USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady
 |
| When a fire burns itself out, all you have left is ashes. |
Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.
Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.
Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.
Pisteytys:
8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti