perjantai 23. elokuuta 2019

The Last Picture Show - Viimeinen elokuva (1971)

Ohjannut Peter Bogdanovich
USA 1971, 118 min.
Draama
Pääosissa: Timothy Bottoms, Jeff Bridges, Cybill Shepherd

Wouldn't hurt to have a better home town.
Eletään 1950-luvun alkua teksasilaisessa tuppukylässä. Sonny Crawford (Bottoms), Duane Jackson (Bridges) ja Jacy Farrow (Shepherd) ikätovereineen viettävät viimeistä vuotta high schoolissa ja yrittävät saada ajan kulumaan hiljalleen kuolevassa pikkukaupungissa. Teinivuosien vastuuttomuus on jo jäämässä taakse ja nuorten on aika ottaa vastuu omasta elämästään. Kestävätkö kouluaikoina solmitut ihmissuhteet, milloin neitsyydestä sopii luopua ja kenen kanssa? Entä odottaako oikea aikuisuus ja elämä kuitenkin kotikaupungin tuttujen nurkkien tuolla puolen?

Viimeinen elokuva käsittelee kauniin haikeasti rajapintaa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Elokuvan pikkukaupunki ja sinne jämähtäneet, nuoruuttaan muistelevat aikuiset edustavat menneisyyden maailmaa, johon nuoret eivät välttämättä tunne kuuluvansa. Nuoruuden lopusta ja aikuisuuden alusta on tehty monta elokuvaa, mutta vain omaperäisimmät käsittelevät ajatonta teemaa taidolla. Monia sukupolvia puhutteleva Viimeinen elokuva oli aikanaan menestys: vuoden 1972 Oscar-gaalassa se keräsi yhtä monta ehdokkuutta kuin ilmestymisvuotensa isoimmat kassamagneetit Kovaotteiset miehet (1971) ja Viulunsoittaja katolla (1971). Viimeinen elokuva tosin sai kolmikosta vähiten voittoja, sillä kahdeksasta ehdokkuudesta kotiinviemisiksi jäi vain kaksi pystiä sivuosanäyttelijöille.

Puhuttelevan kasvukertomuksen lisäksi Viimeinen elokuva on myös tyylikästä ajankuvaa. Erityisen silmiinpistävältä tuntuu elokuvan mustavalkoisuus! Vaikka värifilmien määrä on tasaisesti lisääntynyt viimeistään 1960-luvun kuluessa, lopultakin värit taisivat jyrätä mustavalkoisuuden 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ─ ainakin 1001-listan elokuvien osalta. Värienkäytöstä elokuvissa voi lukea lisää vaikkapa tästä Ylen jutusta. Liekö Viimeisen elokuvan mustavalkoisuus jo keino viitata menneisyyteen ja ajan katoavaisuuteen? Muutoinkin elokuva nimittäin nostaa hattua klassikoille. Puhutteleva on varsinkin paikallisen elokuvateatterin viimeinen näytös, jossa esitetään muutosta käsittelevä länkkäri Punainen virta (1948). Tietenkin myös Viimeinen elokuva on antanut inspiraatiota tulevaan. Ensimmäisenä aiheeseen tarttui George Lucas elokuvallaan Svengijengi '62 (1973) ja vuosia myöhemmin Peter Bogdanovich ohjasi itse elokuvalleen jatko-osan Texasville - unohduksen maa (1990).

Pisteytys:
8/10

tiistai 20. elokuuta 2019

Harold and Maude - Harold ja Maude (1971)

Ohjannut Hal Ashby
USA 1971, 91 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bud Cort, Ruth Gordon, Vivian Pickles

Grab the shovel, Harold!
Teini-ikäinen Harold (Cort) harrastaa hautajaisia ja itsemurhia, sillä hän inhoaa elämäänsä rikkaan pintaliitäjä-äitinsä (Pickles) käskytettävänä. Haroldin äiti ei tietenkään voi sietää poikansa ankeutta, ja niinpä hän yrittää ahkerasti järjestellä Haroldin tulevaisuutta salonkikelpoisempaan suuntaan. Samaan aikaan Harold tutustuu liki kahdeksankymppiseen Maudeen (Gordon), joka puolestaan on elämästään täysillä nauttiva boheemi vauhtimummo. Kaksikon välille syntyy nopeasti ainutlaatuinen sielunkumppanuus.

Harold ja Maude on musta ja romanttinen komedia, joka ilkkuu poliiseille, papeille, psykiatreille ja kaikelle mahdolliselle urautuneelle jäykkyydelle. Elokuva on kuitenkin myös hyväntuulista ylistystä elämänilolle, uusille mahdollisuudelle ja ylipäätään kaiken ihanalle ainutkertaisuudelle. Harold ja Maude asettaa vastakkain kuolemalla leikittelevän teinipojan ja elämänjanoisen mummelin: roolit ovat hauskasti käänteiset, jos verrataan aikakauden muihin kapinallisiin elokuviin. Tämä elokuva tosin tuntuu radikaalilta vielä tänäkin päivänä. Päähenkilöt ovat hurmaavia, yllättävä tarina on hauska ja Cat Stevensin tunnelmalliset laulut ovat omiaan viimeistelemään sympaattisen kokonaisuuden.

Eriskummallinen genreyhdistelmä Harold ja Maude oli valtaosalle aikalaiskatsojille liian musta väriltään, eikä se juuri saanut ymmärrystä osakseen ilmestyessään. Ohjaaja Hal Ashbyn (1929─1988) kannalta tilanne oli kurja, sillä edellinenkään ohjaustyö ei ollut tuonut menestystä. Aiempi Hollywood-ura leikkauspöydän äärellä (esim. Yön kuumuudessa, 1967) antoi vielä luottoa tulevaan ja jo varsin pian Ashby sai mainetta myös ohjaajana. Harmi siis, että lopulta huumeongelma vei visionäärin mukanaan. Harold ja Maude nautti ohjaajansa elinajan vain marginaalista kulttisuosiota, mutta viime vuosikymmenten aikana maine on onneksi kasvanut.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Le souffle au coeur - Rakas sydän (1971)

Ohjannut Louis Malle
Ranska, Italia & Länsi-Saksa 1971, 118 min.
Draama
Pääosissa: Benoît Ferreux, Lea Massari

Lots of things can happen between a man and a woman.
Laurent Chevalier (Ferreux) on 15-vuotias nuorukainen, joka harjoittelee aikuisuuden ensiaskeleita kurittomien isoveljiensä opastuksella. Lapsuuden viattomuudesta muistuttaa lempeä äiti Clara (Massari), jonka avioliiton ulkopuolisen salasuhteen paljastuminen kuitenkin avaa Laurentin silmät katsomaan äitiään uudella tavalla. Vuoteen 1959 sijoittuva ajaton kasvukertomus on samalla kiehtova kuvaus aikakaudesta, jona puheenaiheet kietoutuivat Vietnamin (tai Indokiinan) sodan ympärille ja levysoittimista raikasi Charlie Parkerin kiihkeä jazz.

Rakas sydän (engl. Murmur of the Heart) perustuu ohjaaja Louis Mallen (1932─1995) omiin nuoruusmuistoihin, vaikka mukana on aimo annos fiktiotakin. Keksittyä on esimerkiksi Lea Massarin näyttelemä Clara, joka ei ole kovin perinteiseen tapaan äidillinen. Laurentin ja hänen veljiensä huoltajana toimii ankaran gynegologi-isän lisäksi pikemminkin perheen taloudenhoitaja, kun taas Clara vapaana sieluna toimii lähinnä lapsiaan hemmottelevana kaverina. Claran ja Laurentin välinen suhde kuvaa silmiinpistävän freudilaisesti aikaa lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Heräävää seksuaalisuutta käsittelevä Rakas sydän valloitti aikanaan niin kriitikot kuin yleisötkin, eikä palkintoehdokkuuksiakaan uupunut. Suurimmat voitot jäivät saamatta, mutta vuosien myötä kasvanut klassikon maine lienee lopultakin yksittäisiä pystejä suurempi palkinto. Elokuvaa tekee mieli myös verrata toiseen klassikkoon, 400 kepposta (1959), joka sekin on ohjaajansa lapsuusmuistoihin perustuva kasvukertomus. Elokuvien päähenkilöiden kohtalo vain on sangen erilainen. Hyväosaisen Laurentinkaan nuoruudesta ei toki tragediaa puutu, mutta tässä elokuvassa lempeys lopulta voittaa.

Pisteytys:
8/10

perjantai 16. elokuuta 2019

W.R. - Misterije organizma - W.R. - Organismin mysteerit (1971)

Ohjannut Dusan Makavejev
Jugoslavia & Länsi-Saksa 1971, 84 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Milena Dravic, Jagoda Kaloper

Comrade lovers, for your health's sake, fuck freely!
Serbialainen ohjaaja Dusan Makavejev (1932─2019) on tunnettu rajoja rikkovista elokuvistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1960─1970-luvuilla. W.R. - Organismin mysteerit (engl. W.R.: Mysteries of the Organism) on Makavejevin teoksista taatusti tunnetuin, mutta ei siltikään kovin kuuluisa. Jugoslavialaista mustaa aaltoa edustava teos tarkastelee kotimaansa ongelmia mustan huumorin keinoin ja on täten kaukana Hollywoodin valtavirrasta, vaikka käsitteleekin aikakautensa suuria teemoja ─ kommunismia ja seksuaalisuutta.

W.R. ei tyydy tarkastelemaan aikansa ilmiöitä ulkokultaisesti, vaan yhdistää luovasti ronskit seksikohtaukset  ja psykiatri Wilhelm Reichin orgasmitutkimukset Stalinin aikaiseen propagandaan. Elokuvan rakenne ei ole kovin helppo, mutta punaisen langan saattaa ainakin hetkittäin löytää, jos hiemankaan tuntee surrealistista elokuvaperinnettä. Ennen varsinaisen filmin alkua W.R. valmistelee katsojiaan lyhyillä alkuteksteillä, joista tärkein on kehoitus nauttia, tuntea ja nauraa. Näiden kolmen avainsanan avulla homman jujusta saa parhaiten otteen, vaikka aivan ensikatselulla elokuva ei välttämättä täysin avaudukaan.

Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa kuvattu kriittinen W.R. ei päässyt levitykseen kotimaassaan, mutta filmi ei silti jäänyt vaille huomiota. Cannesissa kriitikot ottivat elokuvan vastaan ilolla ja Berliinissä Makavejev sai FIPRESCI-kunniamaininnan. Suomessakin K-18-leiman saanut filmi keräsi yllättävän runsaasti katsojia, ehkäpä osittain lukuisten seksikohtausten ansiosta. W.R. yhdistelee erilaisia tyylisuuntia hauskan kekseliäästi, mutta kiistämättä filmi on myös hitusen raskasta seurattavaa. Mikäli Balkanin kylmän sodan aikainen poliittinen historia kiehtoo, tätä elokuvaa ei sovi ohittaa.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Walkabout - Erämaan vangit (1971)

Ohjannut Nicolas Roeg
Iso-Britannia & Australia 1971, 100 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Jenny Agutter, Luc Roeg, David Gulpilil

Well, where are we now?
Teinityttö (Agutter) ja hänen pikkuveljensä (Roeg) jäävät yksin Australian karulle aavikolle. Päiväkausia harhailtuaan kaksikko törmää onnekseen aboriginaalinuorukaiseen (Gulpilil), joka on suorittamassa "walkaboutiaan", nuoruuden riittiä, jonka aikana miehenalun on määrä vaeltaa yksin luonnon armoilla kuukausikaupalla. Satunnainen kohtaaminen johtaa idylliseen yhteiseloon, joka ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti.

Erämaan vangit on Nicolas Roegin (1928─2018) kulttiteos, joka muistetaan ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Unenomainen seikkailu on samanaikaisesti sekä symbolinen kertomus että arkinen tapahtumasarja, joskaan ei tavanomainen arkipäivän kuvaus. Käsitteleekö elokuva nuorta lempeä ja aikuistumista, vaiko sittenkin villin ja sivistyksen kohtaamista, yhteyden löytymistä ilman yhteistä kieltä? Perimmäinen sanoma jää mysteeriksi, eikä sitä välttämättä tarvitse tällä matkalla löytääkään. Juuri tämän onnistuneen epävarmuuden vuoksi teos kuitenkin on kiehtova.

Upeasti kuvattu ja kauniilla soundtrackilla viimeistelty Erämaan vangit on tietynlaista eskapismia, jota harjoitettiin myös Roegin elokuvassa Performance (1970). Kummassakin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat fyysisestikin kauas arkitodellisuudesta, mutta matkan päämäärä ei välttämättä tuo autuutta. Kummankin elokuvan matka sitä paitsi tehdään pakon edessä: kyse on kaiketi lopulta siitä, että virran vietävänä räpiköidessään saisi pidettyä päänsä pinnalla. Filosofinen Erämaan vangit ei ilmestyttyään juuri menestynyt Australiassa, mutta vastaanotto oli parempi Euroopassa, uuden aallon juurilla. Roegin visiot noteerattiin Cannesissa ja elokuva pääsi jopa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
8/10

maanantai 12. elokuuta 2019

McCabe & Mrs. Miller - McCabe ja Mrs. Miller (1971)

Ohjannut Robert Altman
USA 1971, 120 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Julie Christie

I got poetry in me!
Uhkapeluri John McCabe (Beatty) saapuu tuoreeseen pikkukaupunkiin ja onnistuu päihittämään paikalliset kaivostyöläiset pokeripelissä. Mystisen maineen saava karismaattinen McCabe päättää jäädä kaupunkipahaseen ja rikastua tosissaan perustamalla bordellin. Liikekumppanikseen McCabe saa itseään fiksumman Constance Millerin (Christie), jonka oopiuminhuuruiset haaveet upeasta ilotalosta mahdollistuvat McCaben rahavarojen ansiosta. Kukoistavan liiketoiminnan esteeksi tulevat paikallisen kaivosyhtiön pomot, jotka haluavat päästää ahneen McCaben päiviltä.

Robert Altmanin (1925─2006) omaperäinen western viis veisaa lännenelokuvan lajityypin perinteistä. Näillä uudisasukkaiden mailla ei sankareita nähdä, sillä kurjissa oloissa elävä väki on viinaanmenevää, ahnetta ja hieman pikkumaistakin sakkia. Puutteessa sikiää tosin sitkeys, jolla oli osansa lännen valloituksessa ─ mutta niin myös rahalla ja häikäilemättömyydellä. Elokuvan pikkukaupunki on niin masentavan liejuinen, ette sen maisemia tee mieli nostalgisoidakaan. Kuitenkin suuri kurjuus on kuvattu ihmeen kauniisti ja viehättävän tarkkanäköisesti!

Genrensä uudistajana McCabe ja Mrs. Miller on samaa sarjaa kuin Altmanin hittifilmi M*A*S*H (1970), vaikka elokuvat eivät muuten muistutakaan toisiaan. Lisäksi, M*A*S*H:n tapaan, myös tämä elokuva menestyi hienosti, vaikka Oscar-kisassa ansiot jäivät ainoastaan Julie Christien saamaan ehdokkuuteen. Ainakin näin jälkeenpäin ällisteltynä ihmetyttää, ettei kuvaaja Vilmos Zsigmond päässyt akatemiakisaan mukaan, vaikka saipa hän sentään BAFTA-ehdokkuuden. Viimeisenä, joskaan ei vähäpätöisimpänä asiana on syytä mainita elokuvan tyylikkään minimalistinen soundtrack, joka on Leonard Cohenin käsialaa.

Pisteytys:
8/10

torstai 8. elokuuta 2019

Wake in Fright - Kova loma (1971)

Ohjannut Ted Kotcheff
Iso-Britannia, Australia & USA 1971, 109 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Gary Bond, Donald Pleasence, Chips Rafferty

Have a drink, mate?
Erään australialaisen pikkukylän opettaja John Grant (Bond) päästää luokkansa joululomalle ja vaihtaa itsekin vapaalle. Lomaa on odotettu, mutta vähitellen käy selväksi, ettei opettajan työ ole miehelle varsinainen unelma-ammatti. Vapaa-ajan vietto yltyy älyttömäksi ryyppäysreissuksi uusien tuttavien kesken, jotka tapaavat viettää lomiaan rankasti rellestäen.

Kova loma sopisi katsottavaksi loman alkuun, mutta tämän katselussa on toki puolensa ensimmäisellä työviikollakin. Tosin vaikka elokuvan alussa varsin viattomasti nautitaan pari rentouttavaa olutta, pian arjen inho syvenee ällistyttäviin mittasuhteisiin. Mieleen tulee nopeasti, minkä vuoksi eurooppalaisia taannoin Australiaan rahdattiin: hiekan keskellä sinnittelevät pikkukaupungit ovat vankiloita, joissa selviää vain raskain ja osin laittomin huvein. Juopottelijat eivät ole mitään laitapuolen kulkijoita, vaan samassa ryyppyremmissä hulluttelevat opettajan lisäksi poliisi ja lääkäri.

Vastenmieliseksi kasvava rellestyselokuva on puistattavuudessaan onnistunut kuvaus siitä, kuinka painajaismaista arkea paetaan vielä ahdistavampaan lomatodellisuuteen. Kova loma onnistuu kuvaamaan alkoholismia, krapulamorkkista ja myös uhkapelien tuomaa hetken huumaa raa'an rehellisesti, eikä hoopoilijoiden törttöilyn seuraamisessa ole mitään hauskaa. Elokuvan rankka tyyli edustaa niin kutsuttua ozploitaatiota eli australialaista eksploitaatiota, tunnetuin tyylin edustaja lienee Mad Max (1979) jatko-osineen. Uuden aallon vanavedessä syntynyt filmi kuvasi todellisuutta niin villistä perspektiivistä, etteivät australialaisyleisöt heti ottaneet elokuvaa omakseen. Cannesissa Kova loma kuitenkin menestyi ja parin vuosikymmenen päästä filmi nousi kulttimaineeseen Australiassakin.

Pisteytys:
7/10

tiistai 6. elokuuta 2019

The French Connection - Kovaotteiset miehet (1971)

Ohjannut William Friedkin
USA 1971, 104 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Gene Hackman, Fernando Rey, Roy Scheider

All right, Popeye's here!
Huumekytät Jimmy "Popeye" Doyle (Hackman) ja Buddy "Cloudy" Russo (Scheider) saavat vihiä suuren huumelastin salakuljetuksesta. Jättimäisen keikan taustalta paljastuu kokonainen salakuljetusliiga "The French Connection", jota johtaa ranskalainen Alan Charnier (Rey). Kovalla höyryllä töitään paiskiva ja valtuuksiaan venyttävä Popeye pääsee Charnierin jäljille, mutta ovela kriminaali lipeää poliisien hyppysistä kerta toisensa jälkeen.

Kovaotteiset miehet on räiskyvä paketti täynnä nyrkkitappeluita, kaahauksen huumaa ja takaa-ajojen jännitystä. Railakas toimintaelokuva eläytyy rähjäisissä maisemissa huumeongelman kanssa painivien poliisien asemaan ja on on yhtä ajankohtainen kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Likainen Harry (1971). Elokuvat ovat keskenään hyvin samankaltaisia: tapahtumat perustuvat ajankohtaisiin rikosilmiöihin ja päähenkilöt ovat varsinaisia kovanaamoja. Kovaotteiset miehet kuitenkin vastaanotettiin hieman lempeämmin, ehkäpä huumesalakuljetus puistatti vähemmän kuin häikäilemätön salamurhaaja.

Viiden Oscarin (mm. paras elokuva) arvoisesti menestynyt Kovaotteiset miehet ei ole se kaikkein tyypillisin Oscar-voittaja, mutta kaiketi uutuudenviehätys ja samalla ajankohtaisuus vetosivat kriitikoihin ja raateihin. Nykypäivänä kyttien nihilismi ja jopa rasismi kohottaa kulmakarvoja, mutta kuvaapa tämä toisaalta aika osuvasti aikaansa. Muutoin tarina soljuu eteenpäin mukavasti ja Oscarinsa ansainnut Gene Hackman loistaa roolissaan keinoja kaihtamattomana ja hieman viinaanmenevänä poliisina. Sinnikkään "Popeyen" seikkailut eivät jääneet vain tähän yhteen filmiin, vaan hänet päästettiin jälleen huumejuttujen jäljille elokuvassa Kovaotteiset miehet II (1975).

