Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Le monde du silence - Hiljainen maailma (1956)

Ohjannut Jacques-Yves Cousteau & Louis Malle

Ranska & Italia 1956, 86 min. 

Dokumentti, Seikkailu

 

In a mysterious realm, the silent world...

Valtameritutkija ja seikkailija Jacques-Yves Cousteau (1910─1997) tunnetaan merenalaisen elämän kuvaajana ja suojelijana. Cousteau on tehnyt alaansa tunnetuksi useissa suosituissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, joista Hiljainen maailma on yksi nimekkäimpiä. Palkitussa dokumentissa kolutaan kolmea eri merta, nähdään tutkijoita työssään ja tutustutaan moniin jännittäviin mereneläviin. Oman aikansa sukellusteknologian huippuvermeitä esitellään ylpeinä ja syystä, sillä niiden avulla on saatu kuvattua upeaa dokumenttimateriaalia vaikeissa olosuhteissa.

 

Merien salattu elämä on kaunista katsottavaa, mutta ajankuva on dokumentin kiehtovin puoli. Samalla myös karmein, sillä retkikunnan elkeet ovat toisinaan järkyttäviä ja tutkimusetiikasta ei ole tietoakaan. Vaikka Cousteaulla on ollut merkittävää vaikutusvaltaa mertensuojelun kehittämisessä, eipä kaikkea vielä 1950-luvulla ymmärretty. Tässäkin dokumentissa muun muassa ratsastetaan ahdistuneilla kilpikonnilla, räjäytellään koralliriuttaa dynamiitilla (!!!) sekä keräillään mereneläviä ruuaksi ja tutkimusnäytteiksi, ihan vaan näyttämisen halusta. Eläimet ovat leluja ja tutkimuskohteita.

 

Hiljainen maailma (engl. The Silent World) vetosi seikkailunnälkäiseen aikalaisyleisöön, hyvin ymmärrettävästi, sillä merenalainen valtakunta on kaunis ja ihmeellinen. Sen koskemattomuutta tekee mieli puolustaa ja siksikin retkikunnan törppöily raivostuttaa, vaikka he tuskin ymmärsivät tekojensa vaikutusta. Etiikkaa eivät pohtineet aikalaisyleisötkään, sillä elokuva voitti parhaan dokumentin Oscarin ja Kultaisen palmun. Jälkimmäinen on hieno saavutus, koska Hiljainen maailma on ensimmäinen Kultaisella palmulla palkittu dokumentti. Sittemmin Cannesin pääpalkinnon on saanut vain yksi toinen dokumentti, Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004).

 

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Summertime - Kesäinen romanssi (1955)

Ohjannut David Lean

Iso-Britannia, USA & Italia 1955, 100 min.

Komedia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Katharine Hepburn, Rossano Brazzi

 

My dear girl, you are hungry. Eat the ravioli.

 

Kauneutta rakastava Jane Hudson (Hepburn) saapuu unelmalomalleen Venetsiaan. Rakkaus ei ole kohdellut Janea silkkihansikkain, mutta onhan hänellä kameransa ja seikkailunhalunsa! Lemmenhuuma kuitenkin yllättää Janen, sillä muuan italialainen mies iskee häneen silmänsä. Kohtalokkaiden tapaamisien jälkeen Jane ei voi väistellä tunteitaan, joita Renato de Rossi (Brazzi) hänessä herättää. Mutta voiko lempeen luottaa?

Kesäinen romanssi edustaa heleästi aikanaan suosittua matkailuelokuvaa. Buumin aloitti romanttinen Loma Roomassa (1951) ja sen suosio on tainnut vaikuttaa tähänkin reissuun. Filmejä yhdistää komediallinen kepeys, valintoja täynnä oleva rakkaustarina ja ihana, ikuinen Italia. Kesäinen romanssi käyttää anteliaasti filmiä kuvatessaan kelluvan kaupungin nähtävyyksiä ja elämyksiä. Charmikkaan loman ohella elokuvan parasta antia on Katharine Hepburn, joka on tapansa mukaan hurmaavan karismaattinen. Vastanäyttelijä Rossano Brazzi ei yllä samaan vetovoimaan kuin Hepburn, mutta eipä hän tarinan päätähti olekaan.

Brittiläisen David Leanin ohjaustöistä muistetaan eritoten Kwai-joen silta (1957) ja Arabian Lawrence (1961). Kesäinen romanssi ei ole ohjaajan nimekkäin teos, mutta elokuva on silti merkkipaalu Leanin uralla. Tämä Leanin ensimmäinen Hollywood-filmi oli lähtölaukaus näkyvälle kansainväliselle uralle, jolla hittejä piisasi. Niistä huolimatta Kesäinen romanssi säilyi Leanin omana suosikkina ohjausuraltaan. Eipä siis lainkaan turha matka! Sitä paitsi Kesäinen romanssi mahdollistaa edelleen upealla tavalla Venetsian ihmeistä nauttimisen kotisohvalta käsin: nähtävästi melkoiset turistivirrat ovat olleet kaupungin riesana jo 1950-luvulla.

Pisteytys: 7/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Kaksi päivää, yksi yö 2014)

 

I don't exist. I'm nothing.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 2014, jolloin tasa-arvoinen avioliitto meni lopultakin läpi eduskunnassa ja kaikkialla raikasi Pharrel Williamsin Happy. Kesällä todistettiin urheiluhistoriaan jäävää Brasilia-Saksa kamppailua jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa, ja jo alkuvuodesta seurattiin Sotšin talviolympialaisia, ellei niitä sitten valinnut boikotoida.

 

Vuosi ei kuitenkaan ollut pelkkää riemua ja olympiatulen takaamaa rauhaa. Olympiapöhinä jatkui seuraavana vuonna negatiivisessa valossa, kun Venäjän harjoittama laaja doping paljastui ─ sitä voi muistella katsomalla jännittävän dokumentin Käry (2017). Eikä Venäjä-uutisointi ollut tässä, sillä Krimin miehitys oli alkusoitto yhä jatkuvaan Venäjän hyökkäyssotaan. Tähänkin tapahtumasarjaan löytyy loistava dokumenttivinkki: Winter on Fire (2015) avartaa selkeästi kriisin taustoja ja konfliktin etenemistä. Päivän elokuvassa palataan viime vuosikymmenen talouskriisitunnelmiin. Millaista tehokkuus ja tuottavuuspaine on tavallisen duunarin näkökulmasta?

 

Deux jours, une nuit - Kaksi päivää, yksi yö
Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Belgia, Ranska & Italia 2014, 95 min. 

Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

 

 

 

Masennusta sairastava Sandra (Cotillard) palaa töihin sairausloman jälkeen. Häntä odottavat kuitenkin potkut, sillä johtoportaassa Sandran työtehtäviä on jaettu uusiksi. Työntekijät ovat saaneet äänestää joko Sandran työpaikan tai 1000 euron bonuksen puolesta. Sandralla on yksi viikonloppu aikaa taivutella työtoverinsa uusintaäänestykseen, mutta kaikki tuntuu toivottomalta.

Kaksi päivää, yksi yö (engl. Two Days, One Night) on väkevä muisto talouskriisin vuosikymmeneltä, eikä elokuvan ajankohtaisuus ole kadonnut vieläkään. Draamassa tapahtuu näennäisesti vähän, mutta kerronta on silti intensiivistä. Tarina antaa tilaa yksilöiden tunteille ja moraalisille valinnoille. Marion Cotillardin roolisuorituksessa kuultavat taitavasti epätoivon monet sävyt. Masennus, pettymys ja häpeä lamaannuttavat, mutta tästä työpaikasta ei ole varaa luopua.

Dardenne-veljesten käsikirjoittama ja ohjaama draama vastaanotettiin ylistäen. Ehdokkuuksia tuli muun muassa Kultaiseen palmuun, ja kaikkein eniten ylistystä vastaanotti Marion Cotillard taidokkaan herkästä roolistaan. Cotillardin lukuisten palkintojen ja ehdokkuuksien joukossa oli parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus. Julianne Mooren taidokas tulkinta elokuvassa Edelleen Alice (2014) vei voiton, mutta aivan hyvin palkinto olisi voinut tulla Cotillardille. Hyvien roolien ohella elokuva puhuttelee terävänä, arkisena ajankuvana.

Pisteytys: 8/10

13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Kamarineidon päiväkirja, 1964)

I bet you had lots of fun in Paris.

Tänään vuosi on 1964, jolloin Beatlemania levisi Yhdysvaltoihin. The Beatles oli vallannut alaa Suomessakin, vaikkei vielä hittilistalla päihittänyt Katri Helenaa. Puhelinlangat laulaa oli vuoden suosituin hitti! Enemmän kärkästä keskustelua sen sijaan synnytti Hannu Salaman läpimurtoromaani Juhannustanssit (1964), joka johti kuuluisaan jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.

Juhannustanssit huokuu vahvasti aikansa ilmapiiriä, mutta elokuvatkin vievät oivallisesti vuoden tunnelmiin. Beatlesien tahdissa aika rientää riehakkaasti aikalaisfilmissä Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964), eikä villejä otteita puutu Jean-Luc Godardin uuden aallon filmistä Laittomat (1964). Vuoteen 1964 sijoittuvat esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen kuumaa kesää tarkasteleva Mississippi palaa (1988), lohduton työläisdraama Dancer in the Dark (2000) ja katolisen kirkon kahnauksia käsittelevä Epäilys (2008) ─ kaikki ovat tavalla tai toisella kiinni ajan hengessä.

 

Le journal d'une femme de chambre - Kamarineidon päiväkirja
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1964, 97 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jeanne Moreau, Georges Géret, Michel Piccoli

 

Pariisitar Célestine (Moreau) tietää herrasväen syvimmät salaisuudet, sillä hän työskentelee kamaripalvelijana. Nyt hän matkustaa maaseudulle uuteen pestiinsä vauraaseen taloon. Naapurustoriidat ja isäntäväen oudot paheet pohjustavat hilpeän farssin, joka kuitenkin yllättäen muuttuu sävyltään tummanpuhuvaksi. Tapahtuu nimittäin synkkä rikos, joka paljastaa taas uusia salaisuuksia paikkakunnan asukkaista.

Kamarineidon päiväkirja (engl. Diary of a Chambermaid) sijoittuu 1930-luvulle ja muukalaisvihaa lietsova ajankuva on tarinassa läsnä. Aikalaisilmapiirin lisäksi miljöö on taidokas, suorastaan herkullisen runsas. Elokuva pohjautuu Octave Mirbeaun romaaniin Le journal d'une femme de chambre (1900), josta on tehty kolme muutakin filmiversiota (1916, 1946 ja 2015). Ainoastaan Buñuelin elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kun taas kirja ja toiset filmiversiot sijoittuvat 1800─1900-lukujen taitteeseen.

Buñuelin tarinalle valitsema ajankohta vie ajatukset hänen uransa alkuvaiheisiin, Kulta-ajan (1930) aikoihin. Espanjalaissyntyinen ohjaaja aloitti uransa Ranskassa surrealistisilla teoksilla (erit. Andalusialainen koira, 1928), palasi kotimaahansa (jossa syntyi Las Hurdes, 1932) ja pakeni sisällissotaa ja heräävää fasismia Amerikkaan. Yhdysvalloissa ja Meksikossa ura kukoisti (mm. Viridiana, 1961 ja Tuhon enkeli, 1962). Lopulta 1960-luvun alussa maailmankuulu ohjaaja palasi Ranskaan, jossa alkoi uran viimeinen vaihe. Pelin avasi Kamarineidon päiväkirja ─ se ei ole lainkaan absurdeinta Buñuelia, mutta ohjaajansa elokuvaksi selvästi tunnistettava klassikko.

Pisteytys: 8/10

Call Me By Your Name (2017)

Ohjannut Luca Guadagnino

Italia, Ranska, USA & Brasilia 2017, 132 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Are you saying what I think you're saying?

Pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa hehkuu rakkauden kesä 1983. Nuori Elio (Chalamet) viettää idyllisen laiskoja lomapäiviä lukien, musisoiden ja juhlien tuttujen nuorten naisten kanssa. Kesän lemmentanssit saavat syvempiä sävyjä, kun Elion professori-isän (Stuhlbarg) apulaiseksi saapuu arkeologian opiskelija Oliver (Hammer). Kipinät iskevät, rakkaus syvenee ja pian nuoruuden huolettomat kesäpäivät ovat ohi.

André Acimanin samannimiseen romaaniin (2007) perustuva elokuva on huumaava. Osin vaikutelma syntyy myyttisen kukkeasta miljööstä, salaisesta paratiisista, mutta myös hienosta käsikirjoituksesta ja karismaattisista näyttelijöistä. Tarina on hienovarainen ja herkkä, tai toisaalta suoraviivainen ja yllättävän raju. Sovitus on jopa parempi kuin alkuperäisromaani. Tähän päälle vielä Sufjan Stevensin kauniit, mieleenjäävät laulut ja valkokankaan taika on sinetöity. Kuinka ihastuttava elokuva!

Call Me By Your Name on vedonnut moniin katsojiin katkeransuloisella rakkaustarinallaan, joka käsittelee samaistuttavasti nuoruuden ensirakkauksia. Hienoista kritiikkiä on kuultu pääparin ikäerosta, mutta romaaniin verraten elokuva ei tunnu yhtä ongelmalliselta. Armie Hammerin myöhemmät vaiheet ja syytteet seksuaalisesta väkivallasta kitkeröittävät hieman tunnelmaa, mutta elokuvan tekoaikaan niistä ei tainnut olla kenelläkään haisuakaan. Potentiaaliseen jatko-osaan Hammeria tuskin otetaan. Aluksi täydellä höyryllä hekumoitu jatkosuunnitelma taitaa muutenkin olla toistaiseksi jäissä, mutta onhan meillä kuitenkin ikuisesti tämä yksi upottava rakkauden kesä, vaikka toista ei koskaan tulisi.

Pisteytys: 10/10

La grande bellezza - Suuri kauneus (2013)

Ohjannut Paolo Sorrentino

Italia & Ranska 2013, 141 min.

Draama

Pääosissa: Toni Servillo, Carlo Verdone, Sabrina Ferilli

 

We're all on the brink of despair.

Jep Gambardella (Servillo) nauttii roomalaisten seurapiirien suosiosta ja leveästä elämästä. Juuri kun miehen riehakkaat 65-vuotisjuhlat on bailattu, Jep vastaanottaa tiedon nuoruusvuosien rakastettunsa kuolemasta. Mihin vuodet ovat kadonneet? Elämän tarkoitus häviää ja jäljelle jää tyhjyys, jota Jep etsii sieltä mistä osaa: tutuista yökerhoista ja Rooman öisiltä kaduilta.

Suuri kauneus (engl. The Great Beauty) on kiinnostava dekadenssi-kuvaelma. Upeiden taideaarteiden ja muotiluomusten keskellä ikuisessa Roomassa Jep etsii suurta kauneutta, mutta ei tavoita sitä mistään. Hänen esikoiskirjastaan on vuosikymmeniä sitten tullut merkkiteos, mutta toista kirjaa ei ole syntynyt. Voiko uusia klassikoita enää syntyä? Tietysti voi, mutta epävarmuuden ymmärtää. Kun elokuvassa kerran ollaan Roomassa eksistentialistisissa tunnelmissa, ei viitteitä eritoten Federico Felliniin voi välttää. Niitä kierrätetään ihan tietoisestikin, mutta juuri sopivalla tavalla. Suuri kauneus ei ole pelkkä pastissi.

Kriitikoiden ylistämä Suuri kauneus menestyi hyvin eurooppalaisilla filmijuhlilla ja voitti lisäksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Tarina onkin kiistatta kiehtovaa vastakohdilla tasapainoilevaa rappiopohdintaa. Kaksijakoisuus ilmenee esimerkiksi musiikeissa, jotka ovat erinomaisia. En oikein innostunut Suuresta kauneudesta ensinäkemällä, enkä aivan päässyt sen makuun vieläkään. Taidokas elokuva, vaan puuttuuko tästä kuitenkin se jokin merkkiteoksen tekevä elementti?

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

Gomorra (2008)

Ohjannut Matteo Garrone

Italia 2008, 137 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Marco Macor, Ciro Petrone, Salvatore Cantalupo, Toni Servillo

 

The world is ours!

 

Roberto Savianon paljastuskirja italialaisesta rikollisjärjestö Camorrasta (Gomorra: Mafian valtakunta, 2006) oli kansainvälinen myyntimenestys. Tietokirjan pohjalta syntyi fiktiivinen elokuva Gomorra, joka luo kääntöpuolen Hollywoodin ylellisistä mafiamaailmoista. Elokuvaviittaukset Scarfaceen (1983) korostavat todellisuuden ja elokuvan eroa. Uhoa ja aseita riittää, mutta kuten Scarfacen Tony Montanakin saa todeta, niillä ei osteta pysyvää onnea.

 

Gomorra piirtää karua kuvaa italialaisten rikollisjärjestöjen todellisuudesta. Elokuvassa seurataan viittä erillistä tarinalinjaa: lapsia pistetään likaisiin töihin, nuoret pyrkyrit saavat vastaansa kovan koulun ja aseet laulavat armottomasti surkeissa, nuhjuisissa napolilaislähiöissä. Romanttinen Italia-kuva on Gomorran maailmasta kaukana. Rehellisyys toimii, vaikka hieman pirstaleista tarinaa on välillä raskasta seurata. Hieman lyhempänä Gomorra voisi toimia vielä säväyttävämmin.

 

Jos Savianon kirja oli menestys, näyttävää suosiota sai elokuvaversiokin. Cannesissa Kultainen palmu kuitenkin meni toiselle realismi-teokselle, Luokalle (2008), mutta Gomorra palkittiin Grand Prixillä. Lisäpisteitä elokuva saa rohkeudesta, sillä Matteo Garrone, ja eritoten Roberto Saviano, joutuivat paljastustensa vuoksi mafian tappolistalle. Gomorra on kerronnallisesti hieman etäälle jättävää, mutta silti kiinnostavaa, poikkeavaa jatkumoa mafiaelokuvien perinteeseen.

 

Pisteytys: 7/10

Caché ─ Kätketty (2005)

Ohjannut Michael Haneke

Ranska, Itävalta, Saksa & Italia 2005, 117 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Daniel Auteuil, Juliette Binoche

 

Don't you recognize the building?

 

Pariisilaisten Georges (Auteuil) ja Anne (Binoche) Laurentin leppoisa elämä katkeaa outoihin kirjelähetyksiin. Georgesille toimitetaan videokasetteja, joissa kuvataan hänen kotinsa ja lapsuutenkotinsa edustaa ─ mistä kummasta on kysymys? Videot eivät paljasta juuri mitään, mutta Georgesin alitajunta avautuu. Lapsuuden painajaiset ja haudatut salaisuudet palaavat.

Kätketty pitää mysteerin nimensä mukaisesti piilossa, vaikka katsoja ehtii hetkittäin luulla arvoituksen olevan ratkeamaisillaan. Avoimuus on loistoratkaisu, sillä vain siten tarina pystyy peilaamaan yhteiskunnan kuvaa tai ihmisyyttä ylipäätään. Hyväosaiset nimittäin porskuttavat eteenpäin, vaikka joutuvat kiusallisesti kohtaamaan menneisyyden virheensä. Hiljalleen käy ilmi, ettei Georges ole kykeneväinen hahmottamaan tekojensa seurauksia. Omatunto vaiennetaan yhä uudelleen.

Michael Haneken rauhallinen ja silti intensiivinen draama laajenee yksilöistä yhteisöihin. Viittaukset Algerian sotaan vievät ajatuksia kolonialismiin ja heikompien sortoon. Jälkien korjaaminen on välttämätöntä, vaikka niiden kohtaaminen tuntuisi kuinka kipeältä tahansa. Taitavasti käsikirjoitettu Kätketty sai ensi-iltansa Cannesissa, jossa Haneke palkittiin parhaana ohjaajana. Menestys ei jäänyt pelkästään Ranskaan, vaan teos keräsi kiitosta ja katsojia maailmanlaajuisesti.

 

Pisteytys: 8/10

Der Untergang ─ Perikato (2004)

Ohjannut Oliver Hirschbiegel

Saksa, Itävalta & Italia 2004, 156 min.

Historia, Biografia, Sota, Draama

Pääosissa: Bruno Ganz, Alexandra Maria Lara, Ulrich Matthes, Juliane Köhler

In a war like this there are no civilians.

Historiadraama Perikato (engl. Downfall) kertoo natsi-Saksan viimeisistä päivistä. Eletään huhtikuun loppua vuonna 1945 ja Berliiniä pommitetaan rajusti. Neuvostoliiton tankit vyöryvät kaupunkiin ja Adolf Hitler (Ganz) vetäytyy Führerbunkeriinsa uskolliset adjutanttinsa seuranaan. Diplomatia ei ole vaihtoehto, joten bunkkerin väki valmistautuu vääjäämättömään loppuun ja johtajan itsemurhaan.

Historiantutkimusta apunaan käyttänyt Perikato pyrkii esittämään Hitlerin viimeiset päivät realistisessa valossa, vaikka kaikkea toki ei tiedetäkään. Elokuvan pyrkimystä faktapohjaisuuteen korostavat alun ja lopun haastattelupätkät, todelliset bunkkerimuistot. Etukäteen pelättiin, esittäisikö Perikato Hitlerin liian positiivisessa valossa. Diktaattorista todella nähdään eri puolia, muutakin, kuin julkisuudesta tuttu räyhähenki. Elokuva ei silti rahtustakaan ihannoi ja pehmittele hirmuhallitsijan tekoja, vaan pysyy taitavasti toteavan viileänä. On kuitenkin myös totta, että moni aikalainen näki hänet jalona sankarina; sen tosiseikan unohtaminen olisi vaarallista.

Ennakkojännityksistä huolimatta Perikato otettiin lopulta vastaan kehujen kanssa, vaikka keskustelua "hirviön inhimillistämisestä" riitti pitkään ensi-illan jälkeenkin. Aihe on toki tärkeä, ja varsinkin Saksassa keskustelu oli osa kipeää menneisyyden reflektointia. Elokuvana Perikato on onnistunut, vaikka rakenteeltaan se voisi olla paljon napakampi. Ilman Bruno Ganzin loistavaa roolityötä elokuva olisi kenties painunut nopeammin unholaan, vaikka kiinnostava onkin. Ganzin Hitler-tulkinta ei kuitenkaan unohdu, siitä ovat pitäneet huolta internetin lukuisat "Hitler rants" -parodiavideot!

Pisteytys: 7/10

Gangs of New York (2002)

Ohjannut Martin Scorsese

Italia & USA 2002, 167 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Leonardo DiCaprio, Cameron Diaz

This is a day for America.

Eletään Yhdysvaltain sisällissotaa edeltäviä vuosikymmeniä, mutta New Yorkin slummeissa sota on ollut käynnissä jo pitkään. Nativisteiksi itseään kutsuva ryhmä on napit vastakkain irlantilaissiirtolaisten kanssa, ja suuren taistelun aika on koittanut. Irlantilaisjoukon johtaja saa surmansa ja nativistit ottavat vallan. Nuorukaiseksi varttuvan Amsterdamin (DiCaprio) mielessä muhii kosto, jonka tähtäimessä on hänen isänsä murhannut nativistijohtaja Bill the Butcher (Day-Lewis).

New York -elokuvistaan tunnetun Martin Scorsesen raaka kostoraina näyttää suurkaupungin julman menneisyyden. Tarina itsessään on fiktiota, vaikka taustoituksessa hyödynnetään tositapahtumia ja pyritään miljöön autenttiseen tuntuun. New Yorkin pahamaineisten slummien veren ja ravan peittämät kadut on kiistämättä hienosti toteutettu. Nykypäivään filmi kiinnittyy Bill the Butcherin muukalaisvihaa kihisevien näkemysten vuoksi, joissa ei tunnu olevan järjen hiventäkään. 

 

Gangs of New York oli yleisömenestys, joka keräsi näyttävät 10 Oscar-ehdokkuutta, voittamatta niistä yhtäkään. Parhaiten eri palkintogaaloissa menestyi, ansaitusti, Daniel Day-Lewis, jonka vimmaisen ilkeä roolisuoritus on takuuvarmaan tapaan onnistunut. Gaalakauden kolkko menestys kuvaa osuvasti elokuvan tasoa: se on keskimäärin ihan hyvä, mutta ei Scorsesen parhaimmistoa.

Pisteytys: 7/10

La stanza del figlio ─ Pojan huone (2001)

Ohjannut Nanni Moretti

Italia & Ranska 2001, 99 min.

Draama

Pääosissa: Nanni Moretti, Laura Morante, Giuseppe Sanfelice, Jasmine Trinca

 

Insieme a te non ci sto più ─ I'm not with you anymore.

 

Pojan huone (engl. The Son's Room) on Kultaisella palmulla palkittu draama rakkaudesta ja surusta. Tarina vie lempeästi nelihenkisen perheen miellyttävään arkeen ja onneen, jollaista osaa vaalia koko sydämestään vasta sen menetettyään. Perheen pojan Andrean (Sanfelice) tapaturmainen kuolema suistaa kaiken raiteiltaan ja jättää jäljelle tyhjyyden, jonka keskellä on vaikea jaksaa elää.

Nanni Moretti näyttelee ohjaamassaan draamassa pääosaa eli perheen psykologi-isää. Hänen surunsa tuntuu samaistuttavalta: olisinko voinut estää tapahtuneen onnettomuuden? Töihin keskittyminen muuttuu mahdottomaksi, sillä potilaiden murheiden sijaan mielen täyttävät pojan vaihtoehtoiset elämänpolut. Jokaiselle perheenjäsenelle suru on omanlaisensa, mutta on miellyttävää, että perheen keskinäinen rakkaus säilyy ja kannattelee jokaista surutyössään.

Arvostelumenestykseksi noussut elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta silti ohjaajansa tunnetuimpia teoksia. 1001-listalta filmi on poistettu jo vuoden 2007 painoksessa, eikä elokuva taida lopulta jättää kovin valtavaa muistijälkeä. Kaikessa vaatimattomuudessaan Pojan huone on silti hyvin miellyttävä ja perusvarma pieni draama. Yksi elokuvan keskeisistä kohtauksista tapahtuu arkisesti autossa, jossa isä ryhtyy laulamaan epävireisesti radiosta soivaa haikeaa iskelmää Insieme a te non ci sto più, "en ole enää kanssasi". Muu perhe yhtyy sävelmään ja kappaleen päättyessä tavallinen hetki kiitää ohi. Mieleen jää häivähtämään lämmin haikeus.

Pisteytys: 7/10

Á ma soeur! ─ Sisarelleni (2001)

Ohjannut Catherine Breillat

Ranska & Italia 2001, 86 min.

Draama

Pääosissa: Anaïs Reboux, Roxane Mesquida, Libero De Rienzo

When I hate you, I look at you and then I can't.

Ranskalaisperheen lomamatkalla teinityttäret virittelevät romantillisia haaveitaan. Isosisko Elena (Mesquida) rakastuu italiaanoon (De Rienzo) ja ajautuu ensimmäisiin seksikokeiluihinsa. Pikkusisar Anaïs on vielä puolittain lasten maailmassa, mutta jo tietoinen ja kiinnostunut aikuisten todellisuudesta, johon Elena parhaillaan on astumaisillaan.

 

Yksinkertaisten kohtausten elokuva taltioi sisarellisen rakkauden, kateuden ja kilpailun taitavasti. Vielä osuvammin ja voimallisemmin filmi kuvaa naisen asemaa sekä maskuliinisuuden valtaa ja uhkaa. Jos elokuvan alkupuoli vielä tuudittaa melko tavanomaisiin nuorten päiväuniin ja konflikteihin, lopussa jysähtää. Sanomaa ei voisi selvemmin alleviivata, vaikka loppuratkaisu jättää hämmentyneeksi. Päähenkilö Anaïs on mielenkiintoinen toimija: ottaako hän (miehisen) vallan omiin käsiinsä vai alistuuko sille? Ilmestymisaikanaan Sisarelleni oli kontroversiaali kuvatessaan teinien heräävää seksuaalisuutta. Aihe on kiistämättä rohkea, mutta ei hävytön.

 

Ohjaaja Catharine Breillat (1948─) tunnetaan elokuvauransa ohella kirjailijana, joka on tuotannossaan keskittynyt naisen seksuaalisuuden kuvaamiseen. Viime vuosina Breillat tosin on antanut kummallisen tunkkaisia #metoo-vastaisia lausuntoja, eikä hänen tapansa kuvata naiseutta vaikuta tässä valossa järin monipuoliselta. Kuitenkin 2000-luvun kontekstissa Sisarelleni näyttäytyy vielä varsin feministisenä teoksena. Elokuvan nimi on käännetty englanniksi hieman harhaanjohtavasti muotoon Fat Girl. Ulkomuodosta ei tässäkään tarinassa päästä eroon, vaikka se ei lopulta aivan englanninnoksen veroisesti korostukaan.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.

 

Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)

 

 

Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini

Italia & Ranska 1972, 120 min.

Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses

Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Mamma Roma, 1962)

Look what a jewel my son is.

 

Vuosi 1962 antoi maailmalle The Beatlesin, Spider-Manin ja vertahyytävän ohjuskriisin. Millaista olisikaan kurkistaa jännitteiden täyttämään vuoteen elokuvien avulla? Aikansa nuorisohuumaan pääsee Thunderbirdin kyydissä elokuvassa Svengijengi 62' (1973), kun taas Villikaislat (1994) tutkiskelee teini-ikää ranskalaisella maaseudulla. Algerian sodan loppukaiuilta ei säästytä sielläkään. Rakkautta etsiville sopii melankolinen In the Mood for Love (2000) tai kepeämpi Hymyilevä mies (2016), jossa kuljetaan suomalaisen kesäyön kautta suuriin urheilutapahtumiin.

 

Yksi loppuvuoden 1962 kuumottavimmista tapahtumista oli Kuuban ohjuskriisi, jonka hikisiin vaiheisiin vie neuvostovankiloita koluava Kuriiri (2020). Ylipäätään aikalaistunnelmaa henkii jännittävä Mantsurian kandidaatti (1962), jonka ensi-ilta oli keskellä kriisin kireintä vaihetta. Päivän luukusta avautuu näköala Rooman köyhille kaduille, jossa soi houkutteleva cha-cha-cha...

 

Mamma Roma
Ohjannut Piero Paolo Pasolini

Italia 1962, 110 min.

Draama

Pääosissa: Anna Magnani, Ettore Garofolo, Franco Citti

 

 

 

 

Entinen prostituoitu Mamma Roma (Magnani) vaihtaa alaa taatakseen teini-ikäiselle pojalleen Ettorelle (Garofolo) vakaan elämän. Nainen pakkaa omaisuutensa, etsii toisten hoteissa eläneen Ettoren käsiinsä ja suuntaa kärrynsä toiveikkaana kohti Roomaa. Vihanneksia kaupittelevan äidin menneisyys kuitenkin paljastuu viattomalle Ettorelle, joka hairahtuu raivoissaan ja pettyneenä pois kaidalta polulta. Huono-osaisuus periytyy äidiltä pojalle, eikä kohtaloaan voi välttää.

Pier Paolo Pasolinin Rooma-elokuvassa on roimasti neorealismin henkeä. Vielä kun pääosassa on aitoutta säkenöivä legendaarinen Anna Magnini, mieleen tulee väistämättä lajin merkkiteos Rooma - avoin kaupunki (1945). Elokuva tavallaan tuntuu jatkavan Roberto Rossellinin perintöä ja sota-aikaan sijoittuvaa tarinaa. Tarkoituksellisen rosoinen teos on koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Italiasta, joka on hitaasti nousemassa jaloilleen. Suurkaupunkiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita.

Mamma Roma herätti katolisessa maassa paheksuvaa jupinaa, mutta se ei estänyt elokuvan oivaa menestystä. Elokuva huomioitiin Venetsian filmijuhlilla parilla palkinnolla ja teos sai jopa ehdokkuuden Kultaiseen leijonaan. Se on kiistämättä hyvä saavutus, sillä Mamma Roma on sentään vasta Pasolinin toinen elokuva. Ohjaajan nimekkäimmistä teoksista tutut tyylikeinot ovat varhaisfilmissä jo hyvin esillä, vaikkakin vasta kehittymässä kohti huippuaan.

Pisteytys: 7/10

Dancer in the Dark (2000)

Ohjannut Lars von Trier

Tanska, Ranska, Saksa, Italia & Ruotsi 2000, 140 min.

Draama, Musikaali, Rikos

Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse, Peter Stormare

 

In a musical, nothing dreadful ever happens.

Maahanmuuttaja Selma Ježková (Björk) yrittää epätoivoisesti tienata rahaa poikansa silmäleikkaukseen. Perinnöllinen, sokeuttava sairaus on Selman suurin suru. Musikaalien haavemaailmat vetävät puoleensa herkkää Selmaa, jonka on vaikea pitää päänsä pois pilvistä. Tragediat seuraavat toisiaan, eikä tämä tarina tule päättymään kuten onnea etsivissä musikaaleissa.

Dancer in the Dark on melankolinen kertomus kurjasta kohtalosta. Toiveikkaita hetkiä ovat ainoastaan Selman kuvittelemat rujot ja eriskummalliset musikaalikohtaukset. Niiden luoma kontrasti on mestarillinen ja miltei koominen, mutta hyvin tummalla tavalla. Muutoin teosta kuvataan heiluvin kameroin kuin dokumenttia: tosielämän ja fantasian raja piirretään selvästi, mutta välillä se hämärtyy. Björkin persoonalliset laulut purskahtelevat ilmoille tunteikkaasti ja ujuttautuvat syvälle sieluun. Albumi Selmasongs (2000) menestyi oivasti, kuten elokuvakin.

Katsoin elokuvan aikanaan melko tuoreeltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Silti olen lykännyt uudelleenkatselua, koska musertava tarina ei houkuttele puoleensa kovin montaa kertaa. Sitä paitsi #metoon myötä on paljastunut, miten vastenmielisissä olosuhteissa päätähti Björk joutui työskentelemään Lars von Trierin harjoittaman ahdistelun vuoksi. Dancer in the Dark jättää ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta niinpä se jakoi aikanaan kriitikoitakin ─ ja rajusti! Silti elokuva sai kruunukseen Kultaisen palmun ja myös Björkin oiva rooli palkittiin Cannesissa. 1001-listalta filmi on poistettu jo 2013, eikä von Trierin uudempia ja vielä sadistisempia filmejä olla ainakaan toistaiseksi liitetty joukkoon. Ehkä hyvä niin.

Pisteytys: 8/10