13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

Once Upon a Time in America - Suuri gangsterisota (1984)

Ohjannut Sergio Leone

Italia & USA 1984, 229 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Robert De Niro, James Woods, Elizabeth McGovern

I like the stink of the streets.

Kolmella eri vuosikymmenellä liikkuva Suuri gangsterisota kertoo amerikanjuutalaisesta katujen kasvatista David "Noodles" Aaronsonista (De Niro). Ura pikkurikollisina ja sittemmin kieltolain ajan gangsterina toi Noodlesille hyviä ystäviä, mutta myös murhetta ja kuolemaa. Erään epäonnisen keikan jälkeen New Yorkin kadut jäävät lopulta taakse, kunnes 1960-luvulla jokin kaiku menneestä saa entisaikaa paenneen Noodlesin palaamaan tutuille kulmille.

Sergio Leonen hulppean eeppinen testamentti on elokuvakerronnan juhlaa. Miljöö tuntuu niin autenttiselta, että kadut voi lähes haistaa. Mutta mikä lopulta on totta ja mikä kuvitelmaa? Häkellyttävän upeasti toteutetut siirtymät eri aikatasojen ja todellisuuksien välillä ovat teoksen parasta antia. Muistojen teemaa käsitellään suorastaan runollisesti, ja tietenkin ajatuksemme menneestä ovat aina jollain tapaa värittyneitä ja toisinaan nostalgian sävyttämiä. Kerronnassa kiehtovaa on sekin, että tapahtumat voi tulkita joko todellisina tai Noodlesin muistojen, haaveiden ja kuvitelmien tuotteena.

 

Suuri gangsterisota sai ilmestyttyään ristiriitaisen vastaanoton ja siitä on syyttäminen teatterilevitykseen päätynyttä, parituntiseksi saksittua tynkäversiota. Tunnetusti maine on sittemmin kasvanut, eritoten Leonen kuoleman jälkeen. Minulle elokuva on ihan omanlaisensa legenda, sillä teoksen ensikatselu toi aikanaan suoranaisen elokuvakerronnallisen valaistumisen ja elokuvat todella muuttuivat kiinnostavaksi taiteenlajiksi. Aiemmin täyden kympin elokuvasta on viime katseluilla löytynyt kauneusvirhe filmin naiskuvasta ja raiskauskohtauksista ─ niille on sinänsä tarinassa peruste, mutta tapahtumien jälkipyykki on kuvattu ällöttävän toksisen maskuliinisuuden linssien läpi, asian olisi voinut aivan hyvin esittää toisinkin. Paitsi onko siinäkin todellisuuden sijaan kyse Noodlesin muistosta, kuvitelmasta? Vai haluanko vain itse selittää asian parhain päin?

Pisteytys: 9/10

C'era una volta il West - Huuliharppukostaja (1968)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1968, 165 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale

They were all alive until they met you, Frank.

Vauhdilla rakentuva rautatie tuo uuden ajan nuhjuiseen pikkukaupunkiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimielisiä rakennusurakan vaiheista, ja niinpä työntekoa jouduttamaan on palkattu häikäilemätön roisto Frank (Fonda). Frankille kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään rikos toista katalampi, mutta kuinka ollakaan, rautahevosta nopeammin kaupunkiin saapuu mystinen huuliharppua soittava mies "Harmonica" (Bronson). Salaperäinen kulkija päätyy suojelemaan nuorta leskeä (Cardinale) Frankin pahoilta aikeilta ja saa myös apua yllättävältä lainsuojattomalta taholta.

Sergio Leonen lännenelokuvan lajityyppiä mullistaneet spagettiwesternit kohosivat menestykseen ikimuistoisen dollaritrilogian myötä. Huuliharppukostaja (engl. Once Upon a Time in the West) jatkaa samaa kaavaa, mutta kumartaa huomattavasti enemmän perinteisempien lännenfilmien suuntaan. Tarinassa on ripaus Johnny Guitarin (1954) vanhoja kaunoja sekä salaperäistä muusikkokulkijaa. John Fordilta elokuva puolestaan on perinyt uuden ja vanhan tai sivistyksen ja periferian kohtaamiseen liittyvien ristiriitojen käsittelyn: näitä teemoja löytyy esimerkiksi elokuvasta Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Edes klassikoihin viittaaminen ei kuitenkaan koitunut elokuvan menestykseksi, vaan sen suosio jäi ilmestymisaikanaan yllättävän laimeaksi. 

Ajan kanssa Huuliharppukostajan ainutlaatuisuus hienoine kuvakulmineen sekä Ennio Morriconen sävellyksineen ovat toki ottaneet näkyvän paikkansa elokuvahistoriassa. Muutosten tuulista kertova tarina sitä paitsi puhuttelee yhä ─ sitä muuten olivat sepittämässä Leonen ohella Bernardo Bertolucci ja Dario Argento! Vaikka Huuliharppukostaja tuntuu edelleen monin tavoin tuoreelta ja sen teema maailman muuttumisesta ajankohtaiselta, on mukana jotain silmiinpistävän vanhaakin. Claudia Cardinalen esittämä leskinainen on, pardon my french, vain kävelevä perse, jolle suodaan aika niukka toimijuuden skaala. Se on toki monella tapaa osuvaa ajankuvaa (sekä 1800-lukulaista että 1960-lukulaista), mutta siitä muutoksestahan tässä oli kysymyskin. Rautatie toi lopulta mukanaan suffragetit, ja toivoa sopii, että pyllynnipistelyn ajat olisivat jo jäämässä historiaan.

Pisteytys:

9/10

Il buono, il brutto, il cattivo - Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1966, 161 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef

Every gun makes its own tune.

Sergio Leonen (1929─1989) dollaritrilogian huipennus Hyvät, pahat ja rumat (engl. The Good, The Bad and The Ugly) on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista lännenelokuvista. Sarjan aiemmat osat Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965) tekivät Leonesta ja elokuvissa näyttelevästä Clint Eastwoodista tähtiä. Filmien suosio yllätti tuiki tuntemattoman Eastwoodinkin täysin ─ kukapa olisi osannut odottaa, että pienen budjetin italialaiset lännenelokuvat tulevat jättämään kädenjälkensä koko lajityyppiin!

Niin kutsuttujen spagettiwesternien genren aloittanut dollaritrilogia poikkeaa yhdysvaltalaisista lännenklassikoista väkivaltaisuudessaan ja kyynisyydessään. Myös Hyvät, pahat ja rumat kunnostautuu surmanluotien määrässä, eikä ainoan "hyväksi" nimetyn päähenkilön hyvyydestäkään ole täysiä takeita. Elokuva kertoo kolmesta miehestä, Blondiesta (Eastwood), Tucosta (Wallach) ja Angel Eyesta (Van Cleef), jotka kukin tavoittelevat kadonnutta kulta-aarretta. Kaunojen täyttämä aarteenmetsästys huipentuu ikimuistoisen kyräilevään päätöskohtaukseen.

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuva Hyvät, pahat ja rumat kommentoi sodan järjettömyyttä ja suhtautuu epäileväisesti ihmisten hyvyyteen. Pölyisissä erämaissa kuvattu elokuva on kauttaaltaan karu ja kova kertomus miehistä, jotka eivät luota keneenkään muuhun kuin itseensä ja revolveriinsa. Vaikutteita on kenties imetty kyynisistä film noireista, mutta myös halpa pulp-viihde on sanellut osansa raa'an teoksen sisällöstä. Ennio Morriconen unohtumaton musiikki on sekin usein lähempänä populaarikulttuuria kuin klassista. Legendaarinen elokuva luo kierrätystavarasta uutta, mutta kunnon klassikoiden tapaan Hyvät, pahat ja rumat on sittemmin itse muuttunut loputtoman inspiraation lähteeksi uusille elokuvantekijöille.

Pisteytys:

10/10