Ranska 1955, 36 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti
Pääosissa: Jean Rouch (kertojaääni)
 |
| Hauka. |
Lyhytdokumentti Hullut mestarit (Les maîtres fous) seuraa uskonnollisen Hauka-liikkeen vuotuista rituaalia Accran kaupungin kupeessa nykyisen Ghanan alueella. Noin puolen tunnin kestonsa aikana elokuva ehtii tempaista syvälle mukaansa, vaikka koko Hauka-liikettä saati sitten läntisen Afrikan historiaa tai 1950-luvun todellisuutta ei avata lainkaan. Dokumentti osuu kiinnostavaan ajanjaksoon, jolloin Afrikan dekolonisaatio oli aluillaan. Ghana itsenäistyi ensimmäisten joukossa vuonna 1957 ─ kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.
Jean Rouch (1917─2004) oli elokuvantekijä ja antropologi, joka muistetaan Länsi-Afrikkaa tarkastelevista dokumenteistaan. Rouchin kehittelemä genre, jota myös Hullut mestarit edustaa, on niin kutsuttu etnofiktio (ethnofiction). Käsite on varsin lähellä dokufiktiota, eli dokumentaarisia ja fiktiivisiä aineksia yhdistelevää kerrontaa, mutta antropologisin aineksin. Käsitteellä lienee jotain yhtenevyyttä myös visuaaliseen antropologiaan. Kummassakin genressä kiinnostavaa on se, että kuvattavat ovat täysin tietoisia kameran läsnäolosta ja joissain elokuvissa jopa edetään enemmän tai vähemmän käsikirjoituksen mukaan.
Myös Hullut mestarit esittelee eräänlaisen fiktiivisen näytelmän, joka tosin kuuluu haukojen rituaaliin. Outo näytelmä tuntuu olevan täysin omanlaisensa versio sorrettujen teatterista (vrt. Augusto Boalin käsite). Kolonialismin uhrit ja heidän jälkeläisensä käsittelevät kotiseutunsa traumaattista menneisyyttä vaipumalla uskonnolliseen transsiin ja esittämällä samalla sortajiaan. Rituaalin seuraaminen on hämmentävää, jopa vaivaannuttavaa. Yhtäältä katselu ahdistaa eikä rituaalia todella tee mieli seurata yhtään pidempään, mutta kokemus on kuitenkin havahduttava. Hauka-liikettä ei tiettävästi enää ole, mutta kolonialismin jäljet elävät yhä toisenlaisina muistoina ja tekoina.
Pisteytys:
7/10
Jean Rouch (1917─2004) oli elokuvantekijä ja antropologi, joka muistetaan Länsi-Afrikkaa tarkastelevista dokumenteistaan. Rouchin kehittelemä genre, jota myös Hullut mestarit edustaa, on niin kutsuttu etnofiktio (ethnofiction). Käsite on varsin lähellä dokufiktiota, eli dokumentaarisia ja fiktiivisiä aineksia yhdistelevää kerrontaa, mutta antropologisin aineksin. Käsitteellä lienee jotain yhtenevyyttä myös visuaaliseen antropologiaan. Kummassakin genressä kiinnostavaa on se, että kuvattavat ovat täysin tietoisia kameran läsnäolosta ja joissain elokuvissa jopa edetään enemmän tai vähemmän käsikirjoituksen mukaan.
Myös Hullut mestarit esittelee eräänlaisen fiktiivisen näytelmän, joka tosin kuuluu haukojen rituaaliin. Outo näytelmä tuntuu olevan täysin omanlaisensa versio sorrettujen teatterista (vrt. Augusto Boalin käsite). Kolonialismin uhrit ja heidän jälkeläisensä käsittelevät kotiseutunsa traumaattista menneisyyttä vaipumalla uskonnolliseen transsiin ja esittämällä samalla sortajiaan. Rituaalin seuraaminen on hämmentävää, jopa vaivaannuttavaa. Yhtäältä katselu ahdistaa eikä rituaalia todella tee mieli seurata yhtään pidempään, mutta kokemus on kuitenkin havahduttava. Hauka-liikettä ei tiettävästi enää ole, mutta kolonialismin jäljet elävät yhä toisenlaisina muistoina ja tekoina.
Pisteytys:
7/10
Tämä oli kyllä jotenkin niin uskomaton. Luulin kyllä että tämä olisi ollut ihan dokkari. Jotenkin samaan aikaan niin hauska ja toisaalta niin surullinen.
VastaaPoistaJep, on tämä kyllä aikamoinen kokonaisuus. Mutta myös mielenkiintoinen, vaikka jättikin aika hämmentyneen fiiliksen!
Poista