perjantai 31. elokuuta 2012

Sherlock Jr. - Kovaa kyytiä ja kaunokaisia

Ohjannut Buster Keaton
USA 1924, 44 min.
Mykkäelokuva, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Buster Keaton, Kathyn McGuire, Ward Crane

The world's greatest detective - Sherlock Jr.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on vauhdikas slapstick-höpsöttely, jossa elokuvat ja todellisuus sekoittuvat nuoren elokuvakoneenkäyttäjän haaveunissa. Keatonin kolmas pitkä komediafilmi on taidokas luomus niin tarinankerronnan kuin hulvattoman viihteenkin saralla. Tälläkin kertaa Keaton-filmissä nähdään toilaileva ja rakastunut nuorukainen, junia ja useita klassisen komedian kikkoja - mutta se ei silti tarkoita että nämä elementit olisivat hivenenkään vertaa kuluneita, päinvastoin!

Keaton esittää elokuvateatterissa työskentelevää nuorta miestä, joka haaveilee kuitenkin olevansa salapoliisi. Köyhä ja hyväsydäminen nuorukainen on myös rakastunut ihanaan neitoon (McGuire), jota valitettavasti liehittelee myös rikas kilpakosija (Crane). Kun poikaparka lavastetaan vielä syylliseksi näpistykseen, hänellä ei ole jäljellä enää muuta kuin päiväunensa mestarietsivän urasta ja rakastamastaan neidosta. Elokuvateatterissa hän laittaa nyyhkyfilmin pyörimään ja uppoutuu uneen. Tästä päiväunesta kehkeytyykin mielikuvituksekas sekoitus elokuvaa, haaveita ja todellisuutta.

Keatonin harmiksi tästä elokuvasta ei tullut samanlaista menestystä, kuin vuoden takaisesta hitistä Ruutia, räminää ja rakkautta (1923). Kuten niin sangen moni muukin elokuva, myös Kovaa kyytiä ja kaunokaisia tunnustettiin klassikoksi ja mestariteokseksi vasta paljon myöhemmin. Eikä filmi jää yhtään edeltäjäänsä huonommaksi, päinvastoin. Elokuvan juoni on hauska ja oivaltava - sillä kuinka paljon elokuvien maailma vaikuttaakaan katsojiinsa! Kepeän ja yksinkertaisen käsittelytavan kautta mestariohjaaja, stunttaituri ja vanha kunnon kivikasvo Keaton onnistuu samaan aikaan sekä viihdyttämään että herättämään ajatuksia.

Pisteytys:
9/10

torstai 30. elokuuta 2012

Greed - Ahneus

Ohjannut Erich von Stroheim
USA 1924, 600 / 140 / 239 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Zazu Pitts, Gibson Gowland, Jean Hersholt

I want my MONEY!
Ahneus on kaunistelematon kuvaus ihmisluonteen eri puolista, rakkaudesta, pihiydestä ja vihasta. Rujo kertomus osoittaa, kuinka omaisuudella on mahti kääntää jopa rakastavaiset sekä parhaimmat ystävykset toisiaan vastaan, ja muuttaa heidät häikäilemättömiksi pedoiksi.

Entinen kaivostyöläinen John McTeague (Gowland) on aloittanut uuden elämän hammaslääkärinä San Franciscossa. Eräänä päivänä hänen vastaanotolleen saapuu Trina Sieppe (Pitts), johon McTeague ihastuu oitis. Myös McTeaguen hyvä ystävä Marcus Schouler (Hersholt) on kovin liehitellyt suloista Trinaa, mutta antaa kuitenkin Johnille ja Trinalle siunauksensa. Tuoreen pariskunnan onni kukoistaa ja kihlajaisiltana selviää, että Trina on voittanut arpajaisissa 5000 dollaria. Vauraus ei kuitenkaan ole helppo tie onneen. Marcus tuohtuu voitosta kovin vaatien päästä osingoille, eikä jätä Trinaa ja Johnia rauhaan. Trinan muuttuessa yhä pihimmäksi, tuottavat rahat tuoreelle avioparillekin enemmän eripuraa kuin iloa. Vähitellen pariskunnan rakkauden korvaa alati syvenevä halveksunta ja inho, eikä tarina voi päättyä onnellisesti.

Ahneus on nimetty muun muassa elokuvahistorian kuuluisimmaksi torsoksi, sekä sen aikojen saatossa kadonneet osiot elokuvahistorian graalin maljaksi. Erich von Stroheim työsti Ahneutta, mestariteostaan, pitkään ja hartaasti - lopputulos oli kestoltaan hengästyttävät kymmenen tuntia. Kuitenkin viimeisen sanan saneli studiojohto, ja filmin kohtalona oli sen raju lyhentäminen vaivaiseen pariin tuntiin. Sittemmin elokuvasta on tehty restauroitu verso, joskaan se ei yllä lähellekään Ahneuden alkuperäistä kestoa. Sinänsä tuo kaksituntinen, kaikkein karsituin versio, on olosuhteidensa tuotoksena varsin mielenkiintoinen osa elokuvan historiaa.

Stroheim-polon studiojohdolta saama kritiikki oli vain alkusoittoa suurteoksen julmalle kohtalolle. Ahneus oli kaukana yleisömenestyksestä: ihmisluonteen rumuuden paljastava kuvaus ei sopinut amerikkalaisyleisön makuun, eikä elokuva saanut sen enempää ylistystä kriitikoiltakaan. Sittemmin elokuvan arvo on tunnustettu, ja onpa se joskus jopa äänestetty kymmenen maailman parhaan elokuvan joukkoon.

Ahneus on raadollisen ihmiskuvauksensa osalta likipitäen täysi kymppi. Kuitenkin pisteytän katsomiani elokuvia fiilispohjalta: kuinka elokuva on säväyttää, koskettaa tai kuinka paljon haluaisin upota elokuvan maailmaan uudelleen. Myönnettäköön, tässä tapauksessa välillä teki jopa mieli hieman kelailla eteenpäin. Katselin elokuvasta keskimittaisen, restauroidun version. Hassua kyllä, se tuntui yhtä aikaa sekä karmeasti pätkityltä, mutta silti melko pitkältä. Jälkeenpäin lisätyt still-kuvat täydentävät tarinaa, mutta tekevät seuraamisesta tympeää. Erimittaisetkin versiot voisi toki katsoa joskus - sikäli kun saisin kaksituntisen filmin käsiini, tai sitä kuuluisaa alkuperäistä koskaan löytyisi. Kokonaisuudessaan tämän filmin parissa vietetty nelituntinen oli kuitenkin onneksi enemmän mukava kuin tylsä, kiitos elokuvan puhuttelevalle sanomalle sekä Stroheimin mestarilliselle ohjaustyölle.

Pisteytys:
7/10

maanantai 27. elokuuta 2012

Strike - Lakko

Ohjannut Sergei Eisenstein
Neuvostoliitto 1924, 82 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Maksim Shtrauk, Grigori Aleksandrov, Mikhail Gomorov

A reason to strike.
Lakko on voimakas kuvaus joukkovoimasta ja yhteiskunnan eri luokkien kohtalosta kaaoksen keskellä. Kuuteen osaan jaettu filmi käsitteleekin aihetta nimenomaan kollektiivisuuden kautta: perinteisen yksilökuvauksen sijaan massat ovat elokuvan kantava voima. Alkusysäyksensä elokuvan tapahtumat saavat tehtaalta, jossa työntekijät ovat tyytymättömiä rankkoihin työskentelyolosuhteisiin ja herrojen painostukseen. Väkivaltaisuuksia seuraa työläisten ulosmarssi, ja pian suuri ihmisjoukko liittyy tukemaan lakkoaikeita.

Suurimman ja nimekkäimmän neuvosto-ohjaajan titteliä kantavan Sergei Eisensteinin esikoisohjaus Lakko on usein jäänyt tunnetumman mestariteoksen Panssarilaiva Potemkinin (1925) varjoon. Tästäkin huolimatta, Lakko on tituleerattu yhdeksi vaikuttavimmista esikoisohjauksista. Teatteriohjaajanakin kunnostautunut Eisenstein oli elokuvalle suuresti antautunut ohjaaja, jonka erityisalaa oli leikkaustekniikan kehittäminen. Eisensteinin antaumuksellisuus näkyy väkevästi jo tässä esikoisfilmissä - sen tunnelmassa, tapahtumakuvauksen rytmissä ja tarkasti rakennetuissa kohtauksissa. Elokuva pyrkii tavoittamaan vuoden 1912 hengen kuvaamalla eri yhteiskuntaryhmiä yhdistävää tapahtumaketjua ja toisiinsa kietoutuvia kohtaloita.

Lakko on huolellisesti ja tarkasti toteutettu kokonaisuus, jossa useat osiot ja yksityiskohdat toimivat saumattomasti keskenään. Mykkäelokuville usein tyypillinen ylinäytteleminen menee tässä filmissä paikoin hyvinkin överiksi, mutta se tuntuu suorastaan sopivan elokuvan näyttävään tyyliin. Eisensteinin suurimpana mestariteoksena pidetty Panssarilaiva Potemkin säväyttää ainakin allekirjoittanutta huomattavasti enemmän, mutta myös Lakko jää katsojan verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Elokuvan sanoma tiivistyy viimeisessä tiivistunnelmaisessa osiossa, jossa lapsi heitetään parvekkeelta ja loppukliimaksia rytmittää kaunistelematon lehmän teurastus. Elokuvan päättyessä hieman hengästyttää. Mitä juuri tapahtui? Lakko ei ole kevyttä katseltavaa, mutta silti hyvin esteettistä - hirveää ja kaunista yhtä aikaa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 26. elokuuta 2012

The Thief of Bagdad - Bagdadin varas

Ohjannut Raoul Walsh
USA 1924, 155 min.
Mykkäelokuva, Seikkailu, Fantasia
Pääosissa: Douglas Fairbanks, Julanne Johnston, Snitz Edwards

Hei, me lennetään!
Bagdadin varas on maaginen matka Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maailmaan, jossa mikään ihme ei ole mahdoton. Tässä seikkailussa nähdäänkin niin salaperäisiä aarteita, kamppailua prinsessan rakkaudesta, lentäviä mattoja kuin kauhistuttavia hirviöitäkin. Lisäksi tämä kahden miljoonan budjetilla tehty seikkailuelokuva on edelleen täydessä terässään, eikä sen vaikuttavuus ole vuosien saatossa kärsinyt.

Elokuva kertoo Bagdadin kaupungissa elelevästä taiturimaisesta varkaasta Ahmedista (Fairbanks), joka eräällä ryöstöreissullaan törmää hurmaavaan prinsessaan (Johnston) ja rakastuu silmittömästi. Ahmed onnistuu myös valloittamaan neidon sydämen, mutta avioliitton onneen pääseminen korkea-arvoisen prinsessan kanssa ei ole helppoa pahaiselle varkaalle. Prinsessan asettaman ehdon mukaan hänet saa vaimoksensa se urho, joka noutaa hänelle seitsemän kuukauden kuluessa maailman harvinaisimman ihmeen. Ahmed syöksyy epäröimättä seikkailuun, kilpailijoista ja matkan vaaroista huolimatta.

Satumainen seikkailu maailman suurimpien ihmeiden maailmassa on toteutettu eritoten suurten lavasteiden, taidokkaan akrobatian ja erikoistehosteiden luoman taianomaisuuden myötä. Osansa on myös elokuvan suurilla tähdillä, Fairbanksilla ja Walshilla. Douglas Fairbanks oli yksi 1900-luvun alkupuolen valkokankaan sankarinimistä - hänet oli nähty jo ennen Ahmedin roolia muun muassa Zorrona sekä Robin Hoodina. Kepeästi liikkuva, yläosaton Ahmed onkin rosvoilustaan huolimatta elokuvan sankari, jolle mikään ei ole mahdotonta! Raoul Walsh puolestaan toteuttaa Bagdadin varkaassa vankan ammattitaidon mukanaan tuomaa näkemystä, vaikka antaakin Fairbanksille kohtalaisen vapaat kädet toteuttaa tähtikuvalleen ominaista hahmoa.

Bagdadin varas on jälleen yksi hyvillä lähtökohdilla ja hienoilla elementeillä varustettu filmi, josta en kuitenkaan innostunut mitenkään valtavasti. Elokuva kuitenkin muuttuu loppua kohden yhä mielenkiintoisemmaksi ja kokonaisuuskin hahmottuu selkeämmin. Ihasteltavaa tässä filmissä siis kyllä riittää! Ehkäpä nämä Tuhannen ja yhden yön tarinat eivät varsinaisesti ole minulle se aiheista kiinnostavin, vaikkakin tämän elokuvan myötä ajattelin tutustua aiheeseen paremmin: jospa itse filmin taustalla olevan teoksen lukeminen tekisi tämän seikkailun katsomisesta vielä kiehtovampaa. Suurelle nykypäivän yleisölle tutuin filmi tästä aihepiiristä lienee Disneyn Aladdin (1992), jota Ahmedinkin aarteen- ja prinsessanmetsästys toki lähenee useassa käänteessä. (Ilmeisesti Bagdadin varas -filmatisointi vuodelta 1940 kuitenkin on enemmän Aladdinin kaltainen.) Vaikka tämä seikkailuelokuva onkin ihan hyvää viihdettä, ei se onnistunut minua erityisemmin sykähdyttämään. Arabian öiden magiasta hullaantuville Bagdadin varas on silti välttämättömyys katsella.

Pisteytys:
6/10

perjantai 24. elokuuta 2012

La Roue - The Wheel

Ohjannut Abel Gance
Ranska 1923, 273 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Séverin-Mars, Ivy Close, Gabriel de Gravone, Pierre Magnier

Rails, wheels, smoke - how gloomy it all is!
La Roue on traaginen kertomus rakkaudesta, suuresta voimasta, jolla on valtaa syöstä ihmisiä turmioon ja epätoivoisiin tekoihin. Tämä elokuva on myös tekninen ja visuaalinen taidonnäyte, jonka kuviin ja tunnelmiin uppoaminen on kenties hieman oudostakin juonesta huolimatta helppoa ja yllättävän todellista.

Elokuvan pääosassa on veturinkuljettaja Sisif (Séverin-Mars), leskeksi jäänyt yhden lapsen isä. Eräänä päivänä sattuva suuri junaonnettomuus on kuitenkin mullistava sekä Sisifin että hänen poikansa Elien (de Gravone) elämän. Sisif adoptoi onnettomuudessa orvoksi jääneen pienokaisen, Norman (Close), mutta lapsen alkuperästä hän ei halua kertoa kenellekään.

Norman vartuttua kauniiksi nuoreksi neidoksi, huomaa Sisif tuntevansa häntä kohtaan paljon muutakin kuin vain isällisiä tunteita. Kun juonitteleva miljonääri de Hersan (Magnier) saa tietää Sisifin kauheasta kohtalosta, kiristää hän ihailemansa Norman vaimokseen. Rakkauden langat menevät yhä enemmän solmuun, kun Elie saa tietää Norman olevan ottolapsi. Pian Elie-parkakin riutuu rakkaudesta entistä sisartaan, nykyistä sielunkumppaniaan kohtaan. Näin kukin sydänparka kärsii tahollaan, koittaen epätoivoisesti selviytyä surkean kohtalon langettamasta tilanteesta. Mustasukkaisuuden, vihan ja katkeruuden yltyessä ovat seuraukset tuhoisat.

Sisifin elämä ja teot.
Elokuvan ohjannut Abel Gance on melkoinen visionääri. La Rouessa nähdään upeita tehokeinoja ja kerrontaa, erityisesti tunnelmaa luovat montaasijaksot ovat kerrassaan mahtavia. Tämä elokuva oli alkujaan liki yhdeksän tunnin mittainen, mutta valitettavasti alkuperäiset kelat ovat aikojen saatossa kadonneet. Elokuvan levittäjien ansiosta filmiä on lyhennetty rajusti erimittaisiksi versioiksi, mikä on toki vaikuttanut elokuvan laatuun: La Roue ei tämän vuoksi ollutkaan kummoinen menestys muualla kuin Ranskassa. Noin nelituntisen version katselu ei kuitenkaan tuntunut liian pätkityltä, vaan oikeastaan juuri sopivalta. Kenties alkuperäinen versio olisi vieläkin koskettavampi ja syvällisempi, mutta tämäkin toimii! Odotan innolla Gancen myöhempien elokuvien katselua, joissa kuvaus kenties on vielä enemmän huippuunsa hiottua.

Ryhtyessäni katselemaan tätä filmiä, en varsinaisesti odottanut katselukokemukselta kovin paljoa. Juoni tuntui vähän hölmöltä ja pituus puuduttavalta. Mutta kuinka ollakaan - tarinan naturalistinen kuvaus, jäsennelty ja rytmikäs eteneminen sekä upeat maisemat tempaisivat täydellisesti mukaansa. Erityisesti elokuvan ensimmäinen osio on loistava. Jälkimmäinen osa puolestaan on hieman pitkäveteinen, mutta tokihan senkin jaksaa katsoa. Kokonaisuus on kuitenkin miellyttävä. Kohtalokkaan rakkauden myötä La Roue vie katsojan ratapihojen kiihkeään elämään, jylhille vuoristoseuduille, toteutumattomiin haaveisiin ja karuun todellisuuteen.

Pisteytys:
8/10

torstai 16. elokuuta 2012

Movie Monday #56 - Uudestaan!

Tällä viikolla aiheena ovat elokuvat, joiden pariin tulee palattua yhä uudelleen ja uudelleen. Näitähän toki on useita ja erilaisia, mutta jos nyt kolme kuitenkin esittelisin!

1. The Dreamers.

C'est pour toujours?
Lempielokuvani, joka on mulle henkilökohtaisesti niin kovin tärkeä monella eri tasolla. Kyllä tämä täytyy nähdä vähintäänkin kerran vuodessa! Musiikki, elokuvat, aikakausi, kieli ja fiilikset toimii mulle ah niin täysillä. Tää täytyy katsella majasta käsin ja punkkua juoden.

2. The Naked Gun -trilogia.

Lt. Frank Drebin, Police Squad!
Lapsuuden klassikot! Näitä lapsuusklassikoita toki on useita, mutta juuri näitä ei vaan voi ikinä sivuuttaa, kun ne uusitaan telkkarissa sadannen kerran. Osaan ulkoa kaikki vitsit ja ne ovat yhtä typeriä aina, ja silti niin loistavia. Niin huonoa, niin täydellistä.

3. Home Alone 1 & 2.

Oh noes!
Tuleekohan joulu, jos näitä ei katsoisi joulukuussa? I have my doubts. Kai nämä on oikeastaan melko kehnoja, mutta mitä nyt olisi joulu ilman traditioita! (Btw. Yksin kotona 4 on kyllä huonoudessaan suoranainen pyhäinhäväistys, ja tekee näistä kahdesta ekasta aika loistokkaita.)


Ps. Tämän uusintaentryn myötä aloitan huomenna ns. kesälomani, ja viimeisen kesätentin jälkeen lähden viikoksi reissailemaan. Leffojen parissa ja 1920-luvulla olen jälleen noin viikon päästä!

Our Hospitality - Ruutia, räminää ja rakkautta

Ohjannut John G. Blystone, Buster Keaton
USA 1923, 73 min.
Mykkäelokuva, Komedia
Pääosissa: Buster Keaton, Natalie Talmadge, Joe Roberts

Hattuongelmia junassa.
Syksyllä 1923 sai ensi-iltansa kokoillan komedia, Ruutia, räminää ja rakkautta. Tästä 1800-luvun alkupuolen Yhdysvaltoihin sijoittuvasta slapstick-hupailusta tuli suuri menestys, ja sitä voidaan myös pitää Buster Keatonin kultakauden käynnistäjänä. Elokuvan tarinalla on vastineensa todellisuudessa, eikä sen aihepiiri varsinaisesti ole kovin kepeä. Kuitenkin tämä filmi käsittelee sukuriitojen teemaa sangen onnistuneesti ja osuvalla huumorilla!

New Yorkissa tätinsä luona kasvanut Willie McKay (Keaton) on palaamassa synnyinseuduilleen lunastamaan perimäänsä taloa. Willielle selviää karmea tarina kahden suvun, McKayden ja Canfieldien, vihanpidosta: yhä uudet sukupolvet vannovat tappavansa vihatun suvun jälkeläiset, vaikkei kukaan enää muistakaan mistä kauna on alkujaan peräisin. Willie pyrkii parhaansa mukaan välttelemään Canfieldin korstoja, mutta kuinka ollakaan - vieraillessaan ihastuksensa Virginian (Talmadge) kotona, hän huomaakin saapuneensa Canfieldien kartanoon. Vieraanvaraisuutta kunnioittavat Canfieldit sallivat Willien säästää henkensä niin kauan kuin vierailu kestää, mutta tilanteen tajuttuaan ei Willie-polo tahtoisikaan vierailun päättyvän lainkaan.

Willie pakosalla.
Ruutia, räminää ja rakkautta on varsin onnistunut komedia, josta ei puutu myöskään jännitystä. Stunt-temppujen mestari Keaton onnistuu vielä tänäkin päivänä säväyttämään taituruudellaan: tässä elokuvassa hurjinta settiä nähdään kuohuvan vesiputouksen yllä. Yksi elokuvan ehdoton vahvuus on myös kuvatun aikakauden esittäminen. Erityisesti The Rocket -veturi sekä varhainen polkupyörä Gentleman's Hobby Horse ovat ilahduttavia yksityiskohtia, joista on myös kehitetty loistavaa komiikkaa! Kommelluksia täynnä oleva junamatka olikin suosikkikohtaukseni koko elokuvassa. Mielenkiintoinen aspekti on myös näyttelijäkaarti, johon kuuluu muun muassa kolme sukupolvea Keatoneita sekä Busterin silloinen vaimo Natalie Talmadge.

Tämä filmi ei ole Keatoneista kenties se paras, mutta joka tapauksessa loistava ja erinomaisen viihdyttävä. Tuskin maltan odottaa seuraavia Keaton-kuvia, joita 1001-listalla on vielä tulossa! Yksinkertaisesti: Buster on mestari.

Pisteytys:
9/10

maanantai 13. elokuuta 2012

Foolish Wives - Järjettömiä naisia

Ohjannut Erich von Stroheim
USA 1922, 117 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Erich von Stroheim, Miss DuPont, Maude George

Money, money, money.
Järjettömiä naisia on kertomus itsekkäistä, nautintoja halajavista ökyrikkaista elostelijoista. Tapahtumapaikkana on rikkaiden unelmakaupunki Monte Carlo, jossa tapaamme kreivi Sergius Karamzin (Stroheim), joka ei saa kyllikseen naisista ja kaviaarista. Loistokas paratiisi on itsekkäiden lurjusten temmellyskenttä, jossa moraali tai hyveellisyys on parhaimmillaankin vain taitava roolisuoritus.

Tämä elokuva oli aikanaan ensimmäinen miljoonabudjetin elokuva ja sitä myötä myös Universalin siihenastisen historian loistokas kohokohta. Stroheim oli vastikään noussut yhdeksi merkkinimeksi Hollywoodin tärkeiden ohjaajien joukkoon, ja saikin kunnian käsikirjoittaa ja ohjata tämän tärkeän teoksen. Studio tosin ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, mikä johti elokuvan railakkaaseen lyhentämiseen. Yhdysvaltalaisyleisö ei sulattanut edes lyhennettyä versiota, mutta muualla maailmassa Järjettömiä naisia sentään menestyi. Alunperin tämä filmi oli kestoltaan reippaat viisi (!) tuntia. Arvoitukseksi jää, olisiko kokopitkä leffa sitten ollut kokonaisvaltaisempi ja parempi, mutta minulle tämä kaksikin tuntia tuotti jonkinasteista tuskaa.

Tietyt tunnelmapalaset Monte Carlon huumasta ovat miellyttävää katseltavaa, ja tunnelmaa luodaan myös ajoittain väliteksteillä kertomalla ilonpidon kokonaisvaltaisesta aistimaailmasta - hevosten kavioiden kopinasta kaduilla ja värivalojen loisteesta. Elokuvan pointti tosin oli jossain aivan muualla, kieroissa roolihahmoissa ja toisiinsa kietoutuvissa mieliteoissa ja oman edun tavoittelussa. Järjettömiä naisia - juuri ja juuri kiehtovaa, mutta enimmäkseen ei.

Pisteytys:
3/10

Häxan - Noita

Ohjannut Benjamin Christensen
Ruotsi 1922, 87 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti, Historia, Kauhu
Pääosissa: Benjamin Christensen, Clara Pontoppidan, Elith Pio

Vill du kyssa min baka?
Fiktiota ja faktaa yhdistelevä Noita on varsin erikoislaatuinen elokuva. Tanskalaisohjaaja Christensenin kuvaus noituuden historiasta pohjautuu ohjaajan itse tekemiin pitkällisiin tutkimuksiin ja huolelliseen taustatietojen keruuseen. Seitsemään osioon jaettu elokuva esittelee keskiajan maailmankuvaa, noitia keittelemässä lemmenjuomia, paholaisen riivaamia nunnia, inkvisition toimintaa ja kidutusvälineitä. Viimeisessä jaksossa pohditaan noituuden syitä 1920-luvun tietämyksen valossa.

Ilmestyessään Noita aiheutti melkoista kohua ja joutui useissa maissa sensuurin kohteeksi. Filmi oli saanut kritiikkiä jo tuotantovaiheessaan, jolloin epäiltiin vahvasti elokuvan soveltumista tieteellisen tutkimuksen esittämiseen. Tämäkin elokuva on kuitenkin aikojen saatossa saanut osakseen arvostusta ja ihailua, ja myöhemmin toiminut myös inspiroivana voimana monille muille tuotoksille. Todellisuutta, fiktiota ja noitia sekoittaa oivasti myös Blair Witch Project (1999), joka on takuulla saanut tästä elokuvasta vaikutteita. Muutamista kohtauksista mieleen tulee väistämättä myös Manaaja (1973).

Noitasettiä.
Ehdottomasti mielenkiintoisin aspekti tässä elokuvassa on sen historiografinen näkökulma, eli elokuva 1900-luvun alkupuolen historiakäsityksen ja -tulkinnan ilmentymänä. Noita tulkitsee historian tapahtumia dokumentaarisella otteella, mutta se ei silti ole ajaton fakta noituudesta. Tämäkin elokuva on vahvasti ilmestymisaikansa tuotos ja tulkinta, mikä toki ei tarkoita, etteivätkö esitetyt faktat olisi tietyin osin todenperäisiä. Elokuvan tärkeimmäksi kohtaukseksi nouseekin näin seitsemäs eli viimeinen osio, jossa esitellään 1920-luvun näkemysten kautta selityksiä noituudelle ja noitavainoille. Psykoanalyyttinen ote on vahva ja aikakaudelle tyypillisesti ihmiskunnan historian tarkastelussa on kehityspsykologista vivahdetta: ihmisten naiviuteen ja barbaarisuuteen vetoaminen ei siis tässä kontekstissa ole mikään ihme, vaikka se nykykatsojaa saattaa jopa hivenen huvittaa. Noita ei siis ole ajankohtainen noituusesitys, mutta kuitenkin lähde noituuden tutkimusperinteestä ja eräästä tulkinnasta. Ja varsin mielenkiintoinen sellainen!

Tämän elokuvan katselu on sangen kiintoisaa, eikä tylsiä hetkiä juuri tule. Nykypäivänä Noita ei enää herättäne niin valtavia kauhunväristyksiä tai vahvoja tunteita kuin ilmestyessään. Varsinaista sydämentykytyksiä aiheuttavaa horroria tältä elokuvalta ei siis voi odottaa, vaikka siellä sun täällä vilahtelevat pirut ja paholaiset melkoisen taidokkaita hirvityksiä ovatkin. Viihteenä tai puhtaana kauhuna Noita ei ole kovin toimivaa hupia, mutta erikoisena fakta-fiktio -yhdistelmänä sekä dokumenttina tätä voi ehdottomasti suositella ihmeteltäväksi.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Nosferatu

Ohjannut F. W. Murnau
Saksa 1922, 94 min.
Mykkäelokuva, Kauhu
Pääosissa: Max Schreck, Gustav von Wangenheim, Greta Schröder

Knock knock!
On vuosi 1838. Painostava uhka leijuu Wisborgin kaupungin idyllin yllä. Pian saapuvat kulkutaudit ja vitsaukset, satamaan lipuu aavelaiva. Osa kuviosta on tuttu: varoituksista piittaamaton nuorukainen päätyy vampyyrin kartanoon, selvittää totuuden kauhistuttavalla tavalla ja pyrkii pakoon. Tätä tarinaa tuskin voi juonipaljastuksilla spoilata, mutta Nosferatun eriskummallinen tunnelma on uniikki ja kokemisen arvoinen.

Nosferatu - tuo vampyyrielokuvien äiti, ammentaa tarinansa ainekset Bram Stokerin vuonna 1897 ilmestyneestä Dracula-romaanista. Tekijänoikeuskiistojen vuoksi kreivi Draculasta tuli kreivi Orlok, Harkerista Hutter, ja tapahtumapaikkakin on eri kuin alkuperäisteoksessa. Nimien vaihtelukaan tosin ei vakuttanut Bram Stokerin leskeä ja Murnau tuotantoyhtiöineen joutui pitkälliseen oikeustaisteluun, joka lopulta johti häviöön. Nosferatun kopiot määrättiin hävitettäväksi, mutta muutamia sentään säilyi. Ja kukapa tätä klassikkoa ei ainakin nimeltä tuntisi!

Nosferatun (Schreck) hahmossa on paljon ekspressionistisia piirteitä, rottamainen painajaishahmo on kaukana hienostuneista vampyyrihahmoista joita populaarikulttuuri on pullollaan. Muutoinkin tämä klassikko poikkeaa monella tavalla tietynlaisesta nykypäivän kauhuelokuvan arkkityypistä. Luvassa ei niinkään ole (onneksi) säikyttelyä saati verta ja suolenpätkiä, vaan väristyksiä luodaan painajaismaisen tunnelman kautta. Pelosta kertovat pauhaava meri, karmiva kartano ja kauhuissaan pakenevat eläimet.

Aivan täydellinen elokuva Nosferatu ei kuitenkaan ole. Ajoittain näyttelijät vetävät överisuorituksia ja välillä tapahtumien kulkua on hieman vaikeaa seurata. Tietyt tahattoman koomiset kohtaukset hihityttivät enemmän kuin hirvittivät, mutta minä ainakin nauran mieluummin kuin säikähtelen. Joka tapauksessa tämän elokuvan katselu jää vahvasti mieleen, ensisijaisesti sen oudon, painajaismaisen tunnelman ansiosta. Dracula-teemaisia elokuvia on 1001-listalla tulossa vielä ainakin kolme, sekä tämän elokuvan uudelleenfilmatisointi vuodelta 1979. Nosferatu on saavuttanut arvostuksensa vuosikymmenien saatossa, joten kenties siitä kiistatta pitäminenkin vaatii syvällisempää genreen perehtymistä. Nosferatu siis vaatinee vähintäänkin toisen katselukerran, jotta sen piirteet avautuisivat selkeämmin.

Pisteytys:
7/10

lauantai 11. elokuuta 2012

Nanook of the North - Nanook, pakkasen poika

Ohjannut Robert Flaherty
USA 1922, 79 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti

Lämpöpöksyillä keihäsfinaaliin.
Vuonna 1922 ensi-iltaan saapui kerrassaan uudenlainen elävä kuva, Nanook, pakkasen poika. Lehtien arvosteluissa todettiin filmin olevan suotavaa katsottavaa myös elokuvia ylenkatsoville - tässä uudessa kuvassa kun nähtäisiin todellista elämää, tavallisia ihmisiä, aitoa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Eksoottisten eskimoiden elämästä kertova elokuva muodostuikin varsinaiseksi hitiksi, ja sai myös useat innokkaat tekemään vastaavanlaisia dokumentaatioita.

Nanook, pakkasen poika kertoo kanadalaisen inuiittiperheen elämästä ja selviytymisestä karun luonnon keskellä. Katsojille tutuksi tulevat niin iglun rakentaminen kuin ravinnon hankintakin - nähdäänpä elokuvassa myös gramofonin ihmettelystä aiheutuvaa riemua. Inuitien elämää ei kuitenkaan eksotisoida ylenpalttisesti, eikä Nanookin perhe ole - ainakaan aikakauteensa nähden - erityisen kuriositeetin asemassa. Dokumentti ei kuitenkaan koskaan ole objektiivinen näkemys kuvatusta asiasta, vaan aina valintoja ja tulkintoja. Robert Flahertyn ohjaama katse kiinnittyy kuvatun kulttuurin erikoisuuksiin ja tyypillisyyksiin, muttei tee sitä valkoisen miehen valta mielessään.

Tämä elokuva poikkeaa hieman siitä, mitä nykypäivänä miellettäisiin dokumentiksi. Flaherty nimittäin suunnitteli lavastettuja kohtauksia yhdessä inuiittiperheen kanssa, eivätkä kaikki tilanteet näin ole aivan aitoja. Flahertyn tavoitteena oli dokumentoida yhteisön perinteisiä elinkeinoja, vaikka niiden aika alkoi jo olla ohitse. Tämä ei kuitenkaan vähennä dokumentin arvoa, vaikka aikanaan saikin kritiikkiä osakseen. Nanook, pakkasen poika on edelleen yksi merkittävimpiä dokumenttielokuvia, mitä on koskaan tehty.

Vielä sata vuotta dokumentin ensi-illan jälkeen katsomiskokemukseen liittyy ihmettelyä ja uteliaisuutta: historiallinen ja etnologinen perspektiivi on kiehtova ja ajatuksia herättävä. Eläinten ystävälle metsästyksen seuraaminen on hieman epämiellyttävää, mutta muutoin erikoiset seikkailut lumen maassa ovat sentään mukavaa katseltavaa. Hieman epäselvä kuvanlaatu ja muutamat hämmentävät kohtaukset tosin jokseenkin laskivat katselunautintoa. Nanook, pakkasen poika on genrensä merkkiteoksena ehdottomasti katselun arvoinen.

Pisteytys:
7/10

Dr. Mabuse the Gambler - Tri Mabuse - ihmispeto

Ohjannut Fritz Lang
Saksa 1922, 297 min.
Mykkäelokuva, Rikos, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Rudolf Klein-Rogge, Aud Egede Nissen, Bernhard Goetzke

Sormileikki alkaa!
Psykiatrina toimiva tohtori Mabuse (Klein-Rogge) on valeasujen ja salanimien mestari, huijari ja suurrikollinen. Tämä häikäilemätön ihmispeto on myös loistava hypnotisoija ja keinottelija, joka rikollisliigansa avustuksella aikoo saada itselleen kaiken haluamansa. Salaperäiset kuolemantapaukset ja liian myöhään paljastuneet huijaukset herättävät kuitenkin yleisen syyttäjän von Wenkin (Goetzke) kiinnostuksen. Rikollisnero pakenee ja uhkapeli jatkuu loppuun saakka.

Ohjaajanero Fritz Langin läpimurto oli tapahtunut vain vuotta ennen kuin Tri Mabuse - ihmispeto tuli ensi-iltaan. Lang nousikin saksalaisen elokuvan kultakauden mestariksi, myöhemmin hänet on myös tituleerattu yhdeksi tärkeimmistä 1900-luvun elokuvaohjaajista. Lang ohjasi Tri Mabusen seikkailuista kaksi jatko-osaa vuosina 1933 ja 1960, joskaan nämä elokuvat eivät saaneet enää alkuperäisten kaltaista suosiota. Näistä ensimmäinen, Tri Mabusen testamentti (1933), tosin sai aikaan melkoisen kohun kansallissosialistisessa Saksassa. Hitlerin herjaamisesta syytetty Lang pakeni Yhdysvaltoihin, eikä palannut Saksaan ennen vuotta 1971.

Tsi-Nan-Fu!
Tämä kaksiosainen filmi on sekä taidokas yhteiskuntakuvaus, että yksi merkkipaalu psykologisten rikosjännäreiden saralla. Sodanjälkeisessä Saksassa vallinneet tuska, turvattomuus ja epävarmuus kuvastuvat vahvasti elokuvan tunnelmista. Häikäilemättömän superrikollisen kuvailu voidaan nähdä myös vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kritiikkinä. Hyvin samankaltaisia elementtejä on myös Tri Caligarin kabinetissa (1920), jonka ekspressionistinen kuvaus on kuitenkin huomattavasti välittömämpää.

Elokuvan ensimmäinen osa on jälkimmäistä hieman lyhempi, mutta myös jokseenkin pitkäveteisempi. Tri Mabuse ei kuitenkaan ole tylsä filmi, mutta ei se myöskään onnistu hypnotisoimaan täysin mukaansa. Ehkä tästä jäi vähän tyhjä olo, paljosta hyvästä huolimatta. Hyvää rikoselokuvaa kaipaaville tämä filmi on silti oiva nelituntinen viihdyke!

Pisteytys:
6/10

perjantai 10. elokuuta 2012

La Souriante Madame Beudet - The Smiling Madame Beudet

Ohjannut Germaine Dulac
Ranska 1923, 54 min.
Mykkäelokuva, Draama, Impressionismi
Pääosissa: Germaine Dermoz, Alexandre Arquillière

Oh joy.
Madame Beudet (Dermoz) on loukussa onnettomassa avioliitossa. Hänen vastenmielinen miehensä (Arquillière) tekee typeriä käytännön piloja lataamattomalla aseella, elämä on pitkästyttävää ja vailla iloa. Kaikkeen kyllästynyt rouva päättää tehdä jotain kamalaa muuttaakseen elämänsä kertaheitolla. Voiko yritys onnistua?

La Souriante Madame Beudet on impressionistinen kuvaus porvarisnaisen elämästä, ja myös yksi ensimmäisiä feministisiä elokuvia. Tässä elokuvassa nainen on aktiivinen ajattelija ja tekijä. Yksilön kautta luotu asetelma kuvastaa yleisempää yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa siten vahvasti kantaa naisten asemaan. Madame Beudet on älykäs ja luova yksilö, kahlittuna maailman napana porsastelevan miehensä rinnalle.

Elokuvan impressionistinen kuvaus on kaunista katseltavaa - haavekuvina ja muistoina näkyvät ihmiset sekä liikkeiden muodostama tanssi rakentavat fantasiamaailmaa oikean todellisuuden rinnalle. Impressionistisen elokuvan keskeisiä piirteitä ovat juurikin päähenkilön subjektiiviset kokemukset ja mielikuvat, ne ovat keskeisellä sijalla myös tässä filmissä. Impressionistinen elokuva oli myös tyypillistä Ranskan 1920-luvun filmiteollisuudelle, joten La Souriante Madame Beudet on ainutlaatuisten piirteidensä ohella myös tyyppiesimerkki aikakautensa ranskalaisesta elokuvamaailmasta. Kiehtovinta elokuvassa onkin, impressionismin hengessä, Madame Beudetin kokemusmaailman havainnointi. La Souriante Madame Beudet on mielenkiintoinen katselukokemus, jonka pariin tulen varmasti vielä palaamaan!

Pisteytys:
8/10

torstai 9. elokuuta 2012

Orphans of the Storm - Orpolapset

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1921, 150 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa Lillian Gish, Dorothy Gish, Joseph Schildkraut, Lucille La Verne

Poor Louise.
Ranskan vallankumous oli yksi niistä mykkäkauden elokuvateemoista, jota hedelmällisyydestään johtuen hyödynnettiin runsaasti. Erityisen suosittu oli muuan näytelmä orpotytöistä vallankumouksen pyörteissä - siitä oli filmattu jo kaksi elokuvaa, kun D. W. Griffith päätti tehdä tästä draamasta jälleen yhden mestariteoksensa. Orpotytöistä tulikin menestys, muttei sensaatio. Täten se jäi myös Griffithin viimeiseksi suureksi merkkiteokseksi.

Henriette (L. Gish) ja löytölapsi Louise (D. Gish) ovat varttuneet samassa perheessä siskoksina. Louisen sokaistuttua orvoiksi jääneet sisarukset lähtevät Pariisiin etsimään hänelle parannuskeinoa, mutta suurkaupungin hyörinässä kaksikko joutuu eroon toisistaan. Kuinka sisaruksille käy vallankumouksen pyörteissä? Vive la Révolution?

Griffithin töissä näkyy kautta linjan kannanottoja puhtaan ja hyveellisen elämän puolesta. Tässäkin filmissä nämä näkemykset olivat läsnä, mutta erityisen selväpiirteisesti tällä kertaa hehkutettiin demokratian mahtia. Elokuvan opetuksia teroitettiinkin katsojalle jo alkuteksteissä. Myös muut Griffithin tutuksi tulleet peruselementit olivat löydettävissä: vahvan historiallinen aspekti, tujua dramatiikkaa, mahtipontisia taistelukohtauksia... You name it.

But I'm le tired!
Siinä missä Orpolapset jäi Griffithin viimeiseksi suureksi menestykseksi, oli se myös Lillian Gishin viimeinen Griffith-elokuva. Gishin sisarukset loistavat elokuvan tähtinä, eikä Dorothy jää laisinkaan tunnetumman sisarensa varjoon. Vaikka studiojärjestelmän valtakausi ja sille elintärkeä tähtijärjestelmä olivatkin eritoten 1930-1950 -lukujen ilmiöitä, tiettyjen valtastudioiden aika oli jo aluillaan ja tähtikultin perusta luotu. Vielä vuosisadan alussa elokuvien näyttelijät jäivät nimettömiksi, mutta 1910-luvun kuluessa yleisö alkoi vähitellen kiinnostua näyttelijöiden henkilöllisyyksistä. Orpolapsissa esiintyy Gishien lisäksi toki liuta muitakin nimekkäitä näyttelijöitä - mainittakoon nyt vaikka Lucille La Verne, joka antoi äänensä Lumikin äitipuolelle vuonna 1937.

Orpolapsissa tuntuisi lähtökohtaisesti olevan kaikki kohdillaan. Vetoava tarina, jännittäväkin. Mahtavat lavastukset, asut ja nimekkäät näyttelijät - mutta silti tämä vaan jotenkin oli ihan supertylsä pettymys. Vaikka tarina etenikin sujuvasti eikä juonta ollut vaikea seurata, ei tämä filmi tuntunut olevan yhtä onnistunut kuin vaikkapa Läpi myrskyn (1920). Loistavaa, mutta silti niin pitkästyttävää.

Pisteytys:
5/10

keskiviikko 8. elokuuta 2012

The Phantom Carriage - Ajomies

Ohjannut Victor Sjöström
Ruotsi 1921, 93 min.
Mykkäelokuva, Fantasia, Kauhu
Pääosissa: Victor Sjöström, Tore Svennberg, Astrid Holm

Det finns en gammal, gammal kärra...
On uudenvuoden aatto. Kolme juoppoa tarinoi hautausmaalla vanhasta legendasta, ajomiehen kohtalosta. Nimittäin ken kuolee vuoden viimeisenä hetkenä, on joutuva itsensä kuoleman palvelukseen, ajomieheksi keräämään menehtyneiden sieluja... Ja kuinka ollakaan, vuoden viimeisellä hetkellä kolmikko ajautuu riitaan, jossa yksi miekkosista saa surmansa. Ennen ajomieheksi joutumistaan, on kuolleen Davidin (Sjöström) kohdattava menneisyytensä synnit.

Ajomies on yksi Ruotsin elokuvahistorian ehdottomia tähtihetkiä. Victor Sjöströmin ohjaus ja lukuisat erikoistehosteet ovat upeaa katseltavaa, puhumattakaan taitavista näyttelijöistä. Tarina polveilee useisiin takautumien takautumiin, mutta se ei silti tee juonesta vaikeaselkoista. Kertomus rakentuu vähitellen koko komeuteensa, eikä se perinteisestä Dickens-asetelmastaan tai kristillisestä sanomastaan huolimatta ole tusinatavaraa. Vuosien varrella tämä filmi on myös toiminut inspiraation lähteenä monille elokuvantekijöille, muun muassa Ingmar Bergmanille.

David - vuoden mies.
Uudenvuoden aattona ensi-iltansa saanut Ajomies on takuulla painunut katsojien mielten syövereihin. Ilokseni voin myös todeta, että visuaalisesti komeat kuvat sekä jännittävä tarina toimivat loistavasti vielä liki sata vuotta myöhemminkin. Hetkittäin Ajomies tuntuu hieman hidastempoiselta, mutta sen katselu ei silti ole pitkäveteistä. Tarina ei iskenyt täydellä voimallaan syvimpään tajuntaani, mutta kaiken kaikkiaan tästä leffasta jäi kuitenkin hyvä, mutta myös oikealla tavalla karmiva fiilis.

Pisteytys:
8/10

Within Our Gates

Ohjannut Oscar Micheaux
USA 1920, 79 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Evelyn Preer, Charles D. Lucas, Flo Clements

Trouble.
Opettajatar Sylvia Landrylla (Preer) on rutkasti huolia. Hän on joutunut väärinkäsityksen vuoksi sulhonsa hylkäämäksi, ja lisäksi hänen koulunsa on vararikon partaalla. Menneisyydessä koettu köyhyys, mustiin kohdistuneet lynkkaukset ja raiskaukset langettavat varjonsa tulevaisuuden ylle.

Within Our Gates on vanhin säilynyt afroamerikkalaisen ohjaama ja tuottama elokuva, ja merkittävä kuvaus 1900-luvun alkupuolen todellisuuksista. Aikansa ilmiöitä olivat rotuerottelu, Ku Klux Klan, Jim Crow -lait - ja niiden myötä myös keskustelu mustien olemassaolon oikeutuksista. Aikansa ajankohtaisuuksia elokuvassa käsitellään runsaasti. Kannattaako mustia kouluttaa? Saavatko he koskaan äänioikeutta?

Elokuvan teema on edelleen relevantti. Ihmisten erottelu, oikeuksien polkeminen ja olemassaolon taistelu ovat läsnä joka päivä. Mustat saavat äänestää, samoin naiset, mutta uusia aiheita nousee tilalle - eivätkä vanhatkaan vastakkainasettelut häivy ihmisten mielistä turhan nopeasti. Within Our Gates on yksi näkemys tästä hullusta epätasa-arvon maailmasta. Se herättää edelleen ajattelemaan kuka tänään on tasa-arvoa vailla, tai kuka peloissaan pitää kiinni valkoisen miehen valtikasta.

Within Our Gates on pikemminkin kannanotto ja aikalaiskuvaus, kuin popkornien kanssa nautittavaa ajanvietettä ja fiilistelyä. Tässä elokuvassa ei liiemmin kameralla kikkailla - tähän tosin lienee syynä ensisijaisesti elokuvan pieni budjetti, joka ei jättänyt varaa edes uusintaotoksille. Monimuotoinen tarina kuitenkin etenee suhteellisen johdonmukaisesti, vaikka paikoin seuraaminen onkin hieman työlästä. "It will hold you spellbound!" lupaa elokuvajuliste - no jaa. Ajattelemisen aihetta elokuvasta kuitenkin irtoaa.

Pisteytys:
7/10

tiistai 7. elokuuta 2012

Movie Monday #55: Back to school

Päätin ryhtyä vastailemaan Movie Monday -haasteisiin, jotta syntyisi vähän erilaisiakin tekstejä. Ekana aihepiirinä on ajankohtaisesti koulumaailma.

Mikä elokuva on suosikkisi? Entä mikä tuo parhaiten mieleesi omat muistosi koulusta? Millaista olisit toivonut kouluelämän olevan?

Tähän ei toki voi vastata muuta kuin...

How cool is that!
X-MEN. Voi kyllä. Näissä leffoissa on sentään aikamoisen siisti opinahjo. Tykkään paljon lähes kaikista Marvel-leffoista, ja äxät on ehdottomasti niitä parhaita - trilogia erityisesti. Xavierin koulu ei tosin vastaa laisinkaan omia koulumuistojani, saati sitten yliopisto-opiskelua. Kenties tv-sarjojen parista löytyy enemmän vastineita todellisuudelle. Tämän loistavan klassikon tunnelmissa odottelenkin jo syyskuun kolmatta ja ekoja luentoja:

Heh. Heh heh. Heh. This is cool.

Way Down East - Läpi myrskyn

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1920, 145 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Lowell Sherman

Get your things and get out of this house!
Uuden Englannin maaseudulla elämä on puhtoista ja onnellista. Kuitenkin petollisuuden ja hyväntahtoisuuden kohdatessa horjuvat yhteisöelämän perustat - ilkeät kielet puhuvat ja ajavat mitä viattomimmankin yksilön kuilun partaalle. Tällä klassisella asetelmalla D. W. Griffith tavoitteli jälleen yhtä menestystä, ja epäilijöistä huolimatta onnistui täydellisesti. Läpi myrskyn nousi yhdeksi 1920-luvun suurimmista hittielokuvista, sekä myös koko mykkäelokuvakauden tuottoisimmista filmeistä.

Äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa asusteleva maalaistyttö Anna Moore (Gish) on lähtenyt Bostoniin lainaamaan rahaa rikkailta sukulaisiltaan. Kevytmielinen naistenmies Lennox (Sherman) iskee silmänsä suloiseen Annaan ja huijaa tämän valeavioliittoon kanssaan. Asian oikean laidan selvittyä on Anna kaikin tavoin häpeällisessä tilanteessa. Muuan maalaispoika David (Barthelmess) on salaisesti ihastunut Annaan - mutta kuinka käy nuorukaisen puhtaalle rakkaudelle totuuden selvitessä? Mikä voi olla kohtalo kaiken, jopa kunniansa, menettäneelle tyttörukalle?

Lähtökohdistaan ja tarinan melodramaattisesta otteesta huolimatta Läpi myrskyn on huomattavasti vähemmän paatoksellinen kuin Griffithin aikaisemmat työt. Elokuvaan on myös upotettu runsaasti melko kömpelöä slapstick-teemaista huumoria, joka onnistuu ajoittain keventämään tunnelmaa. Läpi myrskyn päättyy kuuluisaan kliimaksiin, vaaralliseen seikkailuun jäälautoilla - sen kuvaaminen on aikanaan ollut melkoinen stunt-temppu.

Onneksi Lillian Gishillä oli henkivakuutus.
Mestariohjaaja Griffith oli erityisen kiinnostunut elokuvan ilmaisuvoimasta, joka hänen töistään selkeästi välittyykin. Hän myös kehitti kerronnan keinoja yhdistelemällä eurooppalaisista elokuvista omaksumiaan menetelmiä. Nykyfilmiin tottuneille näiden seikkojen huomioiminen ei ole helppoa, sillä niin itsestäänselvyyksiltä nämä klassiset elementit tuntuvat: yhtenä hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kamera-ajo, joka nähtiin jo Kansakunnan synnyssä (1915). Läpi myrskyn on loistava näyte Griffithin visioista ja taidoista: usean tarinan kuljettaminen rinnakkain, tunnelman luominen ja kerronta ovat elokuvan ansioista merkittävimpiä.

Ilman varsinaista agendaa tavoittaa elokuvan tyypillisten piirteiden alkuperääkin, on Läpi myrskyn viihdyttävä filmi, joka ei edes pituudestaan huolimatta tunnu ylimitoitetulta. Tunnelmien kuvaaminen ja juonen kehitys ovat miellyttävää seurattavaa, eikä Griffithin ylidramaattisuus mene tällä kertaa aivan överiksi. Tarina on klassinen ja tavoittaa jopa jotain sellaista herttaisuutta, jota sittemmin on taltioitu Disneyn prinsessaleffoihin.

Pisteytys
7/10

sunnuntai 5. elokuuta 2012

The Cabinet of Dr. Caligari - Tri Caligarin kabinetti

Ohjannut Robert Wiene
Saksa 1920, 78 min
Mykkäelokuva, Kauhu
Pääosissa: Werner Krauss, Conrad Veidt, Friedrich Feher

EEK!
Tri Caligarin kabinetti on kuin kuumehoure, muotoja vääristelevä uni, sarja mielen syövereihin painuvia kuvia ja kouristuksia. Se on toisaalta symbolistinen aikansa heijastus, mutta myös varhainen kauhuelokuva ja katsojan otteessaan pitävä mysteeri.

Kiertävä tivoli on saapunut pieneen Holstenwallin kaupunkiin. Yksi vetonauloista on tohtori Caligarin (Werner Krauss) kabinetti, jonka salaperäisissä syövereissä piilee unissakävelijä Cesare (Conrad Veidt), joka on kykenevä kertomaan ihmisille heidän tulevaisuutensa. Pian kaupungissa tapahtuu outoja surmatöitä, eikä syyllisten etsinnässä kaikki tunnu täsmäävän. Ystävänsä jouduttua salaperäisen murhaajan uhriksi, ryhtyy nuorukainen nimeltä Francis (Friedrich Feher) selvittämään tapahtumien todellista laitaa.

Ensimmäinen maailmansota oli lamaannuttanut eurooppalaisen elokuvatuotannon liki täydellisesti, ja Hollywood oli saanut tilaisuuden kohota elokuvamaailman korkeimmalle huipulle. Sodan jälkeen eurooppalainen elokuva elpyi, joskaan se ei enää pystynyt horjuttamaan Hollywoodin asemaa. Yksi merkittävä haastaja oli kuitenkin saksalainen ekspressionismi. Ominaista ekspressionistiselle suuntaukselle on sisäisen todellisuuden ja tiedostamattomuuden spontaani esittäminen, elokuvataiteessa näitä piirteitä korostivat muun muassa voimakas itseilmaisu ja vääristyvät mittasuhteet. Myös Tri Caligarin kabinetissa eri osa-alueet aina näyttelemisestä maskeerauksiin suorastaan huutavat ekspressionistista ilmaisuvoimaa.

Huohottavat seinät.
Ryhtyessäni katselemaan tätä jännittävältä ja erikoiselta vaikuttavaa filmiä, odotukseni olivat varsin korkealla. Jo elokuvan alkumetreillä ei voi välttyä ajatukselta, että ainakin Tim Burton ja Lars von Trier ovat takuulla katselleet tämän leffan muutamaan otteeseen. Heidänkin filmeissään on usein läsnä sangen samanlaista unenomaista tunnelmaa. Tri Caligarin kabinetti on kieltämättä kummallinen ja hämmentävä, mutta myös jännittävä ja usealla tavalla mieleenpainuva. Loppukohtauksen "twist ending" on ensimmäinen laatuaan, ja onnistuu todella kääntämään koko elokuvan täysin päälaelleen. Nämä mindfuck-loput ovat onnistuessaan mukavia, niiden ansiosta elokuvan voi katsella toisen kerran aivan uudella tavalla. Toisaalta tässä tapauksessa käänteentekevää loppuratkaisua on myös moitittu tarinan (alkuperäisen) symbolismin vesittämisestä.

Tämä varhainen kauhufantasia sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, mikä ei kyllä katsojaa edelleenkään yllätä. Tri Caligarin kabinetin on sanottu olevan aikaansa edellä, mutta pikemminkin se tuntuu olevan täysin kiinni ajassaan ja syntykontekstissaan. Saksalainen perinne kauhufantasia-filmeille kumpuaa jo ajalta ennen maailmansotaa, sittemmin ensimmäisen maailmansodan runtelema Saksa oli ilmeinen ympäristö kauhuelokuvan kehittymiselle. Turvattomuus, kaaos ja epävarmuus välittyvät Tri Caligarin kabinetista vahvasti. Tämä elokuva on toiminut innoittajana, kauhistuttajana, vaikuttimena - ja lopulta vakiinnuttanut asemansa kiistattomana klassikkona.

Pisteytys:
9/10

lauantai 4. elokuuta 2012

Broken Blossoms - Katkenneita kukkasia

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1919, 90 min.
Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Donald Crisp

What makes you so good to me, Chinky?
Itä-Lontoon sumuiset kadut piilottelevat varjoissaan elämän synkempää puolta - juoppoja, huumeluolia, väkivaltaa. Kaiken tämän vastakohdaksi kohoaa kuitenkin kaikki rajat ylittävä puhdas rakkaus. Ja yleisö huokaa: Griffith did it again! Katkenneet kukkaset kertoo kiinalaisen Chengin (Barthelmess) hellästä rakkaudesta kovaonnista Lucya (Gish) kohtaan. Väkivaltainen ja vierasmaalaisia sietämätön nyrkkeilijäisä piinaa Lucya, joka kuitenkin kohtaa elämässään hetken onnen Chengin hellässä huomassa. Lillian Gish tunteilee itsensä katsojien sydämiin viimeistään tämän elokuvan myötä, ja sittemmin hänen näyttelijäntaitojaan nähtiin useissa elokuvissa aina 1980-luvulle saakka.

Eeppisten Kansakunnan synnyn (1915) ja Suvaitsemattomuuden (1916) jälkeen Katkenneet kukkaset tuntuu sangen minimalistiselta, intiimiltä ja vaatimattomalta elokuvalta. Suuria teemoja, viatonta rakkautta ja väkivaltaa, käsitellään yhden pariskunnan tarinan kautta. Suvaitsemattomuuden teema on tässäkin elokuvassa keskeisessä asemassa. Filmin suuri etu onkin simppeli juoni, jonka seuraaminen ei tuota vaikeuksia mykkäelokuvan kieleenkään tottumattomalle. Katsoja voi rauhassa keskittyä ihastelemaan elokuvan visuaalista estetiikkaa.

Put a smile on yer face!
Sentimentaalisuus taitaa olla D. W. Griffitille sangen tyypillistä, eikä sitä Katkenneista kukkasistakaan puutu. Runollinen ote ja yli laitain tursuileva melodramaattisuus ovat nykykatsojalle ehkä hieman vierasta (tai sitten minä vain olen kamalan kyyninen), mutta aikalaiskontekstiin upotettuna dramatiikkakin on mielenkiintoista tarkasteltavaa. Monet kohtaukset ovat vaikuttavia ja tuovat paikoittain mieleen myöhempien aikojen kuuluisia tilanteita valkokankaalla: eräästäkin väkivaltakohtauksesta tulee väistämättä mieleen Kubrikin Hohto (1980).

Katkenneita kukkasia on tähän mennessä näkemistäni Griffith-elokuvista ehdoton suosikkini. Pitkien spektaakkelien jälkeen on mukavaa katsella jotain intiimimpää ja vähemmän mahtipontista, lisäksi Griffithin taidot ja näkemykset tulevat tässä filmissä selkeämmin esille. Ei tämä mielettömiä viboja antanut, mutta kuitenkin hyviä fiiliksiä.

Pisteytys:
7/10

torstai 2. elokuuta 2012

Intolerance - Suvaitsemattomuus

Ohjannut D. W. Griffith
USA 1916, 163 min.
Mykkäelokuva, Historia, Draama
Pääosissa: Lillian Gish, Mae Marsh, Robert Harron

Babylonia-spektaakkeli.
Eeppisten historiafilmien teossa kunnostautunut D. W. Griffith pyrki Suvaitsemattomuus -elokuvansa myötä häivyttämään edellisen elokuvansa lyömää rasistin leimaa - ja mikä parasta, on tämä elävä kuva tuotettu samaisen Kansakunnan synnyn (1915) voitoilla. Suvaitsevaisuuden korostaminen onkin toden totta paikoin sangen alleviivaavaa. Muutoin Suvaitsemattomuus keskittyy mahtailemaan kalleimpana koskaan (vuoteen 1916) mennessä tuotettuna elokuvana. Ilmestyessään tämä mahtipontinen draama veti teattereihin väkeä, mutta sotaan valmistautuva kansa ei kuitenkaan ottanut rauhan sanomaa levittävää elokuvaa omakseen. Lopputulemana filmi floppasi ja ajoi Griffithin tuotantoyhtiön konkurssiin.

Suvaitsemattomuus koostuu neljästä eri aikakausiin sijoittuvasta tarinasta, jotka kietoutuvat toisiinsa ihmiskunnan ikiaikaisen suvaitsemattomuuden ja rakkauden teemojen kautta. Elokuvassa eletään uudelleen niin Kristuksen kuolema, ennen ajanlaskun alkua tapahtunut Babylonian tuho kuin vuoden 1572 Pärttylinyön verilöylykin. Lisäksi esillä ovat 1910-luvun köyhien epätoivoiset kohtalonhetket, rikollisuus ja katumus. Tunteisiin vetoavia kohtauksia on toinen toisensa perään, ja ovatpa jopa päähenkilötkin nimetty sangen tunteikkaasti (mm. The Mountain Girl & The Dear One).

Omalle ajalleen ennennäkemättömät, spektaakkelimaiset lavasteet, valtava näyttelijäkaarti ja massiiviset taistelukohtaukset ovat elokuvan kiinnostavinta antia. Joka tapauksessa Suvaitsemattomuus on ennen kaikkea uskomattoman pateettinen ja sentimentaalinen elokuva - molempia minun makuuni aivan, aivan liikaa. Colossal Spectacle indeed: armotonta fanfaari-ilotulitus-kliimaksia sisältyy niin juoneen, kohtauksiin kuin henkilöihinkin. Suvaitsemattomuus on kompleksista juonestaan huolimatta helpompi seurattava ja mukaansatempaavampi kuin Griffithin edellinen tujaus, vaikken voi sanoa kummastakaan filmistä nauttineeni. Tämän megalomaanisen teoksen pariin täytyy varmasti vielä palata uudelleen, mutta ensikatselun sulattelussa voi vierähtää jokunen vuosi.

Pisteytys:
4/10

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Les Vampires

Ohjannut Louis Feuillade
Ranska 1915-1916, 399 min
Mykkäelokuva, Toiminta, Seikkailu, Rikos
Pääosissa: Musidora, Édouar Mathé, Marcel Lévesque

Sehän on.. anagrammi!
Marraskuussa 1915 ensimmäinen maailmansota oli piinannut ranskalaisia jo yli vuoden päivät. Länsirintamalla sotilaat taistelivat saksalaisia, mutakuoppia ja tauteja vastaan, Pariisissa kadut ovat tavallista autiommat. Kadulla kulkijat eivät kuitenkaan voineet olla huomaamatta mystisiä mainoksia uudesta sarjaelokuvasta, ja elokuvateattereiden salit täyttyivätkin kiinnostuneista katsojista. Elokuvan suosio viihteenä, todellisuuspakona ja tunnelmien tulkitsijana oli kaivattua nektaria sodasta kärsiville kansoille.

Aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka juuri Ranska oli ollut elokuvateollisuuden kärkimaa. Yksi Ranskan elokuvan lippulaiva oli tuotantoyhtiö Gaumont, jonka johtaja Louis Feuillade oli tunnettu sarjafilmeistään, sekä myös merkittävä elokuvantekijä mykkien filmien kaudella. Les Vampires oli vain yksi aikakautensa suosituista rikosteemaisista sarjafilmeistä, mutta se on jäänyt vahvasti elämään myöhempinäkin aikoina.

Tämä kymmenosainen sarjafilmi ei nimestään huolimatta kerro verta imevistä vampyyreista, vaan ovelasta rikollisliigasta nimeltään Les Vampires. Etsivä-journalisti Philipe Guéranden (Mathé) sekä hänen uskollisen ystävänsä Oscar-Cloud Mazametten (Lévesque) seikkaillessa akrobaatti-rikollisten jäljillä, ei jännittäviltä käänteiltä voi välttyä. Kaasuiskut, kiihkeät ajojahdit, laivojen räjäytykset ja useat salaluukut ovat taatusti tuoneet jännitystä aikalaiskatsojille, ja mikä parasta - ne toimivat edelleen! Katsojan läsnäolon tiedostava Mazamette pitää myös yllä huumoria, eikä elokuva tunnu liian vakavasti tehdyltä. Karismaattinen Musidora Irma Vepin roolissa sekä aikansa lapsitähti Réne Poyen Mazametten poikana lukeutuvat myös suosikkihahmoihini.

Kaasua, Irma!

Les Vampires on vaikuttanut myöhempiin rikoselokuviin niin teknisesti kuin tapahtumienkin tasolla. Elokuvan kamerakulmat ovat monipuolistuneet aiemmista filmeistä, myös otokset ovat pidempiä ja katsojan huomio kiinnitetään useaan kohteeseen. Eri tilojen ja vuorokaudenaikojen väriteemojen vaihtelu auttaa myös elokuvan seuraamisessa. Elokuvassa toistuu useita kliseitä, mutta turhan ennalta-arvattava tämä seikkailu ei kuitenkaan ole. Tuntuupa tosin hassulta katsella jotain näinkin alkuperäistä, ja sitten syyttää elokuvaa kliseisyydestä! Tämä onkin yksi seikka, joka tekee tästä leffaprojektista mielenkiintoisen: nykypäivän elokuvan itsestäänselvyyksen alkuperän tavoittaminen.

Katselukokemuksena Les Vampires on mieleenpainuva ja palkitseva. En ollut vielä kovin vakuuttunut ensimmäisestä osasta, toisen kohdalla kiinnostukseni heräsi ja kolmatta pätkää katsellessani olin jo auttamattomasti rikosmysteerin pyörteissä. Seitsemälle päivälle jaettu katseluaika oli myös sopiva, parilta istumalta katseltuna olisi tämä jännitysputki varmastikin käynyt puuduttavaksi.

Pisteytys:
8/10