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 4. elokuuta 2019

The Hired Hand - mies ja ase (1971)

Ohjannut Peter Fonda
USA 1971, 90 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Peter Fonda, Warren Oates, Verna Bloom

If it gets, you know, the way it can out there... you just turn around.
Kiertolaiselämää viettäneet ystävykset Harry Collings (Fonda) ja Arch Harris (Oates) ovat elättäneet itsensä vuosikaudet erilaisilla hanttihommilla. Harry saa lopulta ajelehtimisesta tarpeekseen ja päättää palata vaimonsa Hannahin (Bloom) luokse. Epäluuloinen Hannah suostuu ottamaan miehensä takaisin vain palkattuna apulaisena, mutta hiljalleen vanhat tunteet palaavat. Vanhoista siteistä luopuminen on Harrylle vaikeaa, varsinkin, kun vanha toveri Arch saattaa olla vaarassa.

The Hired Hand - mies ja ase on näyttelijä Peter Fondan esikoisohjaus. Lännenelokuvaksi filmi on tunnelmaltaan jopa meditatiivinen, eikä nimisuomennoksen "mies ja ase" oikein istu tarinaan, vaikka toki elokuvassa nähdään pari pyssyäkin. Rauhallisuus korostuu pitkien ja kauniiden montaasiotosten äärellä, joissa lännen komeat maisemat pääsevät esille runollisella tavalla. Ne korostavat haikeaa kertomusta, joka käsittelee ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta myös eroa ja luopumisen tuskaa. Kokonaisuus on kaunis ja tarina on yksinkertaisuudessaan toimiva, vaikka voisi se kenties olla hieman oivaltavampikin.

Ilmestyessään The Hired Handin salat eivät avautuneet yleisöille saati kriitikoille kovin hyvin, ehkäpä 1970-luku ei ollut otollista aikaa joko liian perinteiseltä tai kummallisen eksistentialistiselta tuntuneelle lännenelokuvalle. Filmin tyylille löytyi paremmin vastakaikua 2000-luvulla, jolloin The Hired Hand nostettiin jalustalle ja sen taannoinen ajankohtaisuus valkeni uudella tavalla. Aikansa henki on helpointa havaita, kun vertaa elokuvaa Peter Fondan tähdittämään Easy Rideriin (1969). Näennäisesti filmit sijoittuvat täysin eri aikakauteen ja käsittelevätkin hieman eri aiheita, mutta kumpikin edustaa kiinnostavalla tavalla aikansa nuorisosukupolven tapaa tarkastella maailmaa.

Pisteytys:
7/10

perjantai 2. elokuuta 2019

Heinäkuun elokuvat 2019

Reservoir Dogs
Ohjannut Quentin Tarantino
USA 1992, 99 min.
Rikos, Trilleri, Draama
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Michael Madsen, Steve Buscemi



Tragikoomisen rikollisjoukon keikka menee pieleen, koska joku joukosta lavertelee. Reservoir Dogs koostuu pääasiassa paskanjauhannasta, jota rytmittävät ajoittaiset verenroiskeet ja laukeavat aseet. Quentin Tarantinon toinen kokopitkä elokuva on samalla miehen läpimurto ja edustaa mainiosti sitä nokkelaa raikkautta, jonka vuoksi Tarantino sittemmin julistettiin uuden tyylin airueksi. Harmi vaan, että tällä vuosituhannella suunta on ollut tasaisessa laskussa.

Pisteytys: 8/10

A Star is Born
Ohjannut Bradley Cooper
USA 2018, 136 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Lady Gaga, Bradley Cooper




Rocktähti Jackson Maine (Cooper) avittaa tuntemattoman Allyn (Gaga) tähteyteen, vaikka oma ura on vaakalaudalla. Voiko kuka vain olla tähti ja mitä kaikkea se vaatii? A Star is Born on jo neljäs saman tarinan filmatisointi. Ensimmäisessä (1937) ja toisessa (1954) elokuvassa ollaan Hollywoodissa, mutta kolmannessa (1976) siirryttiin musiikin maailmaan. Tämä versio muistuttaa 1970-luvun esikuvaansa: molempien elokuvien naispäätähdet ovat filmien parasta antia ja valtavirtaista poppia edustavat biisit menestyivät Oscarin arvoisesti, mutta siinäpä se. Bradley Cooperin roolityö on hyvä, mutta esikoisohjauksesta ei voi sanoa samaa. Valmiiksi pureskeltu massaelokuva tuntuu nuivalta ja mitäänsanomattomalta, vaikka ei olekaan täysin toivoton tapaus.

