Lust for Life - Hän rakasti elämää (1956)

Ohjannut Vincente Minnelli & George Cukor 

USA 1956, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Kirk Douglas, James Donald, Anthony Quinn

 

I'm not afraid of emotion.

Vimmainen biografia kertoo taidemaalari Vincent van Goghin (Douglas) aikuiselämästä. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Vincent elää kiihkeää uskonnollista vaihettaan ja lähtee saarnaajaksi noenmustaan kaivosyhteisöön. Taiteilijuus kuitenkin vie voiton: tavallisen työläisen kuvaukset vaihtuvat pian värikkäinä väräjäviin maisemiin, mutta samalla murenee taiteilijan mieli.

Pääosaa näyttelevän Kirk Douglasin kiihkeä ja fyysisesti taipuisa roolityö säväyttää. Taiteilijasta piirtyy kuva suurten tunteiden miehenä, joka näki värit kirkkaampina ja väreilevämpinä kuin moni muu. Roolista tuli Oscar-ehdokkuus ja voittokin olisi ollut ansaittu. Itse biografia perustuu Irving Stonen samannimiseen romaaniin (1934), joka on tosipohjaista fiktiota. En ole van Gogh -asiantuntija, mutta elokuva vaikuttaa pääpiirteissään realistiselta tulkinnalta taiteilijan vaiheista. Kaikkea elokuva ei halua tai ehdi käsitellä: esimerkiksi van Goghin myöhempi uskonnonvastaisuus ei tule esille. Muitakin vastaavia nyansseja riittänee, mutta kaikkea elokuvaan ei toki mahdukaan.

Hän rakasti elämää sai ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita kriitikoilta. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli Anthony Quinnille sivuosasta Paul Gauguinina, van Goghin kiivaana taiteilijakollegana. Sittemmin filmi on noteerattu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Vincent van Goghin värikäs ja traaginen elämä on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä. Taidemaalarin vaiheista kertovat muun muassa upea animaatio Loving Vincent (2017) ja Willem Dafoen taitavas taiteilijatulkinta Van Gogh - ikuisuuden porteilla (2018).

Pisteytys: 8/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Pikku naisia, 1933)

I'm sure neither of you suffer as I do!

 

90 vuotta sitten maailma kärvisteli piinallisesti jatkuvan laman ja ankaran pulakauden kourissa. Saksassa otettiin suuria askeleita kohti seuraavaa suursotaa: tammikuussa Adolf Hitler nousi valtakunnankansleriksi, keväällä paloivat kirjaroviot ja jo kesän tullen NSDAP oli maan ainoa laillinen puolue. Näitä kohtalokkaita tapahtumia muisteltiin sittemmin esimerkiksi oman aikansa mielenmaisemaa heijastavassa tunteikkaassa Hollywood-draamassa Näin se alkoi (1940).

Vuoden 1933 tunnelmiin vievät niin ikään elokuvat Kultakalat 1933 (1933) tai King Kong (2005) ─ molemmissa kuvaillaan köyhän ajan glamouria ja todellisuuspakoa. Ankarina aikoina lohtua voi löytää nostalgiasta, menneisyyden haavemaista ja ajan kultaamista muistoista. Juuri sellaisiin tunnelmiin vie päivän elokuva, joka ymmärrettävistä syistä oli aikanaan sangen suosittu.

 

 

Little Women - Pikku naisia
Ohjannut George Cukor

USA 1933, 115 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Katharine Hepburn, Joan Bennett, Jean Parker, Frances Dee, Douglass Montgomery

Pikku naisia on Louisa May Alcottin samannimiseen romaaniin (1868─1869) perustuva filmatisointi. Tarina seuraa romaanista tuttuun tapaan Marshin perheen sisaruksia, joista kertomuksen keskushahmoksi kohoaa räiskähtelevä Jo (Hepburn). Elokuvaversio on jo kolmas laatuaan, mutta ensimmäinen romaanista tehty äänielokuva. Ensimmäinen väriversio puolestaan syntyi vuonna 1949. Nykypäivänä Pikku naisia -adaptaatioista muistettaneen parhaiten vuoden 1994 ja vuoden 2019 filmit, mutta jo vain tämäkin varhaisversio on kirjan faneille näkemisen väärti!
 

Pikku naisia on ylettömän herttainen elokuva, jopa liiankin sievistelevä. Elokuvaversio kaunistelee alkuperäisteoksen harvoja konflikteja, mutta toisaalta juuri siksi kauniiseen miljööseen sijoittuva filmi on niin ehdottoman turvallista ja lämpöistä katsottavaa. Ei tosiaan ole ihmekään, että lohtua tuova elokuva oli aikanaan hyvin suosittu: tällaiselle nostalgiselle ja jopa konservatiiviselle tarinalle oli tilausta vaikeiden lamavuosien alhossa. Kun tulevaisuus näyttää surkealta, tekee mieli katsella edes menneeseen ruusunpunaisin lasein.

Yleisömenestyksen ohella Pikku naisia miellytti kriitikoita, jotka suitsuttivat filmin tunteikkuutta. Akatemiakisailu tuotti elokuvalle käsikirjoitus-Oscarin ja Venetsian filmijuhillla Katharine Hepburn palkittiin ansaitusti eläväisestä Jon roolistaan. Elokuva onkin melkoista Hepburn-juhlaa! Kiehtovaa, että osa on vasta näyttelijän ensimmäisiä elokuvarooleja. Pikku naisia on näkemisen arvoinen jo vain Hepburnin vuoksi, jonka supertähteyden ajat olivat vielä vuonna 1933 vasta edessäpäin.

Pisteytys: 7/10

My Fair Lady (1964)

Ohjannut George Cukor
USA 1964, 170 min.
Musikaali, Draama
Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Wilfrid Hyde-White, Stanley Holloway

I washed my face and hands before I come, I did!

Fonetiikan professori Henry Higgins (Harrison) on vakuuttunut siitä, että murteet ovat turmelleet englannin kielen. Higginsin ystävä eversti Hugh Pickering (Hyde-White) haastaa kielitieteilijän vaikeaan tehtävään: Henryn on määrä kouluttaa alaluokkaisesta kukkaistytöstä Eliza Doolittlesta (Hepburn) hieno lady, ja koulutuksen pääroolissa on Elizan puheenparren muokkaaminen. Ylimielisesti tehtäväänsä suhtautuva Henry ei kohtele Elizaa silkkihansikkain, mutta ärhäkkä oppilas pitää huolen omanarvontunnostaan.

Kahdeksan Oscarin voittaja My Fair Lady on todellinen Broadwayn ja Hollywoodin rakkauslapsi, massiivinen ja näyttävä musikaaliklassikko. Kertomuksen pohjana on George Bernard Shawn näytelmä Pygmalion (1913), josta versioitu Broadway-musikaali (1956) oli jättimenestys. Shown päärooleissa nähtiin jo Rex Harrison, mutta Audrey Hepburnin sijaan Eliza Doolittlena rallatteli laulutaitoisempi Julie Andrews. Värikäs elokuvaversio on nautinto varsinkin huikeiden lavasteiden ja pukujen ansiosta, ja toki laulutkin ovat mainioita. Parhaimman kiitoksen saa loistavasti osaansa heittäytyvä Audrey Hepburn, jonka jääminen ilman Oscar-ehdokkuutta tyrmistyttää katsojia ja kriitikoita yhä uudelleen. Ironista kyllä, pysti meni Eliza Doolittlenakin vakuuttaneelle Julie Andrewsille Maija Poppasen (1964) nimikkoroolista.

Jos Audrey Hepburn ja hänen Eliza-hahmonsa valloittavat, täysin toisin on asian laita Rex Harrisonin tulkitseman niljakkaan sovinistiprofessorin kannalta. Harrison sai pystin roolistaan ja ehkäpä ihan ansaitustikin: Higginsin hahmo onnistuu aiheuttamaan niin massiivisen puistatuksen, etten hetkeen muista tunteneeni vastaavaa sympatian puutetta ketään elokuvan hahmoa kohtaan. Elokuvan loppu jää avoimeksi ja sovinistien hölmöilyille naureskeleva tarina vaikuttaisi pyrkivän asettumaan enemmän misogyniaa vastaan kuin sen puolelle (vrt. esim. Gigi, 1958). Silti tympeä professorinpahanen sietäisi saada kunnon opetuksen eikä livahtaa kuin koira veräjästä. Elizan juoppolalli-isä (Holloway) on toinen elokuvan antisankareista, jota soisi läksytettävän muutoinkin kuin avioliittoon pakottamalla. Näyttävät feminismivaatimukset tosin ovat tätä päivää ─ ehkäpä menneiden vuosikymmenten todellisuudessa My Fair Lady asetteli sanansa riittävän painokkaiksi.

Pisteytys:

7/10

A Star is Born - Tähti on syntynyt (1954)

Ohjannut George Cukor
USA 1954, 176 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Judy Garland, James Mason

I'll be someone!

Norman Maine (Mason) on alkoholisoitunut filmitähti, jonka ura on jo hieman hiipunut aiemmasta loistostaan. Norman löytää elämäänsä uutta iloa tavatessaan valovoimaisen laulajan Esther Blodgettin (Garland), jolle hän näyttää tien tähtiin. Tuossa tuokiossa Estheristä tehdään Vicky Lester, Hollywoodin uusi ykkösnimi. Vicky ja Norman ovat nyt paitsi kollegoita, myös rakastavaisia, joiden yhteiselämää kuitenkin kolhii Normanin yhä paheneva alkoholismi.

Tähti on syntynyt perustuu elokuvaan Tapahtuipa Hollywoodissa (1937). Menestyselokuva sai uuden remaken vuonna 1976 ja jälleen yksi on tulossa ensi-iltaan vuonna 2018. Aiheen suosiota puoltaa erinomainen tarina, josta kieltämättä on moneksi. Unelmatehtaaseen sijoittuva filmi on kauniita, todeksi käyviä haaveita, mutta toteutuvien unien taustalla odottaa kuitenkin arki ja pakahduttava tragedia. Kiinnostavuutta kertomukseen lisää tässä versiossa myös upean Judy Garlandin tunteikas roolityö, johon kenties löytyi pontta tähden itsensä kokemista vaikeuksista ja pettymyksistä niin rakkaudessa kuin urallaankin. Tähti on syntynyt oli Garlandin suuri comeback, joka palkittiin lämpimällä vastaanotolla ja palkintoehdokkuuksilla.

Liki kolmituntinen elokuva on pitkä, mutta sen kesto ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu puuduttavalta. Alunperin filmi oli itse asiassa vielä pidempikin, mutta studio epäili pitkän keston rajaavan elokuvan esitysmääriä ja näin tietenkin myös lipputuloja. Pitkin hampain George Cukor suostui leikkaamaan alkuperäisestä 182 minuutin kestosta puolituntisen, eikä itse nauttinut lopputuloksesta lainkaan. Ajan saatossa osa leikepöydälle päätyneistä kohtauksista tietenkin hävisi. 1980-luvulla puuttuvia kohtauksia liitettiin jälleen osaksi elokuvaa, mutta vain elokuvan lomaan niitattuina valokuvina. Olisi mielenkiintoista katsoa myös saksittu versio, mutta ainakaan blu-ray ei sellaista tarjonnut. Karsittunakin Tähti on syntynyt nimittäin otettiin vastaan positiivisesti, ja saipa se muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Pisteytys:

8/10

Adam's Rib - Aatamin kylkiluu (1949)

Ohjannut George Cukor
USA 1949, 101 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Katharine Hepburn, Spencer Tracy, David Wayne

No matter what you think you think, you think the same as I think.

Muuan vaimo uhkaa aseella miestään, joka on juuri jäänyt kiinni pettämisestä. Juttu päätyy oikeuteen asti ja osapuolet saavat lakimiehikseen Adam Bonnerin (Tracy) ja Amanda Bonnerin (Hepburn), jotka sattuvat olemaan aviopari. Monitulkintainen tapaus käynnistää Bonnereiden kesken todellisen sukupuolten välisen sodan, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.

Vuosikymmenten varrella mies-nais -eroavaisuuksista tehtyjen väkinäisten, umpisurkeiden komedioiden määrä on meemikielellä ilmaistuna too damn high, mutta Aatamin kylkiluu lukeutuu vielä laadukkaiden screwballien joukkoon. Aikansa kontekstin huomioonottaen nykypäivänä tunkkaiselta tuntuva teemakin on oikeastaan ihan mielenkiintoinen. Vaikka huumoria toki veistellään myös sukupuolieroihin liittyvistä stereotypioista, tarkastelussa ovat myös ajalleen tärkeät teemat: sotien jälkeen esimerkiksi naisten töissäkäynti puhutti ja sukupuolirooleja arvioitiin jälleen uudella tavalla.

Kunnon screwballin tapaan Aatamin kylkiluu rakentuu mainion dialogin varaan. Erityisesti Katharine Hepburn on tapansa mukaan niin naseva ja sähäkkä, että elokuvan voisi katsella ihan vain tämän mestarinäyttelijän vuoksi! Kiinnostavaa taustatarinaa Bonnereiden suhdekiemuroille luo myös Spencer Tracyn ja Hepburnin tosielämän romanssi, joka jatkui vuosikymmeniä Tracyn avioliitosta huolimatta. Kaksikko on loistava yhdistelmä valkokankaalla ja taitavasta yhteistyöstä kertovat ainakin muutamat huikean pitkät otokset, joissa sanan säilät viuhuvat! Kokonaisuudessaan Aatamin kylkiluu on aikaansa napakasti osuva komedia, joka on myös tehty taidolla ja tyylillä. Aivan hulvaton tapaus elokuva ei sentään ole, mutta viihdyttää kyllä ansiokkaasti.

Pisteytys:

8/10

Gaslight - Kaasuvalo (1944)

Ohjannut George Cuckor
USA 1944, 114 min.
Rikos, Mysteeri, Jännitys
Pääosissa: Ingrid Bergman, Charles Boyer, Joseph Cotten, May Whitty, Angela Lansbury

Have you gone mad, my husband?

Paula Alquist (Bergman) on murheen murtama. Hänen ainoa lähiomaisensa, rikas oopperalaulaja-täti Alice Alquist on murhattu omaan kotiinsa. Toipuakseen murhenäytelmästä Paula muuttaa Italiaan, jossa hän rakastuu pianisti Gregory Antoniin (Boyer). Pari säntää nopeasti vihille ja muuttaa Paulan tädin entiseen asuntoon, jossa kuitenkin tapahtuu kummia. Paula kuulee ullakolta outoja ääniä, tavarat katoilevat ja lopulta huolehtiva Gregory ottaa ohjat käsiinsä. Onko Paula menettämässä järkensä?

Kaasuvalo on adrenaliinivyöryjä aiheuttava psykologinen rikoselokuva, jota katselee huikean jännityksen vallassa sohvanreunalla, valmiina huutamaan ohjeita pahaa-aavistamattomille näyttelijöille. Aina yhtä ihana Mae Whitty nenäkkäänä mummona tarjoaa myös mojovan annoksen huumoria, joka keventää sopivasti uhkaavaa tunnelmaa.

Aikanaan positiivisen vastaanoton saaneen elokuvan ansioihin lukeutuu muun muassa Ingrid Bergmanin upea, Oscar-palkittu roolityö. Elokuva sai Oscar-pystin myös parhaasta mustavalkoelokuvan lavastuksesta, eikä aivan suotta: 1800-luvun sumuinen Lontoo näyttäytyy kiehtovana ja mystisenä miljöönä, täydellisenä tapahtumapaikkana huolella suunnitellulle rikokselle. Juonipaljastuksien uhallakin mainittakoon, että elokuvan myötä on vakiintunut sananparreksi gaslighting-termi, jolla tarkoitetaan toisen ihmisen vaivihkaista hämäämistä siten, että tämä alkaa uskomaan olevansa mielenvikainen.

Pisteytys:

9/10

The Philadelphia Story - Skandaalihäät (1940)

Ohjannut George Cukor
USA 1940, 112 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Katharine Hepburn, Cary Grant, James Stewart, John Howard

Put me in your pocket, Mike!

Skandaalihäät on kertomus varakkaista yläluokan elostelijoista, joiden avioon astuminen voi olla aikamoista skandaalinkäryä. Tracy Lord (Hepburn) on menossa naimisiin George Kittredgenin (Howard) kanssa, mutta sukulaisten rakastama ex-mies Dexter (Grant) ei malta pysyä tilaisuudesta poissa. Lisäksi paikalla pyörivät innokkaat reportterit, jotka kaiken kukkuraksi sekaantuvat velloviin rakkaussotkuihin omine tunteineen.

Tämä Broadway-näytelmään perustuva screwball-komedia oli jo alun alkaen kirjoitettu Katharine Hepburnia varten. Täten myös elokuvaversio on Hepburnin juhlaa: tähtinäyttelijän ura nousikin uuteen kiitoon Tracy Lordin menestyksekkään roolin myötä. Muutkaan näyttelijät eivät toki jää kehnommiksi, varsinkin Cary Grant on tietenkin loistava. Hepburn-Grant -kemia todella ilahduttaa!

Skandaalihäät on mainio elokuva, jossa on hauskaa sanailua ja hulvattomia ihmissuhdesotkuja - aivan kuten kunnon screwball-komediassa kuuluukin olla. Vaikka peruspaketti toimiikin ja elokuva viihdyttää, ei tästä filmistä oikein irronnut mitään erityisiä oivalluksia tai säväreitä.

Pisteytys:

7/10

Camille - Kamelianainen (1936)

Ohjannut George Cukor
USA 1936, 109 min.
Draama, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Greta Garbo, Robert Taylor, Lionel Barrymore, Henry Daniell

Don't you believe in love, Marguerite?

Klassikkoromaaniin perustuva Kamelianainen tutustuttaa katsojansa viehkeän kurtisaanin rakkausseikkailuihin 1800-luvun Pariisissa. Ilmiömäinen Greta Garbo kannattelee voimakkaiden tunteiden pukudraamaa jäljittelemättömällä näyttelijäntyöllään. Ikimuistoisen roolisuorituksen lisäksi elokuvan esittämä moraalitematiikka osuu 1930-luvun sensuurisäädösten ytimeen.

Paroni de Varvillen (Daniell) rakastajattareksi päätynyt kurtisaani Marguerite Gauther (Garbo) rakastuu palavasti häntä ihailevaan nuoreen Armand Duvaliin (Taylor). Rakkauden yhtälö on kuitenkin mahdoton. Koskettava rakkaustragedia käsittelee alkuperäisteoksensa tavoin moraalisia kysymyksiä, ja aikansa sensuurisäädöksiin nähden elokuva tuntuu hetkittäin yllättävänkin uskaliaalta. Rakkauden ikiaikainen arvoitus kuitenkin nousee seksuaalimoraalia merkittävämmäksi teemaksi. Millainen rakkaus on aitoa, mahdollista tai tavoiteltavaa?

Alexandre Dumas nuoremman vuonna 1848 kirjoittama Kamelianainen on kirjailijan tunnetuin teos, josta on tehty lukuisia televisio- ja elokuvaversioita. Dumasin romaani on löyhänä taustatarinana esimerkiksi elokuvassa Moulin Rouge! (2001) - kyseisestä elokuvasta pitäville myös tämä versio tarjonnee uusia näkökulmia. Lukuisista Kamelianaisen filmatisoinneista tämä nimenomainen elokuva lienee tunnetuin, samoin filmiä on pidetty Greta Garbon uran suurimpana tähtihetkenä. Oscar-ehdokkuus ei tuottanut tähtinäyttelijälle pystiä, mutta Garbon suoritus on joka tapauksessa täydellinen. Muutoinkin elokuva on tasapainoinen kokonaisuus, joka ei sorru ylilyönteihin tai eksy aiheestaan harhapoluille. Jopa pinnallisia pukudraamoja ja rakkaustragedioiden syvimpiä vesiä kavahtaville tätä elokuvaa uskaltaa lämpimästi suositella.

Pisteytys:

8/10