maanantai 21. elokuuta 2017

On the Waterfront - Alaston satama (1954)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1954, 108 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Lee J. Cobb, Eva Marie Saint

Conscience... that stuff can drive you nuts.
New Jerseyn satamassa häikäilemättömät rikolliset elävät kulta-aikaansa. Satamatyöläiset ovat korruptoituneiden pomojen armoilla, sillä työoloihin parannusta vaativa voidaan tarvittaessa vaikka murhata. Nuorukainen Terry Malley (Brando) on rikollisten leivissä, mutta ystävän murha ja rakastuminen tämän siskoon (Saint) vavahduttavat Terryn maailmankuvaa. Sataman pappi (Malden) jaksaa myös väsymättä ohjata Terryn ristiriitaisia tuntemuksia kohti oikeuden toteutumista.

Alaston satama kulkee samoja polkuja Elia Kazanin edellisen menestysteoksen Viettelyksen vaunun (1951) kanssa. Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä ja saivat peräti kaksitoista Oscar-ehdokkuutta. Tämä elokuva voitti niistä enemmän, jopa kahdeksan palkintoa ja mukana voittopotissa oli toki parhaan elokuvan pysti. Menestys ei missään nimessä tullut aivan suotta. Realistinen ote yhdistettynä voimakkaaseen moraaliteemaan on taattua Kazania, mutta tässä elokuvassa tuo pettämätön yhdistelmä on hiottu  huippuunsa valtavan taitavasti. Elokuva on myös kuvattu häkellyttävän kauniisti! Jälki on Boris Kaufmanin käsialaa, mies toimi kuvaajana muun muassa visuaalisesti upeassa, realismia huokuvassa mestariteoksessa L'atalante (1934).

Muiden ylistysten ohella ei tietenkään sovi jättää mainitsematta Alastoman sataman timanttisia roolisuorituksia. Eva Marie Saintin elokuvadebyytti on kehujen arvoinen, samoin Karl Maldenin roolityö elämää nähneenä, mutta silti arvojensa puolesta sinnikkäästi taistelevana pappina on erinomainen. Ykköstähti on tietenkin Marlon Brando, jonka ura oli 1950-luvun alkupuolella mainiossa nousukiidossa. Brandon tulkinta herkkiä tuntoja kokevasta kovanaamaisesta satamajätkästä on ihailtavan hienovarainen. Uskomatonta, että Terryn rooli oli mennä Frank Sinatralle! Ei hänkään varmasti huono olisi ollut, mutta olisipa elokuva ainakin ollut melko erilainen.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Salt of the Earth - Maan suola (1954)

Ohjannut Herbert J. Biberman
USA 1954, 94 min.
Draama
Pääosissa: Rosaura Revueltas, Juan Chacón, Will Geer, Clinton Jencks

We want equality!
Pienessä kaupunkipahasessa New Mexicossa rodullistetut kaivostyöläiset ryhtyvät vaatimaan oikeutta, sillä heidän kohdallaan työturvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei piitata tarpeeksi. Myös naisten kehno kohtelu aiheuttaa närää. Elokuvan päähenkilöksi nousee raskaana oleva perheenäiti Esperanza (Revueltas), jonka mies Ramon (Chacón) toimii keskeisenä hahmona työläisten lakossa. Esperanzan kautta havainnollistuu yhteisön kurja asema, mutta toisaalta myös toivo paremmista ajoista.

Vähemmistöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolesta taisteleva Maan suola on ikään kuin neorealismia yhdysvaltalaisittain: se on sorrettujen tekemä elokuva sorretuista. Kertomus perustuu tositapahtumiin vuodelta 1951 ja rooleissa nähdään amatöörinäyttelijöitä, jotka todella ovat kokeneet nuo oikeat lakkotapahtumat. On suorastaan puistattavaa, miten tärkeältä elokuva vieläkin tuntuu. Tällä uudella sapelinkalistelujen aikakaudella moni Maan suolan repliikki tuntuu pelottavan tutulta, eivätkä ne ole vain muistutuksia menneestä, vaan toimivat aivan suorina lainauksina tämän päivän arkitodellisuudesta. Esimerkiksi erityisen koskettavalta tuntui kohta, jossa Yhdysvalloissa syntyneitä, mutta rodullistettuja lakkolaisia käskettiin painumaan sinne, mistä he ovat tulleet. Kuulostaako tutulta?

Ei liene vaikeaa arvata, ettei Maan suola ole mikään Hollywood-tuotos saati akatemiaehdokas. Elokuvan tekoa yritettiin häiritä kaikin mahdollisin tavoin, se julistettiin kommunistipropagandaksi ja tietenkin se myös joutui viihdeteollisuuden pahamaineiselle mustalle listalle, ainoana kokonaisena elokuvana koskaan. Arvostusta Maan suola sai laajamittaisemmin vasta vainojen ajan päätyttyä. Mustan listan tarkoitus oli vaientaa ja häivyttää, mutta kiintoisasti näkymättömyyteen tähtäävä lista ilmenee nykypäivästä käsin katsottuna sangen pistävästi 1950-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Kommunistivainoja kritisoitiin filmeissä sekä hienovaraisesti että suoraan, toisinaan listan armoille myönnyttiin tai joskus sääntöjä kierrettiin kaikessa hiljaisuudessa, esimerkiksi salanimien avulla. Hollywoodin kyräilevän vihan ajasta on sittemminkin tehty elokuvia, muun muassa tositapahtumiin perustuva Trumbo (2015) ja hieman koomisempaa sävyä mukaan tuova Hail, Caesar! (2016). Kumpikaan noista esimerkeistä ei tosin vedä vertoja Maan suolalle, joka puhuu yhä tärkeitä sanoja sananvapauden ja tasa-arvon puolesta.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Voyage in Italy - Matka Italiaan (1954)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia & Ranska 1954, 97 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, George Sanders

Are you sure you know when I'm happy?
Eron partaalla häilyvä aviopari (Bergman & Sanders) matkustaa Italiaan setvimään edesmenneen sukulaisen perintöasioita. Vaimo kuluttaa aikaa kiertäen nähtävyyksiä, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla. Tarinan pääparille tämä matka on elämän käännekohta, ja samaten koko filmi on tietyllä tapaa merkittävä teos elokuvahistoriassa. Matka Italiaan (Viaggio in Italia) on antanut varhaisen sysäyksen ranskalaiselle uudelle aallolle, jonka keskeisinä taustavaikuttajina italialaiset neorealistit toimivat. Uuden aallon katsotaan "virallisesti" alkaneeksi vasta vuonna 1959, kun François Truffaut'n mestariteos 400 kepposta sai ensi-iltansa.

Roberto Rossellinin elokuvaa ei voi sanoa puhtaan neorealistiseksi, mutta tuttu realismin ote on läsnä hieman uusin vivahtein. Näkökulma on kääntynyt voimakkaasti sisäänpäin: yhtäältä fokus suuntautuu yhteisöstä kohti yksilöä, toisaalta se kaivautuu syvemmälle ohjaajan omaan mielenmaisemaan. Kuolevaa rakkautta käsittelevä, lähes melodraamaan vivahtava elokuva on kylmä ja kolkko, mutta taustalta löytyy myös helliä tunteita ─ ainakin kulisseista. Rossellini ja päätähti Ingrid Bergman olivat elokuvan teon aikaan naimisissa, vaikka erosivatkin muutamaa vuotta myöhemmin. Matka Italiaan oli pariskunnan kolmas yhteinen elokuva ja kaksi muuta teosta syntyi vielä myöhemmin.

Vaikka Matka Italiaan on erinomainen teos, merkittäväkin, mestariohjaaja Rossellinin tuotannossa se tuntuu keskinkertaiselta. Tarinassa on jokusia hieman kankeita ratkaisuja ja lisäksi koko elokuva kärsii muutamista teknisistä heikkouksista, eritoten tönkkö, hetkittäin suorastaan naurettava dubbaus häiritsee katselukokemusta. Ongelmista huolimatta elokuvassa on paljon kauneutta ja syvyyttä. Matka Italiaan herättää myös piinallista Italia-kuumetta ja toimii vetovoimaisena nojatuolimatkana.

Pisteytys:
8/10

perjantai 11. elokuuta 2017

Sansho the Bailiff - Lääninherra Sansho (1954)

Ohjannut Kenji Mizoguchi
Japani 1954, 124 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Yoshiaki Hanayagi, Kyôko Kagawa, Kinuyo Tanaka

Isn't life a torture?
Feodaaliajan Japaniin sijoittuva Lääninherra Sansho (Sanshô dayû) kertoo ylhäistä syntyperää olevista sisaruksista, Zushiôsta (Hanayagi) ja Anjusta (Kagawa), jotka ryöstetään orjiksi. Sisarukset joutuvat varttumaan erossa vanhemmistaan, kunnes vuosien kuluttua heidän korviinsa kantautuu muuan sävelmä. Toivonkipinä herää vielä kerran ─ kenties vanhemmat yhä odottavat jossain. Lääninherra Sansho on yhtäältä taianomaiselta tuntuva, kaunis historiadraama, mutta toisaalta sen raakuus lähes ahdistaa. Pahuuden keskellä on kuitenkin aina myös hyvyyttä ja avuliaita ihmisiä. Parhaimmillaan sydäntä riipii sekä herkkä kauneus että raaka julmuus; miten molemmat voivatkaan olla olemassa yhtä aikaa niin voimakkaina?

Kenji Mizoguchi on Akira Kurosawan ja Yasujirô Ozun ohella Japanin tunnetuimpia ohjaajia. 1920-luvulla uransa aloittanut Mizoguchi oli erittäin tuottelias mykkäfilmien ohjaaja, mutta maailmanlaajuisesti hänet tunnetaan lähinnä uran loppupuolen teosten perusteella. Ylipäätään Japanin elokuvateollisuus tuli maailmalla tunnetummaksi juuri 1950-luvulla myös Kurosawan ja Ozun myötä. Lisääntyvät ja tunnetummiksi muodostuvat elokuvajuhlat toivat oman panoksensa myös muiden kuin Hollywood-filmien menestykseen: Mizoguchi lähes keräili Venetsian elokuvajuhlien arvokkaimpia palkintoja, tämänkin elokuvan ansiosta hänet palkittiin Hopeisella leijonalla. Sääli, että ohjaajan ura oli tuolloin jo ehtoopuolella: Mizoguchi menehtyi leukemiaan vuonna 1956 vain 58-vuotiaana. Sen sijaan Anjua näytelleen Kyôko Kagawan ura jatkuu yhä! Hän oli sivuosassa myös Ozun elokuvassa Ensimmäinen matka (1953).

Lääninherra Sanshon viehätysvoima perustuu mestarilliseen tarinankerrontaan, jossa osansa on niin kauniilla kuvilla, lahjakkailla näyttelijöillä kuin myös mieleenpainuvalla tarinalla. Hyvän ja pahan välinen taistelu on asetelmana lähes klisee, mutta toisinaan tuo ikuisuuskamppailu kerrotaan poikkeuksellisen sykähdyttävästi ja lähes raikkaasti. Sisarusten traaginen kohtalo ja äidinrakkaus nostavat väkisinkin tunteet pintaan, eikä katsojan juuri auta muuta kuin ajautua tunteiden virran vietäväksi. Ajatonta kauneutta!

Pisteytys: 10/10

tiistai 8. elokuuta 2017

Silver Lode - Ratsastavat hurjat (1954)

Ohjannut Allan Dwan
USA 1954, 81 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Payne, Lizbeth Scott, Dan Duryea

In the name of decent humanity...
Seriffi McCarty (Duryea) saapuu pieneen kaupunkiin keskeyttämään hääjuhlat ja syyttää sulhasta Dan Ballardia (Payne) ryöstömurhasta. Pöyristynyt hääväki puolustaa kunnon mieheksi osoittautunutta sulhoa, mutta vähitellen epäilykset heräävät. Lopulta mielipiteissään jakaantuneet yhteisön jäsenet kääntyvät toisiaan vastaan. Kyräilevä kerronta toimii, sillä katsojakin saadaan epäilemään Ballardin syyttömyyttä.

B-elokuvaksi laskettavan länkkärin kerrontakeinot ovat suoraviivaisuudessaan hieman luonnottomia, mutta teemasta löytyy aitoutta ja suoranaista rohkeutta. Vaikka Ratsastavat hurjat käsittelee näennäisesti 1800-lukulaisen pikkukaupungin rikosselkkausta, sen sisällöt osuivat purevasti 1950-luvun Yhdysvaltoihin. Kylmän sodan kommunistipelko ja elokuvamaailmassakin velloneet syytökset nivoutuvat elokuvan epäluulon ilmapiiriin. Erityisen selkeä on kytkös mccarthyismiin eli senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainoihin. Yhteyttä vihapuhepoliitikkoon ei olla viitsitty juuri häivyttää edes nimellisesti. Elokuva tietenkin koitui joidenkin tekijöidensä kohtaloksi, ja ainakin käsikirjoittaja Karen DeWolf päätyi pelätylle mustalle listalle.

Ratsastavat hurjat on kiinnostava raina juuri aikalaiskontekstinsa vuoksi, mutta ei välttämättä mikään kaikkien aikojen klassikko. Tarinasta ja tematiikasta tulee sitä paitsi väistämättä mieleen huomattavasti parempi saman aikakauden western Seriffi (1952). Kyllä tämänkin elokuvan silti katselee kernaasti. Ratsastavat hurjat menettelee myös pelkkänä viihteenä, vaikkei edes pohtisi kytköksiä 1950-luvun politiikkaan ja Hollywoodin kulisseihin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Seven Samurai - Seitsemän samuraita (1954)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1954, 207 min.
Seikkailu, Draama
Pääosissa: Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Isao Kimura, Katamari Fujiwara

Danger always strikes when everything seems fine.
Ahne rosvojoukko terrorisoi kyläyhteisöä, mutta lopulta satonsa menettäneet maanviljelijät saavat armottomista vihulaisista tarpeekseen. Kyläläiset hankkivat turvakseen kokeneen samurain Tambei Shimadan (Shimura) ja neljä muuta hyväntahtoista soturia, jotka suostuvat työskentelemään ruokapalkalla. Joukko täydentyy vielä nuorella, kokemattomalla samurailla Katsushirōlla (Kimura) sekä railakkaalla, joskin hyväsydämisellä ja katanaa taitavasti heiluttelevalla maanviljelijällä Kikuchiyolla (Mifune). Seitsemän taistelijan joukko ryhtyy kouluttamaan pelokkaita kyläläisiä, sillä edessä on suuri taistelu.

Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai) on kiistatta yksi elokuvahistorian suurimpia ja samalla tunnetuimpia merkkiteoksia. Näiden vaatimattomien meriittien ohella se lienee myös Akira Kurosawan muutoinkin huikean uran kohokohta. Kosolti rakastetusta elokuvasta on kirjoitettu valtava määrä ylistyslauluja sekä analyyseja, ja se on tehnyt lähtemättömän vaikutuksensa lukemattomiin katsojiin. Klassikko tästä taisi tulla jo ilmestyessään, tai ainakin se oli kriitikoidenkin kiittelemä kassamenestys.

Nykypäivään mennessä Seitsemän samurain maine on kasvanut lähes jumalaisiin mittoihin, vaikka se kuvaakin ennen kaikkea ihmisyyden eri puolia aina jaloudesta raukkamaisuuteen tai karkeudesta helliin tunteisiin. Elokuvan ajaton tenho perustuu täydelliseen kerronnan hallintaan, esteettiseen viehätysvoimaan ja syvästi koskettavaan inhimillisyyteen. Tarina on yksinkertainen, mutta teemoiltaan rikas. Kertomuksen tärkein sanoma riippunee katsojasta ja kenties katsomisajastakin. Nostettakoon tässä yhteydessä esille oikeudenmukaisuus ja lähimmäisten auttaminen, jotka sykähdyttävät allekirjoittaneen sydäntä jokaisella katselukerralla. Erityisesti Toshirô Mifunen hahmo on lumoava kaikessa moniulotteisuudessaan, ja millä herkkyyden sekä rujon voiman yhdistelmällä Mifune roolihahmoaan kuvaakaan! Puhdasta kauneutta ja ehdoton mestariteos.

Pisteytys:
10/10

perjantai 4. elokuuta 2017

Animal Farm - Eläinten kapina (1954)

Ohjannut Joy Batchelor & Jon Halas
Iso-Britannia 1954, 72 min.
Animaatio, Draama
Pääosissa: Gordon Heath, Maurice Denham

Four legs good, two legs bad.
George Orwellin klassikkoon Eläinten vallankumous (1945) perustuvassa animaatiossa eläimet nousevat kapinaan juopottelevan maanviljelijän tilalla. Vallankumouksen tehneiden eläinten farmilla possut nousevat johtajiksi ja ryhtyvät vähitellen haalimaan itselleen yhä enemmän etuoikeuksia. Pian toiset eläimet ovat etuoikeutetumpia kuin toiset, kuten kirjan tunnetuin lausahdus kuuluu. Moderni faabeli on kärkästä Neuvostoliitto-kritiikkiä, jonka hahmoista Stalin, Trotski ja tavalliset kurjat työläiset ovat selkeästi tunnistettavissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin Disney oli kokopitkien animaatioiden yksinvaltias. Siksi Eläinten kapina on lajissaan harvinainen tapaus, ja onpa se myös Iso-Britannian ensimmäisiä kokopitkiä animaatioita. Ero Disneyn piirrettyihin on selkeä, eikä kyseessä tosiaankaan ole mikään söpö eläintarina. Hetkittäin kuvaus on niin raakaa, että esimerkiksi Bambin (1942) "julmuudet" vaikuttavat suorastaan hempeiltä. Animaatio kuitenkin hieman pehmentää pahimpia verenvuodatuksia ja toki myös etäännyttää aiheesta, joka 1950-luvulla oli vielä varsin ajankohtainen.
 
Orwellin kertomus on loistava merkkiteos, mutta elokuva ei varsinaisesti tuo siihen suurtakaan lisäarvoa (marxist pun not intended). Ilmankos filmi on sittemmin tippunut pois myös 1001-listalta. Elokuva toki sopii katsottavaksi heille, jotka haluavat tutustua Orwellin klassikkoon kernaimmin visuaalisessa muodossa. Huomautettakoon tosin, ettei elokuva pureudu kaikkiin kirjan teemoihin ja loppuratkaisukin on erilainen. Orwellin teos on filmatisoitu myös live-actionina vuonna 1999, joskin ainakin trailerin perusteella tuo versio vaikuttaa lähinnä vaivaannuttavalta.

Pisteytys:
6/10

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Seven Brides for Seven Brothers - Seitsemän veljeksen morsiamet (1954)

Ohjannut Stanley Donen
USA 1954, 103 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Howard Keel, Jane Powell, Russ Tamblyn

Well, it wouldn't hurt you to learn some manners, too!
Tapahtuipa Oregonissa 1850-luvulla sellainen tapaus, että salskea miekkonen nimeltään Adam (Keel) löysi itselleen niin mieluisan vaimon (Powell), että jopa myös hänen kuusi veljeään päättävät hankkia itselleen samanlaiset. Koska porsasteleville urhoille ei meinannut muuten löytyä morsmaikkuja, turvautui joukko kuulemaansa legendaan: elleivät naikkoset tule miekkosten luo, täytyy miekkosten turvautua naisenryöstöön! Adamin vaimo Milly tosin olisi suosinut pikemminkin tapakasvatusta...

Katsoin elokuvan neljä vuotta sitten, jolloin katselun jälkitunnelmat olivat yhtä ristiriitaiset kuin nytkin. Linkki aiempaan arvioon on tässä. Värikäs musikaali on tunnelmaltaan niin hilpeä ja kornin rajamailla uskaliaasti tasapainotteleva, että jopa tarinan seksismi on kuin hupsua hattaraa. Erikoinen tunnelma syntynee juuri tämän kaltaisista ristiriidoista. Elokuvassa roomalaisen mytologian kertomus sabiinitarten ryöstöstä kohtaa Lumikin (1937) viattoman tunnelman. Kaiken lisäksi raittiiseen ulkoilmaan ja jylhiin metsiin sijoittuva elokuva on kuvattu lähes kauttaaltaan studiossa muovikukkien keskellä. Mikäli hassuja kombinaatioita ryhtyy etsimään, saattaa karskien metsämiesten sekä solakan voimistelun ja tanssin yhdistelmä tuntua yllättävältä. Tämän vuoksi myös koreografi Michael Kidd oli alkuun elokuvan suhteen epäileväinen, mutta toteutti lopulta mitä mainioimmat tanssinumerot. Ja miksipä uroot eivät voisi olla myös siroja ja kevyitä!

Vuosi 1954 toi mukanaan Elviksen, Rock Around the Clockin sekä jälleen jokusen sienipilven Tyynellämerellä. Seitsemän veljeksen morsiamet ei voisi olla kauempana vallinneesta todellisuudesta, mutta kuitenkin se on kiinni ajassaan; ehkä osin todellisuuspakona, mutta myös räikeän muovisena ajankuvana. Elokuva menestyi ilmestyessään hyvin ja se kilpaili peräti parhaan Oscarin palkinnosta. Voiton kisassa tosin vei Elia Kazanin Alaston satama (1954). Musiikki-Oscarin elokuva kuitenkin sai, ja sen kyllä aivan ansaitusti. Sittemmin Seitsemän veljeksen morsiamet on päässyt peräti AFI:n 25 parhaan musikaalin listalle, mutta taas 1001-listalta elokuva on tätä nykyä poistettu. Vaikka filmi onkin täysin omaa luokkaansa, se ei aivan yllä Stanley Donenin suurimpien musikaalien tasolle (esim. Laulavat sadepisarat, 1952). Seitsemän veljeksen morsiamet kalauttaa paksulla plastiikkahalolla päähän ja jättää (nyky)katsojan hieman äimistyneeseen tunnelmaan, mutta siinä samassa myös viihdyttää ylitsetursuavalla naiiviudellaan. Aikamoinen elämys!

Pisteytys:
7/10

tiistai 1. elokuuta 2017

Heinäkuun elokuvat 2017

Kakushi toride no san akunin - Kätketty linnake
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1958, 126 min.
Seikkailu, Draama, Komedia
Pääosissa: Toshirô Mifune, Minoru Chiaki, Katamari Fujiwara, Misa Uehara



Kenraali Makabe (Mifune) pyrkii viemään prinsessa Yukin (Uehara) turvaan vainoajiltaan, ja saa avukseen tai haitakseen kaksi ahnetta talonpoikaa, Tahein (Chiaki) ja Matashichin (Fujiwara). Kurosawa-klassikko on merkittävä paristakin syystä. Ensinnäkin se on ohjaajansa ensimmäinen pitkä laajakangasfilmi ja visuaalisesti varsin hieno. Toisekseen hilpeällä seikkailukertomuksella on ollut vaikutuksensa ainakin George Lucasiin: Kätketty linnake on nimittäin pitkälti Star Warsin (1977) tiennäyttäjä. Yhtäläisyydet elokuvien välillä ovat siinä määrin ilmeisiä, että historialliseen Japaniin sijoittuvaa elokuvaa voi lämpöisesti suositella myös kaukaisista galakseista viehättyneille.

Pisteytys: 9/10

Yojimbo - onnensoturi
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1961, 110 min.
Toiminta, Draama
Pääosissa: Toshirô Mifune, Tatsuya Nakadai, Yôko Tsukasa




Muuan tuntematon samurai (Mifune) saapuu kylään, jota terrorisoi kaksi keskenään kilpailevaa rikollisjoukkoa. Taitavasti katanaa ja älyään käyttävä vieras yllyttää ryhmittymien jännitteet äärimmilleen, jotta räjähdysherkkä tilanne lopulta ratkeaisi. Aina huikea Toshirô Mifune loistaa roolissaan siinä määrin, että jättää varjoonsa muut varsin erinomaiset näyttelijät. Akira Kurosawan samuraiklassikko on saanut innoitusta esimerkiksi John Fordin westerneistä. Tämän elokuvan pohjalta on sittemmin syntynyt yhä uusia elokuvahelmiä, tunnetuimpana Sergio Leonen spagettiwestern Kourallinen dollareita (1964).

Pisteytys: 8/10

Sanjuro - Samuraimiekka
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1962, 96 min.
Toiminta, Draama
Pääosissa: Toshirô Mifune, Tatsuya Nakadai, Takashi Shimura



Yojimbon (1961) itsenäinen jatko-osa Samuraimiekka marssittaa Toshiro Mifunen jälleen salaperäisen samurain roolissa uusien haasteiden eteen. Tällä kertaa olemukseltaan hieman repsahtanut katanasankari auttaa yhdeksää nuorta samuraita, jotka vastustavat korruptoitunutta klaanijohtajaa. Elokuva on tunnelmaltaan edeltäjäänsä hollywoodmaisempi ja kevyempi, eikä se ole väreiltäänkään yhtä mustanpuhuva. Samuraimiekka on kyllä kelpo kokonaisuus, mutta tuntuu hieman lattealta ainakin Yojimboon verrattuna.

Pisteytys: 7/10

Hardcore Henry
Ohjannut Ilya Naishuller
Venäjä, USA & Kiina 2015, 96 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Sharlto Copley, Danila Kozlovsky, Haley Bennett




Hardcore Henryn tarina alkaa heräämisestä. Silmänsä avannut päähenkilö on menettänyt muistinsa, mutta joutuu tuossa tuokiossa keskelle räjähtävää toimintaa. Erikoisesta kulmasta GoPro-kameroilla kuvattu leffa on alusta loppuun kuin first person shooteria pelaisi, joskin sillä erotuksella, ettei tapahtumiin voi itse vaikuttaa. Tämän vuoksi poukkoilevaa kuvaa on hieman rasittavaa seurata, vaikka muutoin näkökulma onkin hauska. Toiminnantäyteisen elokuvan roiskuva ja läiskyvä splatteri on niin ylitsevuotavaista, että sen tarkoitus on tietenkin vain naurattaa. Hauska erikoisuus, jonka parissa viihtyy kyllä yhden kerran.

Pisteytys: 6/10

The Conjuring 2 - Kirottu 2
Ohjannut James Wan
Kanada & USA 2016, 134 min.
Kauhu, Mysteeri
Pääosissa: Patrick Wilson, Vera Farmiga, Madison Wolfe




Kauhukliseillä hauskasti leikittelevän Kirotun (2013) kakkososa jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin viimeksi jäätiin. Pääosassa ovat paranormaaleita ilmiöitä tutkivat Ed (Wilson) ja Lorraine (Farmiga) Warren, joita vainoaa nunnalta näyttävä demoni. Elokuvan visvaisin kirous on tietenkin se, että jatko-osa ei yllä ekan osan tasolle. Tusinakauhusta pöö-hetkiä etsiville elokuva kyllä tarjoaa hieman keskivertoa parempaa säikyttelyä.

Pisteytys: 5/10

Bodom
Ohjannut Taneli Mustonen
Suomi & Viro 2016, 85 min.
Kauhu
Pääosissa: Nelly Hirst-Gee, Mimosa Willamo, Mikael Gabriel, Santeri Helinheimo Mäntylä



Bodom on nimensä mukaisesti Bodomin murhamysteerin löyhästi innoittama kotimainen kauhuleffa.  Elokuvassa seurataan telttailevia nuoria, joiden retkellä teini-iän ongelmat räjähtävät yli äyräidensä ja pian ollaan puukkohippasilla. Kovin pelottavaksi elokuvaa ei voi sanoa, mutta säikyttely tuskin on kauhuelokuvien olemassaolon ainoa tarkoitus. Tämän leffan ideana on hassutella tahallisen överillä ja ylikorostetulla teinidraamalla sekä slasher-kauhun kliseillä. Varsinkin ennakko-odotuksiin nähden Bodom on positiivinen yllätys: odotin parhaimmillaankin jotain Salkkari-kauhua, mutta yllättäen leffa onkin kiva genrensä edustaja. Nuorisonelikko vetää osansa kohtuullisesti, lisäksi filmissä on hienoja visuaalisia ideoita ja äänimaailma toimii. Kasarisyntikat tykittelevät paikoin kuin loistavassa Stranger Things -sarjassa.

Pisteytys: 6/10

Land of the Dead - Kuolleiden valtakunta
Ohjannut George A. Romero
Kanada, Ranska & USA 2005, 93 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Simon Baker, John Leguizamo, Dennis Hopper




Zombikauhun mestarin George A. Romeron (1940─2017) muistoa kunnioittaen päätin sivistää itseäni Romeron leffalla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Kuolleiden valtakunnan myötä Romero palasi pitkästä aikaa zombien pariin, ja elokuva myös jatkaa Romeron vuonna 1968 alkanutta Living Dead -sarjaa. Sarja jatkui sittemmin vielä kahdella osalla (2007, 2009) ja kaksi osaa on parhaillaan vielä työn alla. Tässä elokuvassa zombi-invaasiosta on jo kulunut hyvän aikaa ja eläville kuolleille on jopa kehkeytynyt pieniä älynlahjoja. Ihmiset joutuvat zombien kanssa sotasille ja samaan aikaan myös selviytyneiden kaupungissa käydään valtataisteluita. Elokuva ei vedä vertoja Romeron ekoille klassikoille, mutta on kuitenkin hauska!

Pisteytys: 6/10

Pride and Prejudice - Ylpeys ja ennakkoluulo
Ohjannut Joe Wright
Ranska, Iso-Britannia & USA 2005, 129 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Keira Knightley, Matthew McFadye



Kaksisataa vuotta sitten kuolleen Jane Austenin (1775─1817) kuuluisin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) on taltioitu lukuisat kerrat valkokankaalle ja televisioon. 1700-luvun luokkayhteiskuntaa tarkasteleva romaani kertoo Bennetien perheestä, jossa tyttärien naittaminen miehille aiheuttaa tunnemyrskyjä. Kertomukselle uskollisia adaptaatioita löytyy useita, mutta myös löyhiä mukaelmia on runsaasti (esim. Bridget Jones, 2001). Joe Wrightin viehättävästi rytmitetyssä versiossa noudatetaan klassista linjaa. Pääpari ei ole paras mahdollinen, jos nyt toki aivan kelvollinen.

Pisteytys: 7/10