Pisteytys: 5/10

Oma maa
Ohjannut Markku Pölönen
Suomi 2018, 108 min.
Historia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Oona Airola, Konsta Laakso




Sotien raskaisiin jälleenrakennusvuosiin sijoittuva Oma maa kertoo nuorenparin tarinan pohjoiskarjalaisella asutustilalla. Oona Airola on pääroolissaan aito ja raikas, kun taas elokuvan estetiikka luottaa perinteisen romantisoituun Suomi-Filmien kuvastoon. Nostalginen tyyli on tuttua Markku Pölöstä, vaikka on tässä elokuvassa sentään ripaus realismiakin. Harmittaa, että varsinkin elokuvan jälkimmäinen puolisko on tehty hätiköiden ja juonenkäänteet töksähtelevät.

Pisteytys: 6/10

Shoplifters - perhesalaisuuksia
Ohjannut Hirokazu Kore-eda
Japani 2018, 121 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Lily Franky, Sakura Andô, Jyo Kairi, Kirin Kiki




Kultaisella Palmulla palkittu Shoplifters kertoo perheestä, joka ei ole muodostunut biologisten siteiden perusteella. Elokuva jatkaa temaattisesti samaa perheen muodostumisen teemaa, jota Hirokazu Kore-eda on käsitellyt jo esimerkiksi elokuvassaan Isänsä poika (2013) Jos haluaa verrata Kore-edaa japanilaiseen mestariin, Shoplifters on hieman samaan tapaan tyynnyttävä rytmiltään kuin Yasujiro Ozun Ensimmäinen matka (1953) ja Kiertolaiset (1959). Elokuvia yhdistää myös ennakkoluuloton tapa käsitellä ihmisyhteisöjä.

Pisteytys: 8/10

Apollo 13
Ohjannut Ron Howard
USA 1995, 140 min.
Seikkailu, Historia, Draama
Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Ed Harris




Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa myötäeletään epäonnisen Apollo 13 -kuulennon vaiheita. Pääpiirteissään Apollo 13 seuraa varsin tarkasti lennon vaiheita todellista dialogia myöten, vaikka tietenkin valkokankaalle on lisätty hieman jännitteitä ja muutettu repliikkejä iskevimmiksi. Reissun lopputulos on toki jo tiedossa, mutta on silti jännittävää seurata, miten tapahtumat etenivät. Jotta piina ei kävisi sietämättömäksi, varmuutta onnelliseen loppuun tuo tietenkin jälleen yksi Tom Hanksin rooli arjen sankarina.

Pisteytys: 7/10

Charlie and the Chocolate Factory - Jali ja suklaatehdas
Ohjannut Tim Burton
USA, Iso-Britannia & Australia 2005, 115 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Deep Roy



Köyhä Charlie (Highmore) pääsee vierailulle maagiseen suklaatehtaaseen ja tapaa vinksahtaneen tehtailijan Willy Wonkan (Depp). Tim Burtonin elokuva on melko uskollinen tulkinta Roald Dahlin samannimisestä lastenkirjasta (1964). Siinä missä Mel Stuartin Jali ja suklaatehdas (1971) on iloisen kirjava ja esittelee lapsia ymmärtävän hassun Wonkan, Burtonin versio on synkempi ja Johnny Deppin tulkitsema Wonka onkin kiinnostunut vain suklaasta ja itsestään. Tyylillisesti elokuva jatkaa Burtonin edelliselokuvan Big Fishin (2003) tiellä, samassa synkässä hattaramaailmassa. Sinne tänne ripotellut villit ideat ja vitsit kannattelevat tarinaa ällöttävän näköisen muovimaailman keskellä, joka ehkä näytti paremmalta vielä viime vuosikymmenellä.

Pisteytys: 5/10