E.T. the Extra-Terrestial (1982)

Ohjannut Steven Spielberg

USA 1982, 114 min.

Scifi, Draama

Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore, Dee Wallace

 

We could grow up together, E.T.

 

E.T. the Extra-Terrestial on lämminhenkinen scifisatu ulkoavaruuden muukalaisen ja Elliot-pojan (Thomas) ystävyydestä. Kalifornian metsiin pesiytyneen avaruusaluksen yksi matkalainen jää maahan, kun hallituksen agentit rymistelevät rauhanomaisten alieneiden laskeutumispaikalle. Onneksi lähistön lapsiperheessä on avuliaita ystäviä, joiden kanssa olento löytää yhteisen kielen.

Sydämellinen E.T. ponnahti ilmestyttyään maailmanmaineeseen ja siitä tuli ilmestymisaikanaan tuottoisin elokuva kautta aikain. Oscar-palkintoja tuli neljä (mm. musiikeista ja erikoistehosteista). Valtavan maineen jälkilämpö tuntui omassakin lapsuudessani, vaikka synnyin viisi vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen: E.T.-pehmolelu kului käsissäni, luin elokuvasta tehdyn kirjan ainakin kahdesti ja itse filmiä katseltiin mummolassa jouluna ─ itse kertomus tosin sijoittuu Halloweenin aikaan.

Valtavan suosion saanut E.T. tuntuu yhä ajattomalta sadulta. Elokuvan päähenkilöksi nousee hauskasti ilmeikäs nukke, jonka kautta peilataan Elliot-pojan mielenmaisemia. Steven Spielberg on kertonut vanhempiensa avioeron ja isän kaipuussa eletyn lapsuuden inspiroineen käsikirjoittamista. Myös yksinäinen Elliot varttuu äitinsä ja sisarustensa kanssa, mutta onneksi taivaalta tipahtaa hänelle ystävä, kasvukumppani ja herkkä kuuntelija. Tarinan aihe ei ole vuosien saatossa vanhentunut. Toteutuskin tuntuu yhä tuoreelta, mutta elokuvasta on silti väännetty ns. paranneltu versio vuonna 2002. Katsoin jälleen alkuperäisen elokuvan, uutta en muista edes nähneeni.

Pisteytys:

8/10

Raiders of the Lost Ark - Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Ohjannut Steven Spielberg

USA 1981, 115 min.

Seikkailu, Toiminta

Pääosissa: Harrison Ford,  Karen Allen, Paul Freeman

Throw me the idol!

Arkeologi Indiana Jones (Ford) tunnetaan nokkelana seikkailijana, joka ei jää pulaan tiukassakaan tilanteessa. Yhdysvaltain hallitus houkuttelee Indyn metsästämään juutalaisten pyhää aarretta, legendaarista liitonarkkia, jonka uskotaan tekevän löytäjästään voittamattoman. Tehtävä on kiireinen ja vaarallinen, sillä vallanhimoiset natsit ovat jo saaneet aarteenmetsästyksessä tuntuvan etumatkan.

Seikkailuelokuvien suuri klassikko on täynnä näyttävää toimintaa ja lapsenomaista leikkimieltä. Vauhdikkaaseen tarinaan on helppo lähteä mukaan täydestä sydämestään, ja niinpä maagisen aarteen taikavoimatkaan eivät tunnu hiukkaakaan epäuskottavilta. Hyvän ja pahan välinen taistelu on mustavalkoista, mutta sen syvempiä sävyjä tarina ei edes tarvitse. Ei liene suurikaan spoileri kertoa, että tällaisessa tarinassa ahneella on tietenkin kurja loppu.

Nostalgiaan ja kadonneen maailman viehätykseen luottava elokuva lainaa itseään vanhempia klassikoita (esim. Arabian Lawrence, 1962), mutta vielä enemmän Indiana Jonesin seikkailut ovat inspiroineet myöhempiä kulttuurituotteita aina elokuvista peleihin. Kadonneen aarteen metsästäjät oli ilmestymisvuotensa megahitti, joka menestyi lippuluukkujen ohella myös palkintogaaloissa. Teknisistä saavutuksista elokuva palkittiin neljällä Oscarilla (mm. parhaat erikoistehosteet). Indiana Jonesin seikkailuita on sittemmin tehty kolme lisääkin (1984, 1989 sekä 2008). Vielä neljännenkin jatko-osan pitäisi jo olla tuloillaan, vaikka tälläkin seikkailuarsenaalilla jo pärjättäisiin.

Pisteytys:

9/10

The Empire Srikes Back - Imperiumin vastaisku (1980)

Ohjannut Irvin Kershner
USA 1980, 124 min.
Seikkailu, Toiminta, Scifi
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, David Prowse, James Earl Jones, Frank Oz

Join me, and together we can rule the galaxy...

George Lucasin Star Wars (1977) oli valtava hitti, ja sen jatko-osa Imperiumin vastaisku on sittemmin nimetty koko tähtienvälisen sotasaagan uljaimmaksi teokseksi. Elokuva jatkaa tarinaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin: kapinallisten joukot jatkavat taistelua imperiumin mahtia vastaan, mutta imperiumin Darth Vader (Prowse/Jones) kiristää otettaan. Samaan aikaan nuori Luke Skywalker (Hamill) lähtee etsimään salaperäistä Yodaa (Oz) kouluttautuakseen jediritariksi.

Kassamagneetiksi tähtihävittäjän lailla ampaissut Imperiumin vastaisku on edelleen näyttävä elokuva. Parhaiden erikoistehosteiden Oscar ei mennyt hukkaan! John Williamsin legendaariset sävellykset (eritoten The Imperial March) eivät kuitenkaan Oscariin riittäneet, vaikka muita palkintoja jylhät sävelmät saivatkin. Palkintogaalojen menestys heijastelee filmin vastaanottoa, sillä valtavasta suosiosta huolimatta Imperiumin vastaisku jakoi aluksi kriitikoiden mielipiteet.

Mahtipontinen avaruusooppera ei suotta ole arvostettu teos. Ensimmäisen osan aloittama tarina pääsee kasvamaan ja aikuistumaan, mutta lapsenomaista löytämisen riemua ja mielikuvitusta ei olla hylätty. Uudet erikoiset planeetat, hassunnäköiset, kokoaan suuremmat piipertäjät ja mystiset avaruusasemat kutkuttavat mielikuvitusta.  Imperiumin vastaisku muistetaan myös yhdestä kaikkien aikojen kuuluisimmasta juonenkäänteestä, joka lienee tuttu heillekin, jotka ovat jättäneet Tähtien sodat katsomatta. Klassinen hyvän ja pahan välinen taistelu on idealtaan naiivi, mutta toisinaan yksinkertainen idea vaan saadaan toimimaan loistavasti.

Pisteytys:

9/10

Close Encounters of the Third Kind - Kolmannen asteen yhteys (1977)

Ohjannut Steven Spielberg
USA 1977, 137 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Richard Dreyfuss, François Truffaut, Teri Garr, Melinda Dillon

Have you recently had a close encounter?

Emme sittenkään ole maailmankaikkeudessa yksin! Seikka valkenee tavalliselle perheenisälle ja duunarille Roy Nearylle (Dreyfuss) yllättävän ufo-havainnon myötä. Työt ja perhe saavat jäädä sivuun, kun Roy uppoutuu pakonomaisesti mielensä syövereihin kaivertuneisiin salaisiin viesteihin. Kohtalotoveriksi löytyy yksinhuoltajaäiti Jillian Guiler (Dillon), ja pian kaksikko lähtee tien päälle vaistojensa viemänä. Erikoiset havainnot eivät ole jääneet huomaamatta myöskään tutkijoilta, joiden salaiset tutkimusasemat vetävät ufoja kohdanneita ihmisiä puoleensa magneetin lailla.

Vakava, mutta lapsenmielisellä riemulla tehty scifielokuva oli jo toinen Steven Spielbergin megahitti. Erinomaisesti menestyneen Tappajahain (1975) jälkeen syntynyt Kolmannen asteen yhteys tuotti myös jättitulot ja keräsi palkintoehdokkuuksia. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tosin tuli pysti vain kuvauksesta, joka kiistämättä on tehty tyylillä. Ikoniseksi muodostuneesta perunamuussivuoresta hypnotisoitunut Richard Dreyfuss ei saanut pääosastaan edes ehdokkuutta, mutta saman vuoden gaalassa voiton toi romcom Rakkaus ei sula sateessakaan (1977).

Taitaa kuitenkin olla niin, että ällistyneen perheenisän sijaan elokuvan varsinaisessa pääosassa on kiehtova kohtaaminen tuntemattoman elämänmuodon kanssa. Kolmannen asteen yhteys ottaa vaikutteita 1950-luvun scifileffoista, mutta tyylikkäät efektit vievät ulkoavaruuden vieraiden kohtaamisen aivan uudelle tasolle. Tehosteet näyttävät hyvältä edelleenkin ja niistä olisi kyllä Oscar ansaittu, mutta voiton kisassa vei näyttävä Star Wars (1977). Varsinainen avaruusmanian vuosi! Kolmannen asteen yhteys pysyy kuitenkin vakaasti maan kamaralla ja leikittelee erilaisilla kysymyksillä, joita avaruusolentojen kohtaaminen voisi herättää. Millaisia ufot ovat? Entä avaruusolennot? Kuinka heidän kanssaan kommunikoidaan? Samat teemat kiehtovat edelleenkin: lähimenneisyydessä niitä on jälleen tutkinut esimerkiksi menestyselokuva Arrival (2016).

Pisteytys:
8/10

Jaws - Tappajahai (1975)

Ohjannut Steven Spielberg
USA 1975, 124 min.
Trilleri, Seikkailu, Draama
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw

You're gonna need a bigger boat!

Idyllinen Amityn saari heräilee alkavaan kesäsesonkiin, joka täyttää rannat turisteista. Tällä kertaa rantalomat kuitenkin ovat vaarassa jäädä toteutumatta, sillä poliisipäällikkö Martin Brody (Scheider) uskoo hain uhkaavan saaren turvallisuutta. Brody vaatii rantoja suljettavaksi, mutta kaupunginhallinto pormestaria myöten ei ota neuvoja kuuleviin korviinsa. Uhrimäärän kasvaessa apuun astuvat meribiologi Matt Hooper (Dreyfuss) sekä karski hainpyytäjä Quint (Shaw).

Tappajahai on mestarillisesti luotu trilleri, joka teki Steven Spielbergistä (1946─) kuuluisan. Nautinnollisen piinan viimeistelee John Williamsin ikoninen sävellystyö. Eipä toki sovi vähätellä Tappajahain muitakaan ansioita, sillä kokonaisuus on tyylikkäästi paketissa niin leikkausta kuin näyttelijäntyötäkin myöten. Mekaaninen haikin on mainio! Tarkkasilmäiset ehkä huomaavat muutoksia hirviön koossa matkan varrella, mutta eipä tuo kokonaisuutta latista. Jännityksen määrässä ja laadussa jättimäisen hain luomaa epätietoisuutta ja pelkoa voi hyvin verrata Alfred Hitchcockiin.

Peter Benchleyn samannimiseen bestselleriin (1974) perustuva Tappajahai julkaistiin massiivisen mainoskampanjan siivittämänä. Hyytävästä kesäjännäristä tuli valtava menestys ja kaikkien aikojen kassamagneetti, jonka seurauksena edelleen saamme nauttia (tai "nauttia") kesäsesonkiin tuotetuista, megahiteiksi tarkoitetuista lomaleffoista. Tappajahai sai sittemmin neljä jatko-osaa (1978─1987), ja niiden lisäksi ikoninen haikauhu on toiminut inspiraationa lukemattomille veden vaaroihin keskittyville jännäreille ja toki parodioillekin.

Pisteytys:

9/10

The Towering Inferno - Liekehtivä torni (1974)

Ohjannut John Guillermin
USA 1974, 165 min.
Toiminta, Trilleri, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Steve McQueen, William Holden, Faye Dunaway, Fred Astaire

Son of a bitch gave us an impossible job!

San Franciscossa juhlitaan uuden 138-kerroksisen pilvenpiirtäjän avajaisia. Ulkoisesti kaikki vaikuttaa olevan erinomaisessa kunnossa, mutta huimiin korkeuksiin kohoavan lasitornin sisällä piilee vaara. Arkkitehdin (Newman) suosituksista huolimatta rakennusmateriaalit eivät nimittäin ole mitään priimatavaraa. Mittavat juhlallisuudet ovat vasta päässeet alkamaan, kun talossa syttyy pieni varastopalo ─ eikä aikaakaan, kun lieskat räjähtävät täysin hallitsemattomaksi katastrofiksi.

Katastrofielokuvien lajityyppi nousi suosioon 1970-luvun alussa ja monen filmin taustalla hääri genreen erikoistunut tuottaja Irwin Allen. Liekehtivä torni toi Allenille Oscar-ehdokkuuden, mutta vuoden parhaaksi filmiksi elokuvasta ei ollut. Kahdeksasta ehdokkuudesta elokuva voitti kuitenkin kolme (kuvaus, leikkaus ja laulu). Hauskana knoppina mainittakoon, että Fred Astaire sai sivuosastaan ainoan Oscar-ehdokkuutensa, vaikka musikaaleista tunnetun miehen tanssiliikkeet jäivät sangen vähäisiksi! Oscareita ja ylipäätään suurmenestystä haettiin kovilla paukuilla ja polttamalla talon lisäksi tukuittain rahaa: huippuosaamista tarvittiin niin paljon, että filmiä varten Fox ja Warner yhdistivät voimansa. Ainakin rainaan saatiin loistonäyttelijöitä, jotka pitävät mielenkiinnon yllä.

Liekehtivän tornin menestys on vuosien saatossa haalennut eritoten siksi, että genren kliseet ovat tulleet sangen tutuiksi. Jyhkeimmät stereotypiat löytyvät elokuvan hahmoista: mukana on järjenvastaisesti toimiva panikoitunut väkijoukko, urheita miehiä, mokomakin liero ja toisiaan hellästi hyvästeleviä pariskuntia. Samat tutut voi bongata vaikkapa Titanicissa (1997)! Elokuvan efektit ovat tietenkin hieman nahistuneet, mutta se ei tässä tapauksessa pääse haittaamaan katselua lainkaan. Kliseitä ja teknologian kehitystä suurempi ongelma on elokuvan naurettavan pitkä kesto, joka vielä nivoutuu jo mainittuun ennalta-arvattavuuden ongelmaan. Onneksi hieman jännitystäkin irtoaa ja kuumotusta lisää huomio siitä, että vuonna 1974 Liekehtivän tornin 515-metrinen surmanloukku oli ennätyksellisen korkea! Oikeasti tuo mitta saavutettiin vasta 2000-luvulla.

Pisteytys:
6/10

The Long Goodbye - Pitkät jäähyväiset (1973)

Ohjannut Robert Altman

USA 1973, 112 min.

Rikos, Komedia, Draama

Pääosissa: Elliott Gould, Nina van Pallandt, Sterling Hayden

I even lost my cat.

Yksityisetsivä Philip Marlowen (Gould) rauhallinen arki katkeaa, kun hän saa kuulla erään ystävänsä olevan epäiltynä vaimonsa murhasta. Poliisien mukaan renttu on häipynyt Meksikoon ja tehnyt siellä itsemurhan, mutta Marlowea epäilyttää. Ei auta muu kuin lähteä itse selvittämään, mitä Meksikossa todella tapahtui. Perillä kohteessa Marlowe pääsee toverinsa jäljille, kunhan ensin sotkeutuu ryyppäävän kirjailijan (Hayden) ja tämän nuoren vaimon (van Pallandt) sekaviin kuvioihin.

Raymond Chandlerin luoma romaanisankari Philip Marlowe on nähty valkokankaalla monen näyttelijän tulkitsemana. Parhaiten tunnetaan Humphrey Bogartin versio elokuvassa Syvä uni (1946). Tässä elokuvassa ei kuitenkaan enää olla kovaksikeitetyssä film noirien maailmassa, vaan unenomaiseen fantasiaan taipuvassa 1970-luvun sekoilussa. Kuvat, paikat, tunnelmat ja tapahtuvat sulautuvat toisiinsa huuruiseksi massaksi. Tuossa maailmassa haahuileva Marlowe on nyt kissaansa hoivaava nuhjuinen pehmo, joka hoipertelee löysästi rikosjutusta toiseen.

On ihan ymmärrettävää, ettei kummallinen rikoselokuva saanut aikanaan suosiota ─ eipä nimittäin ihan heti tule mieleen toista samanlaista teosta! Sittemmin Pitkät jäähyväiset on sentään löytänyt fanikuntansa. Kiistämättä elokuva enemmän naurattaa kuin jännittää, mutta Robert Altmanin luoma maailma on niin erikoislaatuinen, että elokuva imaisee väistämättä mukaansa. Outoiluun on helppo uppoutua ja sen parissa kyllä viihtyy, jos leikkimieltä riittää. Loppukuriositeettina täytyy mainita, että leffassa nähdään nuori Arnold Schwarzenegger pienessä sivuroolissa, vasta uransa toisessa!

Pisteytys:
8/10