The Exorcist - Manaaja (1973)

Ohjannut William Friedkin
USA 1973, 122 min.
Kauhu
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Lee J. Cobb, Linda Blair

You motherfucking worthless cocksucker...

Chris MacNeilin (Burstyn) onnellinen arki ajautuu karikolle, kun demoni Pazuzu riivaa hänen tyttärensä Sharonin (Blair). Syytä Sharonin oudolle käytökselle ei tiedetä, vaikka vastauksia etsitään usean lääkärin avulla. Voimia verottaa myös kumma kuolemantapaus lähipiirissä, ja juuri se saa Chrisin epäilykset heräämään. Täysin riivatuksi muuttuneen esiteinin avuksi on saatava manaaja, jos vain uskossaan skeptinen isä Karras (Miller) suostuu ottamaan tapauksen vastaan.

Manaaja käsittelee teini-iän kuohuja, mutta suosittu elokuva taitaa vedota katsojiin ensisijaisesti karmivan tunnelmansa ansiosta. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä pelkoa kasvattava tusinakauhu, vaan oivasti käsikirjoitettu jännitysnäytelmä. Elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscarin ja myös äänitehosteet palkittiin pystillä. Kaikkinensa Manaaja keräsi peräti 10 ehdokkuutta, mikä kuvaa osuvasti sitä, millainen hitti elokuva aikanaan olikaan. Toki maine on kantanut näihin päiviin saakka: Manaaja on saanut viisi jatko-osaa ja poikinut pari tv-sarjaakin ─ tähän mennessä.

Pelottava ja taatusti herkimpien mielestä myös rienaava elokuva herätti toki kritiikkiäkin, mutta ei saanut osakseen niin tyrmistynyttä vastaanottoa kuin vain pari vuotta aiemmin ilmestynyt brittikauhu Paholaiset (1971) riivattuine nunnineen. Manaaja taisi lopulta raivata tien avoimeksi helvettiin, sillä sen vanavedessä on seurannut liuta muitakin uskontoaiheisia kauhuelokuvia, esimerkiksi Omen (1976) ja The Amityville Horror (1979). Uskontoteeman suosio on pitänyt pintansa ja niinpä tälläkin vuosikymmenellä on saatu nauttia tai tuskastua esimerkiksi Conjuring-elokuvasarjan (2013─) äärellä.

Pisteytys:

8/10

Man of the West - Mies lännestä (1958)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1958, 100 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Julie London, Lee J. Cobb, Arthur O'Connell

God have mercy on my black blooded soul.

Entinen rikollinen Link Jones (Cooper) on muuttanut elämänsä suuntaa, ja on nyt matkalla etsimään opettajaa Good Hopen pikkukaupungin vastaperustettuun kouluun. Matka kuitenkin katkeaa junaryöstöön: Link jää kyydistä keskelle erämaata seuranaan laululintu Billie (London) ja lörpöttelevä korttihai Sam Beasley (O'Connell). Onneksi tai epäonneksi läheltä junarataa löytyy suojaisa mökki, jossa seurueen ottaa vastaan Linkin vanha rikoskumppani Dock Tobin (Cobb) lainsuojattomine apulaisineen ─ Link joutuu vielä kerran kohtaamaan menneisyyden silmästä silmään.

Mies lännestä tuntuu, näin jälkikäteen arvioiden, miltei koosteelta 1950-luvun lännenklassikoista. Tarina alkaakin tuttuun tapaan, kun mystinen mies lännestä astuu kuvaan ja tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hienoista aikakauden kommunismivainokritiikkiä voi myös löytää kerronnasta, joskaan ei kärkkäimmällä mahdollisella tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole tusinatuotteesta, vaan huolella jalostetusta ja omilla jaloillaan vakaasti seisovasta teoksesta. Komeaa elokuvaa on ollut tekemässä todellinen konkaritiimi: erinomaisen käsikirjoituksen laati romaanin pohjalta Reginald Rose (mm. Valamiesten ratkaisu, 1957), upeat maisemat taltioi kuvaaja Ernest Haller (mm. Tuulen viemää, 1939), ja kaiken kasasi kokoon lännenfilmien ohjaajana tunnettu Anthony Mann. Pääroolissa nähdään loistavaa työtä tekevä Gary Cooper, joka vakuutti jäyhänä lännensankarina jo elokuvassa Seriffi (1952).

Mannin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt James Stewart mieli kovasti Linkin rooliin, mutta on totta, ettei osa olisi hänelle sopinut. Stewartin imago olisi ollut liian puhtoinen, mutta Cooperissa puolestaan on roolin vaatimaa sisäänpäin kääntynyttä syvyyttä ja jäyhää kovuutta. Laadukkaasta tekijätiimistä huolimatta Mies lännestä ei alkuun kirvoittanut kovin innokasta vastaanottoa, mutta ajan kanssa maine kasvoi ─ ei kuitenkaan aluksi Yhdysvalloissa, vaan Euroopassa. Olen katsonut vain vähäpätöisen määrän Anthony Mannin westerneitä, mutta näkemistäni Mannin länkkäreistä Mies lännestä nousee ehdottomasti kärkipaikalle.

Pisteytys:

8/10

12 Angry Men - Valamiesten ratkaisu (1957)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1957, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Lee J. Cobb, Ed Begley

Well, what's there to talk about?

New Yorkin slummeissa on tapahtunut henkirikos. Murhaajaksi epäilty nuori mies istuu oikeuden kuultavana eräänä myrskyä enteilevänä hikisenä iltapäivänä. Oikea syyllinen todella vaikuttaa löytyneen, sillä tapauksella oli peräti kaksi todistajaa ja muutenkin yksityiskohdat tuntuvat täsmäävän. 12 valamiestä siirtyy takahuoneeseen laatimaan tapauksesta oman lausuntonsa, mutta yhden miehen (Fonda) mielestä syytetty nuorukainen ei välttämättä olekaan murhaaja, ainakaan päätöstä ei ole syytä tehdä hätiköiden. Syntyy kiivas väittely, jossa todella on kysymys elämästä ja kuolemasta. Vähitellen yksi jos toinenkin valamies joutuu tarkistamaan jyrkkää kantaansa.

Yhteen huoneeseen keskittyvä Valamiesten ratkaisu on mestarillisen intensiivinen elokuva. Rikostapauksen pyörittely on jo sinällään jännittävää, mutta vielä kiehtovampaa on tarkastella erilaisten, hienosti rakennettujen hahmojen tapaa suhtautua sekä itse päätöksentekoon että murhakeissin sisältöön. Henry Fonda tietenkin loistaa vaatimattomana hyväntekijänä, suoranaisena harkitsevaisen oikeudentunnon sankarina. Valamiesten ratkaisun maine on kasvanut vuosien varrella melkoisiin mittoihin, vaikkei se floppi ollut ilmestyessäänkään: Berliinissä elokuva palkittiin kultaisella karhulla ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli kolme. Elokuva on pysytellyt jo ties miten pitkään IMDb:n parhaiden elokuvien 250-listan kärjessä, kirjoitushetkellä se on sijalla 5.

Valamiesten ratkaisu on elokuvana ansiokas jo siksikin, että se on ohjaajansa Sidney Lumetin (1924─2011) esikoisteos, mikäli nyt ei oteta lukuun jokusia miehen tv-tuotantoja. Vaikka Lumetin suurimmat menestysteokset pureutuvat rikosten maailmaan ja monet vieläpä oikeussaliin, täysin yhden genren mieheksi häntä ei voi lokeroida: uralta löytyi niin romantiikkaa, draamaa kuin koko perheen fantasiaakin. Pikemminkin Lumetin teoksia määrittää realistinen tyyli, omasta perhetaustasta kumpuava vähemmistöjen kuvaus sekä yhteiskunnalliset kysymykset oikeudenmukaisuudesta. Nämä teemat näkyvät jo esikoisteoksessakin ja ovat vieläpä yhä varsin puhuttelevia.

Pisteytys:
9/10

On the Waterfront - Alaston satama (1954)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1954, 108 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Lee J. Cobb, Eva Marie Saint

Conscience... that stuff can drive you nuts.

New Jerseyn satamassa häikäilemättömät rikolliset elävät kulta-aikaansa. Satamatyöläiset ovat korruptoituneiden pomojen armoilla, sillä työoloihin parannusta vaativa voidaan tarvittaessa vaikka murhata. Nuorukainen Terry Malley (Brando) on rikollisten leivissä, mutta ystävän murha ja rakastuminen tämän siskoon (Saint) vavahduttavat Terryn maailmankuvaa. Sataman pappi (Malden) jaksaa myös väsymättä ohjata Terryn ristiriitaisia tuntemuksia kohti oikeuden toteutumista.

Alaston satama kulkee samoja polkuja Elia Kazanin edellisen menestysteoksen Viettelyksen vaunun (1951) kanssa. Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä ja saivat peräti kaksitoista Oscar-ehdokkuutta. Tämä elokuva voitti niistä enemmän, jopa kahdeksan palkintoa ja mukana voittopotissa oli toki parhaan elokuvan pysti. Menestys ei missään nimessä tullut aivan suotta. Realistinen ote yhdistettynä voimakkaaseen moraaliteemaan on taattua Kazania, mutta tässä elokuvassa tuo pettämätön yhdistelmä on hiottu  huippuunsa valtavan taitavasti. Elokuva on myös kuvattu häkellyttävän kauniisti! Jälki on Boris Kaufmanin käsialaa, mies toimi kuvaajana muun muassa visuaalisesti upeassa, realismia huokuvassa mestariteoksessa L'atalante (1934).

Muiden ylistysten ohella ei tietenkään sovi jättää mainitsematta Alastoman sataman timanttisia roolisuorituksia. Eva Marie Saintin elokuvadebyytti on kehujen arvoinen, samoin Karl Maldenin roolityö elämää nähneenä, mutta silti arvojensa puolesta sinnikkäästi taistelevana pappina on erinomainen. Ykköstähti on tietenkin Marlon Brando, jonka ura oli 1950-luvun alkupuolella mainiossa nousukiidossa. Brandon tulkinta herkkiä tuntoja kokevasta kovanaamaisesta satamajätkästä on ihailtavan hienovarainen. Uskomatonta, että Terryn rooli oli mennä Frank Sinatralle! Ei hänkään varmasti huono olisi ollut, mutta olisipa elokuva ainakin ollut melko erilainen.

Pisteytys:

9/10