 |
| What's the matter with your feet? |
Elokuvamaailma oli 1920-luvun lopulla vauhdissa. Uusi ääniteknologia innosti studioita keskinäiseen kilpailuun ja vuonna 1929 kisailemaan päästiin myös kaikkien aikojen ensimmäisistä Oscareista. Palkintojuhla tosin oli vielä sangen pienimuotoinen nykypäivän spektaakkelimaiseen gaalaan nähden (sama muuten koskee tänään ajankohtaisia Linnan juhlia, joita ensi kerran vietettiin vuosisata sitten sangen vaatimattomasti ─ kansan keskuudessa koko itsenäisyyspäivääkään ei vielä kunnolla tunnettu). Vuoden 1929 akatemiajuhlassa palkittiin vuosien 1927 ja 1928 parhaimmiksi katsottuja elokuvia ja osasuortuksia, ja niinpä kertasin vaatimatonta juhlahumua jo kahden vuoden takaisessa joulukalenterissa ─ tuossakin luukussa seikkailevat Frank Borzagen ykköstähdet Janet Gaynor ja Charles Farrell.
Muitakin merkkitapahtumia mahtui elokuvavuoteen 1929: elokuvadebyyttinsä tekivät niin Judy Garland (The Big Revue) kuin Marx-veljeksetkin (Kookospähkinöitä). Maailmaan syntyi monta tulevaisuuden tähteä: vuosikertaa 1929 edustavat muun muassa Audrey Hepburn, Max von Sydow ja Sergio Leone. Suomessakin tapahtui! Pohjolassa esitettiin ensimmäinen äänielokuva Sonny Boy (1928), joka oli vuotta aiemmin kiihdyttänyt ääniteknologian voittokulkua Yhdysvalloissa. Päivän elokuva Päivänsäde edustaa teknologiansa osalta aikaansa, sillä mykkäfilmin rinnalle tehtiin myös osittain puhuttu versio, mutta se on aikojen saatossa kadonnut.
Lucky Star - Päivänsäde
Ohjannut Frank Borzage
USA 1929, 100 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Janet Gaynor, Charles Farrell, Guinn Williams
Köyhä maalaistyttö Mary Tucker (Gaynor) tutustuu reippaaseen työmieheen Tim Osborneen (Farrell) riitaisissa tunnelmissa. Sopua ei ehdi syntyä, kun suursota ja rintama kutsuvat Timin taisteluun. Mies palaa Euroopan taistelukentiltä pyörätuolissa ja herättää Maryn hellät tunteet. Ystävyys pääsee viimein kukoistamaan. Vähitellen syttyvät myös orastavat romanttiset tuntemukset, mutta esteenä rakkauden tiellä on epärehellinen kilpakosija (Williams).
En millään malttanut katkaista hyvää kolmevuotista perinnettä Frank Borzagen romanttisten melodraamojen sarjassa! Edelliset osat ovat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Kadun enkeli (1928), ja kaikkia filmejä tähdittävät päärooleissa upeat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Tässäkin elokuvassa kaksikon kemia on kohdillaan ja myös lavasteet ovat tuttuun tapaan silmiähivelevän kauniita ja sadunomaisia. Päivänsäde ei aivan noussut suosikikseni kolmikosta, mutta viihdyin sen romanttisen tunnelman parissa silti erinomaisesti.
Tarinansa puolesta Päivänsäde ei ole kovin yllättävä kertomus, mutta onhan toisinaan hauska tietää, mitä elokuvalta odottaa. Tuttuudesta huolimatta tarinankerronta ei nimittäin ole laisinkaan kulunutta tai kliseistä, vaan pikemminkin samaistuttavaa. On koskettavaa seurata, kuinka kaksi elämän murjomaa yksilöä vähitellen löytää toisensa. Ikivihreä Päivänsäde täyttää tänä vuonna 90 vuotta, mutta ensi vuonna voidaan silti tavallaan juhlia sen kolmekymppisiä! Kuten aiemmin totesin, elokuvan puhuttu versio on hukassa, mutta myös mykkäversio oli pitkään kadoksissa. Se löytyi 1980-luvun lopussa ja vuonna 1990 Päivänsäde pääsi jälleen valkokankaille restauroituna. Näitä Borzagen, Gaynorin ja Farrelin mestariteoksia soisi näkevän levityksessä useamminkin. Ehkäpä sitten satavuotisjuhlien kunniaksi 2020-luvun lopulla?
Pisteytys: 8/10
En millään malttanut katkaista hyvää kolmevuotista perinnettä Frank Borzagen romanttisten melodraamojen sarjassa! Edelliset osat ovat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Kadun enkeli (1928), ja kaikkia filmejä tähdittävät päärooleissa upeat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Tässäkin elokuvassa kaksikon kemia on kohdillaan ja myös lavasteet ovat tuttuun tapaan silmiähivelevän kauniita ja sadunomaisia. Päivänsäde ei aivan noussut suosikikseni kolmikosta, mutta viihdyin sen romanttisen tunnelman parissa silti erinomaisesti.
Tarinansa puolesta Päivänsäde ei ole kovin yllättävä kertomus, mutta onhan toisinaan hauska tietää, mitä elokuvalta odottaa. Tuttuudesta huolimatta tarinankerronta ei nimittäin ole laisinkaan kulunutta tai kliseistä, vaan pikemminkin samaistuttavaa. On koskettavaa seurata, kuinka kaksi elämän murjomaa yksilöä vähitellen löytää toisensa. Ikivihreä Päivänsäde täyttää tänä vuonna 90 vuotta, mutta ensi vuonna voidaan silti tavallaan juhlia sen kolmekymppisiä! Kuten aiemmin totesin, elokuvan puhuttu versio on hukassa, mutta myös mykkäversio oli pitkään kadoksissa. Se löytyi 1980-luvun lopussa ja vuonna 1990 Päivänsäde pääsi jälleen valkokankaille restauroituna. Näitä Borzagen, Gaynorin ja Farrelin mestariteoksia soisi näkevän levityksessä useamminkin. Ehkäpä sitten satavuotisjuhlien kunniaksi 2020-luvun lopulla?
Pisteytys: 8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti