Il vangelo secondo Matteo - Matteuksen evankeliumi (1964)

Ohjannut Pier Paolo Pasolini
Italia & Ranska 1964, 137 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Enrique Izaroqui, Margherita Caruso, Ferruccio Nuzzo

Many are called, but few are chosen.

Matteuksen evankeliumi (engl. The Gospel According to St. Matthew) perustuu nimensä mukaiseen Raamatun osioon: kertomus esittelee Jeesuksen (Izaroqui) elämänvaiheet syntymästä aina ristiinnaulitsemiseen ja kuolemaan saakka. Neorealismin perinteestä voimaa ammentava elokuva on toteutettu pitkälti amatöörinäyttelijöiden avulla karuissa Etelä-Italian maisemissa.

Matteuksen evankeliumi kuvaa Jeesuksen opetuslapsineen ja vanhempineen tavallisina ihmisinä ilman ylenpalttista gloriaa. Jeesus itse esitetään hymyttömänä ja tulenpalavana agitaattorina. Anakronistisesti Jeesusta on toisinaan luonnehdittu oman aikansa kommunistihipiksi, ja tämän elokuvan Jeesus-hahmossa toki on aimo tuulahdus punaväriä. Ohjaaja Pier Paolo Pasolini (1922—1975) oli tunnettu kommunisti, jonka ajatusmaailma heijastunee hienoisesti Jeesuksen voimakkaassa hahmossa. Pasolini oli myös ateisti, ja ehkäpä juuri uskonnonharjoittamisen painolastista vapaana hän saattoi tuoda tuhannesti kerrottuun aiheeseen realistisen näkökulman.

Elokuvan poliittisesta tai uskonnollisesta sanomasta ei välttämättä saa täydellistä selvyyttä, mutta ainakin esteettisistä ansioistaan elokuvaa voinee vain kiitellä. Matteuksen evankeliumi tarjoaa kauniin runollisen elämyksen, jonka mystiikka syntyy karusta maanläheisyydestä ja kiehtovasta musiikista. Matteuksen evankeliumi ei oikeastaan yritä niinkään luoda jälleen yhtä kuvaelmaa Jeesuksen tarinasta, vaan pikemminkin se pyrkii tarkastelemaan sitä, miten tavalliset ihmiset tuota tarinaa esittävät, kokevat ja tulkitsevat. Onnistunut elokuva sai ilmestyessään positiivisia arvioita ja ohjaajan maineesta huolimatta filmi keräsi peräti kolme Oscar-ehdokkuutta.

Pisteytys:
8/10

Rocco and His Brothers - Rocco ja hänen veljensä (1960)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1960, 177 min.
Draama
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot

There is no hope.

Parondin kuusihenkinen perhe muuttaa köyhältä Etelä-Italian maaseudulta vilkkaaseen Milanoon töiden toivossa. Veljeksistä Rocco (Delon) ja Simone (Salvatori) ryhtyvät elättämään perhettä nyrkkeilemällä, mutta nuorukaisten elämä kulkee kuitenkin eri polkuja. Luonteeltaan suoraselkäinen ja anteeksiantavainen Rocco alistuu kaidalta polulta lipsuvan Simonen edessä, ja taipuu jopa uhraamaan oman tulevaisuutensa veljessiteen vuoksi.

Luchino Viscontin (1906─1976) ylistetty teos Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli) on neorealismin perinteestä ponnistava perhekuvaelma. Yhtäältä elokuva on valtavien tunteiden melodraamaa, jota on usein verrattu oopperassa kerrottaviin suuriin tarinoihin. Köyhyyden tuomat ongelmat ja realistinen ote tekevät tarinasta aidon ja nivovat draaman vahvasti italialaiseen elokuvaperinteeseen. Toisaalta suunta on kohti tulevaa: vahvojen italialaisten perhesiteiden käsittely herättää jo mielleyhtymän reilua vuosikymmentä myöhemmin ilmestyvään Kummisetään (1972).

Kertomuksena Rocco ja hänen veljensä on liikuttavan täynnä toivoa, siitä huolimatta, että tarinan tapahtumat vyöryvät jatkuvasti yhä kurjempaan suuntaan. Tässäkin mielessä elokuva eroaa selkeästi neorealismin lohduttomuudesta. Hahmot ovat monisyisiä ja hetkittäin samaistuttavia, vaikka toisinaan yksioikoisessa ehdottomuudessaan jopa raivostuttavia ─ mutta sellaisia ovat ihmiset! Melkoinen suurteos, joka kasvanee vielä upeammaksi uusintakatselun myötä.

Pisteytys:

8/10

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?

Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:

10/10

Salt of the Earth - Maan suola (1954)

Ohjannut Herbert J. Biberman
USA 1954, 94 min.
Draama
Pääosissa: Rosaura Revueltas, Juan Chacón, Will Geer, Clinton Jencks

We want equality!

Pienessä kaupunkipahasessa New Mexicossa rodullistetut kaivostyöläiset ryhtyvät vaatimaan oikeutta, sillä heidän kohdallaan työturvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei piitata tarpeeksi. Myös naisten kehno kohtelu aiheuttaa närää. Elokuvan päähenkilöksi nousee raskaana oleva perheenäiti Esperanza (Revueltas), jonka mies Ramon (Chacón) toimii keskeisenä hahmona työläisten lakossa. Esperanzan kautta havainnollistuu yhteisön kurja asema, mutta toisaalta myös toivo paremmista ajoista.

Vähemmistöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolesta taisteleva Maan suola on ikään kuin neorealismia yhdysvaltalaisittain: se on sorrettujen tekemä elokuva sorretuista. Kertomus perustuu tositapahtumiin vuodelta 1951 ja rooleissa nähdään amatöörinäyttelijöitä, jotka todella ovat kokeneet nuo oikeat lakkotapahtumat. On suorastaan puistattavaa, miten tärkeältä elokuva vieläkin tuntuu. Tällä uudella sapelinkalistelujen aikakaudella moni Maan suolan repliikki tuntuu pelottavan tutulta, eivätkä ne ole vain muistutuksia menneestä, vaan toimivat aivan suorina lainauksina tämän päivän arkitodellisuudesta. Esimerkiksi erityisen koskettavalta tuntui kohta, jossa Yhdysvalloissa syntyneitä, mutta rodullistettuja lakkolaisia käskettiin painumaan sinne, mistä he ovat tulleet. Kuulostaako tutulta?

Ei liene vaikeaa arvata, ettei Maan suola ole mikään Hollywood-tuotos saati akatemiaehdokas. Elokuvan tekoa yritettiin häiritä kaikin mahdollisin tavoin, se julistettiin kommunistipropagandaksi ja tietenkin se myös joutui viihdeteollisuuden pahamaineiselle mustalle listalle, ainoana kokonaisena elokuvana koskaan. Arvostusta Maan suola sai laajamittaisemmin vasta vainojen ajan päätyttyä. Mustan listan tarkoitus oli vaientaa ja häivyttää, mutta kiintoisasti näkymättömyyteen tähtäävä lista ilmenee nykypäivästä käsin katsottuna sangen pistävästi 1950-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Kommunistivainoja kritisoitiin filmeissä sekä hienovaraisesti että suoraan, toisinaan listan armoille myönnyttiin tai joskus sääntöjä kierrettiin kaikessa hiljaisuudessa, esimerkiksi salanimien avulla. Hollywoodin kyräilevän vihan ajasta on sittemminkin tehty elokuvia, muun muassa tositapahtumiin perustuva Trumbo (2015) ja hieman koomisempaa sävyä mukaan tuova Hail, Caesar! (2016). Kumpikaan noista esimerkeistä ei tosin vedä vertoja Maan suolalle, joka puhuu yhä tärkeitä sanoja sananvapauden ja tasa-arvon puolesta.

Pisteytys:

8/10

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1952, 89 min.
Draama
Pääosissa: Carlo Battisti, Maria Pia Casilio

Sono stanco, stanco di tutto. ─ Tired of everything.

Umberto Dominico Ferrari (Battisti) on pienituloinen ja eläköitynyt valtion virkamies. Perheettömän miehen ainoa todellinen ystävä on uskollinen lemmikkikoira, jonka vuoksi Umberto jaksaa vielä sinnitellä maailman asettamien vastusten keskellä. Toisinaan yksinäinen vanhus saa myös juttuseuraa palvelustyttö Mariasta (Casilio), jonka tulevaisuus ei vaikuta hiventäkään Umberton elämää valoisammalta. Nyt Umbertoa uhkaa kaiken kurjuuden lisäksi häätö kodistaan, sillä hänen vuokraemäntänsä on sydämetön kitupiikki. Joko elämä kaikkine murheineen pian päättyisi?

Vittorio De Sican isälleen omistamaa mestariteosta pidetään viimeisenä neorealistisena elokuvana. Genrelleen tyypillisesti elokuva on voimakkaan yhteiskuntakriittinen. Poikkeavaa sen sijaan on esimerkiksi se, että joitakin kohtauksia on kuvattu studiossa. Ikuisen Rooman kaduille ja kurjiin vuokra-asuntoihin sijoittuva kertomus tuntuu joka tapauksessa realistiselta ja inhimilliseltä kuvaukselta sodanjälkeisestä ajasta, eikä sentimentaaliselta vaikuttava tarina sorru melodramaattisuuteen. Umberto D menestyi maailmalla, mutta arvatenkaan elokuvan surkeus ei miellyttänyt kaikkia: Italiassa vallan kahvaan päässeet kristillisdemokraatit tuohtuivat kyynisestä kuvauksesta siinä määrin, ettei vastaavien elokuvien teko pyrittiin kieltämään. Siinäpä myös yksi syy neorealismin hiipumiselle.

Kuten on arvattavissa, Umberto D on saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen myös Italiassa ajan kuluessa. Elokuva kuvaa aikaansa, mutta teemojensa puolesta se on ajaton. Jo mainittu realistisuus herättelee yhtäältä yhteiskunnallisten ongelmien äärelle, mutta tietyt kohtaukset ovat pikemminkin kiehtovia pyrkimyksiä tallentaa filmille jotain mahdollisimman pelkistettyä, mutta silti dramatisoitua. Tällainen on erityisesti pitkä kohtaus, jossa seurataan Marian arkiaskareita keittiössä. Mitä taas tulee yhteiskuntakritiikkiin, elokuvan lopullinen kannanotto ei ainakaan yhdellä katselukerralla täysin avaudu, mutta ainakin filmi herättää ajattelemaan. Kyyninen Umberto on olosuhteiden uhri, mutta hän ei juuri kamppaile sortoa vastaan. Umberton toiminta on sikäli mahtavasti käsikirjoitettu, että se vastaa jossain määrin todellisuutta ja puhuttelee katsojaa kiinnostavin tavoin. "Oikeat" ratkaisut ongelmiin on helppo nähdä ulkopuolelta tai varsinkin etuoikeutetusta asemasta käsin. Siksi tämä elokuva on tärkeä; se auttaa näkemään ja ymmärtämään.

Pisteytys:

10/10

Ladri di biciclette - Polkupyörävaras (1948)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia 1948, 89 min.
Draama
Pääosissa: Lamberto Maggiorani, Enzo Staiola

You live and you suffer.

Vittorio De Sican mestariteos Polkupyörävaras kertoo sodanjälkeisen Italian köyhyydestä. Päähenkilö Antonio (Maggiorani) onnistuu saamaan töitä pitkän työttömyyden jälkeen, mutta jo ensimmäisenä työpäivänä työnteon kannalta välttämätön polkupyörä varastetaan. Antonio ja hänen poikansa Bruno (Staiola) ryhtyvät kiivaasti etsimään pyörää suurkaupungin vilinästä, vaikka tehtävä tiedetään jo etukäteen täysin mahdottomaksi.

Ikimuistoinen neorealismin klassikko käsittelee köyhyyttä ja epätoivoa arkisen samaistuttavasti. Tarinan katharsis koetaan oikeastaan jo aivan sen alussa, kun Antonio saa työpaikan ja elämä hymyilee viimeinkin. Jatko on pelkkää sydäntä riipaisevaa alamäkeä: epäonni on aitoa ja saa mielen lannistuneeksi. Onko Antonion ponnisteluissa tai elämässä ylipäätään mitään järkeä? Tai voisiko toivon kipinän sittenkin vielä sytyttää?

Elokuva herättää ajattelemaan täsmällisillä symbolisilla teoilla tai osuvilla alleviivauksilla. Esimerkkinä mainittakoon hetki, jossa Antonio liimaa seinälle suurta Rita Hayworthin julistetta. Hollywoodin kiiltokuvamaiset maailmat ovat kaukana neorealismin kuvaamista kurjista kaduista, joskin Polkupyörävaras nousi suosioon myös valtameren tuolla puolen. Elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla, joka tuolloin oli vielä erikoispalkinto eikä varsinainen oma kategoriansa.

Pisteytys:
10/10

Paisà - Vapauden tuli (1946)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1946, 126 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Carmela Sazio, Robert Van Loon, Benjamin Emanuel

I'm a hero now.

Italia toisen maailmansodan aikaan. Paisà - Vapauden tuli kertoo kuusi tarinaa sotaa käyvästä kansasta, tai pikemminkin kansoista, jotka taistelevat yhdessä natseja ja fasismia vastaan. Elokuvassa seurataan eri äidinkieltä puhuvien ja eri maiden kansalaisten yhteisymmärryksen syntymistä ja toisaalta tarkastellaan myös niiden eroja, kuten kielimuuria ja aluksi piinaavaa epäluuloa. Näyttämönä on sodan kourissa riutunut Italia, jossa siviilit ja sotilaat kiihkeästi toivovat sodan loppua.

Roberto Rossellinin toinen neorealistinen teos jatkaa edellisvuonna valmistuneen Rooma - avoin kaupunki (1945) -elokuvan viitoittamalla tiellä. Tyylillisesti ja visuaalisesti Paisàn on edeltäjänsä kanssa samankaltainen, joskin dokumentaarisempi. Tässä elokuvassa kaikki näyttelijät esimerkiksi ovat kuvauspaikoilta löytyneitä amatöörejä. Kokonaisuus muodostaa ainutlaatuisen realistisen sotakuvauksen, joka todella menee ihon alle ja jää pitkäksi aikaa muhimaan aivolohkoihin. Sodan ja inhimillisyyden kuvaamisen lisäksi Paisà on fasismia vastustava poliittis-yhteiskunnallinen kommentaari. Eli monessa mielessä tärkeä elokuva edelleen.

Ensikatselulla Paisà ei iskenyt ihan samalla tavalla, kuin Rooma - avoin kaupunki. Siispä katsoin sen uudelleen, ja johan tämä huikea elämys avartui paremmin - joskin edelleen tuo Rossellinin edeltävä teos kolahtaa kovemmin. Elokuvan muoto on omalaatuinen, joten ymmärrettävästi se voi ensinäkemältä tuntua hankalalta. Siitä huolimatta ja juuri siksi elokuva on kuitenkin syytä nähdä. Erinomaisen avartava kokemus!

Pisteytys:
10/10

Roma, città aperta - Rooma - avoin kaupunki (1945)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1945, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Anna Magnani, Aldo Fabrizi, Marcello Pagliero, Francesco Grandjacquet

"All roads lead to Rome, Open City." -Jean-Luc Godard

On vuosi 1944 ja natsit ovat miehittäneet Rooman. Vastarintaliike toimii aktiivisesti: Giorgio Manfredi (Pagliero) pakenee Gestapon käsistä ja piileskelee ystävänsä Francescon (Grandjacquet) asunnossa. Francescon tuleva vaimo Pina (Magnani) järjestää ruokaa nälkäisille naapureille, hänen nuori poikansa osallistuu muiden lasten kanssa pommiattentaattiin ja myös pappi (Fabrizi), jonka on määrä vihkiä Pina ja Francesco, avustaa partesaaneja välittämällä viestejä ja rahaa.

Elokuvan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa. Robert Rossellinin olikin alunperin määrä ohjata kaksi dokumenttia, joista toisen aiheena olisi ollut vastarintaliikkeessä toimineen papin teloitus ja toinen taas olisi tarkastellut lasten osuutta vastarintaliikkeessä. Nuoren ystävänsä Federico Fellinin ja käsikirjoittaja Sergio Amidein ehdotuksesta Rossellini päätyi kuitenkin yhdistämään aiheet fiktiiviseksi melodraamaksi, jossa on vahva realismin tuntu. Ei ollut helppoa työstää elokuvaa sodan runtelemassa Roomassa, jonka kukkuloilla natsien saappaiden uhkaava kopina vielä kaikui etäisesti. Sodan lopuilla myöskään rahaa tai laadukkaita kuvaustarvikkeita ei tietenkään juuri ollut, joten oli tyydyttävä minimalistisiin puitteisiin - tarina kertoo, että filmimateriaali olisi ostettu mustasta pörssistä. Haastavista kuvausolosuhteista huolimatta, tai jopa niiden ansiosta, syntyi upea elokuvahistorian merkkiteos, josta tuli milteipä välittömästi italialaisen neorealismin kulmakivi.

Rooma - avoin kaupunki on kiehtova historiansa ja estetiikkansa puolesta. Se on vahvasti antifasistinen yhteiskunnallinen kommentaari, ja tämä taustaideologia ohjaa ylivoimaisesti elokuvan muotoa ja kerrontaa. Autenttisuuden estetiikka näkyy vahvasti esimerkiksi siinä, että elokuva on tehty kaduilla, eikä studiossa. Se on myös kuvattu käsivaralla ja luonnonvalossa, moni sen näyttelijöistä on naapurustosta poimittuja amatöörejä tai muutoin tuntemattomia näyttelijänalkuja. Elokuvan realistinen muoto ja kerrontakieli on omalaatuista ja upeaa, sillä se tuo sotatodellisuuden lähelle erikoisella tavalla. Nämä ihmiset todella kokivat sodan ja kotikaupunkinsa valtauksen: tavalliset kaduntallaajat, lapset, vanhemmat, puolisot, naapurukset. Ihmisiä on teloitettu ja kidutettu vailla armoa tai inhimillisyyttä, lapsia on jäänyt orvoiksi ja perheitä kodittomiksi. Mutta silti - tämäkään sota ei lopettanut kaikkia sotia, kitkenyt fasismia tai ehkäissyt moraalin rappeutumista. Neorealismia, "vapautuksen koulukuntaa", tarvitaan taas.

Pisteytys:

10/10

Ossessione - Riivaajat (1943)

Ohjannut Luchino Visconti
Italia 1943, 140 min.
Draama, Rikos, Romantiikka
Pääosissa: Massimo Girotti, Clara Calamai, Juan de Landa

Lust.

Rutiköyhä kulkuri Gino (Girotti) matkaa Italian maaseudulla ja saapuu nuhjuiselle huoltoasemalle, josta hän saa töitä mekaanikkona. Paikan omistajan (de Landa) vaimo Giovanna (Calamai) vihaa miestään ja rakastuu komeaan Ginoon. Pian toisiaan himoava kaksikko ryhtyy juonimaan Giovannan aviomiehen murhaa. Haaveissa häilyy parempi elämä, mutta piinaava syyllisyys ei anna armoa. Rikostarina pohjautuu James M. Cainin tunnettuun rikosromaaniin Vahinko kello kaulassa (1934), joka on 1990-luvulla suomennettu myös nimellä Postimies soittaa aina kahdesti.

Luchino Viscontin Riivaajia on pidetty italialaisen neorealistisen tyylisuunnan esiteoksena. Neorealismilla tarkoitetaan 1940-1950-luvuilla Italiassa ilmennyttä yhteiskuntakriittistä suuntausta, joka kuvasi erityisesti arjen muutosta ja köyhyyttä sodanjälkeisessä fasistisessa Italiassa. Neorealistisille teoksille leimallisia piirteitä ovat esimerkiksi amatöörinäyttelijät sekä aitojen kuvauspaikkojen käyttö. Arvata voi, etteivät antifasistiset elokuvat olleet ajan Italiassa valtavirtaa. Kahden vuosikymmenen aikana neorealistisina pidettyjä elokuvia ilmestyikin vain alle sata.

Köyhälle maaseudulle sijoittuva Riivaajat on riipivän tarkkanäköinen analyysi Mussolinin ajasta ja sodanjälkeisestä tuskasta. Rähjäisen huoltoaseman takahuone, rasvankäry ja pölyiset maantiet tulevat lähelle ja tarinan seuraaminen tuntuu miltei ahdistavan todelliselta. Samoin elokuvan teemat tuntuvat kaunistelemattomilta ja lohduttoman realistisilta. Köyhyyden ja epätoivon keskellä jäljellä ovat vain himo ja unelmat, joiden kohteita tavoitellessa ainoana vaihtoehtona on astua rikoksen poluille.

Pisteytys:

10/10