maanantai 25. tammikuuta 2016

The Lost Weekend - Tuhlattuja päiviä (1945)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1945, 101 min.
Draama
Pääosissa: Ray Milland, Jane Wyman, Philip Terry, Howard Da Silva

I'm buying these to refill my cigarette lighter...
Don (Milland) on epäonnistunut kirjailija, joka on jo vuosia takaperin ryhtynyt lääkitsemään itsesääliään alkoholilla. Änkyräkännissä huolet unohtuvat, ja luuserista kuoriutuu maailman valtias - kunnes pää selviää, ja piinallinen todellisuus iskee vasten kasvoja. Naisystävä Helen (Wyman) ja Wick-veli (Terry) yrittävät nostaa juopon Donin jaloilleen kerta toisensa jälkeen, mutta uusi retkahdus odottaa jo nurkan takana. Seuraavalla nelipäiväisellä ryyppyputkella Don kohtaa viimein sammion pohjan.

Alkoholismista itsekin kärsineen Charles R. Jacksonin samannimiseen romaaniin perustuva Tuhlattuja päiviä kertoo kaunistelematta siitä, miksi jeppe juo ja mitä alkoholistin päässä liikkuu. Brenkkua on saatava keinolla millä hyvänsä, ja niinpä paatunutkin juoppolalli kykenee yllättävään luovuuteen ja määrätietoisuuteen. Juomisen taustalla vaikuttavat monenlaiset koettelemukset, eikä alkoholismissa ole kyse ainoastaan mieliteosta. Syynsä on myös sille, mikseivät omaiset potki renttua pihalle. Sen lisäksi, että tarina perustuu Jacksonin omiin kokemuksiin, oli Billy Wilderilläkin Jacksonin kirjaan tarttuessaan tuore muisto alkoholistin kanssa työskentelystä. Tosipohjaa siis löytyy, ja niinpä tarina tuntuu hyvin realistiselta. Eikä tämä aihe ole tietenkään mihinkään vanhentunut, sikäli Tuhlattuja päiviä on edelleen osuva ja ajatuksia herättävä tutkielma murhenäytelmästä nimeltä alkoholismi.

Paramount-studiolla pelättiin, että Wilderin omalaatuinen draama ei uppoaisi yleisöihin. Kaikeksi onneksi elokuva kuitenkin päätettiin julkaista, ja kuinka kävikään! Todentuntuinen ja sikäli myös monia koskettava Tuhlattuja päiviä oli yksi vuoden 1945 kassamagneeteista. Lisäksi se palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla ja vieläpä kultaisella palmulla ensimmäisillä Cannesin elokuvajuhlilla. Parhaan näyttelijän pystejä roolistaan haalinut Ray Milland rypee mieleenpainuvasti juoppo-Donin moniulotteisessa roolissa: Donin hahmo herättää ärtymystä, empatiaa ja tuskallista halua ravistella tämä tajuihinsa, kunpa se vain olisi niin helppoa! Jännää on muuten myös se, miten Don on samalla sekä protagonisti että antagonisti. Kiinnostavan tarinan ja näyttelijäsuoritusten lisäksi myös visuaalinen puoli toimii upeasti. Manhattanin kadut ovat kuivan pölyisiä kuin krapulaisen Donin kurkku, eikä New Yorkin tyypillisestä loistosta ole näkyvissä edes rippeitä.

Pisteytys:
8/10

tiistai 19. tammikuuta 2016

Detour - Kiertotie (1945)

Ohjannut Edgar G. Ulmer
USA 1945, 67 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Tom Neal, Ann Savage, Claudia Drake, Edmund MacDonald

Shut-up, yer makin' noises like a husband!
Elämän murjoma kapakkapianisti Al (Neal) on lähtenyt tien päälle. Onnelliset sattumat eivät osu Alin matkan varrelle, eikä hän varsinaisesti osaa kääntää eteensä sattuvia tilanteita voitokseen. Ongelmat alkavat kasaantua toden teolla, kun Al poimii kyytiinsä muuan liftarin, häikäilemättömän Veran (Savage). Kovan onnen kaveri Al joutuu huomaamaan, että hänen painajaisensa onkin vasta alkamassa.

Ohjaaja Edgar G. Ulmer on tunnettu b-leffoistaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi ollut ainutlaatuista elokuvan tajua. Myös Kiertotie toteutettiin täysin halpistuotantona ja kuvattiin vaivaisessa kuudessa päivässä. Tekniset virheet pistävät silmään, mutta lopputulos on joka tapauksessa upea ja unohtumaton. Halpa tuotantoprosessi ei oikeastaan ole edes haitaksi: tarinan kertominen on tärkeämpää, ja tämän tarinan tapauksessa pieni rosoisuus sopii kuvioon.

Vaatimattomissa puitteissa syntynyt Kiertotie on tituleerattu yhdeksi lajityyppinsä parhaista klassikoista, ja jo ilmestymisvuonnaan se sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton. Umpisurkeissa vesissä kahlaavat hahmot, pisteliäs dialogi ja nuhjuiset miljööt tekevät mieleenpainuvan film noirin. Elokuva on myös varsin helppo löytää katsottavaksi, sillä se on vapautunut public domainiksi.

Pisteytys:
9/10

torstai 14. tammikuuta 2016

The Battle of San Pietro - San Pietron taistelu (1945)

Ohjannut John Huston
USA 1945, 32 min.
Dokumentti, Sota, Lyhytelokuva
Pääosissa: John Huston

The lives lost were precious lives.
Ohjaaja John Huston (mm. Maltan Haukka, 1941) osallistui toiseen maailmansotaan käyttämällä hyödyksi elokuvallisia taitojaan. Hän ohjasi sota-aikana kolme elokuvaa, jotka käsittelivät erilaisista näkökulmista Yhdysvaltain armeijan sotilaita toisessa maailmansodassa. Kenties arvokkaimmaksi kuvaukseksi jäi lyhytdokumentti San Pietron taistelu, joka nimensä mukaisesti kuvaa Italian maaseudulla, lähellä Napolia tapahtunutta San Pietron taistelua. Elokuvassa ääneen pääsee ainoastaan Huston itse kertojan ominaisuudessa. Niinpä dokumentti on eräänlainen tosipohjainen visio siitä, miten yksi ihminen sotatapahtumat koki ja mitä hän niistä ajatteli.

San Pietrossa käyty taistelu oli maailmansodan mittakaavassa pieni tapaus, mutta yhtä kaikki verinen ja tappava yhteenotto. Yksikin kuolema on liikaa, ja tässä taistelussa niitä oli riittävästi muuttamaan San Pietro varsinaiseksi kuolemanlaaksoksi. Dokumentin realismi tiivistyykin kuoleman esittelyyn: ruumiita nähdään, joskin karmeimmat kuolemakuvat ovat tiettävästi jääneet leikkauspöydälle - ehkä hyvä niin. Lopussa elämä voittaa ja jälleenrakennus alkaa. Ennen kaikkea koko tapahtunut taistelu tuntuu täysin järjettömältä! Vakavamielinen sotadokkari sai Yhdysvaltain armeijassa ristiriitaisen vastaanoton: eräät näkivät sen mainiona propagandana, suorastaan armeijan koulutusmateriaalina. Suurin osa kuitenkin piti elokuvaa pasifistisena, sodanvastaisena hömpötyksenä, jota ei parane näyttää ainakaan sotilaille. Huston itse kallistui rauhanaatteen kannalle, mikä ei varsinaisesti lisännyt hänen suosiotaan armeijapamppujen keskuudessa.

Elokuva henkii realistista tuntua ja Huston itse toki väitti, että kuvatut taistelukohtaukset ovat aitoja. Sittemmin väitettä on kyseenalaistettu ja tiettävästi se on myös todistettu vääräksi. Olipa miten hyvänsä, tämä on joka tapauksessa historiallisessa mielessä arvokas ja mielenkiintoinen teos, jossa on tuntumaa aidoista sota-ajan tapahtumista. Vaikka elokuva onkin kiinnostava tapaus, en voi väittää kamalasti nauttineeni sen parissa viettämästäni ajasta. Suoraan sanottuna San Pietron taistelu kaikessa rintamalinjakuvauksessaan pitkästytti, mutta on se silti näkemisen arvoinen. Elokuva on nykyisellään vapaassa julkisessa levityksessä, joten se on helppo löytää, ja vielä kun tämä taistelukuvaus kestää vain reippaan puolituntisen verran, mikäpä etten suosittelisi sivistämään itseään tällä militaristis-jenkkiläisellä tai pasifistisella propagandalla! Ehkäpä se tavallaan on hieman molempia.

Pisteytys:
6/10

Murder, My Sweet - Hyvästi, kaunokaiseni (1944)

Ohjannut Edward Dmytryk
USA 1944, 95 min.
Rikos, Jännitys
Pääosissa: Dick Powell, Claire Trevor, Anne Shirley, Otto Kruger, Mike Mazurki

"Okay Marlowe" I said to myself. "You're a tough guy."
Yksityisetsivä Philip Marlowe (Powell) saa kaksi toimeksiantoa, jotka kietoutuvat oudolla tavalla toisiinsa. Ensimmäinen tapaus koskee hämäräperäisen Moose Malloyn (Mazurki) kadonnutta heilaa ja toinen taas varastettujen jadekorujen mysteeriä. Juttuja ratkoessaan kovapintainen ja rääväsuinen yksityisetsivä saa itsekin pari ikävämpää kolhua, jotka hän kuitenkin selvittää tiukalla ammattitaidolla.

1940-luvun film noireista tunnetun Edward Dmytrykin Hyvästi, kaunokaiseni perustuu Raymond Chandlerin romaaniin Näkemiin, kaunokaiseni (1940). Dmytrykin elokuvaa on ylistetty Chandler-romaanien parhaaksi filmiadaptaatioksi ja Dick Powellin Philip Marlow on niin ikään todettu useissa yhteyksissä onnistuneimmaksi Marlowe-tulkinnaksi. Chandlerin luoma yksityisetsivä Marlowe seikkailee useammassakin kirjassa ja on siis myös nähty monessa elokuvassa, joista tunnetuimpana kenties Humphrey Bogartin näyttelemänä elokuvassa Syvä uni (1946). Dick Powellin Marlowe on kiehtova hahmo, jonka edesottamuksia on viihdyttävää seurata. Marlowe on elämää nähnyt suupaltti, joka ei kaihda rähjäisempiäkään kaupungin kolkkia saati pelkää kolkatuksi tulemista! Ennen Marlowen roolia Powell oli näytellyt lähinnä kepeissä musikaaleissa, mutta Hyvästi, kaunokaiseni avasi hänelle uuden uran vakavampien aiheiden parissa. Sittemmin Powell itsekin ohjasi yhden film noirin, Aution kaupungin vangit (1952).

Hassusti tästä elokuvasta muuten tuli koko ajan mieleen mainio Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982), jonka tekijät ovat taatusti nähneet Marlow'n ikimuistoisen, huumehuuruisen unissakävelyn. Mahdollisen parodisoinnin lisäksi Chandlerin tarinaa on filmattu aiemminkin ja uusintaversiokin löytyy: ensiksimainittu on löyhemmin Chandlerin kertomukseen perustuva Haukka ja kadonnut kaunotar (1942) ja jälkimmäinen Verenpunainen yö (1975). Kumpikaan ei ihan vaikuta tämän filmatisoinnin veroiselta, mutta ainakin tuo 1970-luvun versio houkuttaisi nähdä. Elokuvan katseltuani lisäsin myös Chandlerin romaaneita lukulistalleni, ovathan ne selvästi hemmetin hyviä tarinoita!

Pisteytys:
8/10

tiistai 12. tammikuuta 2016

Double Indemnity - Nainen ilman omaatuntoa (1944)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1944, 107 min.
Rikos, Jännitys
Pääosissa: Fred MacMurray, Barbara Stanwyck, Edward G. Robinson

Kind of a crazy story with a crazy twist to it...
Kohtalo keskeyttää vakuutusmyyjä Walter Neffin (MacMurray) bisnekset, kun hän tapaa rikkaan asiakkaansa hemaisevan vaimon Phyllis Dietrichsonin (Stanwyck). Walter aloittaa uhkarohkean romanssin uuden tuttavansa kanssa, mutta ensin Phyllisin mies on hoideltava pois tieltä. Lemmenpari suunnittelee täydellisen murhan ja tuottoisan vakuutuspetoksen, mutta eräs mies on kuitenkin lähes takuuvarmasti Walterin jäljillä.

James M. Cainin samannimiseen romaaniin perustuva Nainen ilman omaatuntoa on lajityyppinsä mestariteos. Elokuvan ytimessä on kylmä ja määrätietoinen femme fatale Phyllis, joka kieputtaa Walterin pikkusormensa ympärille. Tosin huijarin vikaa on Walterissakin, joka kyynisenä ja leipiintyneenä ammattilaisena on halukas yrittämään typerää temppua ja näpäyttämään esimiehiään tekemällä mahtavan vakuutuspetoksen. Tarinankertojana on Walter itse, niinpä tarina alkaakin miltei sen lopusta: jo alussa käy selväksi, että homma on mennyt päin mäntyä. Päähenkilön viimeisillä voimillaan vuodattama tunnustus on huikea jännitystarina, joka rakentuu vähä vähältä: seitti kiristyy ja lopulta pullea kärpänen jää kiinni.

