The Tree of Life (2011)

Ohjannut Terrence Malick

USA 2011, 139 min.

Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Hunter McCracken, Sean Penn

 

Love everyone. Every leaf. Every ray of light.

 

Terrence Malickin runollinen draama käsittelee elämää ja kuolemaa, eikä mitään vähempää. Elokuvan tarina ei etene lineaarisesti, mutta juonilanka hahmottuu: 1950-luvun Texasissa eräs tavallinen perhe menettää yhden lapsistaan, ja vuosikymmeniä myöhemmin veljessarjan vanhin velloo elämän turhuuden tyhjiössä. Menehtyneen veljen lisäksi miehen mielessä pyörii suhde ankaraan isään ja äitiin, joka ottaa taustalla vastaan kaikkein kovimmat iskut. Perheen suru kasvaa kosmisiin mittakaavoihin ja eteen vyöryy massiivisia kuvia telluksemme elämän ihmeestä.

 

The Tree of Lifen filosofinen sävy on tuttua Malickia ja pohdinta on ladattu täyteen merkityskerrostumia. Elokuva polkaisi käyntiin Malickin uuden vaiheen ohjaajana. Esikoiselokuva Julma maa (1973) ja sitä seurannut Onnellisten aika (1978) ehtivät nostaa Malickin legendaksi, mutta niitä seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta ilmestyi ylistetty Veteen piirretty viiva (1998) ja hieman maltillisemman vastaanoton saanut The New World (2005). The Tree of Lifen jälkeen Malick on ohjannut uutterasti, vaikka elokuvien määrä ei ole tainnut taata laatua.

Kultaisella palmulla palkittu The Tree of Life sai kuitenkin vielä pääosin ylistävän vastaanoton. Soraääniäkin riitti, eikä tämä minustakaan yllä lainkaan Malickin aiempien töiden veroiseksi nappiosumaksi. Ajoittain kuvavirtaa vaivaa tyhjäksi jättävä mahtipontisuus, vaikka mittakaavan suuruus sinänsä on perusteltua ja esteettisesti filmiä katsoo ihan mielellään. Hetkien taika on ohikiitävän lumoavaa, mutta liian etäälle jättävää. Sanooko elämänpuu meille lopulta mitään?

Pisteytys: 6/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Zero Dark Thirty, 2012)

Where's the last time you saw bin Laden?

 

Elokuvallinen aikakone laskeutuu tänään ja huomenna vuoteen 2012. Vuosikymmenen takaista äänimaisemaa maalaavat PSY:n Gangnam Style, Loreenin Euphoria ja Pussy Riotin radikaalit sävelet. Monien muistiin on kenties piirtynyt, että Sauli Niinistö nousi Tarja Halosen seuraajaksi, Lontoossa vietettiin kesäolympialaisia ja Toscanan rannikolla pähkäiltiin, miten kummassa karille ajanut valtava alus Costa Concordia saataisiin kammettua romuttamolle.

 

Tänä vuonna 10-vuotisjuhlaansa ovat viettäneet muun muassa tämä blogi, suomalaisten kauppojen sisältöään salailevat tupakka-automaatit ja ruotsalaisprinsessa Estelle. Menetyksiäkin vuoteen mahtui, kun nuorisolehti Suosikki lakkautettiin. Kaiken hyvän lisäksi mayojen maailmanlopun piti iskeä tismalleen vuosikymmen sitten, 21. joulukuuta, mutta niinpä siitäkin uhasta selvittiin. Päivän luukusta loikkaa toisenlainen Maya, joka johdattelee aikansa ajankohtaisten kriisien äärelle.

 

 

Zero Dark Thirty
Ohjannut Kathryn Bigelow

USA 2012, 157 min.

Trilleri, Historia

Pääosissa: Jessica Chastain, Joel Edgerton, Jason Clarke

 

 

 

 

Syyskuun 11. päivän terroriteot vuonna 2001 järisyttivät maailmanjärjestystä. Vasta valmistunut CIA-analyytikko Maya Harris (Chastain) lähetetään työtehtävissä Pakistaniin, jossa vuodet ja karut työtehtävät koulivat hänestä rautaisen ammattilaisen. Harrisin koko ura kytkeytyy mieheen terroritekojen takana, Osama bin Ladeniin, jonka jäljille etevä Harris lopulta pääsee.

Zero Dark Thirty kertoo, osin dramatisoiden, todellisista tapahtumista ja huipentuu vuoteen 2011, jolloin bin Laden lopulta saatiin kiinni ja surmattiin. Vaikka tapahtumien päätepiste on ennalta tiedossa, siihen pääsyn seuraaminen on varsin mielenkiintoista. Erityisesti viimeinen puolituntinen on jännittävä. Trilleri tosin on puuduttavankin pitkä, mutta sitäpä toisaalta oli tämä oikea ajojahtikin.

 

Elokuvan suhde todellisiin tapahtumiin on herättänyt viljalti keskustelua. Ensi-illan aikaan osin salaisina pidettävät tapahtumat olivat verekseltään tuoreita, minkä vuoksi filmi herätti pienoista kuohuntaa. Eritoten epäinhimillisten kidutusmenetelmien kuvaamisesta riitti puhetta: ihannoiko elokuva "keinolla millä hyvänsä" -taktiikkaa vai nostetaanko vesikidutukset kuvaan kylmän viileästi siksi, että asia on hyvä nostaa tapetille? Vellovista kohuista huolimatta elokuva miellytti kriitikoita ja Oscareissakin tuli yksi pysti ääniteknisistä saavutuksista.

Pisteytys: 7/10