudesta huolimatta Kenelle kellot soivat tuskin olisi voinut todella haastaa Casablancan ainutlaatuista vetovoimaa. Lipputulot kuitenkin puhuvat puolestaan: elokuva oli ilmestyessään valtavan suosittu, ainakin siinä suhteessa filmi päihitti kilpailijansa!

Pisteytys: 5/10

LUUKKU 8 - 80 vuotta sitten (Hyvästi, Mr. Chips, 1939)

I don't see how you could ever get old in a world that's always young.

Vuosi 1939 muistetaan varsinaisena elokuvien supervuotena. Hollywoodin legendaarisista tuotannoista täytyy mainita ainakin draamajärkäle ja vuoden isoin hitti Tuulen viemää, värikäs fantasiamatka Ihmemaa Oz, Greta Garbon ikimuistoinen Ninotchka sekä lännenlegenda Hyökkäys erämaassa - monista muista puhumattakaan! Eurooppalaisista klassikoista ei sovi unohtaa Jean Renoirin kaunista komediaa Pelin säännöt. Myös tämän päivän elokuva oli ilmestyessään iso menestys, vaikka onkin aikojen saatossa hieman jäänyt edellämainittujen klassikoiden jalkoihin.

Goodbye, Mr. Chips - Hyvästi, Mr. Chips
Ohjannut Sam Wood
Iso-Britannia 1939, 114 min.
Draama
Pääosissa: Robert Donat, Greer Garson, John Mills, Paul Henreid

Herra Charles Chipping (Donat) on vanha ja kokenut latinanopettaja, joka on tehnyt vuosikymmenten mittaisen uran poikien sisäoppilaitoksessa. Erään pitkän päivän päätteeksi uupunut vanha mies uppoutuu nojatuoliinsa muistelemaan menneitä vuosia. Mieleen palaavat opetusuran vaikeat alkuhetket, onnellinen, mutta traagisesti päättynyt avioliitto ja tietenkin kaikki pojat, joista Chipping on vuosien varrella saanut koulia kunnon kansalaisia.

James Hiltonin samannimiseen romaaniin (1934) perustuva draama on nostalginen aikamatka 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Charles Chippingin ─ tai tuttavallisesti herra Chipsin ─ matkassa kuljettu reissu on aivan tavattoman siirappinen, mutta toisaalta imelä tyyli sopii elokuvaan nasevasti. Kovin kyynisellä mielellä tähän tarinaan ei kuitenkaan kannata tarttua! Romantisoidun kertomuksen vastapainoksi voikin sitten katsella vaikka hieman kriittisemmän sisäoppilaitostarinan Jos... (1968).

Hyvästi, Mr. Chips tuotti rakastettua opettajaa näytelleelle Robert Donatille tämän uran ainoan Oscarin. Elokuvalla oli kuusi muutakin ehdokkuutta (mm. Paras elokuva), mutta elokuvien supervuosi 1939 haalensi monen hienon filmin voittomahdollisuuksia. Ehkäpä siksikin Mr. Chipsin tarina ei ole suinkaan ilmestymisvuotensa muistetuimpia elokuvia, vaikka aikanaan se menestyikin hienosti. Tarinasta on sittemmin tehty pari tv-sarjaa (1984, 2002) ja uusintaelokuva vuonna 1969, joskaan ne eivät ole menestyneet ensifilmatisoinnin veroisesti.

Pisteytys: 8/10

A Night at the Opera - Ilta oopperassa (1935)

Ohjannut Sam Wood
USA 1935, 96 min.
Komedia, Musikaali
Pääosissa: Groucho Marx, Chico Marx, Harpo Marx, Margaret Dumont, Alan Jones

You know the old saying: two's company, five's a crowd.

 

Marxin veljekset ovat armottoman anarkiakomiikan jäljittelemättömiä mestareita. Veljesten aiempiin filmeihin verrattuna tämä elokuva edustaa tietynlaista rajapyykkiä. Räiskyvät, arkaluontoisia aiheita käsitelleet komediat eivät olleet saavuttaneet riittävää menestystä, ja yhteistyö Paramountin kanssa päättyi vuoden 1933 epäonnisen elokuvan flopattua (Neljä naurettavaa naapuria, 1933). Tuotantoyhtiön vaihdos ja sensuurisäädökset vaikuttivat osaltaan linjan siistiytymiseen. Muutokset tuottivat tulosta ja uudesta elokuvasta tuli hitti.

Aiemman neljän veljeksen sijaan tässä elokuvassa koheltaa enää kolme sankaria: sulavat sutkautukset taitava Groucho, italiaano-Chico ja oma suosikkini, fyysisen komedian mimiikkamestari Harpo. Tällä kertaa veljekset sotkeutuvat elokuvan nimen mukaisesti oopperamaailman pyörteisiin. Rikkaita snobeja koijataan ja nuoria rakastavaisia autetaan. Vaikka kaoottisesta elokuvasta onkin tavoitettavissa yllättävän selkeä juoni, keskeisimpään rooliin nousevat edelleen yksittäiset kohtaukset. Näistä parhaiten mieleen painuvat täpötäydessä laivan hytissä törmäily tai veljesten oopperassa aiheuttama loppuhuipennuskohellus.

Vaikka varhaisemmalla Marx-hulinalla on vankka kannattajakuntansa, lukeutuu myös Ilta oopperassa veljesten teosten parhaimmistoon. Hulvatonta verbaalista ilotulitusta ja huippuunsa hiottua sähellystä on ilo seurata, mutta erityisesti elokuvassa ilahduttaa lämminhenkinen porvarillisen korkeakulttuurin kustannuksella pilailu. Mainio kaaos!

Pisteytys:
9/10