USA 1954, 103 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Howard Keel, Jane Powell, Russ Tamblyn
 |
| Well, it wouldn't hurt you to learn some manners, too! |
Tapahtuipa Oregonissa 1850-luvulla sellainen tapaus, että salskea miekkonen nimeltään Adam (Keel) löysi itselleen niin mieluisan vaimon (Powell), että jopa myös hänen kuusi veljeään päättävät hankkia itselleen samanlaiset. Koska porsasteleville urhoille ei meinannut muuten löytyä morsmaikkuja, turvautui joukko kuulemaansa legendaan: elleivät naikkoset tule miekkosten luo, täytyy miekkosten turvautua naisenryöstöön! Adamin vaimo Milly tosin olisi suosinut pikemminkin tapakasvatusta...
Katsoin elokuvan neljä vuotta sitten, jolloin katselun jälkitunnelmat olivat yhtä ristiriitaiset kuin nytkin. Linkki aiempaan arvioon on tässä. Värikäs musikaali on tunnelmaltaan niin hilpeä ja kornin rajamailla uskaliaasti tasapainotteleva, että jopa tarinan seksismi on kuin hupsua hattaraa. Erikoinen tunnelma syntynee juuri tämän kaltaisista ristiriidoista. Elokuvassa roomalaisen mytologian kertomus sabiinitarten ryöstöstä kohtaa Lumikin (1937) viattoman tunnelman. Kaiken lisäksi raittiiseen ulkoilmaan ja jylhiin metsiin sijoittuva elokuva on kuvattu lähes kauttaaltaan studiossa muovikukkien keskellä. Mikäli hassuja kombinaatioita ryhtyy etsimään, saattaa karskien metsämiesten sekä solakan voimistelun ja tanssin yhdistelmä tuntua yllättävältä. Tämän vuoksi myös koreografi Michael Kidd oli alkuun elokuvan suhteen epäileväinen, mutta toteutti lopulta mitä mainioimmat tanssinumerot. Ja miksipä uroot eivät voisi olla myös siroja ja kevyitä!
Vuosi 1954 toi mukanaan Elviksen, Rock Around the Clockin sekä jälleen jokusen sienipilven Tyynellämerellä. Seitsemän veljeksen morsiamet ei voisi olla kauempana vallinneesta todellisuudesta, mutta kuitenkin se on kiinni ajassaan; ehkä osin todellisuuspakona, mutta myös räikeän muovisena ajankuvana. Elokuva menestyi ilmestyessään hyvin ja se kilpaili peräti parhaan Oscarin palkinnosta. Voiton kisassa tosin vei Elia Kazanin Alaston satama (1954). Musiikki-Oscarin elokuva kuitenkin sai, ja sen kyllä aivan ansaitusti. Sittemmin Seitsemän veljeksen morsiamet on päässyt peräti AFI:n 25 parhaan musikaalin listalle, mutta taas 1001-listalta elokuva on tätä nykyä poistettu. Vaikka filmi onkin täysin omaa luokkaansa, se ei aivan yllä Stanley Donenin suurimpien musikaalien tasolle (esim. Laulavat sadepisarat, 1952). Seitsemän veljeksen morsiamet kalauttaa paksulla plastiikkahalolla päähän ja jättää (nyky)katsojan hieman äimistyneeseen tunnelmaan, mutta siinä samassa myös viihdyttää ylitsetursuavalla naiiviudellaan. Aikamoinen elämys!
Katsoin elokuvan neljä vuotta sitten, jolloin katselun jälkitunnelmat olivat yhtä ristiriitaiset kuin nytkin. Linkki aiempaan arvioon on tässä. Värikäs musikaali on tunnelmaltaan niin hilpeä ja kornin rajamailla uskaliaasti tasapainotteleva, että jopa tarinan seksismi on kuin hupsua hattaraa. Erikoinen tunnelma syntynee juuri tämän kaltaisista ristiriidoista. Elokuvassa roomalaisen mytologian kertomus sabiinitarten ryöstöstä kohtaa Lumikin (1937) viattoman tunnelman. Kaiken lisäksi raittiiseen ulkoilmaan ja jylhiin metsiin sijoittuva elokuva on kuvattu lähes kauttaaltaan studiossa muovikukkien keskellä. Mikäli hassuja kombinaatioita ryhtyy etsimään, saattaa karskien metsämiesten sekä solakan voimistelun ja tanssin yhdistelmä tuntua yllättävältä. Tämän vuoksi myös koreografi Michael Kidd oli alkuun elokuvan suhteen epäileväinen, mutta toteutti lopulta mitä mainioimmat tanssinumerot. Ja miksipä uroot eivät voisi olla myös siroja ja kevyitä!
Vuosi 1954 toi mukanaan Elviksen, Rock Around the Clockin sekä jälleen jokusen sienipilven Tyynellämerellä. Seitsemän veljeksen morsiamet ei voisi olla kauempana vallinneesta todellisuudesta, mutta kuitenkin se on kiinni ajassaan; ehkä osin todellisuuspakona, mutta myös räikeän muovisena ajankuvana. Elokuva menestyi ilmestyessään hyvin ja se kilpaili peräti parhaan Oscarin palkinnosta. Voiton kisassa tosin vei Elia Kazanin Alaston satama (1954). Musiikki-Oscarin elokuva kuitenkin sai, ja sen kyllä aivan ansaitusti. Sittemmin Seitsemän veljeksen morsiamet on päässyt peräti AFI:n 25 parhaan musikaalin listalle, mutta taas 1001-listalta elokuva on tätä nykyä poistettu. Vaikka filmi onkin täysin omaa luokkaansa, se ei aivan yllä Stanley Donenin suurimpien musikaalien tasolle (esim. Laulavat sadepisarat, 1952). Seitsemän veljeksen morsiamet kalauttaa paksulla plastiikkahalolla päähän ja jättää (nyky)katsojan hieman äimistyneeseen tunnelmaan, mutta siinä samassa myös viihdyttää ylitsetursuavalla naiiviudellaan. Aikamoinen elämys!
Pisteytys:
7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti