 |
| The sun and the moon change, but the army knows no seasons. |
Vuoden 1949 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat sodanjälkeiseen maailmaan sijoittuva trilleri Kolmas mies ja rutikuiva brittikomedian helmi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Hollywoodin tuotannosta esille on nostettava ainakin jännäri Valkoinen hehku, joka tosin aikanaan aiheutti paheksuntaakin rajuudellaan. Sen sijaan vuoden parhaimpia lipputuloja tahkoneet elokuvat eivät ole jääneet yhtä hyvin muistiin: Yhdysvaltain ykkösenä koreilee raamatturomanssi Simson ja Delila. Päivän elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta onpa se kuitenkin yhden aikansa isoimman tähden John Waynen tähdittämä Oscar-voittaja.
Ohjannut John Ford
USA 1949, 104 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Wayne, Joanne Dru, John Agar
Pöly on laskeutumassa Little Bighornin taistelun (1876) jäljiltä ja intiaanit ovat yhä sotajalalla. Samaan aikaan ratsuväen everstiluutnantti Nathan Brittles (Wayne) odottaa eläkepäiviään, mutta vaaran vaaniessa hänen on vielä otettava vastaan yksi viimeinen tehtävä. Brittlesin on määrä saattaa joukkoineen naisväkeä turvaan intiaanisotien tieltä ja samalla pyrittävä ehkäisemään tulevien kahakoiden syntymistä.
Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.
Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu on kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!
Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.
Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu on kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!
Pisteytys: 6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti