sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Little Big Man - Pieni suuri mies (1970)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1970, 139 min.
Lännenelokuva, Draama, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Dustin Hoffman, Chief Dan George, Faye Dunaway, Richard Mulligan

Today is a good day to die.
121-vuotias Jack Crabb (Hoffman), intiaaninimeltään Pieni suuri mies, muistaa vielä kirkkaasti entisen ajan villissä lännessä. Jackin vaiherikkaat muistelmat vievät kuulijat jo kadonneeseen Länteen, jonka laajalti tunnettu Pieni suuri mies koki niin intiaanina, uskovaisena, erämaan erakkona, huijarikauppiaana ja ties minä muuna. Liekö kaikkialle ehtineen ja pulmasta kuin pulmasta selvinneen Jackin tarinoissa liioittelun makua vai onko totuus tarua ihmeellisempää?

Draamaa, komediaa ja seikkailua sulavasti yhdistelevä Pieni suuri mies on esikuva elokuville Forrest Gump (1994) tai Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013). Myös Jack Crabb kohtaa aikansa legendaarisia hahmoja ja ajautuu tapahtumiin, jotka aikojen saatossa muodostuvat historiallisesti merkittäviksi. Kohokohta on tietenkin Little Bighornin taistelu, jossa intiaanit kukistivat kenraali George Armstrong Custerin (Mulligan) joukot. Lämminhenkisesti tehty elokuva tarjoaa hupia ja viihdettä, mutta intiaanien kokemat vääryydet maltetaan silti kuvata koskettavasti.

Löyhästi historiallisiin tositapahtumiin perustuva Pieni suuri mies poikkeaa intiaanikuvauksensa ansiosta lännenfilmien aiemmasta traditiosta, jossa sankarin viitta laskeutuu lähes yksinomaan herooisen lännen valloittajan harteille. Muutamista suvantokohdista huolimatta kokonaisuus on tasapainoinen ja ennen muuta sydämellinen. Dustin Hoffman hoitaa monipuolisen roolinsa taipuen niin vanhaksi ukonrähjäksi kuin venkoilevaksi pyssysankariksikin. Samaten ikimuistoinen on intiaanipäällikköä esittävä Chief Dan George, jonka lausahdus "Tänään on hyvä päivä kuolla" on sekin jo muodostunut omanlaisekseen klassikoksi.

Pisteytys:
8/10

torstai 27. kesäkuuta 2019

Strategia del ragno - Hämähäkin juoni (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia 1970, 100 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Giulio Brogi, Alida Valli

I'm still here. Among friends.
Muuan mies (Brogi) saapuu pieneen Taran kaupunkiin, jossa hänen isänsä (Brogi) murhattiin vuosikymmeniä sitten. Fasisteja vastustanut isä on Taran paikallissankari, mutta pojan uppoutuminen menneisyyden muistoihin paljastaa sankarihahmon takaa yllättävän totuuden. Kertomus perustuu Jorge Luis Borgesin novelliin Petturuuden ja sankaruuden teema (1944). Elokuva käsittelee alkuperäistekstin nimen mukaisesti petturuutta ja sankaruutta, joista jälkimmäinen on tässä tapauksessa syntynyt muistojen varaan.

Hämähäkin juoni (engl. The Spider's Stratagem) on omaperäinen kudelma eri aikatasoja ja hahmojen eri puolia; toisinaan myös elokuvan henkilöt sekoittuvat toisiinsa. Tarina ei sinällään ole vaikeasti seurattava, mutta kokonaisuus jää silti ensinäkemältä hämäräksi. Alussa vauhti tuntuu hitaalta, mutta eipä aikaakaan, kun verkko jo tihenee sakeaksi. Lisäksi elokuva tuntuu olevan täynnä piilotettuja merkityksiä, joihin ei vielä ensikatselulla ehdi uppoutua. Hämähäkin juoni lienee taas niitä filmejä, jotka muuttunevat nautinnollisemmiksi ja palkitsevammiksi useampien katselukertojen myötä.

Teemoiltaan ja kerronnaltaan Hämähäkin juoni muistuttaa Bernardo Bertoluccin läpimurtoelokuvaa Fasistia (1970): molemmat ovat monimerkityksellisiä, aikatasoja rikkovia elokuvia, joissa käsitellään 1930-luvun Italiaa. Kameran taltioimat kylmät värisävytkin vastaavat toisiaan, ja elokuvien maailma tuntuu samankaltaiselta, vaikka Fasistin pääasiallinen miljöö on maaseutumaista Taraa urbaanimpi Rooma. Hämähäkin juoni itse asiassa sai ensi-iltansa jo hieman ennen Fasistia, satuinpa tietämättömyyttäni vain katsomaan elokuvat nurinpäin ─ molempien kerronnaltaan sekavien teosten ollessa kyseessä sattuma toki on vain hauskan osuva!

Pisteytys:
7/10

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.
Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

L'uccello dalle piume di cristallo - Kuoleman lintu (1970)

Ohjannut Dario Argento
Italia & Länsi-Saksa 1970, 96 min.
Kauhu, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno

Go to Italy. It's a peaceful country.
Kirjailija Sam Dalmas (Musante) lomailee heilansa Julian (Kendall) kanssa Roomassa. Matkan ollessa lopuillaan Sam todistaa murhayrityksen pienessä taidegalleriassa. Tapahtumasarjan oudot yksityiskohdat jäävät vaivaamaan Samia, joka siirtää paluulentonsa hamaan tulevaisuuteen ja ryhtyy ratkomaan näkemäänsä murhaajan arvoitusta yhdessä poliisivoimien kanssa. Tapahtuma ei jätä rauhaan murhaajaakaan, joka vaikuttaa nyt olevan Samin ja Julian jäljillä.

Kuoleman lintu (engl. The Bird with the Crystal Plumage) on omalaatuisista kauhuelokuvistaan tunnetun Dario Argenton esikoisohjaus. Filmi edustaa italialaista giallo-elokuvaa, jolla on juurensa halvoissa jännityspokkareissa. Tyypillisimmillään giallo-elokuvassa jännitetään salaperäisen murhaajan veritekoja, joiden kohteeksi osuu usein nuoria naisia. Giallo on sittemmin osaltaan vaikuttanut slasher-kauhun kehitykseen ja suosioon. Dario Argento tunnetaan parhaiten juuri gialloa edustavista teoksistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1970-luvulla.

Ilmestyessään kiitettävästi menestynyt Kuoleman lintu on jo melko tunnistettavaa Argenton menestysvuosien tyyliä. Elokuvan hahmot ja visuaalinen maailma ovat molemmat hienoisen liioiteltuja ja siksi tapahtumat häilyvät hetkittäin koomisen rajamailla. Samoin itse käsikirjoitus on omalla tavallaan kummallisen hupsu. Kuoleman linnun tunnelma on silti kiehtovan epätodellinen ja samalla piinaavan jännittävä. Kylmiä väreitä virittävät myös hyytävillä ihmisäänillä ryyditetyt Ennio Morriconen sävellykset.

Pisteytys:
8/10

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Gimme Shelter (1970)

Ohjannut Albert Maysles, David Maysles & Charlotte Zwerin
USA 1970, 91 min.
Dokumentti

Who's fighting and what for?
Gimme Shelter on dokumentti, jossa seurataan Rolling Stonesien Yhdysvaltain kiertuetta vuonna 1969. Kamera taltioi vastaan osuvia hetkiä, keskusteluja studiossa ja tietenkin keikkoja, mutta cinema veriten tai direct cineman tapaan esimerkiksi strukturoituja haastatteluja tai selittävää kertojaääntä ei kuulla. Tapahtumat saavat puhua puolestaan ja elokuvan viimeisellä kolmanneksella osoittautuu, että tavallinen elämäkin on täynnä draamaa.

Ikonisen rockyhtyeen kiertuemateriaalin lisäksi filmissä nähdään mainiota livemateriaalia esimerkiksi Tina Turnerilta ja Jefferson Airplanelta. Itse Rollarit vetävät paikoin hyvin ja toisinaan keskinkertaisen sekavasti, mutta suosion kultakausi näkyy silti hurmaantuneessa yleisössä. Elokuvalta sopiikin odottaa vauhdikkaita liveversioita aikansa hiteistä (mm. (I Can't Get No) Satisfaction, 1965), jotka ovat sittemmin muodostuneet ikivihreiksi klassikoiksi.

Itse Rollareiden sijaan dokumentin kiinnostavin osio on joulukuinen Altamontin festivaali, jonka tarkoituksena oli olla jotakuinkin toinen Woodstock. Päihtyneitä kukkaissukupolven edustajia hippiletteineen virtasi Altamontiin solkenaan, mutta jokin oli muutamassa kuukaudessa kuitenkin muuttunut. Happohuuruissaan tai vain kaljapäissään teutaroivan yleisön sekoilu on hirveää katsottavaa. Esiintyjät joutuivat jatkuvasti puuttumaan lavan tuntumassa vellovaan väkivaltaiseen kaaokseen, johon osasyyllisinä olivat järjestyksenvalvojina toimineet Helvetin enkelit. Rauha ja rakkaus hälveni viimeistään Rolling Stonesien keikalla, kun yksi järkkäreistä puukotti yleisössä ollutta naista. Jos Woodstock oli yhden aikakauden päätös, Altamont oli sen hautajaiset.

Pisteytys:
7/10

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Patton - Panssarikenraali Patton (1970)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1970, 172 min.
Biografia, Sota, Draama
Pääosissa: George C. Scott, Karl Malden, Stephen Young

If we are not victorius, let no man come back alive!
Kenraali George S. Patton (Scott) on kontroversiaali sotasankari, jolle kunnia sotatantereilla on kaikki kaikessa. Patton elää ja hengittää sodan gloriaa, eikä asialleen omistautunutta miestä voi moittia huonosta työnlaadusta rintamilla. Mies tosin myöntää itsekin olevansa suupaltti ja äkkipikainen diiva, minkä vuoksi kaivattu sankarin viitta on vaarassa jäädä vain haaveeksi. Tositapahtumiin ja tietenkin myös todelliseen henkilöön pohjautuva elokuva keskittyy kuvaamaan Pattonin vaiheita toisen maailmansodan runtelemassa Euroopassa.

Panssarikenraali Pattonin ilmestyessä Vietnamin sota oli kirvoittanut niin laajaa maailmanlaajuista kritiikkiä, että elokuvan näennäinen sotamyönteisyys tuntuu suorastaan sopimattomalta. Näkökulma ei kuitenkaan ole aivan yksipuolinen. Omaa sotaansa käyvä Patton asettaa koko sotasankaruuden kyseenalaiseen valoon, eivätkä edes hänen ansionsa onnistu juuri herättämään kunnioitusta. Hahmo puhuu puolestaan, eikä elokuvan ole tarpeen muutoin alleviivata sodan järjettömyyttä. Merkittäväksi käänteeksi muodostuu hetki, jolloin Patton haukkuu sodan traumatisoimaa sotilasta ja riskeeraa samalla oman uransa.

Kiinnostavinta Pattonissa on nimenomaan sen monitahoisuus: Pattonin hahmo puhuttelee sodanvastustajia sekä -puolustajia ja osoittaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Pattonkin on vain aikansa tuote, sotahistoriaan hurahtanut sotilassuvun ylpeä vesa. Yksille hän näyttäytyy sankarina, mutta toisille sodan turhuuden henkilöitymänä. Näkökulma on toteutettu ansiokkaasti, mutta se ei silti tee ylipitkästä elokuvasta tarpeeksi innostavaa katsottavaa. Aikanaan filmi menestyi erinomaisesti ja voitti peräti 7 Oscaria (mm. paras elokuva). Pystin sai myös Pattonia hienosti tulkitseva George C. Scott, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta sangen tiukkasanaisesti.

Pisteytys:
7/10

torstai 13. kesäkuuta 2019

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.
Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinasta koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.

Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Woodstock (1970)

Ohjannut Michael Wadleigh
USA 1970, 216 min.
Dokumentti

Joe Cocker
Vuoden 1969 elokuussa järjestettiin kaikkien aikojen ikonisimmaksi muodostunut musiikkifestivaali Woodstock, jossa nautittiin kolmen päivän ajan rauhasta, rakkaudesta ja musiikista. Festarielämän eri puolia tarkasteleva dokumentti sisältää hengästyttävän hienoja musiikkiesityksiä ja viehättävän luontevia haastatteluja, joissa kuullaan niin festarikävijöitä kuin maanviljelijöitäkin, joiden tiluksilla Woodstock järjestettiin. Huomiotta eivät jää tapahtuman suuret ongelmat: Woodstockiin saapui jopa puoli miljoonaa ihmistä, minkä vuoksi huolto takkusi ja tiet ruuhkaantuivat pahasti.

Ongelmista huolimatta Woodstock taisi kuitenkin jättää valtaosalle kävijöistään onnellisen muiston hippiliikkeen rakkaudentäyteisenä kulminoitumana. Onkin hienoa aloittaa 1001-listan 1970-luku elokuvalla, joka on samalla erään aikakauden päätös. Woodstock-festaria voidaan pitää 1960-luvun nuorisokuohunnan sekä hippiliikkeen huipentumana, jonka jälkeen nuorisokulttuuri suuntautui jo hiljalleen toisaalle. Woodstock-dokumentti taltioi ajan hengen kiehtovasti ja myös tekninen toteutus on onnistunut. Katselu ei puuduta, vaikka directors cut -versio kiistämättä onkin armottoman pitkä. Alkuperäinen editio toki on "vain" kolmituntinen.

Woodstockin jälkimaineesta kertovat sen kunniaksi järjestetyt muistokonsertit: 50. juhlavuoden kunniaksi konsertti on määrä järjestää elokuussa 2019 ja muutamien alkuperäisesiintyjienkin on lupailtu olevan mukana. Myös dokumentin uudet editoinnit, leikepöydälle jääneiden pätkien julkaisut ja juhlapainokset kertovat yhä voimissaan olevasta hippinostalgiasta. Dokumentti toki oli suosittu jo aikanaan ja se kohosi ilmestymisvuotensa viidenneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi Yhdysvalloissa. Kriitikoitakin miellyttänyt Woodstock palkittiin lisäksi parhaan dokumentin Oscarilla.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.
Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

torstai 6. kesäkuuta 2019

If.... - Jos... (1968)

Ohjannut Lindsay Anderson
Iso-Britannia 1968, 111 min.
Draama
Pääosissa: Malcolm McDowell, David Wood, Richard Warwick

One man can change the world with a bullet in the right place.
Englantilaisessa poikakoulussa vallitsevat vuosisataiset traditiot ja valtasuhteet, mutta nyt opinahjossa kytee myös kapinan siemen. Vastalauseiden kapellimestariksi nousee vapautta kaipaava ja simputukseen kyllästynyt Mick Travis (McDowell). Jos... kuvaa nasevasti Euroopan hullun vuoden 1968 radikalismia, aikakautensa muutosta ja luokkayhteiskuntaa. Satiirinen kertomus on osuva ja taitavasti tehty, ja jo aikanaan filmin ansiot palkittiin muun muassa Cannesin Kultaisella palmulla.

Kapinan vääjäämättömyyttä korostetaan symbolisilla teoilla ja visuaalisilla tehokeinoilla. Tätä on erityisesti tulenkatkuinen loppukohtaus, joka tosin nykypäivän kouluammuskelujen aikana saa hieman turhan pelottavan sivumaun. Myös mustavalkoisten ja värikuvien vaihtelu on tehokeinoista yksi, vaikka se syntyikin täysin budjettisyistä. Eri tavoin kuvattu sama todellisuus herättää joka tapauksessa aavistuksen siitä, etteivät kaikki hetket välttämättä olekaan täysin totta. Onko loppukohtaus kuitenkin vain päähenkilöiden fantasiaa?

Jos... on oivasti kiinni aikakaudessaan, mutta se tuo myös mieleen erään vanhemman sisäoppilaitosklassikon: Jean Vigon Nolla käytöksessä (1933) oli aikansa anarkismia ja toimi inspiraationa myös Lindsay Andersonille. Jos... puolestaan vaikutti tuleviin elokuviin, joista selkeimmin yhtäläisyyksiä löytyy Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinista (1971). Pääroolissa molemmissa elokuvissa on loistava aikakauden kapinatunteiden tulkki Malcolm McDowell, joka muuten teki tässä elokuvassa vasta debyyttinsä. McDowell jatkoi Mick Travis -nimisenä hahmona myös kahdessa muussa  Andersonin elokuvassa (Onnenpoika, 1973 & Britannia Hospital, 1982).

Pisteytys:
9/10

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Toukokuun elokuvat 2019

Avengers: Endgame
Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo
USA 2019, 181 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Mark Ruffalo, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Jeremy Renner



Kostajien saagan päätösosassa jatketaan juttua siitä, mihin superpahis Thanoksen kanssa Infinity Warissa (2018) jäätiin. Endgame on erinomainen yhteenveto valtavalle, yli 20 osaa käsittävälle tarinalle, joka on monin paikoin ollut vain keskinkertaista rytinää ja rahastusta. Endgamessa koko draaman kaari ja inhimillisten tunteiden kirjo on tavoitettu hyvin ja hahmoissa tuntuu jälleen olevan syvyyttä, itse asiassa juuri hahmot ovat kerronnan ytimessä pelkän mäiskinnän sijaan.

Pisteytys: 8/10

Spider-Man: Into the Spider-Verse - 
Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia
Ohjannut Bob Persichetti & Peter Ramsey
USA 2018, 117 min.
Animaatio, Toiminta
Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Mahershala Ali



Hämähäkinpurema antaa teini-ikäiselle Milesille (Moore) supervoimat ja käy ilmi, ettei tapaus ole ainoa laatuaan. Tätä nykyä on hankalaa tehdä massasta erottuvaa, raikasta supersankarileffaa saati sarjakuvafilmatisointia, mutta tämä Spider-Man onnistuu molemmissa napakasti. Hämähäkkiversumin tärkein oivallus on palata supersankarien juurille: supersankari ei ole tavallinen ihminen, mutta salaisen henkilöllisyytensä ansiosta supersankari voi olla kuka vain. Sama koskee nuoruuden kipeää epävarmuutta, joka tuntuu aina kokijalleen vaikeimmalta ja noloimmalta. Oivan tarinan lisäksi leffassa on mahtava rytmi ja se näyttää törkeän hyvältä ─ kerrankin ei haittaa, että animaatio-Oscar meni jälleen Disneyn haltuun.

Pisteytys: 9/10

Hell or High Water
Ohjannut David Mackenzie
USA 2016, 102 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Chris Pine, Ben Foster, Buck Taylor




Nykyajan lännenelokuvassa veljekset ryhtyvät pankkiryöstäjiksi. Arjen tasolla täydellisesti liikkuva elokuva kritisoi Yhdysvaltojen nykymenoa edellisen pankkikriisin jälkimainingeissa. Neljän Oscarin ehdokkaalta jäivät pystit saamatta, vaikka ainakin käsikirjoituksesta se olisi tunnustuksensa ansainnut. Elokuvan käsikirjoittaneen Taylor Sheridanin aiempaan tuotantoon lukeutuu myös mainio Sicario (2015), joten Sheridanin tulevia tarinoita odottaa jo väkisinkin hienoisella innolla.

Pisteytys: 8/10

Rampage: iso kohtaa isomman
Ohjannut Brad Peyton
USA 2018, 107 min
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan



Rampage-kolikkopeliin (1986) perustuvassa leffassa avaruusromu kasvattaa muutaman eläimen jättikokoiseksi ja Chicago on vaarassa tuhoutua. Rampage: iso kohtaa isomman on huolimattomasti tehty toimintapökäle, jonka ainoana sisältönä on tuhota kaupunki. Se voisi olla aivan kelpo idea ei-niin-syvälliselle viihde-elokuvalle, jos homma vain viitsittäisiin hoitaa kunnolla maaliin. Olisin kiertänyt tämän elokuvan kaukaa, mutta Helmet-elokuvahaaste usutti katsomaan filmin, jonka nimestä en pidä. Nomen est omen: kehuttavaa Rampagesta on vaikea keksiä, vaikka jokunen näyttelijä hoitaakin tonttinsa niin hyvin kuin koko sotkun keskellä on mahdollista.

Pisteytys: 2/10

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Andrei Rubljov - Andrei Rublev (1969)

Ohjannut Andrei Tarkovski
Neuvostoliitto 1969, 183 min.
Historia, Draama, Biografia
Pääosissa: Anatoliy Solonitsyn, Nikolay Sergeev, Irina Tarkovskaya

In much wisdom there is much grief.
Ikoni- ja freskotaiteilija Andrei Rublijov eli elämänsä feodaaliajan Venäjällä 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa. Jälkipolvet tuntevat Rublijovin taiteestaan, mutta hänen elämästään ei tiedetä paljoa. Andrei Tarkovskin historiadraama eläytyy Rublijovin (Solonitsyn) kokemuksiin hitaasti yhdentyvässä maassa, jota piinasivat väkivaltaiset yhteenotot tataarien kanssa. Verenvuodatuksen keskellä Rublijovin mieltä painavat uskonnolliset kysymykset ja moraaliset dilemmat. Mitä on usko, mitä on taide ja mikä on taiteilijan rooli maailmassa?

Andrei Rublev voidaan hyvin löyhästi lukea biografiaksi, vaikkei elokuva pyri lainkaan vastaamaan elämäkerrallisuuden tarpeisiin. Tärkeämpää on nykypäivän käsittely menneisyyden kautta. Neuvostoliitossa Tarkovskin historiakäsitys sai huutia, mutta muualla elokuva menestyi ja keräsi ylistystä. Edelleen Andrei Rublev paistattelee ties kuinka monella parhaiden elokuvien top-listoilla ja aivan syystäkin. Neuvostojohdon vaatimuksista elokuvasta on kuitenkin leikelty erilaisia versioita, joista varhaisin ja alkuperäisin on jo vuodelta 1966 (205 min). Yleisimmin nykypäivänä leviää tämä katsomani lähes tasan kolmituntinen paketti.

Kahdeksaan osaan jakautuva elokuva sijoittuu vuosiin 1400─1424. Jokainen osio on hieman oma maailmansa, vaikka jaksot myös osin nivoutuvat yhteen. Hollywoodmainen tarinankerronta on Andrei Rublevista kaukana, mutta maantieteellisesti lähempää löytyy ainakin yksi verrokkiteos: tsekkoslovakialainen Marketa Lazarová (1967) sijoittuu sekin keskiaikaan ja on visuaalisesti aivan yhtä häikäisevä kuin Andrei Rublevkin. Teoksissa on monia muitakin yhtäläisyyksiä, mutta kumpikin on silti täysin oma todellisuutensa. Andrei Rublevin valtavan kauniit kuvat ja hienovarainen äänimaisema takaavat, että katseluympäristö unohtuu ja kuvattu maailma muuttuu aistein todennettavaksi elämäksi. Huikea kokemus!

Pisteytys:
10/10