Hollywood-konkari Billy Wilder on tunnettu eritoten nasevista komedioistaan, mutta ohjaajanuransa alkuvaiheessa Wilder keskittyi ohjaamaan draamaelokuvia. Nainen ilman omaatuntoa on Wilderin draama-kauden elokuvista tunnetuimpia, joskin Auringonlaskun katu (1950) vienee useissa listauksissa ykkössijan. Vuoden 1944 kassamagneetiksi kohonnut Nainen ilman omaatuntoa vahvisti käsikirjoittajana ansioituneen Wilderin asemaa ohjaajana ja viimeistään seuraavana vuonna valmistunut Tuhlattuja päiviä varmisti Wilderin läpimurron. Yleisöiden ja kriitikoiden suosikki Nainen ilman omaatuntoa oli ehdolla seitsemään akatemiapalkintoon, joskaan yhtäkään voittoa sille ei suotu. Pystittä jäänyt jännäri nauttii ansaittua klassikkomainetta, onhan se kertakaikkisen hallittu kokonaisuus. Mainittakoon loppuun vielä, että useiden film noirien kohtalokkaana naisena tunnettu Barbara Stanwyck tekee loistavan roolityön. Tämä on yksi niistä keskeisistä teoksista, joista pitkän ja monipuolisen uran tehnyt tähtinäyttelijä muistetaan.

Pisteytys:
9/10

maanantai 4. tammikuuta 2016

Joulukuun elokuvat 2015

Star Wars: The Force Awakens
Ohjannut J.J. Abrams
USA 2015, 135 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Harrison Ford, Adam Driver


Heti alkuun spoilerivaroitus, jos joku ei vielä ole nähnyt tätä. Joskaan juonenkäänteitä en liiemmin ryhdy ruotimaan.
-
-
-
Sanottakoon elokuvan tarinasta kuitenkin sen verran, että seitsemäs Star Wars sijoittuu 30 vuotta Jedin paluun (1983) jälkeiseen aikaan. Mitä kävi jediritareille, entä Skywalkereille? Elokuva vastaa riemukkaasti molempiin kysymyksiin, jotka tosin eivät varsinaisesti jääneet Jedin paluun jälkeen vaivaamaan. Sikäli tätä jatkoa ei siis oltaisi tarvittu mihinkään, mitä nyt ehkä galaktisena anteeksipyyntönä episodien I-III aiheuttamiin vatsanväänteisiin. Mutta! The Force Awakens on ihana turhake. Siinä on tarpeeksi vanhaa ja tuttua, jotta se tuntuu Star Warsilta. Se ei kuitenkaan ole vain vanhan trilogian uudelleenlämmittelyä, vaikka nostalgisia toisintoja on tarinassa roimasti - ehkä liikaakin. Tarina kuitenkin seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja katsoo kohti tulevaa. Näkökulmat ja -alat ovat kohdillaan monella tapaa! Ja Rey (Ridley) on mahtava.

Pisteytys: 8/10

 45 Years - 45 vuotta
Ohjannut Andrew Haigh
Iso-Britannia 2015, 95 min.
Draama
Pääosissa: Charlotte Rampling, Tom Courtenay




Vähäeleinen, mutta ajatuksia herättävä draama kertoo ikääntyneen pariskunnan yllättävästä aviokriisistä 45. hääpäivän kynnyksellä. Kuinka hyvin elämänkumppaninsa voi lopulta tuntea? Onko ihminen aina lopulta yksin? Mielenkiintoisia hetkiä ovat eri aikojen ja tilojen samanaikaiset läsnäolot: mennyt, nykyinen ja vielä epämääräinen tuleva ovat kaikki yhtä aikaa tässä - samoin aviopari voi olla fyysisesti samassa tilassa, mutta kuitenkin omissa maailmoissaan. Jokin tässä tarinassa jäi kuitenkin vähän vaivaamaan, ehkäpä se avoin loppu.

Pisteytys: 8/10

Joulukuun elokuvalista näyttää ensi alkuun aika suppealta, mutta odottakaas kun lisätään tähän vielä joulukalenterileffat: