Kauhukuu II: Kierreportaat (1946)

Anything can happen in the dark.

Syksyn kolea kauhumatka jatkuu eläkeikäisten klassikoiden pariin. Scifikauhun merkkiteos Ruumiinryöstäjät (1956) viekoittelee avaruusolioiden maailmaan ja kylmän sodan epäluuloon, mutta löytyypä takavuosilta lempeämpääkin katsottavaa. Satumainen Kaunotar ja hirviö (1946) sopii hämyisessä surrealismissaan syystunnelmaan, ja kuolemanjälkeiseen elämään kurkistava Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946) tarjoaa herkän tavan tutkia tuonpuoleista. Päivän elokuvassa on kuitenkin luvassa ehtaa kauhua ja varjoissa vaaniva ovela sarjamurhaaja. 

 

 

The Spiral Staircase - Kierreportaat
Ohjannut Robert Siodmak

USA 1946, 83 min. 

Trilleri, Kauhu 

Pääosissa: Dorothy McGuire, George Brent, Kent Smith, Ethel Barrymore

 

 

 

Nuori Helen (McGuire) työskentelee suuressa kartanossa vanhan Warrenin rouvan (Barrymore) seuraneitinä. Pikkukaupungin ja sen liepeillä sijaitsevan kartanon hiljaiselo järkkyy, koska mystinen murhaaja vaanii sivukujilla ja tunkeutuu jopa ihmisten koteihin. Uhreiksi vaikuttavat valikoituvan ihmiset, joilla on jokin vamma. Edellinen uhri oli rampa ─ onko mykkä Helen seuraavana tappolistalla, ja kuinka hän voi puolustautua väkivahvaa surmaajaa vastaan?

Kierreportaat yhdistää psykologisen kauhun piinaavuuden film noirin hämäriin tunnelmiin. Kaksi jännitystä kasvattavaa lajityyppiä sopii yhteen vaivattomasti. Kauhu ei ole vielä 1940-luvun elokuvissa rajun väkivaltaista tai tarpeettomasti säikäyttelevää, vaan pelkoa rakennetaan epäluulon ja varjoissa hiipivien uhkien avulla. Jylhä kartanomiljöö huokuu goottilaisen kauhun tunnelmaa, joskin vanhojen aaveiden sijaan uhat ovat todellisia ihmisiä verenhimoisine tavoitteineen. Elokuvaa voisi tulkita puistattavana misogynian kuvana: uhkaavasti huohottava mies tuntuu vaanivan mykkää naista jokaisessa kartanon hämärässä nurkassa.

Sota-ajan maailmassa riitti kauhutarinoita kerrottavaksi. Ohjaaja Robert Siodmak oli Saksasta paennut juutalainen, joten sarjamurhaajan eriskummallinen vaino yhdistyy suoraan natsien aiheuttamaan tuhoon. Samana vuonna ensi-iltansa sai toinenkin Siodmakin ohjaustyö, rikoselokuva Tappajat (1946), joka oli iso menestys. Puhutteleva ja värisyttävä Kierreportaat oli niin ikään suosittu elokuva, joka on säilyttänyt hyvän maineensa ja vuosien varrella vakiinnuttanut asemansa kauhuklassikkona.

Pisteytys: 7/10

Minä elän (1946)

Ohjannut Ilmari Unho

Suomi 1946, 115 min. 

Biografia, Draama 

Pääosissa: Rauli Tuomi, Kaarlo Aavajoki, Tarmo Manni

 

Täs on poika uljas, nuori!

Aleksis Kivi (1834─1872) ei ollut kansalliskirjailija elinaikanaan, vaan kuoli kurjana ja vieroksuttuna. Ilmari Unhon ohjaama ja Elsa Soinin käsikirjoittama biografia käy läpi Aleksiksen (Tuomi) elämän aina lapsuusvuosista ylioppilasajan iloihin, orastavaan menestykseen ja lopulta hylkäämiseen. Kertomus päättyy traagisesti kuolinvuoteelle, mutta Kiven kirjallisuus jää elämään.

Päähenkilön tarina on suurta draamaa itsessään, ja osuupa Kiven elinvuosiin kansallisia suurtapahtumia. Merkittäväksi tarinassa nousevat ankarat nälkävuodet, joiden kurjuus riipii herkkää kirjailijaa. Biografia on tarkka, joskin tunnelmaltaan varsin paatoksellinen. Jussi-pystillä palkittu Rauli Tuomi on kyllä oiva pääroolissaan, joka vaatii monien sävyjen tulkintaa.

Minä elän oli vuotensa suurimpia kotimaisia menestyksiä. Lukuisat televisioinnit ovat pitäneet elokuvan kansallisessa muistissa, mutta onpa Kiven tarinasta tehty muitakin biografioita. Tapani Itärannan lyhytsarja Aleksis Kivi (1984) on hieman tuntemattomaksi jäänyt versio, mutta Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002) jää mieleen persoonallisella otteellaan. Oman lukunsa muodostavat Kiven tuotantoon perustuvat filmatisoinnit, joskin ne olivat suosituimmillaan 1900-luvun alkupuolella. Maininnan väärti on esimerkiksi hupaisa Nummisuutarit (1923), kotimainen mykkäklassikko. Vieläköhän Kivi-elokuvat kokevat renessanssin?

Pisteytys: 6/10

Levoton veri (1946)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1946, 91 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen

 

Rakastanko minä, tai edes rakastinko?

Kaksi sisarta, Sylvi (Linnanheimo) ja Outi (Vartiainen), rakastuvat samaan mieheen. Vanhempi lääkäri Valter (Katajavuori) jakaa rakkauttaan molemmille nuorille naisille, mutta astuu lopulta avioon Sylvin kanssa. Kun pariskunnan elämässä tapahtuu traaginen käänne, Valter muistaa vanhan suolan ja Outi vastaa lemmenkutsuun. Mutta sokeutunut Sylvi aavistaa, että jotain on tekeillä...

Kohtalokkaan dramaattinen Levoton veri kuohuu ja aaltoilee! Tarina kulkee uusiin käänteisiin juonitellen ja tunteita äärimmilleen kasvattaen. Valojen ja varjojen syvät kontrastit korostavat hahmojen moraalivalintoja, joihin he syöksyvät puhtaasti tunne edellä. Tarinassa pyhät perhearvot ovat koetuksella ja vääryydet ajavat hahmoja järjettömyyksiin. Arkitodellisuudesta erottuva elokuva on suorastaan saippuaoopperamainen, mutta ei kuitenkaan muutu ylilyönneiksi.

 

Teuvo Tulio (1912─2000) tunnetaan rohkeasta ohjaustyylistään. Tässäkin elokuvassa on roimasti paheellisia suhteita ja suoranaista erotiikkaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että aikalaiskriitikot olisivat kääntäneet elokuvalle selkänsä. Regina Linnanheimo antautuu ilmeikkääseen rooliinsa piinattuna vaimona, ja Linnanheimo palkittiin osastaan Jussi-pystillä. Jälkimaineeltaan filmi lukeutuu Tulion arvostetuimpiin töihin, josta ohjaaja itse oli syystäkin ylpeä.

Pisteytys: 8/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (He vaelsivat auringossa, 1945)

Every dirty job in the army is my personal property.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1945, jolloin toisen maailmansodan loppu oli lähellä ja silti niin kaukana. Auschwitzin vapautus tammikuussa päätti monien vangittujen pitkän piinan. Keväällä taistelut etenivät Berliiniin ja Adolf Hitlerin tarina oli lopussa. Elokuussa orastavaa vapautta synkistivät atomipommit, jotka tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin. Syksyllä syntyi lopulta kauan kaivattu rauha, mutta sen hinta oli sietämättömän suuri.

Vuoden katkeria mutta muistamisen arvoisia kauhutapahtumia on käsitelty monissa elokuvissa. Holokaustin äärelle vievät tasavuosiaan viettävät Yö ja usva (1955), Shoah (1985) sekä Son of Saul (2015). Yläilmoihin ja taivaaseen saakka kaartaa Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946). Sen vastapainoksi Berliinin bunkkereihin pääsee Perikadon (2004) matkassa ja Japanin sotakauhuun saattelee esimerkiksi Tulikärpästen hauta (1988) tai hieman viihteellisemmin Godzilla Minus One (2023). Entäpä Italia? Sinne vie neorealismin klassikko Vapauden tuli (1946) tai päivän elokuva, jossa kuitenkin ollaan vielä kaukana sodan ratkaisutaisteluista.
 

 

A Walk in the Sun - He vaelsivat auringossa
Ohjannut Lewis Milestone

USA 1945, 117 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Dana Andrews, Richard Conte, George Tyne

 

 

 

 

On syyskuu vuonna 1943 ja Italian rannikolla nousee maihin joukko liittoutuneiden sotilaita. Eräs yhdysvaltalainen joukkio saa tehtäväkseen vallata vihollisten hallussa pitämän maatilan: matka ei ole pitkä, mutta täynnä vaaroja. Sodassa kohdattu kuolema, kodin kaukaisuus ja hämärtyvä todellisuus riipivät sotilaita, jotka etenevät kohti vihollispesäkettä. Miten kaukana koti onkaan!

He vaelsivat auringossa sijoittuu todellisuudessa tapahtuneeseen Salernon maihinnousuun, mutta tarina itsessään on fiktiota. Siihen tosin on ammennettu paljon todellisia sotakokemuksia. Ehkäpä siksi elokuva on niin realistinen ─ taisteluiden adrenaliini jää vähiin ja suuremman valokeilan saa tavallinen kipeä arki vieraassa maassa ja taisteluiden laitamilla. Ohjaaja Lewis Milestonen (1895─1980) aiempiin töihin lukeutuu kuuluisa pasifistinen sotadraama Länsirintamalta ei mitään uutta (1930), jonka kaikuja on aistittavissa tässäkin elokuvassa.

 

Joulupäivänä ensi-iltansa saanut sotadraama vietteli katsojia ajankohtaisuudellaan. Vai oliko sotaa nähty jo kylliksi? Lipputulot olivat kelvolliset, mutta suurta hittiä elokuvasta ei tullut. Arviotkin jäivät kahden vaiheille. Omaa katseluelämystäni latisti tavattomasti umpisurkea dvd-laatu, jonka rakeisesta kuvasta oli hankala nauttia. Mikäli moista onnettomuutta sietää, elokuva on ajatuksia herättävä matka loputtomilla sotapoluilla. Pitkän taipaleensa aikana sotilaat ehtivät paljastaa pelkojaan ja murheitaan, kujeilla ja yrittää sopeutua edessä odottavaan jännitykseen. Realismissa on Hollywood-lisää, mutta ajankohtaisuus tekee tarinasta ja dialogeista säväyttäviä.

Pisteytys: 7/10

The Southerner - Etelän mies (1945)

Ohjannut Jean Renoir

USA 1945, 92 min.

Draama

Pääosissa: Zachary Scott, Betty Field, Beulah Bondi, J. Carrol Naish

 

I reckon we oughta stay.

 

Paahteiset päivät lämmittävät Texasin puuvillapeltoja. Tuckerien köyhä perhe kärvistelee pienillä tuloilla, joita saadaan ankarasta puuvillanpoiminnasta. Vastoinkäymisten yllyttämänä perheen isä Sam Tucker (Scott) sisuuntuu ja päättää hankkia oman farmin. Alku on vaikea ja naapuri vihamielinen, mutta vähitellen Tuckerien perhe raivaa sijansa uudelle asuinseudulle.

Vaikka kertomuksessa kuvataan kovia aikoja, tarinassa säilyy lempeys ja toivo. Tämän tästä löytyy aikaa pienelle huumorille, jota tarinaan tuo eritoten perheen kärtty mutta rakas isoäiti (Bondi). Kertomus itsessään on periamerikkalainen kuvaus suuren laman jälkiaalloista ja siitä selviämisestä. Elokuvan ohjaaja on kuitenkin ranskalainen legenda Jean Renoir, joka asui Yhdysvalloissa halki 1940-luvun ja työskenteli Hollywoodissa. Renoirmainen, ranskalainen sävy näkyy tiettynä kauneutena, joka kuitenkaan ei anna periksi sentimentaalisuudelle. Sievää realismia?

Vaikka The Southerner on viehättävä elokuva, se ei ole samalla tavalla ikimuistoinen kuin moni muu Renoirin merkkiteos. Elokuvaa on kuitenkin pidetty Hollywood-kauden kärkiteoksena ja se menestyi suhteellisen hyvin jo ilmestyessään. Kolmen Oscarin ehdokas ei lopulta voittanut pystejä, mutta Renoirille myönnettiin Oscar-kunniapalkinto uransa saavutuksista. Hyväntahtoinen lamaelokuva sai ensi-iltansa muutamia kuukausia Saksan antautumisen ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Luottavainen suhtautuminen tulevaan tuntuu nykyisessä kriisien ajassa jopa hieman naiivilta, mutta täytyykö sen olla niin? Toivoakin tarvitaan.

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 40 vuotta sitten (Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944)

Just a pinch of cyanide!

Sota-ajan tunnelmat piirtyivät valkokankaille esimerkiksi elokuvissa Kirjava satama (1944) ja Iivana Julma (1944). Elokuvavuoden suurimmat hitit kuitenkin olivat pikemminkin todellisuuspakoa. Vuoden isoin kassamagneetti ja parhaan elokuvan Oscarin voittaja oli Leo McCareyn musikaali Kulje tietäni (1944). Sen ohella suurmenestykseksi ylsi toinen musikaali, Tyttö ja kosija (1944), joka sopii oivasti katsottavaksi juuri joulun tienoilla. Päivän elokuvassa kuitenkin hypätään yllättävän myrkylliseen Halloween-iltaan erään 1940-luvun menestyskomedian matkassa.

Arsenic and Old Lace - Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Ohjannut Frank Capra

USA 1944, 118 min.

Komedia, Rikos

Pääosissa: Cary Grant, Priscilla Lane, Raymond Massey

Teatterikriitikko Mortimer Brewster (Grant) on ikuinen poikamies, joka kuitenkin on viimein aikeissa avioitua. Hääsuunnitelmiin kuitenkin tulee melkoinen töyssy, kun Mortimer vie nuorikkonsa (Lane) kylään rakkaiden tätiensä luokse. Herttaisten rouvien kellarista nimittäin paljastuu kokonainen hautausmaa, jonne muorit ovat lapioineet surmaamiaan papparaisia. Ja entäpä Mortimerin sekopäiset veljet, joiden temput ovat toinen toistaan älyttömämpiä? Koko suku on tullut hulluksi!

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on mustanpuhuva farssi, jonka humoristista yllätysasetelmaa korostetaan näyttelijöiden fyysisellä ilmaisuvoimalla. Varsinkin Cary Grant saa ilveillä ihan tosissaan! Tarina sijoittuu lähes kokonaan tätien asuntoon, mikä luo filmiin melko teatterimaisen tunnelman. Elokuva toki perustuu samannimiseen näytelmään, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla alkuvuodesta 1941. Filmiversion oli määrä päästä valkokankaille vuonna 1942, mutta näytelmä olikin niin suosittu, että elokuva sai odottaa vuoroaan aina syksyyn 1944 saakka.

Jos teatteriversio oli suosittu, katsojia ja kriitikoiden kehuja ropisi myös elokuvaversiolle. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on mainio komedia, vaikkei aivan Frank Capran ikimuistoisin teos olekaan. Elokuva on puhdasverinen komedia siinä mielessä, ettei tarinassa erityisemmin nosteta esille syviä teemoja tai draamaa. Murha-asetelma tuo mieleen Charlie Chaplinin aikalaiskomedian Ritari Siniparran (1947), jossa kuitenkin käydään lävitse melkoinen tunneskaala. Joka tapauksessa tämä kevytmielinen ja silti aavistuksen mustanpuhuva komedia sopii oivasti syysiltojen kevennykseksi.

Pisteytys: 7/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Kiihko, 1944)

Didn't you prepare for the lesson?

Vuonna 1944 toisen maailmansodan loppujylinät olivat  kiivaassa vaiheessa ─ vetäytymisiä, verilöylyjä, kansannousuja! Alkuvuonna jysähtelivät Helsingin suurpommitukset ja kesällä räjähti käyntiin Neuvostoliiton suurhyökkäys. Rauhanneuvotteluita hiottiin aina syyskuulle saakka, jolloin jatkosota lopulta päättyi ja Lapin sota alkoi. Muuallakin Euroopassa melskattiin kiihkeästi, sillä Saksa alkoi sortua ja keskitysleirien kauhut paljastua. Julmuuksien aika ei silti ollut vielä ohi: holokausti oli täydessä vauhdissa ja junat kuljettivat ihmisiä kuin karjaa. Kun kesä kääntyi syksyksi, muuan nuori Anne Frank oli matkalla kohti Auschwitzia...

Vuoden sotatapahtumiin voi uppoutua elokuvien parissa. Normandian maihinnousuun vievät Atlantin valli murtuu (1962) sekä Pelastakaa sotamies Ryan (1998). Son of Saul (2015) puolestaan rysäyttää katsojansa syvälle keskitysleirien ahdinkoon. Lapin sodan tunnelmia välittävät Pojat (1962) sekä Kätilö (2015). Mikäli tositapahtumat kaipaavat mausteekseen mielikuvitusta, sotavuoteen 1944 sijoittuvat myös Juna (1964) sekä Panin labyrintti (2006). Päivän elokuva pakenee sodan kauhuja rauhalliseen Ruotsiin, vaikka täysin huolista vapaata ei elo ollut sielläkään.

 

 

Hets - Kiihko
Ohjannut  Alf Sjöberg

Ruotsi 1944, 95 min.

Draama

Pääosissa: Alf Kjellin, Stig Järrel, Mai Zetterling

Tulevien ylioppilaiden viimeinen kouluvuosi lähestyy loppuaan. Uhkana valmistumisen jälkeen alkavalle vapaudelle on kuitenkin tiukka koulukuri, joka koettelee eritoten nuorta Jan-Erikiä (Kjellin). Sadistinen latinanopettaja "Caligula" (Järrel) piinaa rakkaushuolien riuduttamaa nuorukaista. Kahden voimakkaan hahmon taistelu ajautuu synkkiin vesiin.

Kiihko (engl. Torment) on Alf Sjöbergin (1903─1980) tunnetuimpia ohjaustöitä. Nykyisin filmi on maineikas eritoten siksi, että se oli Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Tuolloin vielä nuori elokuvanoviisi latasi tekstiin kitkeriä muistoja omilta kouluvuosiltaan. Ankaran opettajan vastapainona nähdään toki myös hieman lempeämpiä auktoriteetteja, vaikka kunnon ymmärrystä Jan-Erik ei saa osakseen keneltäkään.

Edelleen samaistuttavalta tuntuva nuoruuskiihkon kuvaus menestyi aikanaan hyvin, sillä tarina varmasti puhutteli monia. Kotimaassaan elokuva herätti suorastaan kiivasta keskustelua kouluoloista, eikä edes Bergmanin entinen rehtori malttanut olla julkisesti kommentoimatta filmin aiheuttamaa hälyä. Kiihko sai näkyvyyttä ulkomaillakin ja se palkittiin Cannesin Grand Prixillä.

Pisteytys: 7/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Kenelle kellot soivat, 1943)

I do not know how to kiss or I would kiss you.

 

Vuoden 1943 muistelot täyttyvät sotatapahtumista: Stalingradin taistelussa Saksa murtui ja samana vuonna Suomi hylkäsi Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot. Tykkien jylinä jatkui, mutta joko horisontissa kajastaisi loppu tälle kaikelle lohduttomalle tuholle? Vuoden tunnelmiin voi sukeltaa elokuvien avulla: Tule ja katso (1985) kuvaa pakahduttavalla tavalla nuorukaisen sankariunelman murenemista, Navaronen tykit (1961) kertoo viihteellisesti kuvitteellisesta sota-operaatiosta Välimerellä ja Suuri pakoretki (1963) on tosipohjainen tarina huimasta vankileiripaosta. Sota on läsnä myös päivän elokuvassa, vaikka se sijoittuukin toista maailmansotaa edeltävään aikaan.

 

 

For Whom The Bell Tolls - Kenelle kellot soivat
Ohjannut Sam Wood

USA 1943, 168 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Ingrid Bergman, Katina Paxinou

 

 

 

 

Amerikkalainen Robert Jordan (Cooper) osallistuu vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Diktaattori Francoa vastaan taistelevien sissijoukkojen keskuudesta Jordan löytää itselleen mielitietyn, viehättävän Marían (Bergman), mutta joku muukin on iskenyt naiseen silmänsä. Lemmen kipinöistä huolimatta rakkauden aika ei ole nyt, sillä sota velvollisuuksineen ei odota.

Melodramaattinen Kenelle kellot soivat pohjautuu Ernest Hemingwayn samannimiseen sotaromaaniin (1940). Elokuvasovitus on staattisuutensa vuoksi pitkäveteinen, ja kaiken lisäksi kestoakin elokuvalla on aivan liikaa. Hahmoilta kaipaisi luonnetta, vaikka näyttelijät sinänsä ovat päteviä. Tuntuu muuten hupaisan erikoiselta, että Espanjaan sijoittuvassa elokuvassa nähdään niin venäläisiä kuin armenialaisia näyttelijöitä, kaiken kruununa ruotsalainen Ingmar Bergman.

Kenelle kellot soivat keräsi suuren liudan Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva). Lopulta vain sivuosanaiselle, kreikkalaiselle (!) Katina Paxinoulle tuli voitto tomerasta roolityöstä, jossa on enemmän ryhtiä kuin itse tarinassa. Parhaan elokuvan pysti meni ansaitusti sota-ajan romanssille Casablancalle (1942). Saamastaan ehdokkuudesta huolimatta Kenelle kellot soivat tuskin olisi voinut todella haastaa Casablancan ainutlaatuista vetovoimaa. Lipputulot kuitenkin puhuvat puolestaan: elokuva oli ilmestyessään valtavan suosittu, ainakin siinä suhteessa filmi päihitti kilpailijansa!

Pisteytys: 5/10

Kauhukuu I ─ Suuren oopperan kummitus (1943)

Mademoiselle, may I speak to you for a minute?

Kauhukuun aika on koittanut taas! Tekstejä on vanhaan tapaan luvassa kahdeksan kappaletta, ja ne ilmestyvät tiistaisin ja lauantaisin kuun loppuun asti. Edellisvuosien aihiot löytyvät Halloween-tagin kautta. Tämän vuoden kauhukattaus alkaa juhlavista oopperakulisseista 80 vuoden takaa. Jos sattuu etsimään lokakuulle muuta klassista kauhua, lienee korkea aika kiivetä pilvenpiirtäjään kahdeksankymppisen King Kongin (1933) matkassa tai haihtua varjoihin yhtä iäkkään Näkymättömän miehen (1933) johdolla. Vai nauttiako ripaus zombi-historiaa viettäen Yö voodoo-saarella (1943)?

 

 

Phantom of the Opera - Suuren oopperan kummitus
Ohjannut Arthur Lubin

USA 1943, 92 min.

Draama, Kauhu

Pääosissa: Nelson Eddy, Susanna Foster, Claude Rains, Edgar Barrier

Christine Dubois (Foster) on Pariisin oopperan nouseva tähti. Häntä pivartelee kaksi innokasta miestä, poliisi Raoul Daubert (Barrier) ja kanssalaulaja Anatole Garron (Eddy). Myös muuan mystinen mies on iskenyt silmänsä ihanaan Christineen. Kyseessä on oopperan entinen viulisti, Erique Claudin (Rains), joka on epätoivoissaan sortunut surmatöihin ja tekee kaikkensa nostaakseen ihailemansa Dubois'n oopperalavan ainoaksi solistiksi.

Suuren oopperan kummitus on jo Universalin toinen filmatisointi Gastor Leroux'n klassikkoromaanista (1911). Edellinen Suuren oopperan kummitus (1925) on jälkimaineeltaan kehutumpi, eritoten päätähti Lon Chaneyn säväyttävän komean kummitusroolin ansiosta. Eipä tämä uusintakaan aivan heikosti menestynyt, vaikka kriitikot eivät sille lämmenneet. Elokuva palkittiin Oscareilla lavastuksesta ja kuvauksesta sinänsä ansaitusti, sillä miljöö on viimeisen päälle tyylikäs.

Vaikka Suuren oopperan kummitus menestyi lippuluukuilla mukavasti ja on jäänyt osaksi Universalin hirviökaanonia, ei teos tosiaan ole aihion paras filmatisointi. Goottilaisesta kauhuromanssista on tehty pikemminkin kepeän lemmenkomedian ja oopperakuvaelman yhdistelmä. Sinänsä se toimii, vaikka onkin harmi, että itse oopperan kummitus jää vain sivurooliin aiheuttamaan pientä hässäkkää. Eriquen tragedia ja motiivit jäävät löyhiksi, eikä draaman kaari saa täyttymystään.

Pisteytys: 6/10

Whisky Galore! ─ Viskiä, viskiä! (1949)

Ohjannut Alexander Mackendrick

Iso-Britannia 1949,  82 min.

Komedia, Rikos

Pääosissa: Basil Radford, Joan Greenwood, Bruce Seton

A happy people, with few and simple pleasures.

Sotavuodet pienellä skotlantilaissaarella ovat alituista kituuttamista ja puutetta, mutta kun viskilähetys ei saavukaan, ovat onnettomat ajat todella koittaneet. Asukkaiden suureksi helpotukseksi lähivesillä haaksirikkoutuu laiva, joka kantoi suurta viskilastia. Hörpynhimoisia eivät lainvalvojat pidättele, kun pullokaupalla juotavaa kultaa vain odottaa noutajaansa!

Viskiä, viskiä! on kujeileva brittikomedia, jossa on tuulahdus raikasta meri-ilmaa ja paikallisten saarten omalaatuista tunnelmaa. On ajatonta hupia seurata, kun tavalliset pulliaiset vähät välittävät auktoriteeteista ja humalaiset rietastelijat jyräävät alleen tapakulttuurin. Koomisten vastinparien lisäksi virnuiltavaa löytyy muhevasta sanailusta, ja viskin marinoimat paksut skottimurteet lisäävät suunpieksentään oman huumoriarvonsa. Elokuvassa ollaan klassisen brittihuumorin lähteillä!

Kriitikoiden arvostama Viskiä, viskiä! vetosi kansanomaisuudellaan myös suureen yleisöön. Elokuvasta tuli Ealing-studion ensimmäinen iso hitti, eikä siinä kaikki: samana vuonna studio julkaisi oivaan menestykseen ampaisseet komediat Passi Pimlicoon (1949) ja Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949). Koko kolmikko nauttii tätä nykyä klassikkomainetta. Viskiä, viskiä! sovitettiin myöhemmin teatterilavoille ja elokuva sai mukavasti menestyneen jatko-osan Rockets Galore! (1958). Elokuva ei ole aivan niin riehakas kuin esimerkiksi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä tai ohjaajan myöhempi klassikko Naisentappajat (1955), mutta silti maittava siivu brittikomedian historiaa.

Pisteytys: 7/10

I Know Where I'm Going! ─ Myrskyöitä (1945)

Ohjannut Michael Powell & Emeric Pressburger

Iso-Britannia 1945, 92 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Wendy Hiller, Roger Livesey

 

I'm going to an island called Kiloran.

Joan Webster (Hiller) on määrätietoinen nainen, joka on vakaasti päättänyt mennä naimisiin. Mies löytyy kaukaa Skotlannin rannikolta, joten Joanin on ainoastaan pakattava tavaransa häämekkoa myöten ja matkattava kohti uutta kotiseutua. Reissu tyssää Mullin saarelle, sillä päiväkausia raivoava myrsky estää kaiken merenkulun. Riehuvat luonnonvoimat rauhoittavat hermostuksissaan kihisevän Joanin, joka saa yllättäen hieman aikaa pohdiskella, mitä hän todella haluaa.

Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin kerronta on ilahduttavan yllättävää, upeasti rytmitettyä ja kaikkinensa viehättävää seurattavaa. Wendy Hiller tulkitsee vahvatahtoista Joania täsmällisen taitavasti ja sivuhenkilöiden kavalkadista löytyy Joanin seuraksi monta vekkulia hahmoa. Skotlannin sumuiset ja jylhät näkymät äänimaisemineen on taltioitu tunnelmallisesti ja eläväisesti, lopun myrskyävästä merestä puhumattakaan. Koko elokuva on skottiromantiikkaa parhaimmillaan!

1001-listaa on siunattu viidellä Powell & Pressburger -parivaljakon nerokkaalla elokuvalla. Tämä on niistä ainoa mustavalkoinen, mutta muutoin tunnelmaltaan ja tyylikeinoiltaan selvästi samaa kavalkadia toisten kanssa. Myrskyöitä oli tarkoitus kuvata Technicolorina, mutta tekniset vaikeudet pakottivat perinteisempään kuvaustapaan. Se ei kuitenkaan heikennä elokuvaa rahtustakaan, sillä sumun ja myrskyn jylhät kontrastit korostuvat ehkä jopa paremmin mustavalkokuvassa. Aikansa yleisömenestys viehättää ja viihdyttää edelleen erinomaisesti.

Pisteytys: 8/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Taitamattomat taikurit, 1942)

A couple of jerks!

 

Päivän luukusta kurkkaavassa elokuvassa heitetään hyvästit sotahuolille. Silti sotavuosina syntyneistä elokuvista varsin moni keskittyi käsittelemään aikalaistodellisuutta. Draamallinen lähtökohta ottaa vallan eritoten elokuvissa Casablanca (1942) ja Rouva Miniver (1942); jälkimmäisen realismi otettiin vastaan niin lämmöllä, että elokuva keräsi vuoden suurimmat lipputulot ja siitä myös tuli vuotensa menestyksekkäin Oscar-magneetti.

Vaan kyllähän näitä hupifilmejäkin riitti! Hitlerille ivaillaan komediassa Ollako vai eikö olla (1942) ja kaikki viitteet sota-ajasta lakaistaan piiloon screwballissa Hullujen paratiisi (1942). Ikimuistoisten elokuviensa ohella vuosi 1942 muistettakoot monien tähtien synnyinvuonna: kahdeksankymppisiään ovat saaneet viettää Martin Scorsese,  Harrison Ford sekä Barbra Streisand. Onnenpotkuja heille!

 

A-Haunting We Will Go - Taitamattomat taikurit
Ohjannut Alfred L. Werker

USA 1942, 67 min.

Komedia, Seikkailu

Pääosissa: Stan Laurel, Olivel Hardy, Dante

 

 

 

 

Laurel ja Hardy ovat joutuneet ongelmiin virkavallan kanssa. Kaupungista on häivyttävä nopeasti ja kulkupeli tarvitaan, joten aavistuksen epäilyttävä työkeikka rahdinkuljettajina sopii tarkoitukseen mainiosti. Rahti lastataan junaan, jossa parivaljakko tapaa taitavan taikurin (Dante). Kuinka ollakaan, pian parivaljakko löytää itsensä lavalta onnettomina avustajina, jotka pakenevat niin virkavaltaa kuin rahtikeikan järjestäneitä korstoja. Kuinkahan vanhat tohelot tästä sopasta lopulta selviävät?

Taitamattomat taikurit on filmi Stan Laurelin ja Oliver Hardyn yhteisen uran loppupuolelta. Kaksikko oli tahkonut menestyselokuvia Hal Roachin tallissa aina vuoteen 1940, jonka jälkeen syntyi vielä liuta B-luokan komedioita Foxilla ja MGM:lla. Tämäkin elokuva on juoneltaan jokseenkin heikkolaatuinen ja huokuu väsymystä, vaikka tarina onkin pyritty ahtamaan täyteen puolivillaista viihdettä.

Koska selkeä idea puuttuu, elokuvassa on ripaus sitä ja tätä. Mukana on film noirin tuulahduksia, vanhaa kunnon slapstickia ja ihmeellisiä itämaisia taikoja. Hieman epämääräinen kokonaisuus ei ole komediakaksikon terävintä saati hauskinta tuotantoa, mutta viihdyttää jotakuinkin silti. Hauska lisä on se, että todellinen taikuri Dante esittää itseään ─ mutta miekkosen parhaimpia temppuja on kyllä taidettu hieman viritellä elokuvateknologian voimin!

Pisteytys: 5/10

7. luukku: 80 vuotta sitten (Viidennen kolonnan mies, 1942)

You look like a saboteur...

Vuonna 1942 sota jytisi maalla, merellä ja ilmassa. Stalingradissa käytiin kuukausitolkulla yhtä kaikkien aikojen verisintä taistelua, Pohjois-Afrikassa tanner tutisi ja Euroopan sydämessä natsien vankileirit muuttuivat tuhoamisleireiksi. Monet elokuvantekijätkin olivat sotavoimien palveluksessa laatimassa propagandapläjäyksiä. Hollywoodin osalta aiheeseen johdattelee kiintoisa Netflix-dokkari Five Came Back: Toinen maailmansota ja Hollywood (2017).

Pelosta ja epävarmuudesta huolimatta kotirintamilla viihdyttiin elokuvissa muidenkin aiheiden kuin sotakuvausten parissa ja teatterin hämärään paettiin todellisuuden kauhuja. Muuan Alfred Hitchcockille oli onni, että hän oli taannoin siirtynyt Hollywoodin leipiin: sentään Yhdysvalloissa eivät pommit putoilleet niskaan tämän tästä, ja niinpä verrattain rauhallisissa olosuhteissa syntyi tämäkin jännäri viihdettä kaihoavan yleisön iloksi. Aivan propagandaton ei sentään ole tämäkään teos!

 

 

Saboteur - Viidennen kolonnan mies
Ohjannut Alfred Hitchcock

USA 1942, 109 min.

Trilleri, Jännitys

Pääosissa: Robert Cummings, Priscilla Lane, Otto Kruger, Norman Lloyd

Alfred Hitchcockin vakoilutrillerissä syytön mies joutuu pahaan pinteeseen. Lentokonetehtaassa työskentelevä Barry Kane (Cummings) nimittäin vaikuttaa ilmiselvältä syylliseltä räjähdysmäiseen tehdaspaloon, jossa hänen ystävänsä saa surmansa. Kanen on lähdettävä lipettiin ja yritettävä kaikin keinoin jäljittää todellinen sabotööri. Vihjeet viittaavat salaperäiseen mieheen nimeltä Fry (Lloyd), ja jollain tapaa jutun juju vaikuttaa kiertyvän vihollisvaltioiden sotavakoiluun.

Viidennen kolonnan mies toistaa Hitchcockin väärän miehen jännitysteemaa. Hitchcock löysi elokuvan tarinaan innoitusta aiemmasta vakoojafilmistään 39 askelta (1935). Parhaimman version syyttömän ajojahti saa ohjaajan myöhemmässä menestysjännärissä Vaarallinen romanssi (1959), jossa hyödynnetään paljon samoja elementtejä vielä aiempaa hiotummin. Verrokkiensa rinnalla tämä sota-ajan filmi viihdyttää, mutta ei vedä vertoja Vaaralliselle romanssille saati 39 askeleelle. Jännitys on sinällään ihan kohdillaan, mutta päätähdiltä uupuu karismaa.

Jos elokuvan näyttelijät ovat hieman laimeita, on syytä käsikirjoituksessakin. Vaikuttimena lienee sota, jonka vaikutus tuntuu tarinassa korostettuna patriotismina ja hienoisena propagandasanomana. Vaikka jälkimaineensa puolesta Viidennen kolonnan mies on jäänyt hieman Hitchcockin muiden töiden varjoon, aikalaismenestys oli kiittelevää. Elokuva on painunut monien mieleen erityisesti loppukohtauksensa ansiosta, sillä Barry Kanen ja vakooja-Fryn jännittävä kohtaaminen Vapaudenpatsaan korkeimmalla huipulla nostattaa sykettä edelleen.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 8 ─ 80 vuotta sitten (Vaarallisia valheita, 1941)

I know I've been naughty, but it's all for you.

Elokuvavuosi 1941 on piirtynyt elokuvahistoriaan eritoten ikonisen Citizen Kanen ansiosta, mutta osatta ihailusta eivät ole jääneet myöskään film noir -klassikko Maltan haukka saati Disneyn sympaattinen Dumbo-animaatio. Vuoden suurin Oscar-magneetti oli John Fordin nostalgiadraama Vihreä oli laaksoni, joka kuvaa osuvasti sota-ajan mielenmaisemia. Hollywoodin unelmatehdas jatkoi pyörimistään muun maailman sotiessa, mutta kun Yhdysvallat yhtyi sotaan joulukuussa 1941, myös elokuvateollisuus sai sodasta osansa: pian moni elokuvantekijä lähti taisteluun, jos ei sotisovassa, niin tarvittiinpa propagandafilmien tekijöitäkin (ks. Toinen maailmansota ja Hollywood, 2017). Päivän filmissä painavat kuitenkin vielä aivan muut huolet!

Suspicion - Vaarallisia valheita

Ohjannut Alfred Hitchcock

USA 1941, 99 min.

Trilleri

Pääosissa: Cary Grant, Joan Fontaine

Lina McLaidlaw (Fontaine) suree vanhaksipiiaksi jäämistään, mutta salamaromanssi playboy Johnnie Aysgarthin (Grant) kanssa johtaakin tuota pikaa avioliittoon. Vaimo alkaa kuitenkin pian epäillä huithapelia miestään, johon on vaikea luottaa. Jos ukko on myynyt Linan korvaamattomia perhekalleuksia uhkapelejään rahoittaakseen, eikö hän voisi syyllistyä vakavampaankin rikokseen?

Epäilyksen tematiikkaa käsittelevä Vaarallisia valheita tuo mieleen pari muutakin elokuvaa Alfred Hitchcockin 1940-luvun tuotannosta. Perheenjäsentä uumoillaan murhaajaksi myös elokuvassa Epäilyksen varjo (1943) ja romanssi muuttuu epäluottamukseksi filmissä Notorius (1946). Kiehtovin verrokki kuitenkin on Rebecca (1940), jonka kääntöpuoleksi Vaarallisia valheita on toisinaan luonnehdittu.  Tälläkin kertaa nuori rakastunut nainen on ahdingossa, mutta aivan toisella tapaa ─ ja molempia rooleja tulkitsee taitavasti Joan Fontaine. Kumpikin rooli tuotti Fontainelle Oscar-ehdokkuuden ja tästä elokuvasta tuli myös voitto kotiin.

 

Vaarallisia valheita on tasapainoinen yhdistelmä pientä komediaa, hentoista romantiikkaa ja kylmääviä epäilyksiä, mutta kokonaisuutta ei voi kehua jännityksen mestarin parhaimmistoon kuuluvaksi. Taika puuttuu, ja varsinkin elokuvan loppuratkaisu on vaisu. Syynä oli studion vaatimus: alun perin ratkaisun oli määrä olla synkempi. Syynä muutokselle oli Cary Grantin sankari-imago, jota ei ollut syytä ravistella liialti. Vaarallisia valheita ei jäänyt Grantin ainoaksi Hitchcock-elokuvaksi vaan yhteistyö jatkui erilaisissa rooleissa vielä kolmen elokuvan verran.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 7 ─ 80 vuotta sitten (Jään tänne yöksi, 1941)

I'm going to show you what yum-yum is.

 

Aikamatka saavuttaa vuoden 1941, jolloin toisen maailmansodan pauhu kajahtelee maailman joka kolkkaan. Saksalaiset vyöryivät kohti Moskovaa ja pommittivat Lontoota, Suomen pojat marssivat syvälle Karjalaan ja kotirintamilla kärvisteltiin. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 80 vuotta Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä, joka sysäsi Yhdysvallat mukaan sotatapahtumiin. Sotavuoden 1941 tapahtumiin voi matkata useiden elokuvien voimin: Täältä ikuisuuteen (1953) sijoittuu Pearl Harboriin, Sukellusvene U-96 (1981) vie keskelle merisotaa ja Casablancan (1942) puolueettomalla maaperällä jännitteet tiivistyvät. Suomalaisfilmeistä vuoden tapahtumia kertaa menestyselokuva Rukajärven tie (1999). Vaan murheet pois, sillä tämän päivän luukku keinuttaa katsojansa kauas sota-ajan huolista!

 

Ball of Fire - Jään tänne yöksi
Ohjannut Howard Hawks

USA 1941, 111 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Gary Cooper, Barbara Stanwyck, Henry Travers, Oskar Homolka

 

 

 

Joukko eri alojen professoreja on muuttanut saman katon alle, sillä he kokoavat yhdessä ennenkuulumattoman täsmällistä tietosanakirjaa. Kielitieteilijä Bertram Potts (Cooper) päättää täydentää slangi-tuntemustaan lähtemällä kenttätöihin, jossa hän tutustuu slangi- ja tanssitaituri Katherine "Sugarpuss" O'Sheaan (Stanwyck). Gangstereita pakoileva Sugarpuss majoittautuu professorien tiedon pesään, sekoittaa työnteon ja saa akatemian kuihduttamat sydämet läpättämään kongan tahtiin!

Jään tänne yöksi kommentoi hilpeästi norsunluutornien suhdetta tyyten erilaiseen arkeen: tutkimus on vaikeaa, jos tutkimuskohdettaan ei ymmärrä alkuunkaan. Yliopistolaisena minulla on toki hieman oma lehmä ojassa, mutta väitän, ettei tiedemaailma (enää) ole aivan näin poteroitunutta. Väärinkäsitykset ja vierauden kohtaaminen on toteutettu hauskalla tavalla, sillä hahmot ovat tavattoman sympaattisia. Professorit ovat kuin seitsemän (tai tässä tapauksessa kahdeksan) kääpiötä ja Sugarpuss on Lumikki pahat mielessään!

 

Screwball-elokuvan asetelma on herkullinen jo itsessään, ja lisää hupia saadaan matkan varrella vastaan tulevista mehevistä väärinkäsityksistä. Lajityypin pieni ennalta-arvattavuus romantiikan suunnanmuutosten osalta ei haittaa, vaan helpottaa heittäytymistä kevyen tarinan vietäväksi. Jään tänne yöksi oli ilmestyessään iso hitti, joka takoi messevät lipputulot. Yhdysvalloissa elokuva oli ilmestymisvuotensa viidenneksi katsotuin ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli neljä kappaletta (mm. käsikirjoitus), vaikka voitot jäivät lunastamatta.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 8 - 80 vuotta sitten (Bagdadin varas, 1940)

Mortals are weak and frail!

 

Vuonna 1940 sota jylläsi Euroopassa, mutta se ei elokuvateollisuutta täysin pysäyttänyt. Ajankohtaiseen myllerrykseen otettiin kantaa useissa filmeissä Yhdysvalloissakin: komedian ja draaman keinoin aihetta lähestyi Charlie Chaplin teoksessaan Diktaattori (1940) ja hieman melodramaattisemmin sodan syttymistä tarkasteli Frank Borzagen Näin se alkoi (1940).

 

Muutoin vuoden ikimuistoisimmista menestysteoksista esille on nostettava Alfred Hitchcockin jännitysfilmi Rebecca (1940) sekä John Fordin liikuttava lamadraama Vihan hedelmät (1940). Mikäli kaipaa kevyempää lähestymistä 80 vuoden takaiseen elokuvamaailmaan, sitä tarjoavat päivän elokuvan lisäksi hilpeä screwball-komedia Meidän vastaeronneiden kesken (1940) sekä sadunomaiset animaatiot Pinokkio (1940) ja Fantasia (1940).

 

The Thief of Bagdad - Bagdadin varas

Ohjannut Ludwig Berger, Michael Powell & Tim Whelan

Iso-Britannia & USA 1940, 106 min.

Seikkailu, Fantasia

Pääosissa: John Justin, Sabu, Conrad Veidt, June Duprez, Rex Ingram

Bagdadin nuori sulttaani Ahmed (Justin) joutuu pahan Jaffarin (Veidt) huijaamaksi. Vankilaan paiskattu Ahmed tapaa tyrmässä nokkelan varkaan Abun (Sabu), jonka kanssa pakomatka sujuu rattoisasti. Vapaudessa Ahmed rakastuu prinsessaan (Dubrez), mutta tämän höperö sulttaani-isä on Jaffarin vallassa. Jaffarista on päästävä eroon lopullisesti ─ mahdottomassa urakassa avuksi on tietenkin rantahiekasta löytynyt taikalamppu ja sen kaikkivoipainen henki (Ingram).

 

Bagdadin varas on saanut roimasti inspiraatiota Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Elokuva myös on uusintafilmatisointi mykkäelokuvasta Bagdadin varas (1924). Myöhemmistä tuotoksista ei sovi unohtaa Disneyn taianomaista animaatiota Aladdin (1992), mutta unholaan sen sijaan voisi viskata sieluttoman uusinnan Aladdin (2019). Tämä vuoden 1940 versio kuuluisasta seikkailusta on erityisen ikimuistoinen komean ilmeensä vuoksi. Aikansa kuvaa ja vanhentunutta on taas se, että päärooleja esittävät valkoiset ihmiset; orjiksi ja varkaiksi on kelpuutettu muitakin.
 

Säihkyvät värit ja näyttävät tehosteet ovat edelleen upea näky. Bluescreen-teknologialla luotujen tehosteiden saralla Bagdadin varas onkin suorastaan pioneeri. Pelkkiin efekti-iloihin ei sentään ole tyytyminen, sillä itse tarinakin kulkee eteenpäin mukavan menevästi, klassisen seikkailun tyylillä. Juonilinjan kronologiaa on onnistuneesti rikottu, eikä jännitys hyydy hetkeksikään. Eheästä lopputuloksesta ei arvaisi, että tosiasiassa kulisseissa kävi kuhina: elokuvalla ehti olla peräti kolme ohjaajaa, välillä raha loppui kesken ja Euroopassa puhjennut sota siirsi kuvaukset Yhdysvaltoihin. Valmista kuitenkin tuli, eikä lopputulosta liiemmin voi moittia!

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 7 - 80 vuotta sitten (Sumujen silta, 1940)

Every parting from you is like a little eternity!

Vuonna 1940 toisen maailmansodan melskeet velloivat ympäri Eurooppaa ja ruudinkatku kantautui hiljalleen kohti toisiakin mantereita. Elokuvissa vuoden 1940 sotatapahtumia käsittelevät esimerkiksi Dunkirk (2017), Rouva Miniver (1942) ja Talvisota (1989). Suomessa ankara talvisota sentään saatiin päätökseen maaliskuussa, mutta harva huokasi helpotuksesta. Elämää juoksuhaudoissa soi ja veti mielen matalaksi; ties mitä ne Hilleri ja Talliinin Joopi vielä päidemme menoksi keksivät! Yhdysvalloissa saatiin vielä pysyä erossa meren takaisista kuohuista ja elokuvateollisuus kukoisti. Päivän yhdysvaltalaisfilmi vie silti sotatunnelmiin, mutta pommisateessa versoo rakkaus.

 

Waterloo Bridge - Sumujen silta
Ohjannut Mervyn LeRoy

USA 1940, 108 min.

Draama, Romantiikka, Sota

Pääosissa: Vivien Leigh, Robert Taylor, Virginia Field

Eletään syyskuun alkupäiviä vuonna 1939 ja Iso-Britannia juuri on julistanut sodan Saksaa vastaan. Eversti Roy Cronin (Taylor) on matkalla Ranskaan, mutta suo kiireiltään hetken pysähtyä Thamesin ylittävälle Waterloon sillalle. Muistot kiirivät kahden vuosikymmenen taa, jolloin samaisella sillalla syttyi huumaava salamaromanssi. Salskea kapteeni Roy ja ballerina Myra (Leigh) tempautuivat rakkauden pyörteisiin keskellä pommituksia, mutta lopulta sodan oli määrä erottaa rakastavaiset iäksi.

Sumujen silta on siveä kertomus rakkaudesta ja sen menettämisestä. Klassisen kohtalokas melodraama vertautuu Joutsenlampi-balettiin, jota Myra tietenkin on parhaillaan harjoittelemassa rakkaustarinan alkaessa. Sotatapahtumien melskeissä Roy katoaa ja Myra luulee hänen kuolleen. Suru ja kurja kohtalo johtavat epätoivoisiin tekoihin, joita Myra ei usko Royn antavan anteeksi. Kuten Joutsenlammessa, myös tämä rakkaustarina johtaa riipaisevaan loppuun erehdysten ja epätietoisuuden saattelemana.

Tunnelmallinen Sumujen silta perustuu Broadway-näytelmään (1930), josta oli jo aiemmin tehty yksi filmatisointi (1931). Tämä elokuva on tarinan parhaiten tunnettu versio, joka keräsi kiitosta jo ilmestyessään. Kohtalokkaan tarinan ansioita ovat näyttävä toteutus, komeat musiikit ja pätevät näyttelijät. Varsinkin Vivien Leigh säkenöi roolissaan! Puhtoisuutta vaalivassa tarinassa on nykypäivästä katsoen omat kummallisuutensa, jotka toki selittyvät ajan ja moraalin muutoksella, unohtamatta myöskään entisajan elokuvasensuuria.

 

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Keltainen nauha, 1949)

The sun and the moon change, but the army knows no seasons.

Vuoden 1949 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat sodanjälkeiseen maailmaan sijoittuva trilleri Kolmas mies ja rutikuiva brittikomedian helmi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Hollywoodin tuotannosta esille on nostettava ainakin jännäri Valkoinen hehku, joka tosin aikanaan aiheutti paheksuntaakin rajuudellaan. Sen sijaan vuoden parhaimpia lipputuloja tahkoneet elokuvat eivät ole jääneet yhtä hyvin muistiin: Yhdysvaltain ykkösenä koreilee raamatturomanssi Simson ja Delila. Päivän elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta onpa se kuitenkin yhden aikansa isoimman tähden John Waynen tähdittämä Oscar-voittaja.

She Wore a Yellow Ribbon - Keltainen nauha
Ohjannut John Ford
USA 1949, 104 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Wayne, Joanne Dru, John Agar

Pöly on laskeutumassa Little Bighornin taistelun (1876) jäljiltä ja intiaanit ovat yhä sotajalalla. Samaan aikaan ratsuväen everstiluutnantti Nathan Brittles (Wayne) odottaa eläkepäiviään, mutta vaaran vaaniessa hänen on vielä otettava vastaan yksi viimeinen tehtävä. Brittlesin on määrä saattaa joukkoineen naisväkeä turvaan intiaanisotien tieltä ja samalla pyrittävä ehkäisemään tulevien kahakoiden syntymistä.

Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.

Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu on kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Pikku naisia, 1949)

Let us be elegant or die!

Vuonna 1949 maailma elpyi hyvää vauhtia toisesta suursodasta ja parempien aikojen merkit täyttivät mielet toivekkuudella. Helsingissä Aleksanterinkadun kauppiaat aloittivat näihin päiviin saakka säilyneen joulukatuperinteen, joka piristi sodasta ja rauhankriisistä toipuvia kaupunkilaisia. Päivän elokuva sijoittuu kaukaisemman Yhdysvaltain sisällissodan tienoille, mutta kotirintaman elämä ja nuoruuden toiveikkuus soveltuivat filmin aiheeksi vielä liki vuosisata myöhemminkin. Louisa May Alcottin ikimuistoisesta romaanista Pikku naisia (1868─1869) löydetään yhä uusia tulkintoja, sillä jälleen uusi elokuvaversio on saamassa ensi-iltansa jouluna 2019. Mikäpä sen parempi julkaisuaika, sillä tämä tarina alkaa eräästä joulusta 1860-luvulla.

Little Women - Pikku naisia

Ohjannut Mervyn LeRoy

USA 1949, 122 min.

Draama, Historia

Pääosissa: June Allyson, Janet Leigh, Margaret O'Brien, Elizabeth Taylor

Marshin sisarukset eli vastuullinen Meg (Leigh), vallaton Jo (Allyson), ujo Beth (O'Brien) ja turhamainen Amy (Taylor) varttuvat tytöistä naisiksi 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa. Kasvutarinaan kuuluu sydänsuruja sekä riitoja, mutta myös ensirakkauksia ja ikuista ystävyyttä. Sisarusten elämänpolut johtavat eri suuntiin, mutta suuristakin seikkailuista on turvallista aina palata kotiin saman katon alle.

Kuten todettua, elokuva perustuu Alcottin kuuluisaan romaaniin. Menestynyt kirja sai useita jatko-osia (esim. Pikku miehiä, 1871) ja Marshin sisarusten tarinaa vietiin niin teatterilavoille kuin oopperaankin. Valkokankaalla Pikku naisia on nähty tämän adaptaation lisäksi jo kuudesti. Nykypäivänä parhaiten taidetaan tuntea vuoden 1994 Pikku naisia, joskaan ensimmäistä ääniversiota (1933) ei myöskään olla täysin unohdettu.

Mervyn LeRoyn (1900─1987) ohjaama Pikku naisia on herttainen elokuva, joka myös voitti Oscarin lavasteistaan. Muutoin kerronta ei aivan tavoita kirjan tunnelmaa: hahmot jäävät karikatyyreiksi, tarina etenee hieman nihkeästi ja ylipäätään filmin tyylin soisi olevan vähemmän teatraalinen. Moitteista huolimatta kokonaisuus jää silti plussan puolelle ja elokuva kelpaa tunnelmapalana vaikkapa juuri näin joulusesonkina katsottavaksi.

Pisteytys: 6/10

High Sierra (1941)

Ohjannut Raoul Walsh
USA 1941, 100 min.
Rikos, Toiminta, Romantiikka
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ida Lupino, Arthur Kennedy, Joan Leslie

Police are hot on his trail...

Roy Earle (Bogart) on juuri vapautunut vankilasta, mutta hyppää nopeasti takaisin leipätyönsä pariin. Tällä kertaa Roy osallistuu hotelliryöstöön kalifornialaisessa rikkaiden suosimassa lomaparatiisissa. Uudessa rikollisjengissä Roy tapaa tanssityttö Marien (Lupino), joka on selvästi kiinnostunut Roysta romantillisessa mielessä. Royn lemmekkäät aatokset kohdistuvat kuitenkin toiseen nuoreen naiseen, Velmaan (Leslie), joka tosin on jo ehtinyt valita sulhasensa. Jännitys tiivistyy kolmiodraaman kiristyessä ja ryöstökeikan lähestyessä...

Raoul Walshin gangsterielokuva sisältää ripauksen romantiikkaa, melodraamaa ja aavistuksen huumoriakin. Tunnelma ei silti ole täysin kepeä saati lemmen vietävissä! Kaahailulla ja pyssynpaukuttelulla ryyditetty elokuva pyrkii painottumaan rikosleffaksi ja paikoin sen tunnelma ennakoi jo film noirien kultakautta. Vielä samana vuonna elokuvateattereissa ensi-iltansa sai film noiriksi lukeutuva Maltan haukka (1941), jonka ohjasi High Sierraa käsikirjoittanut John Huston. Eritoten elokuvia yhdistää kuitenkin legendaarinen Humphrey Bogart, joka pääsi ensimmäiseen päärooliinsa High Sierran antisankari-Royna. Maltan haukka toi Bogartille lopullisen läpimurron.

Onnistuneen tarinan ohella High Sierra on katsomisen arvoinen Humphrey Bogartin ja Ida Lupinon oivallisten roolisuoritusten ansiosta, mutta kertomus jätti katsojan tällä kertaa hieman kylmäksi ─ ehkä odotukset olivat turhan korkealla, ajatukset muualla tai erikoinen genresekoitus hämäsi. Jännittävä ja varsinkin loppupuolella sangen vauhdikas elokuva pitää toki kiinnostuksen yllä. High Sierra sai aikalaiskriitikoilta kiitosta ja mainetta on piisannut sen jälkeenkin, niinpä kertomus on sittemmin uusintafilmatisoitu peräti kahdesti. Toinen adaptaatio Coloradon sankari (1949) on myös Raoul Walshin ohjaama, tosin genreltään lännenelokuva. Klassinen lännenfilmi tarjonnee hyvän alustan tarinan moraalipohdinnoille, jotka High Sierrassa jäävät tarkoituksellisen koleasti taka-alalle.

Pisteytys:
7/10