14. luukku: 50 vuotta sitten (Idän pikajunan arvoitus, 1974)

Why? Why? Why? Why?

 

Elokuvavuoden 1974 suurin hitti oli katastrofifilmi Liekehtivä torni (1974), jonka perässä tulivat nauruhermoja härkkivät parodiat Villiä hurjempi länsi (1974) ja Frankenstein Junior (1974). Vuotensa suurin Oscar-menestys oli Kummisetä osa II (1974), joka muuten sopii mainiosti katsottavaksi uudenvuodentunnelmissa. Kuluva vuosi on ollut viisikymppisten tähtien juhlaa: Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Penélope Cruz ja Olivia Colman monien muiden joukossa! Päivän elokuva kiidättää murhamysteerin pyörteisiin, jota meille näyttelevät aikansa nimekkäät filmitähdet.

 

Murder on the Orient Express - Idän pikajunan arvoitus
Ohjannut Sidney Lumet

Iso-Britannia 1974, 128 min.

Mysteeri, Rikos

Pääosissa: Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, Sean Connery

Orient Express -pikajuna tekee lähtöä Istanbulista, määränpäänään Lontoo. Yksi matkustajista on kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Finney), joka ei ehdi levätä laakereillaan. Junassa nimittäin tapahtuu murha, jonka tekijän etsiminen lankeaa Poirotin pienten harmaiden aivosolujen huoleksi. Onko syyllinen joku matkustajista?

Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen menestysromaaniin (1934). Kirjailijan laajasta, suositusta tuotannosta on tehty valtava määrä erilaisia televisio- ja elokuva-adaptaatioita, joista vanhimmat ovat jo lähes satavuotiaita. Tämä elokuva on Christie-filmeistä nimekkäimpiä, eikä ihme, sillä näyttelijäkaarti on melkoinen legendojen ensemble.

Jännittävä mutta silti kepeän sävyn säilyttävä mysteeri on kelpoa salapoliisiviihdettä. Eritoten näyttelijät ovat hyviä: mieleenjäävimpiä ovat Lauren Bacall ja Ingrid Bergman, joka palkittiin osastaan Oscarilla ja Baftalla. Harva Christie-filmatisointi on saanut osakseen vastaavia palkintoja. Samaan ei yltänyt edes Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus (2017), vaikka se menestyikin erinomaisesti lippuluukuilla.

Pisteytys: 7/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Kenelle kellot soivat, 1943)

I do not know how to kiss or I would kiss you.

 

Vuoden 1943 muistelot täyttyvät sotatapahtumista: Stalingradin taistelussa Saksa murtui ja samana vuonna Suomi hylkäsi Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Tykkien jylinä jatkui, mutta joko horisontissa kajastaisi loppu tälle kaikelle lohduttomalle tuholle? Vuoden tunnelmiin voi sukeltaa elokuvien avulla: Tule ja katso (1985) kuvaa pakahduttavalla tavalla nuorukaisen sankariunelman murenemista, Navaronen tykit (1961) kertoo viihteellisesti kuvitteellisesta sota-operaatiosta Välimerellä ja Suuri pakoretki (1963) on tosipohjainen tarina huimasta vankileiripaosta. Sota on läsnä myös päivän elokuvassa, vaikka se sijoittuukin toista maailmansotaa edeltävään aikaan.

 

 

For Whom The Bell Tolls - Kenelle kellot soivat
Ohjannut Sam Wood

USA 1943, 168 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Ingrid Bergman, Katina Paxinou

 

 

 

 

Amerikkalainen Robert Jordan (Cooper) osallistuu vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Diktaattori Francoa vastaan taistelevien sissijoukkojen keskuudesta Jordan löytää itselleen mielitietyn, viehättävän Marían (Bergman), mutta joku muukin on iskenyt naiseen silmänsä. Lemmen kipinöistä huolimatta rakkauden aika ei ole nyt, sillä sota velvollisuuksineen ei odota.

Melodramaattinen Kenelle kellot soivat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen sotaromaaniin (1940). Elokuvasovitus on staattisuutensa vuoksi pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi kestoakin elokuvalla on aivan liikaa. Hahmoilta kaipaisi luonnetta, vaikka näyttelijät sinänsä ovat päteviä. Tuntuu muuten hupaisan erikoiselta, että Espanjaan sijoittuvassa elokuvassa nähdään niin venäläisiä kuin armenialaisia näyttelijöitä, kaiken kruununa ruotsalainen Ingmar Bergman.

Kenelle kellot soivat keräsi suuren liudan Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva). Lopulta vain sivuosanaiselle, kreikkalaiselle (!) Katina Paxinoulle tuli voitto tomerasta roolityöstä, jossa on enemmän ryhtiä kuin itse tarinassa. Parhaan elokuvan pysti meni ansaitusti sota-ajan romanssille Casablancalle (1942). Saamastaan ehdokkuudesta huolimatta Kenelle kellot soivat tuskin olisi voinut todella haastaa Casablancan ainutlaatuista vetovoimaa. Lipputulot kuitenkin puhuvat puolestaan: elokuva oli ilmestyessään valtavan suosittu, ainakin siinä suhteessa filmi päihitti kilpailijansa!

Pisteytys: 5/10

Voyage in Italy - Matka Italiaan (1954)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia & Ranska 1954, 97 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, George Sanders

Are you sure you know when I'm happy?

Eron partaalla häilyvä aviopari (Bergman & Sanders) matkustaa Italiaan setvimään edesmenneen sukulaisen perintöasioita. Vaimo kuluttaa aikaa kiertäen nähtävyyksiä, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla. Tarinan pääparille tämä matka on elämän käännekohta, ja samaten koko filmi on tietyllä tapaa merkittävä teos elokuvahistoriassa. Matka Italiaan (Viaggio in Italia) on antanut varhaisen sysäyksen ranskalaiselle uudelle aallolle, jonka keskeisinä taustavaikuttajina italialaiset neorealistit toimivat. Uuden aallon katsotaan "virallisesti" alkaneeksi vasta vuonna 1959, kun François Truffaut'n mestariteos 400 kepposta sai ensi-iltansa.

Roberto Rossellinin elokuvaa ei voi sanoa puhtaan neorealistiseksi, mutta tuttu realismin ote on läsnä hieman uusin vivahtein. Näkökulma on kääntynyt voimakkaasti sisäänpäin: yhtäältä fokus suuntautuu yhteisöstä kohti yksilöä, toisaalta se kaivautuu syvemmälle ohjaajan omaan mielenmaisemaan. Kuolevaa rakkautta käsittelevä, lähes melodraamaan vivahtava elokuva on kylmä ja kolkko, mutta taustalta löytyy myös helliä tunteita ─ ainakin kulisseista. Rossellini ja päätähti Ingrid Bergman olivat elokuvan teon aikaan naimisissa, vaikka erosivatkin muutamaa vuotta myöhemmin. Matka Italiaan oli pariskunnan kolmas yhteinen elokuva ja kaksi muuta teosta syntyi vielä myöhemmin.

Vaikka Matka Italiaan on erinomainen teos, merkittäväkin, mestariohjaaja Rossellinin tuotannossa se tuntuu keskinkertaiselta. Tarinassa on jokusia hieman kankeita ratkaisuja ja lisäksi koko elokuva kärsii muutamista teknisistä heikkouksista, eritoten tönkkö, hetkittäin suorastaan naurettava dubbaus häiritsee katselukokemusta. Ongelmista huolimatta elokuvassa on paljon kauneutta ja syvyyttä. Matka Italiaan herättää myös piinallista Italia-kuumetta ja toimii vetovoimaisena nojatuolimatkana.

Pisteytys:
8/10

Notorious - kohtalon avain (1946)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1946, 101 min.
Jännitys, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, Cary Grant, Claude Rains

Another drink?

Saksalaissyntyinen Alicia Huberman (Bergman) suree natsivakoojana tuomittua isäänsä ja hukuttaa murheensa alkoholiin. Alician elämään tulee käänne, kun hän rakastuu T. R. Devliniin (Grant), natsirikollisia etsivään agenttiin. Lemmensuhde syvenee ja Devlinin vaatimuksesta Alicia suostuu lopulta lähtemään vakoojaksi Rio De Janeiroon. Työ ei ole helppoa ja Alicia joutuu peräti avioitumaan isänsä vanhan natsituttavan Alex Sebastianin (Rains) kanssa, joka tosin on jo pitkään rakastanut Aliciaa. Mutta kenen rakkaus on aitoa ja kenen lempi on pelkkää velvollisuuden vuoksi näyteltyä teatteria?

Notorious - kohtalon avain on Alfred Hitchcockin parhaimmistoa. Se on rauhallisella tempolla etenevä ihmissuhdedraama, mutta samalla myös huima agenttiseikkailu, jossa piinaavaa jännitystä luodaan upean vähäeleisesti ja ilman ihmeempiä toimintakohtauksia. Henkilöiden monisyiset motiivit kiehtovat, ja siitä syystä elokuva tuntuu myös aidolta - elämä kun on täynnä vaihtelevia tilanteita, taustatekijöitä ja myös absurdeja käänteitä, kylmää harkintaa ja kuumia tunteita. Syvällisemmän pohdinnan lisäksi Notorious käy myös erinomaisesti puhtaasta viihteestä. Esimerkiksi Hitchcockille tuttuja elementtejä piisaa ja niitä on myös hauska bongailla! Näitä ovat muun muassa ohjaajan itsensä lyhyt cameo, vanha kunnon MacGuffin -elementti ja tutut teemat, kuten antagonistin omituinen äiti-suhde. Yhtymäkohtia löytyy myös muihin Hitchcockin elokuviin. Mieleen tulee vahvasti vuotta aiemmin ilmestynyt Noiduttu (1945) sekä reilua vuosikymmentä myöhemmin tehty Psyko (1960).

Mainittakoon muuten myös, että Notorious on Hitchcokin ensimmäinen Hollywood-elokuva, jossa hänellä oli täysin vapaat kädet toteuttaa ainutlaatuisia visioitaan. Pääosanäyttelijät olivat luonnollisesti ohjaajan itsensä valitsemia, ja koko kööri tekee kyllä loistavaa työtä. Eritoten Bond-faneille tätä elokuvaa voi muuten suositella lämpöisesti. Devlinistä tulee nimittäin vahvasti mieleen tuo nykypäivänä kaikille tuttu agentti 007, jonka Ian Fleming loi 1950-luvun alussa. Cary Grantia kaavailtiinkin ensimmäiseksi Bondiksi, mutta harmillisesti näyttelijä kieltäytyi. Sean Connerystä leivottiin lopulta loistava Bond, joskin Grant olisi ollut roolissa varmasti huikea. Tätä menetystä voi kuitenkin fiilistellä vaikka sitten Notoriouksen äärellä.

Pisteytys:
9/10

Spellbound - Noiduttu (1945)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1945, 111 min.
Jännitys, Mysteeri, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, Gregory Peck

Good night and sweet dreams...

Mielisairaala Green Manorsin psykoanalyytikko tohtori Peterson (Bergman) rakastuu tapojensa vastaisesti sairaalan uuteen johtajaan, tohtori Edwardesiin (Peck). Pian käy kuitenkin ilmi, että tohtori Edwardes ei kenties olekaan tohtori Edwardes, vaan muistinmenetyksestä kärsivä tuntematon mies. Koska oikea tohtori Edwardes on kadonnut, on tulokasta syytä epäillä rikoksesta. Tohtori Peterson päättää kuitenkin ratkoa mysteerin, ja niinpä hän pakenee rakkaansa kanssa, joka ei edes muista omaa nimeään.

Alfred Hitchcockin psykologinen trilleri on oikeastaan tutkielma psykoanalyysista, joka herätti aikanaan suurta kiinnostusta, ja josta myös elokuvan tuottaja David O. Selznick oli suuresti innostunut. Runsaasti kritisoitu psykoanalyysi lipeää kyllä elokuvassa railakkaasti höpöjuttujen puolelle, minkä Hitchcock on itsekin jälkeenpäin myöntänyt. Tästä huolimatta jännitys pysyy yllä, vaikka suurta arvoitusta ratkotaankin epätavallisin keinoin. Koko elokuvan ikimuistoisin ja parhaiten tunnettu osuus lienee Salvador Dalín toteuttama surrealistinen unijakso, joka tietenkin on avainasemassa mysteerin selvittämisen kannalta.

Noiduttu ei ole likimainkaan parasta Hitchcockia, eikä olekaan ihme, että se on muutama vuosi sitten poistettu 1001-listalta. Yleensä loistava Ingrid Bergman näyttelee puoliteholla, joskin tämä voi johtua myös typerästi ja epäuskottavasti käsikirjoitetusta roolihahmosta. Hollywoodin tuore kasvo Gregory Peck on saanut paremman roolin, ja hän myös näyttelee muistinmenetyspotilasta varsin uskottavasti. Kokonaisuutena elokuva on kaikin puolin kelvollinen: siinä on joitain erinomaisesti toteutettuja kohtauksia, kuvakulmia ja mieleenpainuvia erikoisuuksia, Miklós Rózsan Oscar-palkittu musiikki kuulostaa kauniilta ja mysteerin ratkeamista on viihdyttävää seurata. But that's all folks.

Pisteytys:
7/10

Gaslight - Kaasuvalo (1944)

Ohjannut George Cuckor
USA 1944, 114 min.
Rikos, Mysteeri, Jännitys
Pääosissa: Ingrid Bergman, Charles Boyer, Joseph Cotten, May Whitty, Angela Lansbury

Have you gone mad, my husband?

Paula Alquist (Bergman) on murheen murtama. Hänen ainoa lähiomaisensa, rikas oopperalaulaja-täti Alice Alquist on murhattu omaan kotiinsa. Toipuakseen murhenäytelmästä Paula muuttaa Italiaan, jossa hän rakastuu pianisti Gregory Antoniin (Boyer). Pari säntää nopeasti vihille ja muuttaa Paulan tädin entiseen asuntoon, jossa kuitenkin tapahtuu kummia. Paula kuulee ullakolta outoja ääniä, tavarat katoilevat ja lopulta huolehtiva Gregory ottaa ohjat käsiinsä. Onko Paula menettämässä järkensä?

Kaasuvalo on adrenaliinivyöryjä aiheuttava psykologinen rikoselokuva, jota katselee huikean jännityksen vallassa sohvanreunalla, valmiina huutamaan ohjeita pahaa-aavistamattomille näyttelijöille. Aina yhtä ihana Mae Whitty nenäkkäänä mummona tarjoaa myös mojovan annoksen huumoria, joka keventää sopivasti uhkaavaa tunnelmaa.

Aikanaan positiivisen vastaanoton saaneen elokuvan ansioihin lukeutuu muun muassa Ingrid Bergmanin upea, Oscar-palkittu roolityö. Elokuva sai Oscar-pystin myös parhaasta mustavalkoelokuvan lavastuksesta, eikä aivan suotta: 1800-luvun sumuinen Lontoo näyttäytyy kiehtovana ja mystisenä miljöönä, täydellisenä tapahtumapaikkana huolella suunnitellulle rikokselle. Juonipaljastuksien uhallakin mainittakoon, että elokuvan myötä on vakiintunut sananparreksi gaslighting-termi, jolla tarkoitetaan toisen ihmisen vaivihkaista hämäämistä siten, että tämä alkaa uskomaan olevansa mielenvikainen.

Pisteytys:

9/10

Casablanca (1942)

Ohjannut Michael Curtiz
USA 1942,102 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Heinreid, Sydney Greenstreet, Peter Lorre

As Time Goes By

Suursota vyöryy uhkaavasti Euroopan rajojen ylitse, mutta Casablancan satamakaupungissa Marokossa juhlat jatkuvat keskeytymättä. Jokseenkin puolueettomalla maaperällä kohtaavat natsit, vastarintapakolaiset ja rahaa tai onnea etsivät seikkailijat. Rick's Café Americain on yksi kaupungin kuhisevista kohtaamispaikoista. Sen omistaja, kyyninen Rick Blaine (Bogart), joutuu valitsemaan puolensa, kun hänen entinen rakastettunsa Ilsa Lund (Bergman) saapuu kaupunkiin miehensä Victor Lazlon (Henreid) kanssa.

Casablanca heijastaa sota-ajan epävarmuutta ja huolettomien aikojen kaipuuta. Vaikka tapahtumapaikka onkin näennäisen puolueeton, elokuva julistaa lopulta kantaansa vapaan Ranskan puolesta. Sotakonfliktit ja puolueellisuuden tai puolueettomuuden aiheuttama päänvaiva rinnastuu tuskalliseen kolmiodraamaan. Nimekäs elokuvaklassikko myös pohtii, mitä rakkaus todella on: suuri rakkaus johtaa uhrautuvaisiin tekoihin, vaikka maailma ympärillä hajoaisi kaaokseen.

Unohtumattomat dialogit, tunnuskappale As Time Goes By sekä Ingrid Bergmanin ja Humphrey Bogartin karismaattiset roolisuoritukset tekevät elokuvasta ikimuistoisen. Samoin hämyisen savun täyttämä Rickin kahvila erikoisine asiakkaineen on tunnelmaltaan ainutlaatuinen. Casablanca lukeutuu ehdottomasti Hollywoodin upeimpien taidonnäytteiden joukkoon, ja jo ilmestyessään se nautti suurta suosiota. Edelleen tätä uniikkia romanssia pidetään yhtenä maailman parhaista elokuvista.

Pisteytys:
9/10